Part 13

Ivalo alkaa realistisella ylioppilas-novellilla _Hellaassa_, jonka vilkkaat kohtaukset ja mehevä, havainnollinen esitystapa heti herättävät huomiota. Mutta varsinaisen kirjailijamaineensa hän perustaa kahdella kokoelmalla pieniä kertomuksia _Iltapuhteeksi_, joiden lisäksi tulevat samaan keveään tyyliin kerrotut kuvaukset _Reservikasarmista_ ja _Tuokiokuvia Kuusamon matkalta_, viimemainitut kuitenkin sangen vakaviakin sisällykseltään.--Tätä voidaan pitää Ivalon kaunokirjallisen tuotannon ensimmäisenä, realistisena kehityskautena.

Hänellä on nyt sana vallassaan, tekotapa sormiensa päissä. Hänen silmänsä ympäröivään elämään nähden on harvinaisen terävä, hänen kielensä rikas, hänen tyylinsä taipuisa, selvä ja havainnollinen. Erikoisesti silmiinpistävänä piirteenä esiintyy hänen herttainen, luonnollinen huumorinsa, joka ei ole vailla ivankaan ilkamoivaa otaa, jos niin tarvitaan. Hän on kehittänyt huippuunsa tuon vaivattoman, pakinoivan kirjoitustavan, jonka edeltäjinä suomenkielisessä kirjallisuudessa me ennen olemme Samuli S:n ja Juho Reijosen tavanneet, sekä samalla suorittanut tuon hänen aikalaiselleen taiteilijapolvelle tavallisen kiertokulun Pariisista Kuusamoon. Hän on nyt sanalla sanoen täyskelpoinen realistinen kirjailija kiireestä kantapäähän.

Toisen kehityskauden me voimme katsoa alkavaksi _Juho Vesaisesta_, hänen ensimmäisestä suuresta historiallisesta romaanistaan, vaikka teokset eivät seuraakaan toisiaan tässä aikajärjestyksessä. Ivalokin on joutunut aikansa uusromantisen henkäyksen taikapiiriin. Hänenkin silmänsä on kääntynyt taaksepäin: onpa hän jo ennen historiantutkijana tottunutkin menneiden aikojen vaiheita tarkastelemaan. Ja silloin hänen silmänsä on kiintynyt pohjalaisten ja vienan-karjalaisten vanhoihin heimosotiin, kostoretkiin viliseviä virtoja pitkin, kalvan-karkeloihin metsäisten kannasten yli, jotka näitä taistelevia erämaan-asukkaita toisistaan erottavat. _Juho Vesainen_ elävöittää ne kaikki eteemme todellisella karjalaisella väririkkaudella, todellisella pohjalaisella pontevuudella ja jylhyydellä. Itsessään romantinen aihe on siinä käsitelty niin realistisesti ja luonnontuoreesti ja kuitenkin niin runsaalla ja kantavalla mielikuvituksella, ettemme epäile käyttää siitä sanaa _klassillinen_.--Hän on nyt samassa kehityskaudessa kuin Juhani Aho _Lastujensa_ ja _Panunsa_ päivinä. Hän on päästänyt mielikuvituksensa valloilleen ja samalla ruvennut pyrkimään niihin »harvoihin viivoihin», jotka realistisen taiteen klassillisesta ja vielä enemmän romantisesta taiteesta erottavat.

Taikka toisin sanoen: hänkin on löytänyt _monumentalisen_ taiteen syntysanat.

Mutta hänen suuri tilintekonsa nykyisen ajan kanssa on vielä tekemättä. Ja hän kirjoittaa 2-osaisen yhteiskunnallisen romaanin _Aikansa lapsipuoli_, Ahon _Yksin_-kirjan ja Järnefeltin _Isänmaan_ jälkeen koko Päivälehden piirin rohkeimpia ennätyksiä, kenties tänäkin päivänä vielä kirjallisuutemme virkein ja virkistävin yhteiskunnallinen todellisuuden-tarkastelu.

