Part 11

Naturalistisen taiteen terävät ääriviivat ovat nyt pyöristyneet, luonnontutkijan vaarin-otot tekijän sisä- ja ulkopuolelta sulaneet yhteen eheäksi kokonaisuudeksi. Tekijä itse ei seiso enää ulkopuolella ainettaan, hän on sen keskellä, hän on sen keralla, hän on sen jokaisessa solussa ja sopukassa. Hän on toisin sanoen yhtä oman aineensa kanssa. _Papin rouva_ on Juhani Ahon realistisen kehityskauden suuri loppupiste ja samalla alku siihen uuteen, jota me tahtoisimme hänen klassilliseksi kehityskaudekseen nimittää. Kirjan miehinen päähenkilö on sama, joka _Papin tyttäressä_ pistäytyy Ellin kotona, vaeltava, valko-lakkinen ylioppilas, hiukan vanhan romantiikan sädekehää (Topeliuksen tapaan) kulmillaan. Mutta alkuperäisiltä aines-osiltaan hän on myös sama, joka kerran tuosta etäisestä sisämaan-kaupungista matkasi »Helsinkiin», sama, joka tunsi olevansa »yksin» europalaisen suurkaupungin vilinässä. Elli taas on tuon resigneeratun, syvästi eleegisen tunnesävyn hahmottelema naisluonne, saman, jonka me tapaamme kaikkialla Ahon teoksissa. Missään ei kuitenkaan voimakkaampana kuin tässä. Kirjan surumielinen loppusävel ei ole enää pelkkää resignatsionia, se on tärisyttävää, sydän-öistä epätoivoa, melankoliaa, joka lähentelee suurta traagillisuutta. Ellin sydämessä on todellakin suuri taistelo tapahtunut: hän on torjunut luotaan sen ainoan, jota hän rakasti ja joka yksin ehkä olisi voinut tehdä hänelle elämän elämisen arvoiseksi.

Yhtä paljon kuin henkilöiden sielun-elämä kiinnittää lukijan huomiota _Papin rouvassa_ sen kesäisen luonnon värit ja viivat, jotka sitä säestävät niin herkästi, niin heleästi, niin tunnelmallisesti ja täyteläästi. Juhani Aho on palannut takaisin suomalaiselle pohjalleen, tullut täysin valmiina taiteilijana ja maailmankansalaisena. Suomen luonto on avannut ensin sylinsä hänelle, Suomen utuinen, tulvehtiva luonto, jolla tästä lähtien ei ole hänelle enää yhtään salaisuutta.

Juhani Aho seisoo nyt realistisen taiteensa korkeimmalla kukkulalla. Hänen huomiokykynsä on yhtä terävä kuin hänen tekotapansa joustava ja päivänselvä. Mutta hän kulkee jo korkeiden jumalien kosto povessaan: hän ei usko enää realistisen taiteen yksin-oikeutukseen, hän myöntää jo jotakin hyvää tulevan myös romantiikan Galileasta.

Se tekee hänet ensin hiukan epävarmaksi. Hän koettaa ensin realistista kansankertomusta aikaisimman kehityskautensa tapaan ja kirjoittaa _Maailman murjoman_, ikäänkuin muistona entisiltä _Rautatien_ ajoiltaan. Mutta hän on jo ehtinyt liian kauas tyylittelyyn: siitä syntyy siro, muotokaunis salonkikertomus, jossa, paitsi sen taiturillista tekotapaa, kiinnittää kenties enimmän huomiota tekijän uusi, synkistynyt käsitys uuden ja vanhan ajan yhteentörmäämisestä.--Monet muutkin muistot entisiltä ajoilta heräävät hänen mielessään. Hänen silmänsä siirtyy kauas taapäin, siihen omituiseen uskonnolliseen liikkeesen, jota hän lapsena on voinut tarkastella omassa lähimmässä ympäristössään ja jonka jälkiä hän vieläkin tapaa kotiseuduillaan. Hän kirjoittaa _Heränneitä_, lyhyitä, runollisia kuvauksia uskonnollisen haaveilun alalta, nekin enemmän esteettiseltä herkuttelulta kuin syvältä sydämentaiteelta vaikuttavia.

