Part 12

s. 16/11 1861.--Isänmaa (1893), Heräämiseni (1894), Ihmiskohtaloja (1895), Ateisti (1895), Puhtauden ihanne (1897), Maria (1897), Evankeliumin alku (1898), Päiväkirja matkaltani Venäjällä (1899), Veljekset (1900), Orjan oppi (1902), Helena (1902) Elämän meri (1903), Maaemon lapsia (1905), Veneh'ojalaiset (1909) y.m.

Norjalainen ja ranskalainen vaikutus oli jo Minna Canthin ja Juhani Ahon kautta saanut pysyvän jalansijan »nuoren Suomen» henkisessä elämässä. Arvid Järnefeltin mukana tulee siihen kolmas suuri kirjallinen vaikutus, nimittäin venäläinen.

Ei kuitenkaan heti hänen kirjallisen toimintansa alkaessa. Miltä ilmansuunnalta hyvänsä lienevätkin hänen ensimmäisen suuren romaaninsa _Isänmaan_ kirjalliset lähtökohdat etsittävissä, esiintyy siinä yleis-inhimillinen kultuuri ja yleis-europalainen hengen-elämä niin eheästi ja itsenäisesti sulatettuna, että olisi varmaan sangen vaikeata käydä siinä minkään erikoisen maan antamia aines-osia lähemmin erittelemään. Päinvastoin kuin useimmat muut suomenkieliset kirjailijat saavuttaa Arvid Järnefelt juuri esikoisteoksessaan omaperäisen sielullisen ja kirjallisen kehityksensä korkeimman ennätyksen. Hän tulee kirjallisuuteemme täysvalmiina ja joka suuntaan tahkottuna taiteilijana, salamana kirkkaalta taivaalta, hienostuneimman henkisen viljelyksen hedelmänä, mitä suomenkielisellä kirjallisuudella yleensä lienee näytettävänä.

Komeammin ei kukaan suomalainen kirjailija vielä tähän päivään saakka ole »esikoinut». Muistuu todellakin mieleen sitä ajatellessa vertaus pyramiidista, joka on asetettu huipulleen seisomaan.

_Isänmaan_ ilmestyminen oli aikoinaan kirjallinen merkkitapaus, jonka vertaista meillä ei ole ollut Aleksis Kiven _Seitsemän veljeksen_ ilmestyttyä. Se on yhä edelleenkin meidän paras kultuuriromaanimme, pään ja sydämen kultuurin, maailmankansalaisen katsantotavan jaloin tuote meillä, puhumattakaan siitä, että tällä, ei vain yllämainitussa merkityksessä, »pyramidaalisella» taideteoksella on 1880-luvun ja 1890-luvun taitteen suomalaisessa kirjallisuudessa aivan oma, yksinseisova ja vallitseva asemansa.

Sanalla sanoen: se on todellisen _pääkaupunkilaisen_ kultuurin ensimmäinen suuri voitto meillä.

On ollut ennen Elias Lönnrotin ja Kalevalan yhteydessä puhe suomalaisesta korpikultuurista, Aleksis Kiven yhteydessä suomalaisesta kyläkultuurista. Juhani Ahon yhteydessä olisi kenties voinut mainita suomalaisesta pappila-kultuurista, samoin kuin Robert Kiljander aiheutti meitä suomalaista pikkukaupunki-kultuuria hiukan koskettelemaan. Me olemme nähneet myös, miten suomalaisuuden herätys ja siihen niin elimellisesti liittyvä kaikinpuolisen, kuumeentapaisen valistuksen ja edistyksen, Oksasen, Päivärinnan, J.H. Erkon ja Minna Canthin tulkitsema aika tulee ja särkee kaikki nämä vanhat, eheät suomalaiset sivistyspiirit, kylväen kaikkialle levottomuutta, ristiriitoja, kihisevää työtä ja toimintaa. _Pääkaupungista_ yksin on suomenkielisellä kirjallisuudella ollut tähän saakka verrattain vähän sanomista. Mitä on Helsingissä, mitä on maan kirkkaassa ja valoisassa pääkaupungissa sillä aikaa tapahtunut?