Aho, alunpitäen individualistina, oli tehnyt tilinsä nykyisen ajan kanssa yksilöllisen sielunerittelyn alalla. Järnefelt, alussa kansallisten ja yksilöllisten ristiriitojen välillä kamppailevana, oli kuvannut kokonaisen aikakauden aatteellisen ilmakehän. Ivalo, jota heihin nähden tahtoisin _yhteiskunnalliseksi_ kirjailijaluonteeksi nimittää, ottaa asian omalta kannaltaan ja antaa meille läpileikkauksen silloisen suomalaisuuden murroskaudesta yhteisten pyrkimysten, harrastusten, askareiden, sanalla sanoen _kansalaistoiminnan_ alalla.

Ivalo ei yhteiskunnallisena kirjailijana suinkaan seiso yksin kirjallisuudessamme. J.H. Erkko ja Minna Canth pitävät siinä seuraa hänelle. Mutta siinä, missä J.H. Erkko tahtoo sytyttää, innostaa ja lämmittää, missä Minna Canth muuttaa, parantaa ja mullistaa, siinä _kuvaa_ Ivalo objektivisesti ja kylmäverisesti, ranskalaisen koulun läpikäyneellä taiteella taiteen vuoksi. Siksi onkin hänen _Aikansa lapsipuolta_ meidän realistisen yhteiskunta-kirjallisuutemme korkeimmaksi huipuksi katsottava.

Epäilemättä se on kritiikkiä olevia oloja vastaan, kuten myös Minna Canthin yhteiskunnalliset näytelmät ovat. Mutta tekijän tapa esittää asioita ei ole agitaattorin, joka asettaa taiteensa sen taikka tämän aatteellisen tarkoitusperän palvelukseen. Itsestään ja aivan luonnollisesti, henkilöiden luonteista ja niihin liittyvistä tapahtumista, kasvaa _Aikansa lapsipuolessa_ esiin se kriitillinen elämänkuva, jota tekijä tarkoittaa. Että se samalla on sangen myrkyllinen, todistaa vain, että hänen alkuperäinen, harmiton huumorinsa nyt on pistäväksi pilkaksi muuttumassa. Ja että hän sen kohdistaa kokonaiseen aikakauteen, todistaa, että hän nyt on saavuttanut sen henkisen yli-otteen, jolla hän, itse taiteellisena syrjästä-katsojana, saattaa tämän pääkaupunkilaisen sivistyspiirin monivivahteisia muotoja käsitellä.

_Aikansa lapsipuoli_ kuvaa sitä astetta valtiollisen suomalaisuuden kehityksessä, jolloin pelkkä puhdas ja uhrautuvainen innostus ei riittänyt enää, jolloin täytyi ruveta askelittain valloittamaan alaa silloiselta ruotsinmieliseltä puolueelta, pitämään silmällä jokaista virkapaikkaa ja taistelemaan suomalaisen kansallisuuden vahvistamiseksi myös koko taloudellisen elämän järeällä tykistöllä. Se oli siirtymistä Snellmanista Yrjö-Koskiseen, romantiikasta realismiin, unelmien ja ihanteiden innostavista maailmoista kylmään, karuun todellisuuteen. Ylioppilaspiireissä, puhtaan kansallisen romantiikan viimeisissä mohikaaneissa, tuo muutos tuli enimmän tuntumaan. Siellä se merkitsi siirtymistä isänmaallisten maljojen äärestä hiljaisiin lukukammioihin, poliittisesta agitatsionista läksyihin ja tutkintoihin, veloista verkaan, penningittömästä kielenpieksännästä hyväpalkkaisiin valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin mahti-asemiin. Näin kuitenkin ainoastaan niille miekkoisille, jotka ajan merkit oikein tajusivat, jotka osasivat ottaa vaaria tuulen suunnista ja niiden mukaan myös oman purtensa suunnittaa. Toiset, jotka eivät sitä ajoissa älynneet, vaan jäivät liian kauan nuoruutensa romantisilla ihanteilla ratsastamaan, sortuivat auttamattomasti ajan vyöryvien vankkurien alle. Tällaista »aikansa lapsipuolta» Ivalo on yllämainitussa teoksessaan ottanut kuvatakseen.