On ikäänkuin ei Aho tähän aikaan vielä saisi kyllin ilmaa siipiensä alle. Hän ikäänkuin tunnustelee puoleen ja toiseen, mistä löytyisi se uusi ura hänelle, joka jälleen avaisi elämän ja hänen oman olentonsa lukkoon menneet ovet hänelle.

Mutta onhan hän jo löytänyt sen oikeastaan: _Lastuja_ on se uusi taidemuoto, joka nyt vastaa hänen sisintä olemustaan.

Se ei ole nyt enää yhtä yksinkertainen kuin ennen, sillä hän on vapautunut kaikista dogmaattisista taideteorioista ja avannut sydämensä selkoselälleen koko elämän tulvehtivalle, tuhatvivahteiselle kauneudelle. Onpa hän itsekin pukenut muotoon oman uuden taiteellisen uskontunnustuksensa tuossa pienessä tunnelmapalasessa _Teatterista tultua_, josta en malta olla tähän eräitä karakteristisia kohtia lainaamatta.

Hän on ollut katsomassa Calderonin romantista näytelmää _Elämä on unelma_ ja siitä innostunut. »Onko mahdollista», kysyy hän kummeksien itseltään, »että uudenaikaisen realistisen kirjallisuuden teoriiat eivät olisikaan lausuneet viimeistä sanaansa? Olisinko erehtynyt ylenkatsoessani vanhoja klassikoita ja nauraessani romantiikalle?--koskapa tuo pilven takainen draama on minua liikuttanut?--koskapa olen koko illan sen kehittymistä jännityksellä seurannut ja koskapa sen runomitta vieläkin hyväilee korviani?»

Hän kysyy itseltään, onko tämä vain hetken vaikutusta. Ei, hän ei luule sitä. »Mielen muutoksella on syvempi psykolooginen perustus.» Ja hän jatkaa:

»Realismilla, sillä, joka kuvaa olot ja elämän ja ihmiset semmoisina kuin ne ovat, on oma viehätyksensä ja klassillisuudella omansa. Kun on virkeä aamupäivä, kun kadut ovat täynnä liikettä ja vilinää, ja kun menee itse virran mukana, niin sitoutuu silmä siihen, siinä löytää näkemistä ja sitä on huvitettu tarkastamasta. Mutta kun lähenee ilta, kun kadut ovat tyhjiä ja taloissa nukutaan, niin unohtuu edellinen mieliala ja sijaan tulee toinen. Haluaa lepoa, ajatukset irtautuvat askareiden ja toiminnan yksityiskohdista, elämän suuret, yksinkertaiset piirteet alkavat kuultaa läpi ja muodostua aatteiksi.»

Nyt hän tunnustaa molemmat, realismin niinkuin romantiikankin, yhtä oikeutetuiksi. Nyt tuntuvat turhilta hänestä kaikki riidat eri katsantotapojen välillä, eikä hän voi kyllin ihmetellä, »kuinka ihmisten näköpiiri voi olla niin ahdas, ettei hän näe ulkopuolelle oman, hetkellisen mielialansa rajoja!» Häntä oikein harmittavat nyt nuo realismin ijänikuiset taistosanat. »Puhtaitten, läpikuultavain aatteiden esittäminen ei kuulu, niin väitetään, sopivan nykyajan ihmiselle. Hän tahtoo nähdä kirjallisuudessa ihmisiä eikä ihanteita, hän tahtoo tutustua elämään eikä aatteisiin.» Ne väitteet tuntuvat hänen mielestään nyt tuiki jokapäiväisiltä. Eikö tuollainen väittäjä ole huomannut, »että hänellä on arkipäivän hyörinä ja tuulinen taivas, mutta että hänellä on myöskin sunnuntain mietityttävä rauha ja päänsä päällä sen totinen, tyyni sinilaki? Ja kuitenkin julistaa hän yhden aina oikeaksi, ja toisen vääräksi, ja arvostelee sen mukaan kaikki ja tahtoo saada sen muihinkin pakotetuksi.»

