Part 7

Taiteellisen muodon kannalta merkitsee Erkko entisyyteen nähden ääretöntä vapautumista. Me näemme, kuinka raskaasti ja vaikeasti Oksaselta, samoin kuin Kiveltäkin, pieninkin yksilöllisemmän, intiimimmän sielun-elämän tunnustus ilmi työskenteleikse. J.H. Erkolta se käy kuin karkelo, jokainen vaikutus sulaa hänessä heti säkeiksi, jokainen mielenliike vaatii heti vastaavan ilmaisunsa. Erkko on ensimmäinen suomenkielinen laulurunoilija, joka kasvavasta nuorukaisesta viimeisiin elonpäiviinsä saakka uskoo itsensä kokonaan ja täydellisesti »epäpitkien rivien» houkuttelevalle haltiattarelle. Suomenkielen kirkkaus, sanontatavan selvyys ja täsmällisyys eivät tosin ole hänen vahvimpia puoliaan. Mutta muuten on hänen kielensä sangen tuoresta, sointuvaa ja sanarikasta, ja ottamalla runsaasen käytäntöön vanhan kalevalaisen runomitan hän vaikuttaa suoranaisesti sen kuilun poistamiseen, mikä aikojen kuluessa oli auennut vanhan ja uuden suomalaisen runouden välille. Että hänen oma personallisuutensa ynnä kirjallinen toimintansa kokonaisuudessaan taas oli omiaan tasoittamaan juopaa maalaisen ja kaupunkilaisen, kansanomaisen ja akatemiallisen, suoraan suomalaisen hengen lähteistä kumpuavien ja ruotsinkielisten y.m. esikuvien kasvattamien kauneus-arvojen välillä, lienee jo jossakin määrin käynyt selville edellisestä.

Hänessä on paljon Paavo Korhosta, paljon Oksasta, jonkun verran Kiveä ja Juteinia, vielä lisäksi pisara Ruotsin vallan aikuista hengellistä virsiseppää ja maallista tilapäärunoilijaa sekä kokonainen kauhallinen vanhaa Väinämöistä. Runebergia ja Topeliusta on hänessä vain sikäli, mikäli heissä itsessään on suomalaista. Maamme ruotsinkielinen klassillinen runous ei paina alas hänen itsenäisiä kehittymismahdollisuuksiaan, kuten esim. Oksaselle niin arveluttavassa määrässä oli käynyt: siitä pelastaa hänet nähtävästi hänen syvästi suomalainen, subjektivinen kanteletar-luonteensa. Omalta kansalliselta pohjaltaan kasvaa hänen runoutensa kuin hän itsekin, ruotsalaisen kultuurin ohitse, vaikka ei suinkaan sille vihamielisenä, viitaten kauas nykyaikaiseen, europalaiseen maailmankansalaisuuteen.

J.H. Erkko laulaa yhteen, missä muut erottavat. Ja jos meillä vielä joku kansallinen eheys olisi mahdollinen, olisi se epäilemättä vain sen kansallishengen kehityskauden pohjalta, jonka edustajana hän seisoo kirjallisuudessamme ja joka niin lujasti ja elimellisesti liittyy kansallisen romantiikan pilvettömään päivän-uskoon:

»kesken hankien ja jään kantaa henki tähkäpään.»

KAARLO KRAMSU

s. 22/12 1855 k. 26/8 1895.--Runoelmia (1878, 1887).

Niinkuin yksinäinen, jylhä vuorenkukkula seisoo Kaarlo Kramsu Suomen runoudessa. Hänen kielensä on kirkas ja kova, hänen tunne-elämänsä karu ja ytimekäs, hänen ajatusmaailmansa selkeä, voimakas ja harvaviivainen, hänen paatoksensa synkkä, teräsharmaa ja syvimmässä merkityksessä traagillinen. Hänen tuotantonsa--vain ohut runovihkonen, jonka hän sitten laajentaa--ei osoita mitään erikoista sielullista kehitystä. Hän tulee kirjallisuuteemme samana kuin hän sen jättääkin, valmiina muodoltaan ja sisällykseltään, ja on yksi sen kaikkein imponeeraavimpia ilmiöitä niin monessa suhteessa Aleksis Kiveä muistuttaen.

