Part 8

»Kansallisen» herätyksen jälkeen se oli jo liian myöhäistä, suomenkielinen isänmaallinen runous kulki ruotsinkielisen runouden vanavettä, missä se nimittäin ei, kuten Oksasen mahtavassa runossa _Suomen valta_, astunut poliittisesti itsetietoisen suomalaisen kansan tulkiksi vaatimaan sille isäntävaltaa omassa maassaan ruotsinkielisen vallas-säädyn uhallakin. Suomenkielisissä ylioppilaspiireissä kuohuva kansallinen mieliala tuli tämän runouden runsaaksi lähdesuoneksi, joka purkautui ilmoille eri osakuntien y.m. ylioppilas-yhdistysten toimittamissa albumeissa, muistolehdissä ja juhlajulkaisuissa. Sieltä ovat m.m. Kaarlo Kramsun isänmaallisen runouden syntysanat etsittävissä, mikäli hänessä nimittäin on juhlarunoilijaa. Suomen herääminen on yhteinen, aina uusi ja aina yhtä innostava aihe tälle runoudelle. Sieltä ottaa sen Suonio, sieltä ottaa sen J.H. Erkko, päästyään maan sivistys-elämän tasalle, ja antaa saman sävelen vieriä edelleen kautta kaikkien laulujuhlien, nuorisoseurojen ja kansan-opistojen. Alkaen Oksasesta tämä sävel saa kiihkeimmän kaikunsa 1870-luvun lopulla ja 1880-luvun alussa, tietysti silloisten tulisten ylioppilastaistelujen vaikutuksesta, mutta jatkuu kauas vielä nykyisempiinkin aikoihin, hälveten hiljakseen kesäisten nuorisojuhlien laululavoille ja toverikuntien käsinkirjoitettuun sanomalehdistöön.

Tämän runouden luonteenomaisimpia ilmiöitä on _K.P.T:n marssi_ (»Jos sydän sulla puhdas on on...»), mutta sen huippuna on Arvi Jänneksen imponeeraavaa yövartio-huutoa _Herää Suomi_ pidettävä.

Sen sukulaisuus Oksasen _Suomen vallan_ kera on helposti havaittavissa: sama tunnelma on kehitetty vain ylpeämmäksi ja itsetietoisemmaksi. Heräävästä Suomesta on tullut jalopeura, joka jos nousee, »maahan lyö» jokaisen, joka sitä »kieltävi, sortaa, syö». Kärsityn vääryyden tunto on tämän aste-eron aikaan saanut. Oksanen, joka itse seisoi niin lähellä maamme ruotsinkielisen vallas-säädyn kirjallisia ja kansallisia ihanteita, ei olisi koskaan voinut kehoittaa näin väkivaltaiseen vallankaappaukseen. Hän voi korkeintaan sanoa: »kelläs täss' ois äänen vuoro?» ja lingota tunnuslauseen »yksi mieli, yksi kieli», ollenkaan sen lähempiä keinoja tämän päämäärän saavuttamiseksi osoittamatta. Arvi Jänneksen aikaan on jo täydellinen kahtiajako maan suomenkielisen ja ruotsinkielisen sivistyneen säädyn kesken tapahtumassa. Hän _voi_ pukea runomuotoon silloisten ylioppilas-puhujien leimuavan paatoksen jalopeurasta, jolla on jalopeuran oikeudet, jonka tarvitsee vain herätä ja käyttää kämmentään, ollakseen vapaa, suuri ja itsenäinen.