Juhani Ahosta tulee _klassillinen_ kirjailija.

Hän on saanut kyllänsä nyt pelkästä yksityisseikkojen erittelystä, hän pyrkii suuriin yhteenvetoihin, niinkuin muuten koko aika hänen ympärillään. Mutta kerran tultuaan tuntemaan kaiken verrannollisuuden hän ei suinkaan halua jatkaa synteesejään siihen saakka, että tuosta yksityisseikkojen kirjavasta moninaisuudesta, jota todellisuudeksi nimitetään, alkaisi sen syvempi totuus, s.o. »aatteet» ja »ihanteet» hänelle ilmestyä. Jos hän tähän saakka on ollut syrjästä-katsoja, on hän tästä lähtien vielä enempi. Jos hän tähän saakka on ollut epäilijä, on hän tästä eteenpäin täydellinen taiteilija-nihilisti. Usko realismiin oli hänen viimeinen käsitteellinen uskonkappaleensa. Tästä lähtien hän ei tunnusta muuta totuutta kuin omat hetkelliset mielialansa eikä muuta estetiikkaa kuin sitä, joka sallii hänen jokaista niistä vapaasti ja häikäilemättömästi heijastella.

Mutta tämähän on subjektivisen, lyyrillisen taiteilijan ohjesääntö. Niinpä kyllä, ja Juhani Aho löytääkin sitä seuraten suuren _runoilijan_ itsestään.

Tarkemmin sanoen: _tunnelmarunoilijan_. Sillä tunnelma tulee nyt hänen tuotantonsa vallitsevaksi pohjasävyksi, ei mikään dionyysinen, dityrambinen tunnelma tosin, vaan sangen viileä, plastillinen, eepillinen, sanalla sanoen: _apollooninen_, tätä Nietzschen erinomaista taidesanaa käyttääksemme.

Näin vapautuu Aho viimeisimmästäkin aatteellisesta tarkoitusperäisyydestään. Voipa sanoa, että hän pelkää sitä täs'edes taiteessaan kuin ruttoa, eikä ihmekään. Sillä onhan »aate» jo sellaisenaan niin suuri synteesi sille, joka on tottunut elämän tuhansia yksityisseikkoja tarkastelemaan, että se vaikuttaa häneen suorastaan yksipuoliselta ja vastenmieliseltä. Ja yksipuolinen tahtoo Juhani Aho kaikkein viimeksi olla. _Koko_ elämän, koko runsaan, äärettömän elämän hän tahtoo käsittää ja ymmärtää sekä tulkita sitä omassa taiteessaan yhtä myötätuntoisesti ja yhtä tasapuolisesti, olipa sitten kysymys sen valoista taikka varjoista, sen »oikeista» taikka »vääristä» mitalinpuoliskoista, tehdä taidetta tekemättä elämän pienimmällekään osalle sitä veristä väkivaltaa, jota »aatteet» ja »ihanteet» aina jo ihmisen omalle hetkellisemmälle sielunelämälle harjoittavat. Kaikkein vähimmän hän tahtoo olla väärintekijä omille tunnelmilleen, jotka ovat kullankalliit hänelle, joita hän nyt lyyrikon rakkaudella vaalii ja viljelee ja jotka nyt muodostavat sen väikkyvän hunnun hänen ja muun maailman välille, mikä estää hänet epäilijän tavalliseen raskasmielisyyteen ja melankoliaan tyysti uppoamasta.

