Part 9

Mutta Juho Reijonen on erittäin lahjakas taiteenharrastaja. Hänellä on »silmää», hänellä on kieltä, hänellä on värejä, hänellä on itäsuomalaisen, s.o. savolaisen, pohjoiskarjalaisen ja itäpohjanmaalaisen kansan-elämän tuntemusta. Hän tekaisee tuollaisen klassillisen kansantyypin kuin kirkon kuudennusmies kertoelmassa _Koskelan ukko_ samalla näppäryydellä kuin hän sommittelee pitemmän, pirteän ja sattuvan kuvauksensa _Vaihdokas_. Hän voi pyöräyttää tuollaisen viehättävän lastentarinan kuin _Ensimäiset ystäväni_ yhtä havainnollisella ja humoristisella kynällä kuin eläintarinan _Maisteriko vai kirkkoherra?_, jossa uskollisen Mustin kokemukset ja mietelmät tämän maailman menosta ovat mitä elävimmin esitetyt. Hänen huumorinsa voi joskus kohota miltei Aleksis Kiven tapaiseen monumentalisuuteen, kuten tuossa pienessä mestarinäytteessä _Kaaperin kosinta_, jossa suomalainen kansanomainen ja samalla sangen materialistinen käsitys rakkaudesta ja avioliitosta on todellisella taiturin ylemmyydellä hahmoteltu. Samaan huvittavaan aiheesensa, jota hänellä seurakunnan sielunpaimenena epäilemättä onkin ollut mitä paras tilaisuus tutkistella, tekijä palaa usein. Että salon kansan keskuudessa kuitenkin romantisemmatkin rakkaustarinat voivat syntyä ja sijaita, siitä on taas tuo raikas, runollinen kertoelma _Lautta-Jussin tyttö_, samoin kuin _Muistelma Savosta_, meillä todistuksena. Erikoisen huomion Reijosen tuotannossa ansaitsee historiallinen kertomus _Tuulivaaralaiset_, jonka läpi pohjoiskarjalaisten heimosotien ja heimovihojen vinha tuuli tekijälle aivan odottamattomalla voimalla puhaltaa.

Juho Reijosen merkitystä suomalaisen kansanelämän kuvaajana täysin ymmärtääksemme täytyy meidän kääntää silmämme taaksepäin. Mitä oli ennen häntä--ja hänen aikalaisiaan--suorasanaista suomenkielistä kaunokirjallisuutta olemassa? Oli Aleksis Kivi, oli Pietari Päivärinta. Samoin vielä suomenkielisen novellikirjallisuuden varsinainen alkaja K.J. Gummerus, jonka pääasiallinen merkitys kuitenkin lienee hänen toimittamansa kansantajuisen ja laajalle levinneen _Kyläkirjaston_ ja _Kyläkirjaston Kuvalehden_ piiristä etsittävä, samoin Theodolinda Hahnsson, jonka sujuvasti kerrotut _Kotikuusen kuiskehia_ y.m. kuitenkin vielä ovat kokonaan kansallisen ja kansaa ihannoivan romantiikan lapsia, lähinnä Suonion _Kuun tarinoita_ muistuttaen. Heistä Juho Reijoseen on jälleen pitkä askel kohti kansallista realismia tapahtunut.

Se on tapahtunut ensiksikin henkilökuvaukseen nähden, joka Kivellä vielä on yleensä tyypillistä, suurpiirteistä, pääasiallista, Päivärinnalla samoin, vaikka hänen huomionsa jo onkin enemmän kohdistettu yksilöllisiin elämänkohtaloihin. Juho Reijonen on heidän rinnallaan jo täydellisesti pienten piirteiden mies: elämän tuhannet, vivahdukselliset sivuseikat vaativat jo hänen mielenkiintoaan osakseen, vaikka hän vielä _koetaakin_ pysyä pääpiirteissä, esittämällä meille yhtä usein kokonaisia elämäntarinoita kuin osia niistä. Mutta myös maisemakuvaukseen nähden on kehitys realismiin päin ottanut aika harppauksen eteenpäin. Kiven fantastinen ja Päivärinnan niin sanoaksemme »sankarillinen» maisema on Reijosella käynyt jo isosti yksityiskohtaisemmaksi. Se on saanut enemmän värejä, enemmän silmänräpäyksellistä eloa ja iloa olemassa-olostaan. Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon koristeellinen luonto laulaa ja välähtelee jo voimakkaasti kaikkialla Juho Reijosen tuotannossa.--Kielen kehityksestä samaan suuntaan on jo yllä ollut puhe.