Oksasen isänmaallinen, sytyttävä sävel saa Arvi Jänneksellä _kansallisen suuttumuksen_, suomalaisen _pyhän vihan_ syvemmän kaikupohjan. Säkeet sellaiset kuin:

»Poikas myös, moni kunnoton, oi, pöyhkänä päätäsi tallaa...»

ovat jo hiukan sukua Kaarlo Kramsun synkälle, yhteiskunnalliselle säveleelle, kuitenkaan kärjistymättä tämän tuonen-tyyneen johtopäätökseen »herran» ja »talonpojan» vastakkaisista tehtävistä Suomen muinaisessa viljelyshistoriassa. Arvi Jännes on aivan liian leveä ja hyväntahtoinen luonne sellaista virttä virittääkseen. Kärsityn vääryyden tajunta voi iskeä tosin hänen isänmaallisesta tunnelmastaan esille sangen kansanvaltaisia sointuja, kuten:

»Kun kuka kansoa halveksuu, sortuvi niinkuni juureton puu, silloin on Suomessa huomen»,

kuten: mutta tästä on matka vielä pitkä Kramsun traagilliseen kansallisuuskäsitykseen. »Sortajat» ovat hänelle vain pilvi suomalaisuuden suuren päivän tiessä, joka on poistuva--ja varsin helposti poistuva--samassa silmänräpäyksessä, kun Suomen kansa todella _tahtoo_ sen poistuvaksi.

Myös Arvi Jänneksen _Väinölän lapset_, tuo kaunis, sointuva, suomalais-ugrilaisen heimotunteen kannattama elegia, johtaa juurensa Oksaseen. Mutta tässäkin esiintyy Jännes edeltäjänsä kansallisen sävelen itsenäisenä kehittäjänä. Oksaselle olivat »surkeat sukulaisemme» Venäjällä olleet etupäässä varoittavina esimerkkeinä siitä, mihin »ominainen raakuus» olisi voinut Suomen kansankin viedä, ellei sillä olisi ollut onnea joutua ruotsalaisen kultuurin siunauksellisen vaikutuksen alaiseksi. »Äänisjärveen» ja »Vienansuuhun» saakka tosin hänkin suomalaisuuden mahdin ulottaa ja saattaa haltioituneena hetkenä sanoa: »sillä maalla sie oot vahti», mutta hänen toinen runonsa _Meidän vieraissa käynnit_ todistaa kyllin selvästi, kuinka turha hänestä oli mitään uutta kultuuri-yhteyttä tältä pohjalta toivoakaan.

Jännes on jo paljon toivorikkaampi. Hänestä ei kaikki vielä olisi suinkaan mennyttä, jos vaan »heimoushenkeä» olisi. Sillä edellytyksellä voisi hänen mielestään vieläkin syntyä silta, joka toisi yhteen Aunuksen, Vepsän, Viron, Karjalan ja Kainuun: siis siinäkin suhteessa melkoinen laajennus _suursuomalaisuuden_ houkuttelevien haaveiden maailmassa, jotka juuri tähän aikaan olivat suomalaisuuden muun riennon keralla nuorten patrioottien povissa heränneet. »Suomen silta!» Mikä liikuttava kaiku vanhoilta ajoilta sisältyykään noiden kahden sanan tulkitsemaan kansallisen eheyden ikävöimiseen, ainoaan, mikä meillä ei ole perustunut kansalliseen kompromissiin, joskin ehkä pieneen, helposti ymmärrettävään itsepetokseen!

Edellisessä ei suinkaan ole jätetty huomioon ottamatta myöskään Oksasen »kansatieteellistä unelmaa», jossa hän jo niin varhain kuin vuonna 1847 lausuu tämän suursuomalaisuuden syntysanat, vieläpä sulkee sen piiriin, paitsi Suomea itseään, Vatjan, Perman, Aunuksen ja Ukrin, viisi sisarta, joiden kaikkien kaivattu sulho on _vapaus_. Kuitenkin osoittaa Oksasen myöhäisempi tuotanto niin selvää siirtymistä tästä kannasta, että Arvi Jänneksen suursuomalaisuus esiintyy jälleen aivan uutuuden voimalla suomenkielisessä runoudessa.