Sielläkin on muodostunut oma suomenkielinen sivistyspiirinsä, tosin aivan nuori vielä ja vailla syvempiä suomalaisia traditsioneja. Se oli tullut vasta kansallisen herätyksen mukana, eikä kuten ennen mainitut suomalaisen sivistys-elämän muodot, ollut olemassa jo ennen sitä. Sama aatteellinen liike siis, joka tuolla maan sydämessä särkee ja pirstoo vanhoja, isiltä-perittyjä kokonaisuuksia, näyttää maan pääkaupungissa, kuten luonnollista onkin, ensimmäiseksi omaa positivista, uudesta-luovaa kykyään. Tosin täälläkin ainoastaan suomenkieliseen sivistys-elämään nähden, sillä särkihän kansallisuus-aate kylläkin väkivaltaisesti sen _ruotsinkielisen_ kokonaisuuden, minkä Helsingin sivistys-elämä ennen sitä oli muodostanut.

Snellmanin oppi oli ensin opiskelevan yliopistonuorison sydämet sytyttänyt, ja olemme jo kirjallisellakin alalla nähneet siitä nousevan, paitsi Oksasta, koko _Kirjallisen kuukauslehden_ mainehikkaan miehistön, Yrjö Koskinen, Kaarlo Bergbom, Suonio ja A. Meurman etunenässä. Mutta vasta sitten kun suomenkielisistä kouluista rupesi sivistynyttä suomalaista maalais-nuorisoa yliopistoon virtailemaan, voitiin syvemmässä merkityksessä puhua pääkaupungin suomalaistumisesta. Heistä syntyi se nopeasti taajeneva armeija, jota Snellman ynnä hänen lähin pääesikuntansa tarvitsivat uutta suomenkielistä Suomea luodakseen. Helsingissä hakattiin, maalle lastut lentelivät. Mutta nuo suomalaisuuden suurmiehet itse olivat useimmat ruotsinkielisistä vallaskodeista, oppivat vain vaikeasti sen kielen, jonka asiaa he ajoivat, ja käyttivätkin monet ruotsinkieltä keskenään myöhäisimpiin elonpäiviinsä asti. Tunnettuahan on, että alkuperäiselle suomalaisuudelle oudoin heistä, Suonio, oli ensimmäinen, joka otti suomen kotikielekseen. Niin _teoreettiselta_ pohjalta siis kohosi aluksi pääkaupungin suomalainen sivistyspiiri, niin _akateemiset_ olivat sen syntysanat, niin _käsitteellinen_ se kansallishenki, jonka lippua maan pääkaupungissa eräät professorit ja heitä sokeasti seuraavat, innostuneet ylioppilaat, eräät vanhat, kielensä muuttaneet virkamies-perheet ja harvat, talonpoikaiset nousukkaat romantisessa, haltioituneessa hurmauksessa liehuttivat.

Epäilemättä olisi se ollut myrskyä vesilasissa ilman suurta suomalaista maaseutua. Sillä sinnehän nämä kaikki pääkaupunkilaiset pyrkimykset sittenkin tähtäsivät, siellä oli näiden äänten kaikupohja, siellä tämän kuluttavan tulen toivottu raaka-aines. Ja sieltä saattaa Arvid Järnefelt myös _Isänmaansa_ päähenkilön, Heikin, tähän teoreettiseen, akateemiseen, käsitteelliseen, sanalla sanoen aito-helsinkiläiseen ympäristöön.