Reijonen ja hänen aikalaisensa raivaavat tietä uudelle. He muokkaavat ja valmistavat sitä mehevää maaperää, josta kansallisen realismimme ihanimmat kukkaset pian tulevat puhkeamaan.

ROBERT KILJANDER

s. 15/8 1848.--Mestarin nuuskarasia (1881), Amalia ystävämme (1881), Hyvät markkinat (1882), Pukkisen pidot (1884), Postikonttorissa (1887), Pahassa pulassa (1889), Vieraita odottaessa (1892), Kumarrusmatka (1894), Sanny Kortmanin koulu (1902) y.m.

Idylliset, patriarkalliset pikkukaupungit pitkin meren ja sisävesien rannikkoja muodostavat aivan oman kultuuripiirinsä suomalaisessa hengenelämässä. Aikoja ennen oli maamme ruotsinkielinen kirjallisuus keksinyt tämän kiitollisen alueen, vaikka se romantisen luonteensa tähden ei koskaan tullut sen erikoisuuksia siinä määrin merkinneeksi kuin myöhemmin suomalainen. Jos muistamme että yksi kansallisen romantiikkamme syntysanoja oli aikakauden yleinen pyrkimys luontoon, niin ymmärrämme varsin helposti, että sen tunnustähtien alla kulkevan kirjallisuuden itsestään täytyi johtua maalais-elämän ja etenkin maata-viljelevän kansan ihannoimiseen. Olivathan nuo pikkukaupunkien ahtaat olot omituisine, usein naurettavine asukkaineen luonnollisesti varsin epäkiitollinen aihe esim. sellaiselle sankarirunoilijalle kuin Runeberg! Korkeintaan ne voivat tarjota pohjaa jollekin leikilliselle koulupoika-muistelmalle, kuten _Tulipalo_, jolla hänkin on hiukan muistanut vanhaa vaasalaista ympäristöään. Topeliuksen suorasanaisessa tuotannossa on suomalaisella pikkukaupunki-elämällä jo isosti laajempi sijansa, vaikka hänkin synnynnäisenä romantikkona seisoo tässä tapauksessa vielä liian etäällä aiheestaan voidakseen siihen syvemmin antautua. Vanha Vaasa, Turku, Helsinki (sekin silloin pikkukaupunki) y.m. saavat kuitenkin kiittää häntä monesta runollisesta kajastuksestaan.

Mutta muuten on aika suomalaisen maaseudun ja suomalaisen maalaiskansan. Saara Vacklinin _Satanen muistelmia Pohjanmaalta_ lienee ainoa muistomerkki viime vuosisadan alkupuolelta, joka realistisemmin pelastaa meille monta ehkä muuten jo unohdettua piirrettä suomalaisesta pikkukaupunki-kultuurista.

Suomenkieliset kirjailijat Lönnrotista saakka ovat tietysti vieläkin maalaisempia. Kalevala oli korpikultuurin, Kivi kyläkultuurin tuote. Maalainen on Erkko, maalainen Pietari Päivärinta. Kaarlo Bergbom on ainoa kaupunkilainen henki heidän joukossaan, mutta hänenkin tuotantonsa jää niin vähään, että hän ehtii vain pienen, silmänräpäyksellisen hahmokuvan silloisesta viipurilaisesta ympäristöstä pyöräyttää. Samuli S. on pikkukaupunki-kuvaajana jo paljon merkitsevämpi, ja hänellä, samoin kuin Juho Reijosellakin, on jo novelleja, jotka draamallisen kirjailijan kynällä piirrettyinä olisivat tarjonneet yhtä monta ilmielävää tyyppiä meidän näyttämöillemme kuin ne nyt tarjoovat lukijan mielikuvitukselle. Huomaa kaikesta, että virkoavan realismin hengen mukana myös Suomen pikkukaupungit alkavat päästä kirjallisiin oikeuksiinsa: Robert Kiljander esiintyy.