Arvi Jänneksen kolmas suuri isänmaallinen uskontunnustus on _Karjala_, jonka ensimmäiset iki-ihanat säejaksot epäilemättä ovat sen taiteellisesti pätevimmät, mutta jonka sielullisesti mieltä-kiinnittävimmän ytimen sen sangen subjektivinen keskiosa muodostaa. Paitsi Ruotsin lakia ja »puhdast' uskoa Lutheeruksen» suosittelee runoilija nimittäin siinä Raja-Karjalan kansalle koko oman kristillis-ihanteellisen maailmankatsomuksensa aseeksi elämäntaisteluun, silmin-nähtävällä poleemisella kärjellä 1880-luvun luonnontieteellistä maailmankatsomusta vastaan. Tässä juhlallisessa yhteydessä vaikuttaa polemiikki aivan toisella voimalla kuin runossa _Inhuuden ihantelijalle_, jossa tekijä jälleen pukeutuu sotisopaan saman aikakauden kirjallista realismia kurittaakseen.

Arvi Jännes on runoilijana kansallisen romantiikan myöhäsyntyinen lapsi ja sellaisena epäilemättä paljon menneisemmän ajan ilmiö kuin esim. J.H. Erkko tahi Kaarlo Kramsu. Mutta hän alleviivaa tämän aatesuunnan puhtaasti fennomaanista piirrettä niin voimakkaasti, että hänen karjalainen profiilinsa jo sen vuoksi heti pistää silmään maamme kirjallisuushistoriassa.

Hänen mieskohtainen laulurunoutensa ei tarjoa samaa mielenkiintoa nykyaikaiselle lukijalle.

PAAVO CAJANDER

s. 24/12 1846.--Daniel Hjort (Wecksell, 1877), Hanna (Runeberg, 1880), Joulu-ilta (Runeberg, 1881), Vänrikki Stoolin tarinat (Runeberg, 1889), Shakespearen draamat (1877-1909) y.m.

Arvi Jännes oli leikannut parhaat kirjalliset laakerinsa isänmaallisen ja suursuomalaisen heimotunteen Tyrtaioksena. Paljon vaatimattomampi ulkonaiselta sävyltään on hänen aikalaisensa, samoin 1870-luvun miehen, Paavo Cajanderin isänmaallinen tunnelma, joka saa kantavimman ja klassillisimman muotonsa vertauskuvallisessa ballaadissa _Vapautettu kuningatar_.

Senkin aihe on Suomen herääminen. Mutta sitä ei esitetä tässä toivottavana, vaan jo tapahtuneena tosiasiana. »Kuningatar», se on Suomen kansallishenki, joka kerran on hänkin ollut kaunis, kuulu »maan valtia ylhäinen», mutta joka nyt vangittuna rautaisten telkimien taakse vain joskus, vartioiden nukkuessa, uskaltaa laulaa yölle surujaan ja murheitaan. »Matkamies», joka linnan luokse saapuu, kuulee kuningattaren laulut, ihastuu ja laulaa jälleen kansalleen, on luonnollisesti Elias Lönnrot. »Runoruhtinas», joka nyt »keväisen ilman» (s.o. kansallisen herätyksen) hengähtäissä yli maan jälleen kanneltaan koskettaa, on Runeberg, ja se soitto, »ei ennen kuultu», joka nyt hänen kanteleensa kielistä salamoi ja jossa »urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi», on _Vänrikki Stoolin tarinat_. Niiden aikaansaaman isänmaallisen innostuksen Cajander kuvaa seuraavilla haltioituneilla säkeillä:

»Ken tuost' ei hurmautuisi? Ken enää kylmäks jäis? Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis?»

Mutta kuningatar on yhä vanki, vapauttajaa ei kuulu, yö on edelleen ainoa, joka ottaa vastaan murheet yksinäisen.