Mutta Aleksis Kivikin on vielä aivan lempeä ja päivänpaisteinen ilmiö Kaarlo Kramsuun verrattuna. Huumori, sukkela, vapauttava leikinlasku tulee Kivellä hänen myötäsyntyneen raskasmielisyytensä avuksi, luoden kultaisia päivänsäteitä hänen tuotantoonsa, samoin kuin epäilemättä myös hänen elonsa tielle, joskin tuo hyvän pään ja terävän älyn luoma puustavillinen ilotulitus hänellä milloin tahansa saattaakin sammua riutuvaan, liikuttavaan surumielisyyteen. Kaarlo Kramsun jumala ei ole suonut hänelle mitään sellaista sovittavaa sielunkykyä. Hänessä ei ole huumoria niin nimeksikään. Jos hän sellaista joskus yrittää, karskahtavat sanat heti kuin kaksi yhteenpurtua hammasriviä vastakkain. Kaarlo Kramsu on traagillinen ja ainoastaan traagillinen runoilija. Itse Kullervon tarina Kalevalassa--muuten Suomen kirjallisuuden traagillisin--vaikuttaa meihin vielä aivan hilpeästi, vilkkaasti ja värikkäästi sen kolkon, kaamean, aution ja, niin sanoaksemme, _tyhjän_ tragiikan rinnalla, joka asuu Kramsun raudan-raskaiden, peljättävien rytmien alla ja nousee pinnalle niin pikimustana, niin sydän-öisenä, niin aamu-tähdettömänä hänen parhaissa runoissaan. Suomen kirjallisuudessa hän on ainoa laatuaan. Maailman kirjallisuudesta muistuu mieleen Edgar Allan Poe, jonka todellakin _kaarne_-siipinen runous on jonkun verran tälle suomalaiselle yölinnulle sukulaista. Mutta hänelläkin tulee jo liikkuvampi, vaihtelevampi mielikuvitus edes joksikin sovittavaksi, vapauttavaksi momentiksi. Sillä rikas mielikuvitus, luokoon se sitten mitä hirmukuvia tahansa, on jo sellaisenaan joku seurakumppani sille, jonka tie kulkee ehdottomassa elämäntyhjyydessä ja elämän-yksinäisyydessä. Kaarlo Kramsulla ei ole edes sitä lohdutusta. Hänen mielikuvituksensa on yhtä köyhä vivahduksista kuin on köyhä iloista ja suruista hänen tunne-elämänsä. Hänellä ei ole kuin pari kolme asiaa sanottavaa, mutta ne hän sanoo sitten niin, kuin olisi kysymys kykloopi-muurin rakentamisesta: hänen säkeensä putoelevat päällekkäin kuin kiviharkot ilman mitään »runotilkkimiä». Hänellä ei ole kuin pari kolme kieltä kanteleessaan, mutta niitä hän soittaa sitten sellaisilla terässormilla, että niiden sävel on kantava kautta vuosisatojen: aina yhtä synkkänä, aina yhtä tuimana, aina tunkien yhtä syvälle lukijan luihin ja ytimiin.

Totisesti: suurempia runoilijoita on maailmassa elänyt, mutta ei ketään kolkommin, yksinomaisemmin traagillisempaa.

Jos suomalaisella runoudella ylimalkaan on oikeus kalevalaisen kansanhengen kerällä käyttää itsestään sanoja »soitto on suruista tehty», on Kramsun runoudella oikeus väittää olevansa tehty kivikovasta tuskasta ja jäytävästä jähmetyksestä. Samoin kuin Kivi, on Kramsu tuntenut sitä »kauhua tyhjyyden», josta hän puhuu runossaan _Ensimäinen leivo_, ihaillen tämän luonnon kevätlaulajan optimistista uskoa päivään ja aurinkoon, vaikka yöt ovatkin vielä »kylmät ja synkät», ja itselleen saman uskon voimaa toivottaen. Mutta Kivi ei ollut jäänyt siihen ikäänsä tuijottamaan, kuten Kramsu jäi. Hän oli täyttänyt mielensä, jos ei muulla, niin ainakin »ikävyydellä ja hämäryydellä», tuolla omalla kalvavalla, eleegisellä kaihomielellään, silloinkin kun hänen synkin hetkensä oli. Kramsulla ei ole sitäkään. Hänen runoutensa ei ole kaihomielinen ollenkaan. Sen taivas on aina sysimusta, niinkuin on hänen oma sydämensä sinä hetkenä, jolloin tuo harvasanainen elämäntunnustus _Onneton_ puhkeaa hänen povestaan:

»Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie, mut synkempi vielä on eloni tie...»