Tämän vastakohdaksi hän asettaa oikean aikansa lapsen, järkevän ja itsekkään, pyrkijän ja kiipijän, aatteettoman, ihanteettoman pikku-minänsä palvelijan, jonka silmässä on sama »kylmä kiilto» kuin on aikansa lapsipuolen mielestä koko aikakaudessakin. Helposti huomaa, kenen puolelle tekijän myötätunne kallistuu ja _miksi_ se sille puolen kallistuu. Romantikko--Juuso on hänen nimensä--on kuitenkin kaunis luonne kaikessa horjuvassa, epäkäytännöllisessä aatteellisuudessaan, Heikki--hänen vastakohtansa--vähemmän kaunis, siksi että hän on mies ilman mitään suurempaa, sytyttävää päämäärää, joka hänen pienen itsekkäisyytensä aateloisi ja oikeuttaisi. Että tekijä on juuri _näin_ nämä vastakohdat valinnut, on erittäin luonteenomaista sekä Päivälehden piirille että koko meidän realistiselle kirjailijapolvellemme. Realismi on heissä pinnalla, romantiikka uinuu syvemmällä heidän sydämissään. Realistinen aika, jonka lapsia he ovat ja johon he itsekin katsovat kuuluvansa, näyttää heistä rumalta ja runottomalta menevän, haihtuvan, romantisen aikakauden rinnalla, jota he ovat liian viisaita takaisin toivotellakseen, mutta joka kuitenkin kietoo heidän sydäntään omituisella, salaperäisellä ikävällä.--Johtuvat jälleen mieleen Ahon »vanhat valkamat» ja »rykirannat». Juuso ja Heikki, ne ovat Ivalon suuressa yhteiskunnallisessa läpileikkauksessa voitettu vanha ja voittava uusi aika.

Monta katkeraa totuutta lausuu tekijä siitä suomalaisuuden kehitys-asteesta, jota Heikki edustaa, samalla monta sarkastista sanaa siitä, miten silloisessa suomenkielisessä Helsingissä yleinen mielipide luotiin ja sen kanssa kamppaileva uppiniskainen yksilö kaikkien taiteen sääntöjen mukaan hiljaisesti ja »kivuttomasti» teilattiin. Lienee julkinen salaisuus, että hänen mielikuvitustaan tässä, kuten Minna Canthin hänen _Sylvissään_, on ollut eräs tunnettu tositapaus, Churberg-juttu, kannustamassa. Tekijän ansioksi lankeaa, että hän on sen niin kokonaan mielikuvitukseensa sulattanut, antanut sille oman personallisen kehityskautensa ja maailmankatsomuksensa ääriviivat ja mennyt itse ajanhengen syntyihin syviin, asettamalla Juuson yksilöllisen elämäntarinan suomalaisuuden suurten kultuuri-taistelujen yhteyteen. Hän on täten luonut teoksen, jolla on pysyvä sija meidän kirjallisuudessamme.

_Juho Vesainen_ ja _Aikansa lapsipuoli_ kuuluvat Ivalon klassilliseen kehityskauteen.