Ei ole ihme, että hän aluksi tuntee itsensä siinä sangen oudoksi ja hämmentyneeksi. Hän on temmattu irti juuriltaan, Vuorelan vankasta talonpoikaisesta kantatalosta, viskattu vieraiden ihmisten keskeen, oloihin, joita hän ei tunne, ja sivistyselämään, joka kuohuu hänen päänsä ylitse. Monta kertaa hän on jo menossa umpisukkulaan, mutta pelastuu sen sisällisen työn avulla, jota hän alituisesti tekee, omaa tietään, omaa totuuttaan löytääkseen. Hän on murroskauden lapsi, jonka sydämen läpi käy ajan syvin ja valtavin ristiriita: ristiriita suomalaisen maaseudun ja vasta suomalaistumassa olevan Helsingin välillä, entisyyden ja nykyisyyden, vanhan ja uuden ajan, romantiikan ja realismin, pään ja sydämen välillä. Vuoroin pyrkii toinen, vuoroin toinen puoli voitolle hänessä, hän yrittää jo palata takaisin talonpojaksi, mutta ponnahtaakin siitä taas toiseen äärimmäisyyteen, hienoksi, kylmäksi, itsekkääksi helsinkiläisherraksi ja löytää vihdoin sisällisen eheytensä tunnustamalla myös entisen herkän, runollisen, hyväsydämisen olentonsa oikeuden. Maaseutu ja pääkaupunki, vanha ja uusi, vaistomaisesti tajuttu ja aatteellisesti herätetty isänmaallisuus, kaikki humahtaa hänen sydämessään yhteen, suureksi, sopusointuisaksi linnunlaulu-puuksi.

Heikin oma yksilöllinen kehityshistoria on jo suuri taideteos sellaisenaan, terävän ja samalla diskreetin sielullisen erittelyn tulos, varmaviivainen, kaunis-kajasteinen.

Mutta se yksin ei vielä riittäisi _Isänmaata_ niin korkeaan asemaan suomenkielisessä kirjallisuudessa kohottamaan. Myöskin Juhani Aho on yksilöllisen sielunkuvauksen mestari, myöskin _Yksin_ ja _Papin rouva_ käsittelevät omalla tavallaan noita samoja sielullisia ongelmoita. Mestarillinen _ympäristökuvaus_ on vasta Arvid Järnefeltin kirjan erikoinen luonteenominaisuus, pääkaupunkilais-ympäristön, kultuuri-ympäristön, koko aikakauden henkisen ilmakehän, jota ei kukaan ole hänen tavallaan vallinnut ja tulkinnut suomenkielisessä kirjallisuudessa.

Hän piirtää suomalaisuuden ääriviivat tyvestä latvaan, talonpoikaisesta kansasta aina sen aatteellisiin johtajiin asti, asettaapa vielä tämän huimaavan rakennuksen huipulle itsensä J.V. Snellmanin, aikansa kruunaamattoman kuninkaan, maansa juhlimana, opetuslastensa ihailemana. Hän tuo esiin romantisen hurmauksen herättämän akateemisen suursuomalaisuuden, joka Arvi Jänneksen yhteydessä jo ennen on silmiimme vilahtanut, mutta hän ei jätä myöskään huomioon ottamatta sen vastavaikutusta, hiljaa hiipivää epäilyä, kritiikin, terveen järjen, sanalla sanoen sen _realistisemman_ katsantokannan tarvetta, jota m.m. Juhani Aho ennen _Panuaan_ suomalaisessa hengen-elämässä edustaa. Kaikki virrat vierivät Arvid Järnefeltin suuressa mestariteoksessa mereen, kaikki henkilöt tuovat lisänsä ja heittävät oman valaistuksensa suomalaisen kansallishengen kehityshistoriaan. Saavat osansa sen ylioppilas-pessimismin ja sisällisen epätoivon oireet, joista olemme nähneet esim. Kaarlo Kramsun runouden pohjasävyn muodostuvan, ei jää osattomaksi myöskään vanhojen virkamies-perheiden hienostunut, joskin hiukan suppea ja eteerinen kansallisuus-käsitys, jolla ikävä kyllä ei kirjallisuudessamme ole ketään varsinaista edustajaa. _Koko_ maan, _koko_ aikakauden henkisen läpileikkauksen antaa Arvid Järnefelt meille yhdellä yrittämällä, koko suomalaisen Suomen ensimmäisistä kansakouluistaan ja sanomalehdistään tieteen, taiteen ja yhteiskunnallisen elämän päivänpaisteisille rintamaille asti. Laajemmin ei kukaan meillä ole suomalaista kansallishenkeä kuvannut, syvemmin ei kukaan kansallisuusliikettä tulkinnut ja käsittänyt.