Mutta jo saapuu sankari, mies, jonka »kypärästä välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii»: Snellman. Hänen äänensä soi ukkosena, hän ryntää sadan miehen voimin, hän murtaa linnan rautaportit, hän sortaa sen vartiat, hän käy »kuin rytö-metsän kautta», hän tervehtii maan äitiä jälleen korkeaan kunniaansa, hän taluttaa kuningattaren riemuavan kansansa eteen. Ja jälleen on kuin »laulua hellää ja vienoa» soisi ilmassa, »mut aamulaulua on se, yö on iäks mennyt pois».

Tämä kaikki on mitä suurimmalla runollisella kuvauskyvyllä esitetty. Paavo Cajanderille ominainen pehmeä, herkkä tunnelmahuntu kietoutuu kauniisti noiden itsessään runolliselle käsittelylle sangen epäkiitollisten tosiasiain ympärille. Muoto ja taidekeinot ovat saksalaisen romantiikan--aina »vuoren huipulla» olevasta linnasta saakka, joka »katsovi laaksohon»--samoin kuin hänen toisessa suuressa isänmaallisessa ballaadissaan _Runolaulaja_. Siinäkin on kysymys linnasta, vieläpä »isosta hovilinnasta», jossa pitoja uljaita pidetään, siinäkin on kysymys kansallisen hengen heräämisestä, jonka vanha kannelniekka saa aikaan kalevalaisella laulullaan, siinäkin on hetken hurmaus yhtä runollisesti esitetty ja siinäkin on loppu yhtä optimistinen ja päivänpaisteinen. Suomi _on_ herännyt Paavo Cajanderin sovinnollisessa, yleis-isänmaallisessa mielessä. Vain Arvi Jänneksen suomalais-ugrilainen heimotunne saattaa vielä sen laajemman, perinjuurisemman heräämisen toivosta haltioitua.

Huomattava on yksityisten vertausten--eikä siis vain yleisten vertauskuvien--klassillinen käyttö Paavo Cajanderilla, jossa suhteessa epäilemättä Runeberg on ollut hänen arvokas opettajansa. Laulajan vapiseva ääni esim. viimemainitussa ballaadissa alkaa virtensä kuin lintu, joka metsästä on tuotu häkkiin ja nyt siellä »säveltään visertääpi sydämin tykkivin». Ja hovilinnassa syntyy silloin tenho

»kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois: värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.»

Runolaulaja itse taas, joka nyt viedään huoneen ylimmälle sijalle, on siinä kaunis, »kuin hohtees' auringon satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on».

Siinä on jo Runebergin koruton, luonnontuores epiikka ympätty täydellisesti suomalaiseen kieli-runkoon, Runebergin ja eritoten _Vänrikki Stoolin tarinain_ vaikutus yleensäkin Paavo Cajanderin niukkaan runouteen on kieltämätön, joskin ainoastaan syvemmässä merkityksessä, siis ei jäljittelynä, vaan samansukuisen runoilija-hengen luontaisena kallistumisena kohti mestariaan. Kuvaava tässä suhteessa on tuo puhdas-viivainen historiallinen kuvaelma _Scipio Africanus_, jonka runomitta ja näennäinen tunnelmapohja on sama kuin Runebergin juhlallisimman »vänrikin» _Döbeln Juuttaalla_. Kuvaelman ulkonaiset puitteet ovat aivan samat kuin Runebergin runon monumentalisessa loppu-osassa: on yö, »on hirmupäivä päästy päähän», seisoo yksinäinen, miettivä mies keskellä kuoleman hävitystä, sotapäällikkö, joka tulkitsee tunteensa mahtipontisessa yksinpuhelussa. Mutta siihen loppuukin yhtäläisyys. Runeberg käyttää tilaisuutta lausuakseen von Döbelnin suulla julki vapaa-ajattelijan suoraselkäisen ja epäilemättä tekijän oman sydämen syvimmästä kumpuavan uskontunnustuksen. Cajander vienomman, eleegisemmän luonteensa mukaisesti antaa Scipio Africanuksen nähdä, Kartagon raunioita kauhistuessaan, jo senkin surumielisen tulevaisuudenkuvan, jolloin Rooman omat vahvat muurit murtuvat, jolloin sen oma kuulu kansa sortuu: »se Iliaan on kohtaloa vaan». Edellisen pystysuora-viiva on tässä muuttunut vaakasuoraksi, edellisen korkea, yksilöllinen paatos jälkimmäisen maailmanhistorialliseksi melankoliaksi kaiken katoavaisuudesta.