Tämän jälkeen luisuu hän, samoin kuin Aho, Järnefelt ja koko kirjallinen aikakausi hänen ympärillään, yhä syvemmälle romantiikkaan. Taikka oikeammin: hän jakaa kirjailijapersonallisuutensa kahtia, käyttäen sen realistisen puolen sanomalehti-työhön ja kansalaistoimintaan, sen romantisen puolen taas historiallisiin romaaneihinsa ja kertomuksiinsa _Anna Fleming_, _Tuomas piispa_, _Margareta_, _Onnen aalloissa_ j.n.e., joilla hän vakiuttaa asemansa suomenkielisen historiallisen romaanin perustajana, välillä aina realistisemmankin kuvauksen, kuten kokonaisen kokoelman _Saaristossa_, pirauttaen. Hän on yhä edelleenkin realistisin henki meidän realistisesta kirjailijapolvestamme, se, joka uskollisimmin on todellisuuden vankalla pohjalla pysynyt ja jonka romantiikka kenties juuri sentähden näyttää vähimmän kirjallisuutemme myöhäisempään, uusromantiseen kehitykseen vaikuttaneen.

Näytelmäkirjailijanakin on Ivalo, samoin kuin Aho ja Järnefelt, esiintynyt, vieläpä viettänyt pari sievää voittoa _Juho Vesaisella_, jonka vilkas toiminta ja väririkkaat kuvaukset eivät kiellä itseään näyttämölläkään, sekä _Lahjoitusmailla_, huomattava etupäässä sen väkevän todellisuuden-tunnun tautta, jolla tekijän on onnistunut tehdä eläviksi meille nuo jo historiaan kuuluvat karjalaisten talonpoikain kärsimykset.

Realismi ja romantiikka kulkee Ivalon myöhäisemmässä tuotannossa rinnakkain, yhtymättä yhteiseen suureen solmukohtaan, kuten _Juho Vesainen_ ja _Aikansa lapsipuoli_ olivat. Tämä tapahtuu kuitenkin eräissä pienemmissä historiallisissa kertomuksissa, joissa hän erinomaisella elävyydellä ja klassillisilla viivoilla kuvaa uutis-asukasten korven-elämää, esiraatajain ryskettä Suomen salomailla. Saman luonnon-tuoreuden ja yksinkertaistuttavan tyylittelyn voimme me katsoa myöskin _Margaretassa_ yhtyneen.

Ivalon aseman suomenkielisessä kirjallisuudessa määrää toiselta puolen Aho, toiselta puolen Järnefelt. Hänellä ei ole Ahon uneksivaa, utuista mielikuvitusta, yhtä vähän kuin Järnefeltin syvällistä sielun-erittelyä. Mutta hänellä on vankemmat todellisuus-vaistot kuin heillä kummallakaan, hänen havainnollinen esitystapansa kumpuaa suoraan tämän maan ja tämän maailman kamarasta. Arvattavasti juuri siksi hän niin helposti suorittaa 1890-luvun mystillisen, uusromantisen virtauksenkin, antamatta sille sen enempää sijaa tuotannossaan kuin että hän siirtyy historiallisen kertomuksen alalle, jota ennen häntä vain sattumalta joku suomalainen kirjailija oli ohimennen tai dilettantin tapaisesti koskettanut. Tähän jälkimmäiseen lajiin saatamme me hyvällä syyllä lukea ne sotakertomukset, joista 1880-luvun kirjallisuus meillä tulvii ja jotka vanhan romantiikan myöhäsyntyisinä lapsina jo aikoja sitten ovat unohduksen helmaan vaipuneet.

Vasta uusi, realistisempi tekotapa, jota Ivalo edustaa, saattoi historiallisen kirjailemisen meillä Yrjö-Koskisen _Pohjan piltin_ ja Juho Reijosen _Tuulivaaralaisten_ jälkeen uudelleen korkeamman taiteen kannalta mahdolliseksi.

KASIMIR LEINO

s. 17/11 1866.--Runokokeita, Emmalan Elli (1885), Elämästä (1889), Ristiaallokossa (1891), Väljemmillä vesillä (1893), Prosper Mérimée (1895), Brand (Ibsen, 1897), Nykyaika (1898-99), Runoja (1899), Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming (1901), Lehtolapsi (1905), Testamentti y.m. kertomuksia (1905), Hovimaalaaja Aleksander Lauréus ja hänen ympäristönsä (1908) y.m.