Samaa yleistä merkitystä ei ole Arvid Järnefeltin myöhemmällä kirjallisella toiminnalla. Mutta sitä suurempi on niiden yksilöllinen mielenkiinto puhtaasti inhimillisinä todistuskappaleina.

Tapahtuu taite tässä kirkkaassa ja väkevässä hengessä, taikka niinkuin hän itse sitä nimittää: _Heräämiseni_. Häneenkin, kuten koko hänen aikakauteensa, iskee epäily mekaanisen maailmanjärjestyksen oikeudesta, hänenkin silmänsä kääntyy sisäänpäin, hänkään ei karta 1890-luvun mystillistä, uusromantista taidevirtausta. Hänelle, sivistyneen ajattelemisen ja selkeän sielun-erittelyn miehelle, käy se erittäin vaaralliseksi, sillä hän, joka jo käsitteellisemmän kirjailijaluonteensa tähden seisoo alunpitäen loitompana suomalaisesta maaperästä kuin esim. Juhani Aho, ei edes palajamalla samaan maaperään voi löytää siitä samaa rauhaa ja sopusointua. Luontoon hänkin pyrkii takaisin kultuurin kukkuloilta, kuten koko aika ja kuten aina romantiset aikakaudet, mutta hän ei voi pysähtyä sen ulkonaiseen, eipä edes sen sisäiseen kauneuteen, hänen täytyy mennä oman sydämensä yksinäiseen hämärään, tehdä tili itsensä ja omantuntonsa edessä siitä, kuka hän on, miltä pohjalta hän puhuu ja missä hänen älyllisen olentonsa juuret ovat. Leo Tolstoi tulee hädässä hänen turvakseen, ja hänen tilinsä päättyy kaiken korkeamman älyllisen kultuurin tappioon, terveen järjen kritiikin hylkäämiseen ja omantunnon, tuon salaperäisen ja ehkä juuri sen vuoksi »jumalalliseksi» katsotun sielunkyvyn asettamiseen kaiken inhimillisen toiminnan ylimmäksi tuomariksi. Kristinopin suorastaan taika-uskoista puolta, sen ihmeitä, ennustuksia, syntiinlankeemusta ja sovitusta, hän kuitenkin, samoin kuin Tolstoi, on liian viisas tunnustamaan. Mutta hän hyväksyy sen _moraalin_, hän tunnustaa Kristuksen ihanne-ihmisyyden, hänkin halkaisee luonnon kahtia ja johtuu sitä tietä hyvän ja pahan, henkisen ja aineellisen, älyllisen ja aistillisen dualismiin. Toteutuu vanha sääntö hänen suhteensa: mitä korkeampi kukkula, sen syvempi laakso. Mitä korkeammalle hän ennen oli kohonnut esteettiseen, humaaniseen ja niin sanoaksemme ateenalaiseen kultuuriin päin, sen syvemmälle hän syöksyy nyt eetilliseen, spiritualistiseen, galilealaiseen. Kristittyä hänestä ei tosin tule siinä merkityksessä, missä tätä sanaa nykyään tuhansissa kirkoissa käytetään, mutta kyllä syvemmässä merkityksessä, siinä nimittäin, että itsekieltäymys tulee hänen korkeimmaksi ihanteekseen, kärsimisen vaikea viisaus hänelle ylevämmäksi kuin nauttimisen vielä vaikeampi. Sanalla sanoen: hänestä tulee _tolstoisti_.