Kuitenkin: ellei Paavo Cajander olisi muuna kuin historiallisena ja isänmaallisena runoilijana esiintynyt, voisi hänen suomalainen runoilija-itsenäisyytensä juuri edellä-mainittujen esikuvien, saksalaisten romantikkojen ja Runebergin vuoksi, vielä joutua arveluttavasti kysymyksen-alaiseksi. Mutta hänen puhtaasti personallisista runoistaan--nekin yhtä niukat kuin on koko hänen kirjallinen tuotantonsa--henkii tunne niin harras, herkkä ja syvä, että hän siinä suhteessa meillä on vain Aleksis Kiveen verrattava. Mutta Kivi ei ole Cajanderille mikään esikuva, kuten Runeberg, kuten ehkä Uhland: hän ei tarvitse tällä pohjalla liikkuessaan sellaista, sillä hän liikkuu siinä kotoisimmassa ilmakehässään. Muistettakoon vain esim. tuota pientä, liikuttavaa runoa _Kuva_, tekijän äidin muistolle omistettu. Taidekeinojensa karussa vähyydessä se muistuttaa jo Kramsua, mutta Paavo Cajanderille ominaista on sen lempeä, herkkä--ei kyynelherkkä--surumielisyys.

Voi Cajander joskus hilpeämmänkin sävelen raikahuttaa, kuten tuo uudemman kansanlaulun tapaan rakennettu runo _Oi, jos oisi_ todistaa. Mutta muuten on hänen personallisen tunne-elämänsä pohjana vieno, kaihomielinen valohämy. Sellaisena hän seisoo tietysti hyvin lähellä luontoa, ja tuossa hartaassa, sydämellisessä hymnissä _Salomaa_ (vrt. Kallion _Oma maa_) yhtyvätkin useimmat puolet hänen ei aivan laajasta kirjallisesta yksilöllisyydestään. Siinä on syvä personallinen tunne liittynyt harvinaisen hienoon luonnontajuntaan, isänmaallinen mieliala sulanut eheäksi kokonaisuudeksi tekijän oman taapäin katsovan, menneitä muistelevan melankolian kera. Onpa mestarillinen kuutamokuvaus esim. tuo, kun tekijä sanoo korven keskellä nähneensä »punottain, ujostellen» kuin salon immen

»kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen,»

Yhtä kaunis on tuo Aleksis Kiven tapainen kuvaus tekijän mielialasta hänen jälleen päästyään armaan, tutun erämaansa ihanuuteen: hänen sielullaan on silloin pyhäpäivä, sen tupa on valkaistu, sen »työn tomut laastut pois», kaikki on tyyntä, vain rinta sykkää, »muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi».--Sama pyhä, suomalaisen sunnuntain mieliala on _Leena_-nimisen pienen ballaadin kannattava ominaisuus.

Muodoltaan miehekäs ja ytimekäs, sisällykseltään vieno ja lempeä on Paavo Cajanderin supisuomalainen runoilijaluonne, viitaten juuri tällaisena kauas kansallisen romantiikkamme kultakauteen: Lönnrotiin ja hänen aikalaisiinsa. Hän on tämän aikakauden vielä myöhäsyntyisempi lapsi kuin Arvi Jännes. Hänen runoudessaan ei näy vilahdustakaan edistyksen ja valistuksen myllertävästä voittokulusta kautta suomalaisen sivistys-elämän. Hän on sellaisena aatteellisesti vielä enemmän umpilampi kuin esim. Suonio, mutta hän antaa muutamille edustamansa entisyyden viivoille todellakin klassillisen täydellisyyden suomalaisessa laulurunoudessa.