Epäily ei suinkaan johda häntä Kaarlo Kramsun tapaiseen traagilliseen epätoivoon, vaan pikemmin helleeniseen _kauneudenpalvelukseen_, suomalaispakanalliseen _kauneudenuskontoon_.

Taikka kenties paremmin sanoen: _luonnon_-palvelukseen, _luonnon_-uskontoon. Sillä luonto, Suomen suuri luonto, tulee nyt Juhani Ahon taiteen korkeimmaksi ulkonaiseksi kultiksi, samoin kuin tunnelmat ovat tulleet hänen sisällisiksi hartaushetkikseen.

Ei kuulu tämän pienen »pikakuvan» puitteisiin toistaa pala palalta, lastu lastulta ja tunnelma tunnelmalta, _miten_ hän on tätä luontoa kuvannut, millä haavanlehden herkkyydellä hän on seurannut sen jokaista pienintäkin vivahdusta ja millä mestaruudella hän on sen viivat vetänyt, sen värit meille välkyttänyt. Pyhässä ja aressa, aamussa ja illassa, syksyssä ja keväässä, tuiskussa ja pakkasessa, kaikessa hän on nähnyt siinä ikuisen kauneuden väreilyn, kuullut korkean runouden huminan korvissaan. Hänen _Lastunsa_ ovat oikea, todellinen _Luonnon kirja_, oikea, todellinen _Maamme-kirja_ kaikille Suomen kansalaisille. Kuka on kuullut kesäpäiväisen heinän ritinän niinkuin Juhani Aho? Kuka tuntenut tuoreen lumen tuoksahtavan, kuka nähnyt metsäpolun _sillä_ tavoin kankaita kierrättelevän kuin hän? Kenelle on kuiva puu korvessa niin kauniisti helähtänyt, kenelle ollut niin »tervetullut talvinen pimeä», kenelle kettu ja jänis jättäneet niin runolliset jäljet juostessaan? Ei kenellekään Suomen runoilijain seassa. Enkä tiedä ketään koko maailmankirjallisuudesta, joka voisi vetää vertoja Juhani Aholle luonnonkuvaajana. Meidän omassa kirjallisuudessamme jäävät kaikki siinä suhteessa varjoon hänen rinnallaan, Aleksis Kivi joutuu harvaviivaiseksi romantikoksi ja meidän ruotsinkieliset klassikkomme Runeberg ja Topelius vain vienosti soinnahteleviksi viiskielisiksi kanteleiksi tämän uuden, nykyaikaisen, täys-äänisen orkesterin kaikuessa, jolla Juhani Aho on suomalaista isänmaata kautta koko tuotantonsa, mutta eritoten juuri _Lastuissaan_, ikuistanut.

On vaikea mainita esimerkkejä siinä, missä ei ole olemassa muuta kuin esimerkkejä. _Kosteikko_, _kukkula_, _saariko_ mieliimme kangastuisi vai _Isien puunko_ juurelle istuisimme? _Kaksinko_ kalpeassa kuutamo-yössä ajelisimme vai _Korven kostonko_ lappalaisia maisemia ihailisimme? Paras, etten yritäkään luetella. Niitä on liian paljon, ne ovat kaikki tehtyjä samalla todellakin pakanallisella luonnontunteella ja tekotavan koskaan väsähtymättömällä taituruudella.

Juhani Ahon eläinlastut sietäisivät aivan oman tutkielmansa. Ne eivät ole lastentaruja Topeliuksen taikka Andersenin tapaan, ne ovat metsästäjän, ne ovat partasuisen luonnonpapin, jolle kaikki elää suorastaan inhimillistä elämää, panteistin, jolle hänen oma hartautensa tai oma huumorinsa kaikki luodut hänen ympärillään elävöittää. Olkoon sitten kysymys _Mullikasta_ tai _Pienestä jäniksenpojasta_, _Hulasta_ tai _Hektor II:sta_, _Variksista_ tai kettu-repolaisesta, aina pysyy Ahon taide samalla korkealla tasapinnalla, aina esiintyy hänen eläinmaailmansa meille yhtä hauskana, yhtä humaanisena. Niiden huippu on kenties _Hyveen palkka_, tuo mestarin ylemmyydellä piirretty ja vallittu kettu-filosofia, joka tarkasti määritellyn taideteoksen puitteisiin kätkee niin paljon epäilijän iloa ja pakanallisen nautiskelijan hymyilevää maailmankatsomusta.