Pitkässä sarjassa teoksiaan, kuten _Ateisti_, _Ihmiskohtaloita_, _Puhtauden ihanne_, _Maria_, _Samuel Cröell_, _Orjan oppi_, _Veljekset_, _Helena_, _Elämän meri_, _Maaemon lapsia_ j.n.e. hän nyt näitä uusia sielullisia kokemuksiaan lähemmin kehittelee, tekee tunnetuksi meillä Jasnaja Poljanan suuren profeetan oppia ja johtuu hänen mukanaan ajamaan yhteistä maa-omistusta y.m. yhteiskunnallisia kysymyksiä. Myötäsyntynyttä kirjallista kykyään hän ei voi kieltää taikka panna vakan alle, jos tahtoisikin, mutta helposti huomaa, että aatteellinen tarkoitusperä on puhtaan kauneuden sijasta muuttunut hänelle pääasiaksi. Samalla hän kadottaa meistä jonkun verran esteettistä mielenkiintoaan, joka kuitenkin aina jää kyllin suureksi, että nekin, jotka eivät suinkaan ole yksimielisiä hänen aatteellisista lähtökohdistaan, silti mielellään tutustuvat hänen taiteellisiin tuloksiinsa. Suuremmissa kokonaisuuksissa vaikuttaa hänen antamansa elämänkuva meihin joskus pakotetulta ja valmiiden aatteellisten kaavojen mukaan valetulta, joskin hänen terävä todellisuuden-tarkastelunsa ja meikäläisissä oloissa harvinainen sielun-erittelynsä niissäkin aina ilahduttavalla tavalla pulpahtaa näkyviin. Pienempiä tuntuu hän hallitsevan vielä täydellisemmin ja sisältävät hänen lyhyet kertomuksensa usein niin paljon subjektivisen tunne-elämän kyllästämää _ijäisyyden heijastelua_, niin paljon läpikuultoista, merenkultaista _pohjattomuuden päilyntää_, ettei hänellä siinä suhteessa ole vertaistaan suomalaisessa eikä tietääkseni koko pohjoismaisessa kirjallisuudessa.

Hänkin, samoin kuin Minna Canth, Juhani Aho ja yleensä hänen aikalaisensa, joutuvat jatkamaan meillä 1880-luvun realismin kehittymistä 1890-luvun uusromantiikaksi.

Vähimmän tekee sen Minna Canth, sillä kuolema katkaisee hänen kirjallisen kehitysviivansa. Mahdollisesti hän olisi myöskin ollut liian realistinen henki mennäkseen aivan syvälle suureen tuntemattomaan. Mutta spiritismi herättää jo hänenkin mielenkiintoaan, tolstoismin elämäntotuudet hänkin jo tunnustaa omikseen eikä hän ole enää viime aikoinaan kaukana Ellen Keyn syventämästä pohjoismaisesta naiskäsityksestä, kuten joku sanomalehti-kirjoitus osoittaa. Terve järki tekee pitkin linjaa vararikon, jättäen tilaa tunteelle, tunnelmalle, omalletunnolle, ja sitä tietä vihdoin vaistolle, vieteille, aavistuksille ja aina eteenpäin yhä salaperäisemmille ja itsetiedottomammille sielun-ominaisuuksille.

Minna Canthin _Anna Liisa_, Juhani Ahon _Heränneitä_, Arvid Järnefeltin _Heräämiseni_, kaikki ne ovat aivan yhden-aikaisia, kaikki osoittavat ne uuden tuulenkäännöksen merkkejä suomalaisessa kirjallisuudessa.

Juhani Aho menee jo Minna Canthia pitemmälle, ei kuitenkaan vielä uskonnolliseen tunne-elämään asti, jonka hän ikäänkuin tahallaan jättää Arvid Järnefeltin asiaksi. Järnefelt jatkaa vain sitä viivaa, jonka edelliset ovat alottaneet. Heitä ei siis suinkaan voi pitää kansallisen realismin alkajina meillä, sillä se alkoi jo Aleksis Kivestä, joskin niin suuri ja merkitsevä osa heidän tuotannostaan sattuu sen kukoistuskauteen. Pikemmin voi sanoa kansallisen uusromantiikan heistä alkaneeksi.