Taitavana suomentajana, _Shakespearen draamojen_, _Daniel Hjortin_, _Hannan_, _Vänrikki Stoolin tarinain_ y.m. kääntäjänä on Paavo Cajander, samoin kuin Arvi Jännes _Hirvenhiihtäjien_ tulkinnallaan, suuresti edistänyt suomenkielen kirjallista käytäntöä. Yleensä ei hänen runokielensä liikoja laulahtele, ollen alkutekstille uskollista, yksinkertaista ja korutonta. Mutta että se voi sitäkin, sen todistavat aina siellä täällä esiintyvät ihmeen-ihanat pälvipaikat, jotka ovat omiaan tekemään kenen tahansa nykyisen polven taiturillisemmistakin runosepistä aseettomaksi. Silloin soi hänen kielensä niin kullanpuhtaasti, että siihen hyvällä syyllä voidaan sovittaa hänen oma taiturillinen säkeensä runosta _A. Oksaselle_ (tämän 60 vuotta täyttäessä):

»käkösen kukkui kulta, hius immen ilakoi.»

JUHO REIJONEN

s. 27/4 1855.--Kertoelmia (1885), Vaihdokas (1886), Uusia kertoelmia (1889), Suuteita (1891), Saarnoja (1891), Kotilukemista Herran päivinä (1895), Filip Melanchtonin elämä (1897), Kertoelmia ja kuvauksia (1900) y.m.

Kansallisen realismin kultakausi lähenee. Suomalaiseen kirjallisuuteen ilmestyy kuin taikasauvan iskusta epälukuinen lauma uusia, lahjakkaita kynänkäyttäjiä, joilla jokaisella on luonnon-tuoreen, kansanomaisen _kuvaamisen_ kyky valmiina sormenpäissään. Kevätvirrat ovat lähteneet vieremään, kevätkosket kuohumaan. Verrattain onnelliset valtiolliset olosuhteet 1870-luvun lopulla ja 1880-luvun alulla vaikuttavat myös osaltaan tämän kirjallisen aikakauden päivänpaisteiseen äänilajiin. Vallitsee vireä toiminta kaikkialla henkisen ja aineellisen elämän aloilla. Suomalaisuus ei ole enää etäinen, pilventakainen asia, jota vain kansallisen romantiikan rohkeimmilla unelmilla voitiin lähestyä: se on tuossa jo käsin koskettavissa. Suomalainen isänmaa ei ole enää vain yksinäisten suurten miesten mielihaave, sitä ei ole tarvis enää Stenbäckin tapaan lähteä vain pietismin korpien ja harmaatakkisten körttiläisten povista etsimään: se lepää tuossa meidän edessämme, kaikkialla ja jokapaikassa, tyyninä järvinä ja kimmeltävinä kirkonkylinä, lempeinä lehtirantoina ja rauhallisina, tutunomaisina ihmisinä. Miksi käyttää niin paljon _mielikuvitustaan_, kun voi käyttää suoranaista _havaintokykyään_? Miksi vetää _viivoja_ tietymättömään, epämääräiseen tulevaisuuteen, kun voi jo niin hyvällä menestyksellä _maalata_ kirjavata, elämän-iloista nykyisyyttä? Värit anastavat voitollisen sijansa suomalaisten kirjailijain tekotavassa. Kansallisuus-aatteen antama sisällinen totuus on muuttumassa heille jo ulkonaiseksi todellisuudeksi. He seuraavat ajan virran mukana, he kääntävät huomionsa ulospäin, heistä tulee todellisuudenkuvaajia, _realisteja_.