Ei ainoastaan kirjallisuuden, vaan myöskin kaikkien muiden taiteiden aloilla esiintyy nuorsuomalaisen herätyksen elahyttävä, uudesta-luova henki meillä: musiikin, maalauksen, kuvanveiston, näyttämötaiteen ja lopuksi arkkitehtuurin. Kaikkien niidenkin aloilla voitaisiin kenties näyttää samoja kehitys-asteita, osoittaa samoja ajanhengen ja kansallishengen hedelmällisiä yhtymiä, kuin kirjallisuuden. Mutta sehän ei ole meidän asiamme. Riittäköön siis vain viittaus siihen, miten realismi kirjallisuudessamme vastaa samanaikaista realistista suuntaa myös kuvaamataiteiden ja näyttämötaiteiden tekotavassa, miten jälleen sen pyrkimys tyylittelyyn ja monumentalisuuteen on yleinen koko nuoren taiteilijapolven keskuudessa, samoin, miten kansallisen realismimme maalaileva kirjallinen esitystapa 1880-luvulla on yhteydessä varsinaisen maalaustaiteen erikoisen nousun kera samalla vuosikymmenellä, ja 1890-luvun uusromantinen tunnelmarunous jälleen saman-aikaisen säveltaiteen varsinaisen kukoistuksen kanssa. Mikään ilmiö luonnon, yhtä vähän kuin ihmishengen historiassa, ei seiso irrallaan. Kaikki yhtyvät, kaikki liittyvät toisiinsa lujaksi, elimelliseksi kokonaisuudeksi.

Ei ole sattuma, esim. että kansallinen romantiikkamme oli niin suuressa määrin omiaan suomalaisia kirjailijoita juuri runopukuiseen muotoon houkuttelemaan, ei sattuma sekään, että realistinen aika meillä oli niin edullinen suorasanaiselle kirjallisuudelle, eikä jälleen sattuma, että realismin ohimentyä ja uusromantisen aikakauden alettua myöskin varsinainen laulurunous meillä taas uuteen eloon raikahtaa. Muodon vaihtelut vastaavat tässä suhteessa uskollisesti vaihteluja ajanhengen sisällyksessä, jonka jälleen määräävät saman-aikaiset ilmiöt koko Europan tieteellisessä, taiteellisessa, valtiollisessa, yhteiskunnallisessa, taloudellisessa, sanalla sanoen henkisessä ja aineellisessa ilmakehässä. Nuorsuomalaisen herätyksen jälkeen ei suomenkielinen kirjallisuus enää hetkeksikään lakkaa ottamasta vaikutuksia samanaikaisista yleismaailmallisista virtauksista. Sen kehitys vastaa kirjallisuuden kehitystä kaikkialla suurissa sivistysmaissa, sen ilmiöt liittyvät siihen kansallista suurempaan kokonaisuuteen, jota meidän on tapana yleis-inhimilliseksi maailmankultuuriksi nimittää.

Kasimir Leino on meidän realistisen aikakautemme ainoa varsinainen laulurunoilija, nuorsuomalaisen herätyksen ranskalaisin, pariisilaisin henki, Päivälehden piirin ainoa johdonmukainen esteetikko ja kaunosielu.

Hän on sitä jo niin varhain kuin ensimmäisestä teoksestaan: _Runokokeista_ ja _Emmalan Ellistä_, harvinaisen luonnontuoreesta ja kansanomaisen kielen raikastuttamasta maalaisnovellistaan. Romantisia aineksia on olemassa, kuten kaikissa hänen polvensa kirjailijoissa, mutta selvästi huomaa, minnepäin tekijän pyrkimys jo tähtää ja miltä älylliseltä pohjalta hänen runoutensa kohoaa. Sisältyyhän jo kokonainen kirjallinen ohjelma tuohon pieneen runoon _Lukijalle_, jolla hän _Runokokeensa_ alottaa:

»Luonnon kaiken tutkijalle ain' on yhden arvoinen, onko vuokko, onko kielo vaiko ruusu kaunoinen.»