Se on kummallinen runo, jonka epätoivoinen mieliala välittyy lukijaan taidekeinoilla niin vähäisillä, että hämmästyy, jos rupeaa niitä lähemmin tarkastamaan. Tämäntapaisia runojahan on sepitetty maailmassa tuhansittain. Kuka runoilija ei ole ollut »onneton», kenen elämä ei ole tuntunut syksyistä yötä synkemmältä! Mutta kun Kramsu sanoo:

»ma viettänyt ain' olen tähdetönt' yötä»,

niin on siinä tunnelma niin pimeä ja pöyristyttävä, että me heti ilman mitään vastaväitteitä siihen antaudumme. Mistä se johtuu? Onhan itse vertaus taivaasta ja tähdistä mitä tavallisin eikä ole uutuudella pilattu runon kolmas ja viimeinen säejaksokaan, jossa tekijä pyytää luojaansa luomaan hänelle edes yhden tähtösen hänen yöhönsä, että hän voisi seurata sitä iloiten elonsa tiellä ja vielä kuollessaan katsoa siihen. Ei: se johtuu runon _rytmistä_, kuten aina Kramsun lyriikassa. Se on hänellä aina niin vaskisesti vakuuttava, että tarkoitettu tunnelma syntyy kuin itsestään.

Verratkaamme vain edelliseen esim. Wecksellin epätoivoisinta runoa _Jag midnattens barn_, niin sydäntä-särkevää kaikessa turvattomassa avunhuudossaan. Sekin vaikuttaa itse asiassa valoisammin, sillä se vaikuttaa liikuttavammin: se on hätääntyneen lapsen parahdus keskellä elämän korpi-yötä, katkeavan kielen helkähdys, kuolin-huuto, haihtuva pimeyteen. Mutta siinä on edes jäljellä elämän intensiteetti, tahto, joka ei _tahdo_ kuolla, aivotoiminta, joka epätoivon vimmalla tarrautuu hukkuvan oljenkorteen: Jesukseen Kristukseen. Kaarlo Kramsulla ei ole mitään sellaista. Hänen runossaan ei ole lasta ollenkaan, vaan yksinomaan miestä, jonka tämä hetki ei ole toivottavampi kuin toinenkaan: hänellä ei ole mitään syytä huutaa, koska hänellä ei ole syytä juuri _nyt_ huutaa enemmän kuin ennenkään. Hänen elämänsä on aina ollut yhtä toivotonta.

Runo _Onnensa etsijä_ soinnuttaa edelleen samaa mielialaa. Onni on etäällä, sitä kohden on kiirehdittävä. Lyhyt on aika, matka on pitkä, polku kivinen, myrskyinen elämän sää. Mutta rientää täytyy, ei etsiä suojaa, ei levähtää. Kaukana on onni, kaikki ihmiset rientävät kohti onneaan. Mutta rientää on turha, kukaan ei ehdi sinne, kaikki saavuttaa kuolema, kun he tuskin ovat päässeet puolitiehen.--Joku toinen runoilija lopettaisi jo tähän. Mutta Kramsu jatkaa vielä, hän huomauttaa vielä kerran, että rientää täytyy, että ei saa levätä, sillä

»ken lepohon itsensä heittää, on kuollut jo eläissään.»

Siis: elämä on turha, mutta kuolema kuitenkin peljättävämpi. Täytyy elää, täytyy ainakin _koettaa_ elää ja etsiä onneaan, vaikka ei kukaan löydä sitä.--Tässä on runon _Onneton_ subjektivisesti traagillinen tunnelma jo tulemassa traagilliseksi maailmankatsomukseksi.

Kaarlo Kramsu ei oikeastaan koskaan pääse siihen, sillä hän on sitä voidakseen aivan liian vähän älyllinen, tajuperäinen taiteilijaluonteeltaan. _Jos_ hän siihen pääsisi, olisi se epäilemättä jo eräs vapauttava ovi hänelle, sillä traagillinen _ajatteleminen_ on jo keveämpi kuorma yksilölle kuin pelkkä traagillinen _tunteminen_, siksi että se siirtää yksilön mieskohtaisen elämäntuskan jo ikäänkuin hänen ulkopuolelleen, käytettävien käsitteiden jo paljon yleispätevämpiin maailmoihin, joissa kohtalon paino yhden sijasta monen hartioille jakaantuu. Kramsu koskettaa niitä maailmoita, mutta ei ulotu niihin: hänen runoutensa ei koskaan erotu käsitteelliseksi toivottomasta tunnelmapohjastaan.