Samalla muuttaa koko suomenkieli luonnettaan heidän käsissään. Se on ollut tähän saakka koko kansallisen entisyyden hengen mukana karua, yksivakaista, harrasta ja ytimekästä. Se muuttuu nyt vilkkaaksi, joustavaksi, sointuvaksi ja väririkkaaksi. Sen entinen spartalainen leima häviää uuden, niin sanoaksemme, ateenalaisen tieltä: suomalaisista kirjailijoista tulee kaunopuhujia. Sen sijaan, että ennen on ollut vaikea lausua tällä kielellä julki ajatuksiaan, käy se nyt helpoksi: kuka hyvänsä henkisesti vireä nuori maisteri tahi ylioppilas osaa pian sommitella sillä mukiinmenevän novellin tahi kansankertomuksen. Sanomalehtien alikerrat alkavat oikein tulvia niistä. Eikähän nuorella kirjailijalla tarvitse enää niin aivan monta ajatusta ollakaan. Pääasia, että hänellä on hyvä _silmä_. Muun kaiken, kuten luonnontuoreen kielen, ympäröivän kansan-elämän tuntemuksen ja eritoten kiitollisen, vielä väsähtymättömän lukijakunnan lahjoittaa heräävä kansallishenki hänelle. Hänen kirjallinen menestyksensä ei riipu niin paljon hänen suorittamastaan sisällisestä kehityskulusta ja sen muodostamasta yksilöllisestä kirjailijapersonallisuudesta, vaan hänen hilpeästä, rattoisasta _tekotavastaan_, siitä, että hän uskaltaa käyttää silmäänsä ja kuvata ympäröiviä olosuhteita sellaisina kuin ne ovat s.o. sellaisina kuin ne todellakin hänen sielun-silmäänsä kuvastuvat. Miksi ei siis käyttää silmäänsä, miksi ei siis kehittää tekotapaansa, miksi ei siis luoda niin selviä ja todenmukaisia kuvia kuin mahdollista, isänmaalle iloksi ja oman kalliin suomenkielensä kaunistukseksi?

Kielen _luusto_ peittyy toisin sanoen sen yhä pyöristyviin, yhä taitehikkaampiin _liha_skudoksiin, joiden alta outo tuskin enää Mikael Agricolan länsisuomalaista raamatunkieltä aavistaisikaan. Jo ennen, Lönnrotin ja Kalevalan kautta, olivat itäsuomalaiset kielimurteet tehneet ensimmäisen voitollisen rynnäkkönsä suomalaiseen kirjakieleen, kylväen uutta elämää, uusia kansanomaisia sanoja, uusia mielikuvia ja niiden kiteyttämiä kielimuotoja kautta koko runopukuisen kirjallisuutemme. Toinen rynnäkkö tulee kansallisen realismin mukana, kohdistuen tällä kertaa johdonmukaisesti suorasanaisen kirjallisuuden alalle. Sillä proosa on ajan luontainen kirjallinen muoto, samoin kuin runo oli ollut edellisten vuosikymmenien. Miksi kirjoittaa epäpitkiä rivejä, kun kerran voi kirjoittaa yhtä pitkiäkin? Jos kerran oli kysymys vain kuvaamisesta, ja varsinkin kansanelämän kuvaamisesta, niin jäi runopukuinen muoto jo itsestään tois-arvoiseen asemaan. Eiväthän suomalaiset kansanmiehet toki kuusmitalla puhuneet! Runebergin aika on mennyt, Aleksis Kivenkin aika on jo menemässä. Pietari Päivärinta, niin alkeellisesti ja patriarkallisesti kuin hän sen tekeekin, viittaa tietä eteenpäin aina realistisempaan kansan-elämän kuvaukseen.

Juho Reijonen on tämän aikakauden luonteenomaisia ilmiöitä.