Luonnontutkija harrastaa kaikkea, jatkaa tekijä, hän tarkastelee ja tutkii, sillä hän tahtoo saada selville sen eri ilmaukset. Luonto on suuri, taivas on suuri, monet piilevät ihmeet niissä, kuitenkin on ihmis-sydän ja sen tunteet niihin verrattavat. Ja siksi, joka pyrkii ihmis-sydämen ja ihmis-sielun ongelmoita selittämään:

»ei se etsi lauleluja mainemiesten yksistään».

Siis jo näin varhain _psykologisen estetiikan_ henki, joka ei tutki taidetta mieskohtaisen mielihyvän taikka mielipahan tunteita silmällä pitäen, ei myöskään aseta mitään ennen määriteltyjä kauneuden mittapuita sille, vaan käsittelee sen ilmiöitä ennen kaikkea sielullisina, inhimillisinä todistuskappaleina. Ikävä kyllä, ei sellaista _luonnontieteellistä_ arvostelijaa, jota Kasimir Leino tässä itselleen toivottelee, suomenkielisen kirjallisuuden kentällä silloin vielä ollut olemassa. Taikka ehkä oikeammin: hauska hänelle, sillä tätenpä oli juuri hänellä tilaisuus tulla meillä tuon toivomansa, nykyaikaisen kritiikin ensimmäiseksi uran-uurtajaksi.

Näyttää jo hetken siltä kuin hänkin, kuten koko aika hänen ympärillään, saisi suorasanaisessa muodossa parhaiten sanotuksi, mitä hänellä on sydämellään. Silla hänen seuraava teoksensa on _Elämästä_, kokoelma realistisia kertomuksia, joista eräät, kuten esim. _Härmänmäkeläisten markkinareissu_, kuuluvat tämän suunnan luonteenomaisimpiin ennätyksiin. Itä-Pohjanmaan runsas, sointuva kansankieli, maalais-elämän ja maalaispsykologian syvä tuntemus, tarkka, yksityiskohtainen tekotapa, kaikki antavat lukijan aavistaa tulevaa »aikansa lasta» eikä »lapsipuolta» s.o. suorasanaista eikä runomuotoista kirjailijaa. Pienet, siellä täällä ilmenevät vienon, herkän ja runollisen tunteen pilkahdukset vain vielä väittävät vastaan tätä olettamusta.

Kansankielen käytäntö oli silloisen uuden suunnan peruskysymyksiä. Realistinen kirjailija johtui siihen tietysti aivan suorastaan, ja kun useimmat uuden suunnan miehistä olivat kotoisin Itä-Suomesta ja Pohjanmaalta tuli realismin nousu meillä merkitsemään juuri näiden maakuntien murteiden ylitse-vuotavaa vivahdusrikkautta kirjallisuudessamme. Ei ollut ihme, jos suomalaisen kirjakielen vanhat viljelijät, erittäinkin ne, joiden kielellinen pohja oli Länsi-Suomi, alkoivat huolestuneina pudistaa päätään tälle, heidän mielestään, raakalaiselle synonyymien paljoudelle, tälle kuvaavien, kansanomaisten, deskriptivisten ja onomatopoetisten sanojen purkautuvalle kevät-tulvalle, joka välitti Lönnrotin sanakirjasta yhtä vähän kuin jo vakiutuneesta, hiukan akateemisesta ruotsinkielen runtelemasta, kreikan ja latinan pohjalle rakentuvasta tyylitaidostakaan. Jos kuka tahansa nuori mies saattoi »porhaltaa» Pariisiin, panna »karvareuhkan» päähänsä ja harjoittaa mielensä mukaista kielellistä vallattomuutta, niin kuinka silloin oli käyvä suomalaisen isänmaan ja sen isiltä-perityn kansallisromantisen viljelyksen? Sitä ei ollut sallittava eikä todellisen isänmaanystävän suinkaan sopinut katsoa ristissä käsin sitä.