Hän tulee kansallisen realismin mukana, mutta hän pysyy varsin syrjässä sen aatteellisista tarkoitusperistä. Hän on saanut oman leiviskänsä hoidettavakseen, ja näyttää siltä kuin hän tajuaisi vaistomaisesti, että tuossa uudessa, murtavassa ajassa on yhtä paljon hänen omalle taiteilijapersonallisuudelleen vaarallista ja vihamielistä kuin siinä on hävittävää ja alasrepivää hänen rakkaalle pikkukaupunkilaiselle kultuuripiirilleen. Robert Kiljander _rakastaa_ nimittäin sitä rauhallista, hiukan uneliasta ympäristöään, johon kohtalo on hänet virkamiehenä asettanut ja jota hän herttaisella, hyväntahtoisella huumorillaan käsittelee. Hänellä ei ole suinkaan halua ruveta sitä reformeeraamaan, sillä juuri siten hän kadottaisi ne klassilliset viivat, jotka vuosisatojen kehitys on piirtänyt häntä ympäröivään elämään ja jotka hänen mielestään kuitenkin kaikitenkin, kaikista sen inhimillisistä heikkouksista huolimatta, sulkevat sisäänsä niin paljon hyvää, lämmintä, turvallista ja tutunomaista.--Hänen suhteensa pikkukaupunki-kultuuriin on sama kuin Aleksis Kiven suhde kyläkultuuriin: hän iloitsee ja suree sen mukana, hän ei asetu yläpuolelle sitä.

Robert Kiljander on oikeassa. Tässä on olemassa jo se _ympäristön eheys_, jonka vain vanha, vakiutunut yhteiskunnallinen elämä voi synnyttää. Olisi sääli rikkoa pienintäkään piirrettä siitä. Tuollainen suomalainen, pikkukaupunkilainen yhteiskunta on täydellinen valtio valtiossa. Sen ylin huippu on pormestari, sen ministeristö on maistraatti, sen prokuraattori on viskaali, sen pappi on vähintään arkkipiispan vertainen suhteellisessa arvossaan ja kunniassaan. Jokainen tämän yhteiskunnan jäsen saa oman ympäristönsä tasolta katsottuna juuri yhtä moninkertaisen merkityksen kuin tämä yhteiskunta on pienempi tuota suurta yhteiskuntaa sen ulkopuolella. Sen lääkäri on kaiken tietopuolisen ja käytännöllisen lääketieteen auktoriteetti, sen rehtori kaiken pedagogiikan, sen kruununvouti on miltei kruunu itse ja sen postimestari vähintään--pääposti-tirehtööri. Sen järjestysvalta--pari kolme poliisia--merkitsee vähintään yhtä paljon kuin koko Preussin piikkikypäristö, sen kauppiaat, käsityöläiset, mestarit ja oppipojat yhtä paljon kuin kaikki Europan pankkiherrat taikka Amerikan öljy- ja teräskuninkaat. Jokainen heistä on tarpeellinen jäsen tässä hyvin-järjestetyn ja samalla sangen virkavaltaisen yhteiskunnan koneistossa, jossa ihmiset ovat ihmisiä niinkuin kaikkialla muuallakin, toiset vähän tuhmempia, toiset vähän viisaampia, toiset ehkä vähän parempia, toiset pahempia, mutta kaikki sentään sangen hupaisia, kun niitä Robert Kiljanderin humaanisella silmällä katselee. Onhan kaikkeus aina läsnä jokaisessa yksityiskohdassaan, koko ihmisyys jokaisessa edustajassaan. Tämä suuren taiteen tunnusmerkki tekee Kiljanderin hieman vanhanaikaisen, mutta samalla vanhanaikaisesti hienon ja miltei elegantin komiikan parhaassa merkityksessä klassilliseksi.

Ja tuolla yhteiskunnalla ovat omat sisälliset tapauksensa, jotka sitä kuohuttavat ainakin yhtä syvältä kuin sodat, vallankumoukset, työriidat ja luokkataistelut suuria valtioita sen ulkopuolella. Milloin on syynä siihen _Mestarin nuuskarasia_, milloin _Amalia ystävämme_, milloin _Pukkisen pidot_, milloin rettelöt _Postikonttorissa_. Ja tuonkin yhteiskunnan sisällä taistellaan ja kärsitään, surraan ja iloitaan, kateus kutoo siellä juoniaan, rakkaus huntujaan, sääty-ylpeys istuu siellä vankasti valta-istuimellaan, sielläkin on pyrkijänsä, nousukkaansa ja ennen kaikkea peljättävä yleinen mielipiteensä, joka aina ankarana ja uhkaavana väikkyy poloisten ihmislasten yllä. Ei ole tarvis tiedustaa: »missä on nainen?» tämän yhteiskunnan seinien sisäpuolella. Hän on kaikkialla ja jokapaikassa, takana yksityisten tekojen ja julkisten tapauksien, ja hänenpä tähtensä voi moni tohvelisankari olla peijakkaan _Pahassa pulassa_, kuten Kiljanderin ehkä kaikkein pirtein ja muoto-täydellisin huvinäytelmä todistaa. Tuiki koomillisia ovat tämän rakastettavan pienoispiirin henkilöt, jos he siirtyvät outoihin oloihin sen ulkopuolelle, varsinkin niin itsekkäässä tarkoituksessa kuin _Kumarrusmatka Helsinkiin_. Parempi sitten, että he pysyvät vaikka _Sanni Kortmanin koulun_ henkisessä ilmakehässä, niin ahtaalta ja ummehtuneelta kuin se ehkä syrjäisestä saattaa tuntuakin.