Niitä on muuten hänen rinnallaan useampiakin. Niitä on nimimerkki Kah (K.A. Heman), niitä on nimimerkki Pii (Vilho Soini), jonka _Kirjavia kuvia pölkkyjen historiasta_ viehättää pirteällä, tuoreella esitystavallaan, niitä on nimimerkki Samuli S. (Kaarle Suomalainen), jonka _Novelleissa_ niiden keveä, pakinoiva, niin sanoaksemme hiukan herrahtava tyyli heti kiinnittää lukijan huomiota. Niitä on vielä useampiakin. Yhteistä heille on uusi, eloisa tekotapa, joka samalla helppoudella taipuu nykyaikaisen kansankuvauksen, historiallisen kertomuksen, leikillisen pikkujutun taikka myös lyyrillisen tunnelmapalasen tulkintaan. Onpa historiallinen kertomus saanut jo pari varsinaista, kyvykästä edustajaakin: E.F. Jansson, jonka _Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa_ vielä tänäkin päivänä on mitä miellyttävintä kansan-lukemista, ja J.A. Bergman, tunnettu vilkkaasta Simo Hurtan aikoja käsittelevästä novellistaan _Nevalaiset_. Edustavin heistä on kuitenkin Juho Reijonen jo siksi, että hän seisoo lähimpänä kansan-elämää ja samalla sitä ajan keskeistä taidekäsitystä, josta yllä huomautimme.

Ei niin, että hänkään vielä olisi mikään puhdas realisti, siinä merkityksessä, minkä tämä sana myöhemmin 1880-luvun lopulla saa. Hänkin _kertoo_ oikeastaan vielä yhtä paljon kuin hän _kuvaa_, tekijän oma personallisuus astuu hänen _Kertoelmissaan_ vielä usein hänen henkilöittensä ja lukijan välille selittelevänä, välittelevänä, ja jos tarvitaan, myös sovittelevana puhemiehenä. Tekijä tahtoo vielä sangen usein olla sukkela omien henkilöittensä kustannuksella, muistuttaen siinä suhteessa jonkun verran Samuli S:ää, jonka kanssa hänellä ilman äsken mainittua maalaista piirrettään olisikin useimmat yhtymäkohdat. Hänellä on vielä sangen paljon kansallista romantiikkaa veressään ja hän katselee suomalaista kansan-elämää vielä jonkun verran pappilan kuistilta, joka sivumennen sanoen ei olekaan huonoin paikka tämäntapaisten havaintojen tekemiselle. Hän voi vielä esim. keskellä pohjoiskarjalaista luonnonkuvausta ottaa vertauskuvansa Danten _Jumalaisesta näytelmästä_, esittää romantisen juonen tuiki realistisella tekotavalla ja päinvastoin, hän pyrkii vielä tyylittelemään saamansa voimakkaimmatkin vaikutukset tuohon keveään, sujuvaan pakinamuotoonsa, ja hänen oman yksilöllisen kielensä ynnä hänen käyttämiensä kansanomaisten mahtisanojen ja lauseparsien välille on vielä siksi suuri juopa kiinnitetty, että hänen täytyy ne lainausmerkeillä varustaa. Tekijä ei tahdo täysin sulaa aineesensa: hän tahtoo pysytellä ikäänkuin pari vaaksan mittaa sen yläpuolella.--Kaikki nämä ominaisuudet eivät suinkaan ole tekijän kansallisesta romantiikasta johdettavia. Ne eivät ole enemmän realistin kuin romantikonkaan, vaan _taiteellisen dilettantin_, jolle taide ei ole mikään elämän-vaatimus, vaan joutohetken huvi. Ja myönnettävä on, että Juho Reijosessa on sangen paljon dilettantismia. Hän on yhtä paljon _taiteenharrastaja_ kuin todellinen _taiteilija_, kuten ovatkin ylipäänsä useimmat hänen aikalaisistaan. Kirjaileminen on käynyt helpoksi heille, siksi että se on siirtynyt tekijän ulkopuolella olevaksi asiaksi.