Järnefelt, jolle kaikki »kansallinen» on siinä merkityksessä vierasta ja vastenmielistä kuin se on outoa Tolstoille ja koko nykyaikaiselle sosialismille, joutuu kaikesta kansainvälisyydestään huolimatta hänkin tätä tietä ainakin eräänlaisen kansallishengen haarautuman palvelukseen: maalle kaupungista, luontoon kultuuri-elämästä, yksinkertaiseen moninaisesta käy koko ajansuunta 1890-luvulla, niin käy myös Suomen taide ja kirjallisuus. Tässä valaistuksessa on meidän helpompi ymmärtää myös Arvid Järnefeltin _Heräämistä_.

Mutta mitä on palaaminen luontoon muuta kuin luonnolta aina uusien alojen valloittamista? Mitä usko muuta kuin tiedon edellä-kävijä, mitä tunkeutuminen ihmis-sielun itse tiedottomiin maailmoihin muuta kuin juuri niiden tekemistä meille itsetietoisiksi?

Tältä kannalta on meidän helpompi ymmärtää sekä _Ateistia_ että _Ihmiskohtaloita_.

Järnefelt on saanut kyllänsä ihmis-sielun älyllisten puolien erittelystä. Häntä eivät tyydytä enää ne verrattain helpot voitot, joita elämän pintailmiöiden tarkasteluun pysähtyvä järki saavuttaa. Aina syvemmälle hän tahtoo tunkeutua, aina ominaisemmin eläytyä ihmis-sielun harvoihin suuriin alkutekijöihin. Mutta siellä eivät kelpaa enää eksaktisen tieteen ja kauniin taiteen suurmiehet hänen ohjaajikseen ja opettajikseen. Siellä kelpaavat vain ihmiskunnan suuret aavistajat, profeetat ja uskontojen perustajat toiselle tietä neuvomaan. Ja silloin nousee kalpean Natsarealaisen haamu hänen sielunsa silmien eteen, ihmisenä, ei jumalana, hienostuneena, herkistyneenä, sormenpäihinsä saakka henkisenä ylimyksenä, miehenä, joka kulkee kautta maailman kuin ei sen loka ollenkaan koskisi hänen kantapäitään, uneksijana, jonka sisällinen näkemys on niin voimakas, että kaikki ulkonainen siitä höyhenen tavoin takaisin hervahtaa. Onko mahdollista, että sellainen ihminen on todella elänyt siis? Kuinka on mahdollista, että hän vieläkin on niin vähän tunnettu oikealta opiltaan ja inhimilliseltä olemukseltaan?

Näin käy ymmärrettävämmäksi meille myös _Maria_, tuo pieni, siro kirja, joka aikoinaan herätti niin ansaitsematonta suuttumusta. Näin ymmärrämme me hänen tolstoisminsa, joka ei ole vailla esteettistä viehätystään, näin ylimalkaan hänen kristillisiin näkökantoihin kallistumisensa.

Muu seuraa sitten itsestään. Pahaa ei ole pahalla vastustettava: _Samuel Cröell_. Lihan himot ovat tyysti tukahdutettavat: _Puhtauden ihanne_. Itsekieltäymys on kaiken ilon lähde: _Helena_, _Veljekset_. Maa kuuluu kaikille: _Maa-emon lapsia_, _Veneh'-ojalaiset_. Järnefelt seuraa uskollisesti suuren slaavilaisen patriarkan jälkiä, istuttaa pala palalta hänen käytännöllistä ja tietoperäistä viisauttaan suomalaiseen maaperään. Askeetti itsensä suhteen, individualisti kansan ja esivallan suhteen, ateisti kirkon opin suhteen, kristitty oman sydämensä kammioissa: niin on Tolstoi, niin on hänen suomalainen oppilaansa Arvid Järnefelt.