Syvimmän traagillisen tunteen merkki on, kuten tunnettu, m.m. se, että se ei ole iloinen eikä surullinen. Ja aivan oikein, Kramsu ei jätä meitä tässä suhteessa ollenkaan epätietoisuuteen oman tunne-elämänsä syvimmästä pohjavirrasta. Runossaan _Haihtumaton muisto_ hän sanoo nimenomaan olevansa kokonaan epätietoinen siitä, onko se »iloinen vai suruinen». Hän tietää vain, että se seuraa häntä kaikkialle, että hän ajattelee sitä, jos hän puhuu muiden kanssa tahi muita kuuntelee. Jos päivä paistaa hänen tielleen, käy se kuin varjo hänen mukanaan, jos murhe saa häneltä silmän vettymään, ei syy ole yksin murheen, vaan »se on myös muiston syy». Eikä hän tahdokaan siitä erota, se on vanhentuva hänen kerällään. »Se minun on!» huudahtaa tekijä. Kukaan siitä ei tiedä mitään eikä saa tietää mitään, sillä--tekijä ei runon lopussakaan sano sitä.

Mikä voi tällainen muisto ihmisellä olla? Hyvä, ettei tekijä sano sitä, sillä juuri täten hän saavuttaa sen traagillisen vaikutuksen, jota yllä tarkoitimme.

Eikö sitten ole olemassa mitään lääkettä, mitään parannuskeinoa kurjalle kuolevaiselle hänen elämäntuskassaan? On, vastaa Kramsu runossaan _Lohdutus_, on yksi, nimittäin: pullo. Mutta kun Kramsu sen sanoo, vaikuttaa sekin tässä yhteydessä yksinomaan traagilliselta. Jos Juteini sanoo: »Luonnon suuret lapsukaiset avaruuden alla», ja kutsuu heitä elämän nautintoon, niin hän käskee heitä sen tekemään »iloll' ihanalla». Jos Oksanen runoilee _Kerran viinikellarissa_, niin heiluu hänellä toki »unten häilyvä parvi» vaahtoavien lasien yllä. Tästä kaikesta ei ole Kramsulla jälkeäkään. Koettaahan hänkin _Juomalaulussaan_ dityrambista säveltä virittää ja viinin tuottamaa riemua ylistää. Mutta kuinka väkinäiseltä, kuinka mielikuvituksettomalta se sävel hänellä tuntuukaan, ja juuri sen vuoksi--sitä traagillisemmalta. Siinäkin jää jäljelle vain: pullo, joka jo on »puolillaan». Nopeasti on se juotava pohjaan, sillä kohta on saapuva kuoleman yö, joka pullon pirstaa ja kantaa juojat pois elämän nautinnosta. Mikä keski-öinen mieliala! Näkee selvästi, että Kaarlo Kramsussa ei ole pisaraakaan hetken ihmistä, ei hiventäkään viinin hurmausta Anakreonin, Bellmanin taikka edes Frödingin tapaan. Hän ei ole mikään Lövborg, hänellä ei ole »viininlehviä hiuksissaan», _Hedda Gablerin_ sanoja käyttääksemme. Pullo on hänelle vain pullo ja viina vain viinaa: se ei hurmaa, se ainoastaan huumaa häntä.

Sentään hänkin _Hetken onnea_ (erään kolmannen juomalaulun nimi) ylistää, vaikka onnistumatta. Mutta ei ole kumma, ettei hän onnistukaan, sillä hän ei ole koskaan oikein vakuutettu siitä asiasta, kuten runo _Koditon vapaus_ todistaa. Vapaudella ei ole enää paikkaa missään, ainoastaan juomapöydässä. Siinä vain rinta vielä nousee, aate lentää, vapaitten ääni soi miehekkäästi. »Mutta mik' on kumppanitten?» kysyy tekijä äkkiä katkerassa pilkassaan: he tuskin voivat seisoa enää! »Vapaat» ovat vääntyneet »viinan orjiksi», heidän intonsa sammunut, vapaus, jumalainen vapaus, kääntää selkänsä heille, ja on siis kokonaan koditon maailmassa.--Tässä on jo palanen Baudelaire-tunnelmaa: jäisen järjen kritiikki astuu räikeänä ja kirkaisevana keskelle naivia elämän nautintoa.