Luonto on tullut Aholle pelastajana ja vapauttajana. Hän on liian selkeä ja kirkas henki vaipuakseen siihen sielulliseen mystiikkaan, joka 1890-luvulla kautta koko europalaisen kirjallisuuden puhaltaa. _Hätä_, lyhyt tunnelmakuvaus, lienee hänen syvimpiä pohjamittauksiaan tässä suhteessa, sekään ei aivan syvä. Samoin hän on liian suuri pakana tehdäkseen täydellistä ympäri-käännöstä Strindbergin taikka Jörgensenin tapaan: iva, intohimottomuus, blaseerautuminen ja vihdoin kylmä sarkasmi ja kyynillisyys ovat jo paljon lähempänä häntä, eikä niiden näytteitä suinkaan puutu hänen harvinaisen monivivahteisesta tuotannostaan. Onpa hänen pilkkansa, muuten purevimpia koko suomenkielisessä kirjallisuudessa, kohdistunut niinkin pyhiin asioihin kuin itse kansallisuus-aatteen ajajiin: _Nuori sielu_ on siitä todistuksena. Kuitenkin sulaa iva hänellä tavallisesti hyväntahtoiseksi huumoriksi, tulkoon sitten puhe yhteiskunnan _Mallikelpoisista_ taikka _Liian suurista miehistä_, _Yhdistysten aikakaudesta_ tai _Yrjö Antmanista ja kumpp:ista._ Ihmisten yhteiskunnallinen hyörinä ja pyörinä esiintyy Aholle useimmiten enemmän tahi vähemmän naurettavana. Hän on siinäkin suhteessa täysi individualisti ja uskollinen omalle epäilevälle luonnonlaadulleen.

Tunnelmat eivät Aholta suinkaan ole sumentaneet hänen terävää ja kirkasta todellisuuden-tuntoaan, epäilijän pilkka ja sensualistin herkuttelu ei elämän ankarampia, yksinkertaisempia viivojakaan. _Alakuloisuuden ylistyksen_ rinnalla saattaa _Uudisasukas_ erinomaisesti viihtyä hänen mielikuvituksessaan, _Metsänneitojen_ rinnalla _Vilhelmiina Wäisänen_, taikka _Sasu Punainen_.--Mutta sehän on jo sitä, mitä sanotaan universaaliseksi mielikuvitukseksi.

Luonnon-elämä, luonnon-ihmisten raadanta rahan-alainen herättää hänen vilpitöntä kunnioitustaan. Sieltäpäin katsottuna näyttää isänmaakin aivan toisellaiselta kuin tuolta pääkaupungista käsin, romantisen paatoksen tai romantisen ironian silmälasien läpi. _Maan sydämeen_ hän pyrkii jo Pariisista palatessaan, maan sydämestä nousevat hänelle _Katajaisen kansallisuutemme_ syntysanat, jotka hän kahdessa isänmaallisessa lastukokoelmassa sortovuosina lähemmin kehittelee. Monen mestarillisen ajankuvauksen ohella sisältävät ne sellaisiakin voittoja vaikean poliittisen allegorian muodon yli kuin on esim. tuo yksinkertainen ja suurpiirteinen taideteos _Sammuta sinä, minä sytytän!_ Valitessaan sitkeän, taipuisan katajan passiivisen vastarinnan ja koko suomalaisen kansallishengen vertauskuvaksi osaa Aho epäilemättä yhtä syvälle erään suomalaisuuden osan luonteenominaisuuksiin kuin hän samalla on uskollinen omalle passiiviselle taiteilijaluonteelleen, jolle resignatsioni jo alunpitäen on ollut niin myötäsyntynyttä. Ainoastaan korkeampaa isänmaallista mahtipontisuutta tavoitellessaan hän vaikuttaa joskus oudosti ja vieroittavasti. Huomaa heti, että tässä hänen intohimoton eepillinen taiteilijaluonteensa asettaa vaikeasti ylikäyvän rajan hänelle.