Ainakaan A. Meurman ei voinut sallia sitä. Ja kun hän ei myöskään ollut tottunut ristissä käsin istumaan, milloin hän näki jotakin hänelle pyhää ja kallista loukattavan, nousi hän tuohon sangen epäkiitolliseen taisteluun vasten koko nuorta, esiin-astuvaa kirjailijapolvea. Tässä taistelussa, jota aluksi käytiin »vanhojen» suomenmielisten äänenkannattajassa _Uudessa Suomettaressa_, sittemmin vuoden 1890-n jälkeen myös »nuorten» omassa äänenkannattajassa _Päivälehdessä_, ansaitsi myös Kasimir Leino ensimmäiset kannuksensa kirjallisena kriitikkona ja poleemikkona.

Nykyään, jolloin kirjallisuutemme kehitys jo on sangen toisille urille suuntautunut, voimme me katsoa tuota taistelua jotenkin objektivisesti, sivistyshistoriallisena ilmiönä, jonka syyt me ymmärrämme ja jonka seuraukset, kuten tavallista, ovat omiaan asiaa monelta uudelta näkökannalta valaisemaan. _Periaatteellinen_ voitto jäi tässä mieltäkiinnittävässä »kielikiistassa» epäilemättä nuoren polven puolelle: kenenkään kirjallisuuden viljelijän ei meillä pistäne päähän enää evätä kansankielen oikeutta kirjakielen alituisesti pulppuavana, ikinuorena alkulähteenä. Mutta _käytännössä_ juuri silloinen nuori polvi itse, etupäässä Juhani Aho ja Kasimir Leino, edellinen proosan, jälkimmäinen runomuodon alalla, piankin rajoittavat, kehittävät, seulovat ja siivilöivät suomenkielensä siihen määrään, että sen moitteetonta siloutta vastaan ei itse Meurmanilla ole myöhemmin muistuttamista. Se itsetietoisesti valikoiva, _tyylittelevä_ pyrkimys, joka 1890-luvulla astuu suomenkieliseen kirjallisuuteen luonnollisena seurauksena sekä yleensä muuttuneesta ajanhengestä että eritoten realismin tuomasta runsaasta aines-varastosta, tuli tässä mitä menestyksellisimmin vaikuttamaan myös puhtaasti kielellisen tekotavan täsmällistymiseen ja kiteytymiseen kirkkaaksi, selväksi, klassilliseksi.--_Sen_ taistelun meillä voi jo todellakin pitää aikoja sitten loppuun suoritettuna.

Samoin on oikeastaan niiden yleisten kirjallisten ja esteettisten taisteluiden laita, joissa A. Meurman ja Kasimir Leino aikoinaan peistään taittelivat. Teoreettinen voitto jäi niissäkin nuoren polven puolelle, sitäkin helpommin, kun se puoli ei koskaan ollut Meurmanin vahvimpia eikä hän itse mikään esteetikko. Mutta käytännössä siirtyy Päivälehden kirjallinen piiri, yksi toisensa jälkeen, kuten jo ennen olemme nähneet Ahon, Järnefeltin ja Ivalon yhteydessä, yhä kauemmaksi siitä realismista ja naturalismista, joka juuri oli ollut A. Meurmanin silmätikku. _Panun_ jälkeen ei hänen, yhtä vähän kuin muidenkaan vanhan romantiikan miesten, tee enää pahasti mieli leimata esim. Juhani Ahoa »lantakirjailijaksi», kuten ennen.--Nämäkin taistelut voi siis jo hyvällä syyllä katsoa aikoja sitten loppuun suoritetuiksi.