Mutta tämän eheän, perinnäisen ympäristön särkee eteenpäin ryntäävä aika, ja jo viimemainitussa näytelmässä on jotakin särkynyttä, rikkonaista, joka todistaa tekijän entisen, klassillisen ympäristönsä keralla kadottavan osan myöskin omasta taiteellisesta varmuudestaan. Hän ei ole luotu niiden syvempien, perinjuuristen ristiriitojen kuvaajaksi, joita uudet maailmankatsomukset tuovat mukanaan, sillä ne eivät ole enää yhtä helposti sovitettavissa, ne eivät ole enää sovitettavissa ollenkaan, vaan vaativat toisen taikka toisen murtumista. Niin kauan kuin on kysymys _perhepiirien_ sisällisistä ja keskinäisistä ristiriidoista, on Robert Kiljander mies paikallaan. Mutta niin pian kuin uusi _julkinen elämä_ niissä virkoaa, vaikenee hän vähitellen. Kansallinen herätys ei vielä sellaisenaan ollut pahemmin rikkonut hänen ympäristöään, siitä yksinkertaisesta syystä, että se romantisten alkulähteittensä mukaisesti ja ruotsinkielisestä sivistyneestä säädystä lähteneenä kohdistui lähinnä suomalaiseen maaseutuun. Niidenkin rauhoitettujen henkisten keitaiden häiritseminen, joita suomalaiset pikkukaupungit tähän saakka olivat olleet, jäi 1880-luvulla tapahtuvan _yksilöllisen_ herätyksen asiaksi.

Robert Kiljanderin ikuinen kunnia on, että hän on tämän vaatimattoman, mutta ei silti vähemmän mieltäkiinnittävän kultuuripiirin säilyttänyt suomenkieliselle kirjallisuudelle.

Puhtaasti kirjalliselta kannalta on hänen tuotantonsa mitä huomattavin huolellisen ja täsmällisen tekotapansa vuoksi, joka ei ole vailla samaa hiukan vanhanaikaiselta vaikuttavaa elegansin piirrettä, mikä on koko hänen komiikkansa miellyttävimpiä ominaisuuksia. Epäilemättä se on tässä tapauksessa aivan esitettävän ympäristön mukainen, joka vielä on ikäänkuin pari _rococon_ puuderihiukkasta muistona menneiltä gustavianisilta ajoilta säilyttänyt. Mutta ei myöskään enempää. Robert Kiljander ei suinkaan ole mikään salonkikoomikko ranskalaisessa taikka edes tanskalaisessa merkityksessä. Pikemmin hän on sitten suomalainen, hiljaa hymyilevä ja joskus ääneenkin hymähtävä _seurakoomikko_, jonka sivistynyt, humaaninen silmä on samalla suuri »koiransilmä», joka kuitenkin vain poikkeustapauksissa voi koskettaa burleskia ja jolle realismin säälimätön todellisuuden erittely on yhtä vieras kuin romantikon maailmoita syleilevä synteesikin. Seisoen päättyvän romantiikan ja alkavan realismin ajan kultaisilla keskivaiheilla hän säilyttää parhaissa tuotteissaan erinomaisen taiteellisen tasapainon näiden välillä, laskee lujan pohjan suomalaiselle seuranäytelmälle ja levittää näytelmä- ja näyttämötaiteen harrastusta mitä laajimmalle juuri noihin samoihin seurapiireihin, joita hän on kuvannut ja jotka hänen jokaisen tuotteensa heti innostuksella omaksuvat. Sillä aika on suomenkielisen draaman kehityksessä porvarillisen _seuranäytelmän_, samoin kuin se on suorasanaisen kertomuksen alalla kepeän, kansanomaisen juttuamisen.