Juhani Ahon luonnon-uskonnon, hänen uuden, kansanomaisen isänmaallisuutensa sekä siitä seuranneiden puolipakanallisten puolikristillisten tunnelmasarjojen tulos on _Panu_, hänen suuri romaaninsa kristin-uskon ja pakanuuden taistelusta Suomen sydänmailla, jolla hän, realismin entinen esitaistelija, jälleen tekee sovinnon kansallisen romantiikan kanssa, liukuen vähitellen yhä syvemmälle sen laajaan, lämpimään syleilyyn.

Mutta tätä, samoin kuin yleensä Ahon myöhäisintä tuotantoa, täysin ymmärtääksemme täytyy meidän nopeasti katsahtaa, mitä sillä välin oli tuolla ulkona maailmankirjallisuudessa ja koko europalaisessa hengen-elämässä tapahtunut.

Vaikutusta seuraa aina vastavaikutus, _aktsiota reaktsio_. Kehitys-opin, jumalankieltämisen, kylmän järjen ja mekaanisen maailmanjärjestyksen aseita kantavaa realistista taidesuuntaa on jälleen kaikkialla maailmassa seurannut uusi romantiikan, uusi hartauden ja haltioitumisen, uusi uskon, toivon ja rakkauden aikakausi. Ihmiset ovat jälleen toistaiseksi saaneet kyllänsä yksityisseikkojen tieteellisestä selittelystä: he pyrkivät takaisin synteesiin, kokonaiskuvaan, kokonaiskäsitykseen itsestään ja ympäristöstään. Taiteilijain silmä on ollut liian kauan tähdätty ulospäin: heidän tekee jälleen mieli katsoa sisäänpäin, oman yksilöllisen sielun-elämänsä salaperäisiin onkaloihin.

Eikä ainoastaan sisäänpäin, vaan myöskin taaksepäin. Edistys on ollut liian nopea, kaikki eivät ole ehtineet seurata mukana, ja jos ovatkin päänsä ja älyllisen olentonsa puolesta, on heidän sydämensä syvin kaipuu jäänyt kiinnitetyksi vanhaan, menevään ja murenevaan. Sinne jäi sittenkin niin paljon kaunista jäljellepäin, entinen aika oli sittenkin niin ehyt ja lämmin, iso-äidit olivat niin herttaisia ja hymyileviä, iso-isät niin lujia, viisaita ja voimakkaita. Heidän rinnallaan esiintyy nykyisen ajan ihminen niin tuiki hajanaisena, rikki-revittynä ja tyylittömänä.

_Ihminen oli onnellisempi ennen_: tämä pelottava epäily astuu äkkiä koko edistyksen ja valistuksen ajan tietoisuuteen.

Miksi silloin rehkiä ja raataa? Mitä varten pyrkiä ja ponnistella? Syvä surumielisyys valtaa mielet, toiset blaseerautuvat kokonaan, toiset käyvät kylmiksi ja kyynillisiksi. _Fin de sièclen_ aika on tullut, vuosisata menee mailleen pilvien, peittämänä. On kuin koko ihmiskunta olisi väsynyt ja tahtoisi huoahtaa.