Koettaa Kramsu myös muita keveämpiä, epigrammaattisia säveliä koskettaa, kuten runoissa _Hyljätty_, _Jos ois_, _Sua lemmin_, _Rauhaton_, _Sydämeni_ ja jossakin muussa. Aina edelleen yhtä huonolla menestyksellä. Kramsun runous ei ole luotu leikkiä laskemaan, ei laulamaan viinin, eipä edes lemmen kunniata. Ainoastaan yksi hiukan onnistuneempi lemmenlaulu hänellä on, vaikka sekin vähäpätöisyys: _Sanassaan pysyvä_. Mutta muuten hän liikkuu näillä aloilla kuin karhu kaskesmaalla.

Hänellä on vain traagillinen tunteensa, hänellä on vain pikimusta, elämän-iloton pohjasävynsä. Hän tuntee sen itsekin ja lausuu eräässä näistä epäonnistuneista epigrammeistaan: »rumemmin äännä ei korppikaan». Aivan niin hullusti ei asianlaita tietysti ole, mutta totisesti ei Kramsu ole luotu tunteen eikä ajatuksen kevätleivona livertämään, kuten esim. J.H. Erkko. Hän on katsonut liian syvälle kumpaisenkin onkaloihin.

Mutta joku kannattaja, joku korkkivyö täytyy kuitenkin olla kuolevaisella, ellei hänen mieli mennä aivan umpisukkulaan. Kaarlo Kramsu on siitä selvästi itsetietoinen, kuten hänen runonsa _Aatteet_ kyllin osoittaa. Ja kun Kramsu sanoo: »aate», niin hän tarkoittaa sillä aina kansallisuusaatetta, tuota alkuperäisintä kaikista, joka on yhtä paljon tunteen kuin järjen asia, suorastaan veren ääni ihmisessä. Vain täten hän saattaa nimittäin pysyä traagillisella tunnelmapohjallaan, joka on hänelle ominaisin, sillä: _myöskin kansallisuus-aate esiintyy Kaarlo Kramsulle traagillisena_. Se juuri on sielullisesti mieltäkiinnittävää hänen isänmaallisissa runoissaan, sillä hän erottuu sen kautta kaikista muista kansallisen herätyksen trubaduureista. Toisille, kuten Oksaselle, Suoniolle ja Erkolle, puhumattakaan Runebergista ja Topeliuksesta, koittaa isänmaan päivä korkeana ja valoisana. Kramsulle se nousee Nuijasodan hurmekentiltä, Suomen sorretun, talonpoikaisen kansan kirous, pilkka ja uhka puhuvat hänen suunsa kautta.

Muuten hän omaksuu kansallisuus-aatteen sellaisenaan. Hän ei tuo siihen mitään älyllistä uutta, yhtä vähän kuin hän millään tavalla käsitteellisesti sitä kehittää. Aate on hänelle vain aate--niinkuin pullo on pullo--ilman mitään aatteellisia lisäselityksiä. Hänen siihen tuomansa uusi on kokonaan hänen traagillisen tunteensa asia, tässä tapauksessa rotutunteen. Ja sen kannalta hän kärjistää kansallisuus-aatteen, kaikesta päättäen sangen itsetiedottomasti, _kansan_ aatteeksi vastaan muukalaista vallas-säätyä. »Herra» ja »talonpoika» seisovat hänellä vastakkain kahtena sovittamattomana valtana, joista jommankumman on maan päältä poistuttava.

Tältä pohjalta nousee hänen klassillinen mestarilaulunsa _Ilkka_, toiselta puolen mallikelpoinen historiallinen ballaadi, toiselta puolen suomalaisen kansan-aineksen synkkä uhkalaulu, jonka rinnalla _Vänrikki Stoolin tarinat_ kalpenevat ihannoivaksi paraadirunoudeksi. _Tässä_ ollaan kerrankin keskellä suomalaista sodan-käsitystä: tässä eivät liput liehu eivätkä rummut pärise, tässä ei ole aikaa leikintekoon eikä karakterististen sotavanhusten kuvauksiin, tässä eivät »torpan tytöt» itke, eivät »sotilaspojat» eivätkä jalot Wilhelm von Schwerinit tee tarumaisia sankaritöitä. Tässä ei mennä soitellen sotaan. Tässä ei kaaduta »kentälle kunnian», vaan kuollaan _hirsipuussa_. Kaameinta kaikista on tekijän järkähtämätön ajatusjuoksu siinä, että hän ei pidä tätä ihmeenä ollenkaan. Hän sanoo aivan yksinkertaisesti:

»Hän eli niinkuin Suomen mies ja kuoli--hirsipuussa.»