Ajan kirjalliset viivat sattuvat tässäkin merkillisesti yhteen: Juho Reijonen ja Robert Kiljander lyövät kättä toisilleen.

MINNA CANTH

s. 19/3 1844 k. 12/5 1897.--Novelleja ja Kertomuksia (1878), Murtovarkaus (1882), Roinilan talossa (1883), Työmiehen vaimo (1885), Hanna (1886), Köyhää kansaa (1886), Salakari (1887), Kovan onnen lapsia (1888), Kansan ääniä I (Lain mukaan, Kauppa-Lopo) (1889), Vapaita aatteita (1889-90), Papin perhe (1891), Novelleja I-II (1892), Sylvi (1893), Hän on Sysmästä (1893), Spiritistinen istunto (1894), Kotoa pois (1895), Anna Liisa (1895).

Suomenkielinen nykyaikainen kirjallisuus oli syntynyt kahden suuren yleis-europalaisen virtauksen vaikutuksesta: kansallisuus-aatteen ja siihen liittyvän romantisen taidesuunnan. Edellinen oli lainannut sisällyksen, jälkimmäinen muodon sille, kumpikin tietysti meikäläisten erikoisten olojen mukaiseksi muovautuen. Näin oli eletty pian puoli vuosisataa Lönnrotin aikakauden jälkeenjättämällä aatteellisella ja kirjallisella perinnöllä.

Niin voimakas oli ollut suomalaisuuden liikkeen antama sysäys myöskin suomenkieliseen kirjalliseen elämään nähden, että se oli pakottanut kaikki kynät pyörimään, kaikki ajatukset, tunteet ja mielikuvat maassa kiertämään vain tuon yhden suuren keskipisteen ympärillä: isänmaan. Yksilöllisemmille sielunliikkeille oli aika jättänyt verrattain vähän sijaa. Tarvittiin kaikki voimat, jännitettiin kaikki jäntereet vain tuon yhteisen, pyhän päämäärän saavuttamiseksi: suomenkieli oli kohotettava sivistyskieleksi, Suomen suomalainen kansan-aines isännäksi omassa talossaan. Tällainen jättiläistyö olisi ollut mahdoton suorittaa ilman _entusiasmia_. Sen täytyi aluksi vedota enemmän tunteesen kuin järkeen, vähemmän päähän kuin sydämeen, jos sen mieli sytyttää nuoriso ja temmata mukaansa suuret kansanjoukot. _Romantinen hurmaus_ oli kulkenut kautta Suomen niemen.

Sekään ei voinut kestää ikuisesti. Alettiin selvitä hurmauksesta, ja samalla esiintyi moni seikka ympäröivissä olosuhteissa silmälle sangen toisellaisena kuin ennen isänmaallisen innostuksen ja kansaa-kaunistavan romantiikan särmiön läpi katsottuna. Ruvettiin näkemään vikoja ja puutteita niissä. Ajan henki käy _kriitilliseksi_, aletaan arvostella ja irvistellä paljoa sellaistakin, mikä vielä oli ollut pyhintä pyhää suomalaisuuden tienraivaajille. _Totuus_ tulee kaiken kirjallisen toiminnan tunnussanaksi, _vapaa ajatus_ ja _vapaa sana_ niiksi välkkyviksi aseiksi, joilla esiin-astuva nuori polvi omia uusia elämän-ihanteitaan puolustaa. Kukaan ei tahdo enää antaa pettää itseään. Mieluummin olla sitten kokonaan ilman innostusta kuin joutua sen vuoksi omissa ja ennen kaikkea muiden silmissä hullunkuriseksi.

Näin kuitenkin ainoastaan kansallisuus-aatteesen nähden. Sillä muuten ei tältä nuorelta polvelta suinkaan puutu omaa sisällistä liekkiään, vaikka se onkin etsinyt muiden, yleis-inhimillisten aatteiden aloilta hiilensä ja sytykkeensä. Se on kääntänyt joka suhteessa silmänsä ulospäin, se on käynyt yli kansallisuutensa ahtaiden rajojen ja ottanut uusia, elähyttäviä vaikutuksia Europasta. Kansallinen ajatustapa pyrkii laajentumaan _kansainväliseksi_.