Silloin heräävät myös eloon kaikki vanhat uskonnolliset mielikuvat, ja uusi mystiikan, uusi salaoppien, henkien-manauksen ja tähti-ennustusten aika tuulahtaa läpi vuosisadan-lopun sivistyneimmän sielun-elämän. Katumuksen ja parannuksen hetki on tullut, ihmishenki tuntee jälleen tarpeen langeta polvilleen suuren, tuntemattoman maailmanhengen eteen. Turhaan varoittavat harmaantuneet valistuskauden sankarit, kuten Georg Brandes, tästä uudesta taantumuksellisesta virtauksesta, joka heidän mielestään on omiaan johtamaan suoraan _obskurantismiin_. Se tulee kuin tuleekin eikä jätä ketään koskemattomaksi.

Samalla tapahtuu muutos taiteellisessa tekotavassa. Huomataan, että realistinen totuus yksin ei riitä enää, syntyy pyrkimys _tyylittelyyn_, entisten tuhatkarvaisten elämänkuvien _yksinkertaistuttamiseen_, värien sijasta _viivoihin_, silmänräpäyksellisen, impressionistisen totuuden sijasta pysyvään, vuosisatojen läpi seisovaan, _monumentaliseen_. Sitä ei Ranska voi neuvoa enää: Italia tulee myöskin suomalaisten taiteilijain luvatuksi maaksi.

Toiset etsivät vaikutuksia renässansin, toiset antiikin taiteesta. Eräille ei riitä enää sekään, vaan he menevät aina muinaisen Egyptin, Assyrian ja Intian alkulähteille. Sieltä vasta he löytävät ne »elämän suuret yksinkertaiset piirteet», joita Aho ikävöi _Teatterista tultuaan_. Tekotavan _koristeellisuus_ tulee kaiken tyylittelyn korkeimmaksi kukkaseksi. Ajan taide on muuttunut romantiseksi, salaperäiseksi, symbolistiseksi.

Juhani Aho seuraa ajan virran mukana, mutta omalla tavallaan. Se on hänelle sitäkin helpompaa, kun hänen silmänsä alunpitäen on ollut kääntynyt taaksepäin. _Vanhat valkamat_ ovat olleet aina lähempänä hänen sydäntään kuin uudet »rykirannat», eleeginen pohjatunnelma kaiken kauniin ja runollisen katoamisesta aina syvempi hänelle kuin järjen raikas riemu höyryn ja sähkön murtavien valtojen voittelosta. _Hänen_ ei ole tarvis mennä merta etemmä kalaan: ajan mystillisen tarpeen hän suorittaa omalta kohdaltaan luonnon-mystiikalla, ajan vaatimuksen romantisesta kauneudesta sukeltamalla syvälle _kalevalaisiin_ kauneusmaailmoihin, joista Jorman lempeä, sopusointuinen ihanne-ihminen _Panussa_ hänelle vähitellen seijastuu. Panu itse on hänelle turmeltunut nykyaika, pappi, hänen vastustajansa, silloinen tuleva aika, josta Aholla on meille vielä sangen vähän kaunista ja inhimillistä kerrottavaa. Kaunis on vain vanha ja menevä, kaunis on Jorma, kauniit Annikki ja Kari, jotka edustavat entistä, turmeltumatonta, kalevalaista,--Juhani Aho koskettaa nyt Elias Lönnrotia. Jorma on heimoa vanhan Väinämöisen, _Panun_ kansallinen romantiikka sangen läheistä sukua sille, joka oli itse _Kalevalan_ tekijän aikoinaan työhön innostanut.

»Ympäri käydään, yhteen tullaan», olisi Lönnrot todellakin voinut virkkaa Aholle, jos hän _Panun_ ilmestyessä olisi elänyt vielä.