Sellaisena on hänellä epäilemättä arvaamaton merkityksensä suomalaisessa hengen-elämässä.

Seisoen alusta alkain sen kukkuloilla hän on myös kirjallisuutemme ainoa johdonmukainen maailmankansalainen. Hän kehittää sen individualismin, jonka oireita me Oksasesta saakka olemme seuranneet, sen viimeiseen ja ainoaan johdonmukaiseen lopputulokseen, nimittäin henkiseen anarkismiin. Hän vie pisimmälle myös sen elämänkielteisen piirteen, joka kristin-opin ja pietismin mukana tullen ammoisista ajoista on muodostunut yhdeksi suomalaisen kansallishengen perus-ominaisuuksista, ja antaa lopullisen muodon sille passiivisen resignatsionin opille, jota Juhani Aho taiteilijana niin järkähtämättömästi toteuttaa. Maakysymys saattaa hänet nykyaikaista sosialismia koskettamaan, jonka kanssa hänellä tolstoistina on useita muitakin yhtymäkohtia, ei kuitenkaan siinä hänen oppinsa peruspykälässä, että yhteiskunnan uudistuksen on yksilön omasta sisällisestä uudistuksesta lähdettävä.

Puhtaasti kirjallisessa suhteessa hän merkitsee aina enempää siirtymistä mielikuvista käsitteihin, maalailevasta, realistisesta esitystavasta aatteellisen ja samalla uusromantisen runouden maailmoihin.

SANTERI IVALO (INGMAN)

s. 9/6 1866.--Hellaassa (1890), Tutkimuksia Pohjois-Suomen historiasta vuosilta 1595--1635 (1901), Iltapuhteeksi, I-II (1892, 1896), Reservikasarmista (1892), Juho Vesainen (1893), Tuokiokuvia Kuusamon matkalta (1894), Kaarlo IX:n jäämerenpolitiikka I-II (1894--95), Aikansa lapsipuoli (1895), Anna Fleming (1898), Margareta (1898), Lahjoitusmailta (1900), Tuomas piispa (1901), Kustaa Eerikinpoika (1903), Saaristossa (1903), Onnen aalloissa (1904), y.m.

Vähitellen, noin parinkymmenen vuoden kuluessa, valmistuu meidän kansallinen realismimme, alkaen 1870-luvun alusta, jatkuen aina voimakkaampana kautta 1880-luvun ja puhjeten vihdoin täyteen kukoistukseensa 1890-luvun taitteessa, jolloin se jo on saanut suoranaistakin tukea samanaikaisista europalaisista virtauksista. Ensin yksitellen ja hajallaan, sitten yhteisessä suljetussa rintamassa, esiintyvät meidän realistiset kirjailijamme, pyrähtävät kuin keskinäisestä sopimuksesta Pariisiin ja palajavat jälleen takaisin toteuttamaan omalla kotoisella pohjallaan, mitä on toteutettavissa noista uusista vapaan ajatuksen ja terveen järjen kritiikin herättämistä taiteellisista, yhteiskunnallisista ja valtiollisista kysymyksistä. Palajavat ja liittyvät J.H. Erkon veljen Eero Erkon v. 1890 perustaman _Päivälehden_ ympärille niin lujasti ja mieslukuisasti, että heitä sen mukaan voisi _Päivälehden piiriksi_ nimittää, erotukseksi niistä myöhemmistä kirjallisista kyvyistä, jotka syntyvät heidän antamastaan sysäyksestä ja joiden yhteisenä nimenä silloin olisi _nuorsuomalaiset kirjailijat_.

Päivälehden kirjallisen piirin huomattavimpia edustajia on Santeri Ivalo (Ingman), Minna Canthin, Juhani Ahon ja Arvid Järnefeltin keralla nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä esitaistelijoita, keveän, pakinoivan tyylin ja sittemmin suurpiirteisen historiallisen romaanin varsinainen kehittäjä ja viljelijä suomenkielisessä kirjallisuudessa.