Minna Canth merkitsee meillä tämän uuden kirjallisen aikakauden ensimmäistä suurta alkupistettä.

Ei niin, ettei samoja pyrkimyksiä ja luonteenominaisuuksia olisi ollut olemassa jo ennen häntä. Olivathan jo Oksasessa hänen yksilöllinen ja kansallinen maailmankatsomuksensa joutuneet mitä mieltäkiinnittävimpään ristiriitaan keskenään, olipa tuo ristiriita jo siirtynyt hänen ulkopuolelleenkin, siten että hän oli joutunut edellisen puolesta Yrjö Koskista vastaan kamppailemaan. Pietari Päivärinta oli jo osoittanut ensimmäisiä yhteiskunnallisen ja kirkollisvastaisen arvostelun oireita, ja Kaarlo Kramsun tummasta tunnepohjasta kumpuava epäily oli iskenyt kyntensä itse kansallisuus-aatteesenkin. Mutta kaikki kuuluvat he vielä ainakin toisella jalallaan kansallisen romantiikan aikakauteen taikka muodostavat ylimenoja siihen uuteen, jonka Minna Canth alottaa.

Paremman taidesanan puutteessa me voimme sitä tässä nimittää esim. kansalliseksi realismiksi.

Sen puhtaasti kirjalliset syntysanat olivat jo Aleksis Kivessä, joka suomalaisen kirjallisuuden kehityskulussa merkitsee juuri näiden kahden taidesuunnan--toinen toisestaan kehittyvän, ei vastakkaisen--kultaista keskiväliä. Mutta sen aatteelliset syntysanat olivat vielä sanomatta. Se jäi Minna Canthin niin yksinomaisesti realistisemman taiteilijaluonteen asiaksi.

Minna Canthin asemaa suomenkielisessä kirjallisuudessa oikein hahmotellaksemme täytyy meidän hänen ynnä koko hänen kirjallisen aikakautensa mukana kääntää katseemme Europaan. Mitä oli tuolla ulkona, suurissa sivistysmaissa, tapahtunut sillä aikaa kuin täällä taisteltiin suomenkielen oikeuksien puolesta ja luotiin pohjaa omalle kansalliselle kultuurille?

Siellä oli tapahtunut täydellinen henkinen vallankumous. Romantista _pyrkimystä luontoon_ oli seurannut realistinen pyrkimys saman luonnon _tieteelliseen selittelyyn_. Ihmisen älyllinen puoli oli ottanut jälleen oikeutensa, sydän oli joutunut sangen huonoon huutoon ja tunne lasten leikkikaluksi. Terve järki ja terveen järjen kritiikki olivat astuneet ennen tuntemattomaan valta-asemaan maailmassa. Pyhän Alliansin aika oli ohitse, uudet kumoukselliset opit olivat jälleen järkyttäneet Europaa, kruunatut päät vavisseet valta-istuimillaan. Enimmän kuitenkin oli vavissut jumala s.o. ihmis-usko korkeimman personallisen olennon, taivaan ja maan luojan, tähtitarhojen hallitsijan olemassa-oloon. Sillä _kehitys-oppi_, kumouksellisin kaikista opeista Kristuksen syntymisen jälkeen, oli herjaisen Prometheus-kätensä jo häneenkin kohottanut.

Niin pian kuin voitiin rakentaa ja näyttää toteen tuo huimaava silta ihmisestä, vieläpä itse ihmis-ajatuksesta, elimellisen luonnon viimeiseen alkusoluun, kävi korkein olento luonnon suuressa taloudessa tarpeettomaksi. Luonto itse oli ainoa tekijänsä, ainoa todellinen _luoja_, siittäjä ja synnyttäjä, elon ja kuolon antaja taivaan avaruudessa. Samalla se oli ainoa _laki_, ainoa todellinen lainsäätäjä ja laintäyttäjä, palkitsija ja rankaisija maailmassa. Se »toimi», se »teki», se »tahtoi» kaiken, mikä ennen oli käsitetty korkeimman personallisen olennon tahdoksi ja toiminnaksi. Se oli nyt ääretön, se oli nyt pyhä ja peljättävä, kiivas ja vanhurskas. Se ei ollut hyvä, eikä paha, siksi että sitä varten ei ollut mitään siveellistä mittapuuta, se ei tehnyt oikein eikä väärin, siksi että se vain toimi oman ikuisen lakinsa mukaisesti: sillä oli toisin sanoen kaikki tarvittavat jumalalliset ominaisuudet.