Toisin on niiden aatteellisten taisteluiden laita, joissa silloisen nuoren ja vanhan polven uskonnolliset ja siveelliset maailmankatsomukset törmäsivät vastakkain ja jotka myöhemmin olivat omiaan niin moneen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen erimielisyyteen johtamaan. Niiden alun olemme jo nähneet Oksasessa ja Yrjö-Koskisessa, niiden kiristymisen inhimillisenä todistuskappaleena me voimme pitää esim. Arvi Jänneksen runoa _Inhuuden ihantelijalle_, jonka hän Minna Canthin kirjallista tuotantoa vastaan linkoaa, niiden täytenä sodanlieskana taas _Päivälehden_ ja _Uuden Suomettaren_ leirien yhteen-iskemistä 1890-luvun alkuvuosina. Edellisen yksilöllis-luonnontieteellinen, jälkimmäisen kansalliskristiilinen kanta seisoo kumpikin vielä koko suomalaisessa kansansielussa jyrkästi, joskaan ei aina johdonmukaisesti, vastakkain.--Meidän ei ehkä olisi tarvis mainita, että juuri nämä olivat myös Kasimir Leinon ja A. Meurmanin kirjallisten taisteluiden syvemmät, aatteelliset alkutekijät.

Psykologinen estetiikka on johdonmukainen seuraus luonnontieteellisestä maailmankatsomuksesta. Ja senpä Kasimir Leino korkealle kuuluttaakin käänteentekevässä lyyrillisessä runokokoelmassaan _Ristiaallokossa_, jonka hän julkaisee Pariisista palattuaan. Yhdessä Ahon _Yksin_-kirjan, Järnefeltin _Isänmaan_ ja Ivalon _Aikansa lapsipuolen_ kanssa se on silloisen nuoren polven suuria ohjelmajulistuksia.

Sen erikoisuus on siinä, että se on--lyyrillinen.

Mutta se oli aikoinaan ennen-kuulumatonta lyriikkaa suomalaisessa kirjallisuudessa, uutta sekä muodoltaan että sisällykseltään. Muodoltaan siksi, että suomenkieli ei runomuotoisena ollut koskaan ennen kaikunut sillä keveydellä, vapaudella ja siroudella, sisällykseltään taas siksi, että kukaan laulurunoilija meillä ennen häntä ei ollut eritellyt sielunsa vaihtelevia liikkeitä niin terävästi, käsitteellisesti, itsetietoisesti ja yksityiskohtaisesti. Se oli realistin tekotapa sovellutettuna runomuotoiseen esitykseen, mitä laulavimman poljennon kannattama runollinen tunne yhtyneenä järjen jäiseen, murtelevaan mietiskelyyn.

Musset on se nimi ranskalaisesta kirjallisuudesta, joka Kasimir Leinon ohella mieleen juolahtaa, aivan kuin Ahon tämän-aikaisia teoksia selaillessa Maupassant.

Jo _Runokokeissa_ oli Kasimir Leino nykyaikaisena vapaa-ajattelijana esiintynyt. Tuossa kauniissa runossa _Sunnuntaina_ hän jo oli ylpeästi tunnustanut, että maailman avaruus oli hänelle armaampi kuin kirkon kolkkous, luonnon hiljaisuus rakkaampi kuin virret messu-rahvaan. Runossa _Kaksi vaalia_ hän taas yhtä ylpeästi oli arvioinut totuuden etsinnän sen löytämistä korkeammalle, taistelun edestä vapauden jalommaksi sen omistamista. Vielä hän oli runossa _Totuutta huudat_ antanut katkeran, varoittavan opetuksen sille, joka meillä vaatii

»totuutta toimeen, elämään, totuutta uskoon, rakkauteen, totuutta käytökseen»,