Ilkka ei ole Kramsulle ainoastaan Nuijasodan aikainen talonpoikaispäällikkö eikä yksityinen talonpoika Etelä-Pohjanmaan lakeilta: hän on koko sen Suomen suvun edustaja, jonka tumman, raskaan veren hän tuntee virtaavan suonissaan. Siksi hänen runonsa nousee kuin nyrkki, kuin hirsipuu, peljättävänä, hirmuisena koston-uhkana voittajille. Runossaan _Santavuori_ hän sanoo sen vielä selvemmin julki kuolevan talonpojan suulla, alla kylmän, kimaltelevan tähti-yön. Ja kolmannessa suuressa ohjelmalaulussaan _Jaakkima Berends_, sekin muodoltaan mallikelpoinen historiallinen ballaadi, hän täsmällistyttää mielipiteensä noihin pirullisiin, kamaliin sanoihin, jotka veristä vääryyttä kärsinyt talonpoika »paljain päin» ja kumartaen »maahan asti» yli koko Suomen viljelyshistorian linkoaa:

»Se on talonpojan työksi aina tullut Suomenmaass': minkä herra maahan syöksi, rakens' talonpoika taas.»

Jos J.H. Erkon myöhäisemmästä tuotannosta voidaan syyllä sanoa, että se asettuu yhteiskunnallisen kehityksen palvelukseen, voidaan Kramsun tämäntapaisista runoista väittää jo suorastaan yhteiskunnallis-_vallankumouksellisen_ sävelen niistä raikahtavan.--_Hannu Krankka_ ja _Taneli Luukkonen_ ovat jo paljon kepeämpää tavaraa, vaikuttaen pääasiallisesti vain runomittaan puetuilta kohtauksilta Topeliuksen _Välskärin kertomuksista_.

Kuitenkin on hänen suhteensa koko Suomen historiaan toinen kuin ruotsinkielisten, kansallisromantisten runoilijaimme. Jo _Kuoleva soturi_ näyttää kuin poleemisessa tarkoituksessa Runebergin saman-nimistä »vänrikkiä» vastaan kirjoitetulta: vieras on se maa ja vieras se kansa, jonka edestä hän henkensä heittää. Ja _Tarinassaan_ hän sanoo nimenomaan: »kuin koirat herrainsa eestä ennen» ovat Suomen talonpojat käyneet taistoon ja kuolemaan. _Huokaavat kentät_, _Nukkuva Suomi_, _Esi-isäin ääni_, _Unelma_, _Väinämöisen kantele_, kaikki vahvistavat vain tätä traagillista mielialaa, jonka kirjalliset alkulähteet epäilemättä ovat Yrjö-Koskisen _Nuijasodasta_ ja _Suomen historiasta_ etsittävät. Vihan, koston, ja sen kerällä vapauden välkähdystä vartoo runoilija, vaikka sen jälkeen sitten suuri pimeys seuraisikin. Mutta välkähdystä ei tule. Mikä on syynä siihen? Eikö olekaan enää Suomen kansalle »kauniimpi orjan elämää kuolo hirsipuussa?»

Mutta entä sitten, jos välkähdys seuraisikin! Runossaan _Uusi aika_ hän sammuttaa viimeisenkin tähden aatteelliselta taivaaltaan. Urhot uhrataan, kansan parhaat kaatuvat aatteiden taistelussa, sitten käy esiin joukko »rauhaa suosivainen», jälleen »lait uudet laatii pieni henki», jälleen saadaan sama ahdas yhteiskunta, vaikka »kiilloitettu hiukan päältäpäin». Ja jälleen myrsky mylvähtää ja jälleen jatkuu sama kiertokulku: Kramsun epäily on häneltä viimeisenkin kannattavan voiman, hänen uskonsa kansallisen ja yhteiskunnallisen edistyksen hedelmiin, musertanut. Mitä jää jäljelle sitten? Ainoastaan _Mustalaisen_ kohtalon koviin valtoihin alistuva, vaikka ei suinkaan silti niitä hyväksyvä oppi siitä, että:

»Kuihtuu kukka, kaatuu puu, linnunlaulu lakastuu. Niin käy elävitten.»