Ihminen, saman luonnon ylimpänä tunnettuna edustajana, huomasi asemansa äkkiä varsin edullisesti muuttuneeksi. Ennen taivaan orja, nyt maan kuningas, ennen jumalansa langennut lapsipuoli, nyt menneiden, äärettömien aikakausien säteilevä tulos ja silta eteenpäin. Häneen kärjistyivät nyt kaikki tiet, totuudet ja elämät, tosin toistaiseksi ainoastaan sen pienen maapallon pinnalla, joka oli hänet siittänyt ja synnyttänyt. Mutta hyvä niinkin: olipa hän kaikissa tapauksissa saanut oman alueensa, oman tähtensä, yksin-oikeutetuksi kotisijakseen. Eikä hän ollut sen hoidosta, yhtä vähän kuin itsensäkään, kenellekään elävälle olennolle itsensä ulkopuolella tilintekoon velkapää. Ainakin _tällä_ tähdellä hän oli isäntä siis, yhtä yksinvaltias kuin oli ollut kerran hänen korkein olentonsa. Ainakin tämän maan kamaralla oli hänen voimansa nyt ääretön, hänen kunniansa nyt mittaamaton. Juutalaisten raaka, verenhimoinen jumala oli ollut vain hänen omien entisten ja alempien kehityskausiensa häpeiltäviä aivohoureita. Uusi ihmisyyden, uusi _humaniteetin_ aika oli koittanut maailmassa.

Samalla oli koko elämä, lyhyt, haihtuva ihmiselämä, saanut aivan toisen arvon hänelle. Jos ei ollut olemassa mitään jumalaa, ei ollut olemassa myös mitään perkelettä, ei haudantakaista taivasta eikä helvettiä, ei piruja eikä enkeleitä, ei syntiinlankeemusta, ei lunastusta eikä iankaikkista tuomiota. Ei ollut olemassa mitään haudantakaista ollenkaan, vaan ainoastaan _tämä_ elämä ja _tämä_ maailma, jossa oli tultava toimeen niin hyvin kuin osattiin ja josta kuolema pian oli tuleva kunkin korjaamaan. Täytyi siis käyttää aikaansa, täytyi siis iloita elämästään ja nauttia maailmastaan niin kauan ja täyteläisesti kuin mahdollista. Uusi _elämän-ilon_, uusi työn, terveyden ja toimintahalun oppi oli löytänyt lentimensä.

Mutta tältä näkökannalta katsottuina esiintyivät myös elämän monet varjopuolet aivan toisessa, ja vakavammassa valaistuksessa kuin ennen. Jos elämä oli vain jotakin tilapäistä ja ohimenevää, jos maailma oli vain murheenlaakso ja ihminen »manan matkamies», tiellä ijäisyyteen, ei hänen ollut syytä ympäröivien olojensa vikoihin ja puutteisiin juuri sen suurempaa huomiota kiinnittää. Kokonaan toinen oli asianlaita, jos tämä olikin hänen ainoa todellinen elämänsä. Silloin oli syytä laittaa elämä maan päällä itselleen niin mukavaksi ja muille niin oikeudenmukaiseksi kuin mahdollista. _Ateismin_, personallisen jumalan kieltämisen, täytyi siis luonnostaan johtaa uuteen, keksintöjen, yhteiskunnallisten reformien, kaupan, teollisuuden, löytöretkien, sanalla sanoen _käytännöllisen elämän_, aineen ja hyödyn materialistiseen ja utilitaristiseen aikakauteen.

Sama oli ollut seuraus uuden ajan alussa tapahtuneesta renässansista. Vanha Rooma ja vanha Hellas olivat silloin heränneet haudoistaan vapauttamaan Europan nuoria, puolibarbaarisia kansakuntia heidän juutalaiskristillisestä mytologiastaan. Nyt ei ollut enää tarvis mennä niin pitkälle. Oli tarvis vain uudistaa se porvarillinen yhteiskunta, joka Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen oli muodostunut, sillä nyt ei enää edes neljäs sääty, ruumiillisen työn tekijäin valtava paljous, uskonut personalliseen jumalaan: samalla oli se herännyt vaatimaan ihmis-oikeuksiaan. _Työväenliike_, kaikista tähän-astisista yhteiskunnallisista liikkeistä voimakkain, astuu kaikissa Europan maissa polttavimpana päiväjärjestykseen.