Nuorsuomalaisuuden liike, yhtä vähän kuin aikoinaan suomalaisuuden, ei suinkaan ollut alkanut pääkaupungista, jossa, kuten Arvid Järnefeltin yhteydessä olemme huomauttaneet, suomalaisuudella ylimalkaan oli vielä niin heikko ja niin sanoaksemme tietopuolinen jalansija. Sen pesäpaikat olivat kaukana maaseudulla, Kuopiossa, Jyväskylässä ja Viipurissa, joiden silloiset nuorsuomalaiset voimat olivat ryhmittyneet asianomaisten äänenkannattajiensa, _Savon_, _Keski-Suomen_ ja _Viipurin Sanomien_ ympärille. Varsinkin tuli Kuopio, Snellmanin kaupunki, suomalaisuuden vanha valtalinna, Minna Canthin ja Ahon-veljesten kautta myöskin nuorsuomalaisuuden lujimmaksi esivarustukseksi.

Pääkaupungissa oli _Valvoja_, Kirjallisen kuukauslehden jatko, ollut ainoa, joka pitkin 1880-lukua oli suomenkielisellä taholla ylläpitänyt vapaamman ajatuksen ja europalaisemman katsantotavan pyhää tulta. Mutta vasta Päivälehden kautta ne molemmat saivat keskitetyn kärkensä pääkaupunkilaisessa ja siis korkeimmassa suomalaisessa sivistys-elämässä.

Ei ollut Päivälehden piirin, yhtä vähän kuin yleensä nuorsuomalaisuuden vika, että tuo kärki näin terävästi tuli kohdistumaan juuri entisten Kirjallisen kuukauslehden miesten edustamaa »vanhaa» suomalaisuutta vastaan (20 tai 30 vuotta vanhaa!), jonka pääpylväinä tähän aikaan jo seisoivat, paitsi muita, »suomalaiset kirjailijat» Yrjö-Koskinen ja A. Meurman. Suomen kansallishenki tarvitsi nuorentumista, uudistumista, ja se käytti ajanhengen herättämiä kirjallisia kykyjä aseinaan. Ei voitu elää ikäänsä Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin aikakauden jälkeenjättämällä aatteellisella, saati sitten kirjallisella perinnöllä. Kansallisuus-aate yksin ei voinut riittää enää uuden, esiin-astuvan polven mieliä innostamaan. Täytyi tulla maahan uusia aatteita, polttavia päivänkysymyksiä, ellei mieli suomalaisen sivistys-elämän vajota itsetyytyväiseksi, kansallisromantiseksi umpivedeksi, jonka suhteen vähänkin kyvykkäämmän nuorison asema olisi ollut yksinomaan kielteinen, epäilevä, arvosteleva ja--irvistelevä.

Me olemme ennen, Minna Canthin yhteydessä, nähneet, minkä kirjavan paljouden uusia, myönteisiä elämän-arvoja nuorsuomalaisuuden herätys toi tullessaan. Tämän liikkeen kriitillinen kärki kääntyi, kuten luonnollista, kansalliseen romantiikkaan. Mutta sen uudesta-luova ja vanhaa-virkistävä mahti esiintyi pian kaikilla elämän aloilla, lähinnä taiteen ja kirjallisuuden, sitten etenkin työväen-kysymyksen. Näiden kaikkien vapaamielisten ja kansanvaltaisten pyrkimysten keskustaksi muodostui _Päivälehti_.

Sen piirin varsinaisena, taistelevana sanomalehti-kykynä, ainaisena, väsymättömänä päivänkysymysten pohtijana, Santeri Ivalolla on kunniakas sijansa maamme sivistyshistoriassa. Samalla hän saa aikaa laajalle kaunokirjalliselle toiminnalle.