Kohtalo esiintyy aina murtavana valtana Kramsun runoudessa, niin hyvin personallisessa kuin isänmaallisessa. Hän on valistuskauden lapsi, joka on uskonsa lempeään kaitselmukseen kadottanut. Mutta hän on vielä siitä askel eteenpäin. Valistuskausi kääntää hänessä epäilyksen kärjen omaan sydämeensä, koskettaen viime vuosisadan lopun pessimismiä ja suorastaan henkistä nihilismiä. Täydellinen tyhjyys ammottaa hänen ympärillään, eikä hän ole kyllin esteettinen sielu täyttääkseen sitä edes millään traagillisen kauneuden uskonnolla.

Hän sortuu. Painuu takaisin yöhön kuin nyrkki, kuin hirsipuu, joka on hetkeksi kohonnut siitä.

ARVI JÄNNES

s. 1/7 1848.--Matkamuistelmia Venäjän Lapista (1877-79), Lautphysiologische Einführung in das Studium der westfinnischen Sprachen (1877), Versuch einer Karelischen Lautlehre (1877), Tutkimus Venäjän Karjalan kielestä (Suomi II, 14), Tutkimus Aunuksen kielestä (Suomi II, 17), Kielellisiä muistoonpanoja Kaakkois-Karjalasta (Suomi III, 3), Hirvenhiihtäjät (Runeberg, 1884), Neuvoja Suomen kielen opettajille (1886), Ruotsalais-Suomalainen sanakirja (1887) Muistoja ja toiveita (1889), Suomen partikkelimuodot (1890), Wörterbuch des Kola-Lappischen nebst Sprachproben und Grammatik (1891), Ensi tavuun vokaalit suomen, lapin ja mordvan sanoissa (1896) y.m.

Suomen isänmaallisen runouden juuret käyvät kauas taakse kansallisen herätyksen, vaikka se tästä perinjuurisesta henkisestä liikkeestä saikin luonnollisesti ennen-tuntemattoman vauhdin ja virikkeen. Mutta on aina muistettava, että kansallinen herätys alkuaan koski etupäässä maamme ruotsinkielistä vallas-säätyä, tapahtui suurimmaksi osaksi ruotsinkielellä ja saavutti ruotsinkielisen Snellmanin ja ruotsinkielisen Runebergin elämäntyössä korkeimman kukkulansa. Suomenkielisten runoilijain ei koskaan ole ollut tarvis jälkimmäisen tavoin »herätä» jonakin kauniina päivänä tuohon kansallisen hämmästyksen huudahdukseen: »olen suomalainen!» He ovat olleet sitä jo aikoja ennen kuin kansallisuus-aate oli kansalle julistettukaan.

Mutta isänmaallinen tunne, itsetietoisena, käsitteellisesti määriteltynä voimana, astuu Suomen runouteen oikeastaan vasta viime vuosisadan alulla, jolloin Juteini pukee sen noihin liikuttaviin, patriarkallisiin säkeihin _Arvon mekin ansaitsemme_ ja Kallio laulaa ihanan elegiansa _Oma maa_, klassillisen niin muodoltaan kuin sisällykseltään, täyden rinnan täyteläisen tunnepurkauksen »rakkaita rantoja» muistellessaan. Juteinin huomio käytännöllisenä miehenä on enemmän keskittynyt itse kansaan, Kallion taas enemmän sitä ympäröivän luonnon ihanuuteen. Molemmat runot ovat siitä merkillisiä, että isänmaallinen tunne niissä esiintyy jo ainakin yhtä voimakkaana kuin _Maamme_-laulussa, vaikka ne ovatkin niin paljon ennen sitä kirjoitetut. Puhtaasti suomalaisina isänmaallisina hymneinä ne olisivat aivan erinomaisesti sopineet kansallislauluiksemme, joita ruotsinkielinen vallas-säätymmekin olisi voinut Flora-juhlassa 1848 sydämensä pohjasta kaiuttaa.