Puhtaasti taiteellisessa suhteessa _Panu_ merkitsee Juhani Aholle pitkää askelta kohti tyylittelyä, kohti valikoimista, kohti monumentalista tekotapaa. Hänen luonnonkuvauksissaan on nyt loisto, ennen-kuulumaton suomenkielisessä kirjallisuudessa, ja hänen kielenkäyttelynsä on saavuttanut sen hurmaavan koskemattomuuden leiman, joka on vain maailmankirjallisuuden suurilla mestareilla. Vähemmän mieltäkiinnittävä on teoksen juoni: _kuvaaja_ pyrkii jossakin määrin tekemään väkivaltaa _kertojalle_, viehättävät yksityisseikat laajenemaan monumentalisen kokonaisvaikutuksen kustannuksella.

Vielä enemmän on asianlaita näin Ahon seuraavassa suuressa romaanissa _Kevät ja takatalvi_.

Juhani Aho menee siinä aina syvemmälle oman olentonsa uumeniin. Hän ottaa nyt uudestaan käsitelläkseen sen uskonnollisen liikkeen, jota hän _Heränneissä_ oli europalaisen taiteilijan silmällä ohimennen tarkastanut, ottaa katsellakseen sitä koko kansallisen herätyksen ajan yhteydessä ja tulee, oman muuttuneen olentonsa mukaisesti, nyt varsin toisellaisiin tuloksiin. Itse kansallinen romantiikka, jota hän äsken oli _Panussa_ ihannoinut, esiintyy hänelle nyt sangen köykäisenä niiden vieläkin harvaviivaisempien, ankarien ja niin sanoaksemme _talonpoikais-realistisien_ elämän-arvojen rinnalla, joita nuo vakavat, hartaat körttiläiset Suomen sydänmailla omikseen tunnustavat. Kansallinen herätys on tässä se esiin murtautuva uusi, josta Aholla, johdonmukaista kyllä, ei ole erittäin paljon kaunista kerrottavaa, pietismi taas se kansan oman olennon syvyyksistä kumpuava uskonvaatimus, jonka tekijä kohottaa kaikkea ajan käsitteellistä kultuuria korkeammalle.--Juhani Aho lyö nyt kättä Paavo Ruotsalaiselle ja hänen kauttaan välillisesti _Panun_ kristilliselle papille, joka hänen edellisessä teoksessaan vielä oli jäänyt niin osattomaksi hänen taiteellisesta mielenkiinnostaan.

Tämä meidän kirjallisuutemme imponeeraavin yksilöllinen kehityskulku on sisäisellä välttämättömyydellä ja järkähtämättömällä johdonmukaisuudella tapahtunut.

Ahon kirjallinen tuotanto kulkee omia uriaan, seuraa omia lakejaan, aina yhteydessä ajanhengen kanssa, aina siitä juuri hänelle sopivat aines-osat itseensä sulattaen. Kansallisesta realismista ranskalaiseen naturalismiin, ranskalaisesta naturalismista uusromantiikkaan, uusromantiikasta vanhaan kansalliseen romantiikkaan, kaikkialla hän kuitenkin on sama, aina Juhani Aho, aina itselleen uskollinen, aina epäilijä, aina perus-olemukseltaan taiteilija. Niin paradoksilta kuin ehkä saattaa kuuluakin, on nimittäin juuri hänen viimeistä kehityskauttaan, jota _Kevät ja takatalvi_ edustaa, syvimmän epäilyn tuotteena pidettävä: epäilyn, joka kärjistyy itseensä, epäilyn, joka epäilee omaa oikeuttaan--Minna Canth oli kohottanut terveen järjen lipun suomenkielisessä kirjallisuudessa. Juhani Aho pystyttää sen kaiken järkeilyn äärimmälle jyrkänteelle, siihen, missä järki loppuu ja alkaa uskonnollinen tunne-elämä.

Tyylillisessä suhteessa on Ahon vaikutus suorasanaiseen kirjallisuuteemme ollut perinjuurinen. Ei voida kirjoittaa hänen jälkeensä niinkuin kirjoitettiin ennen häntä: sen totuuden on varmaan jokainen suorasanaisen muodon käyttäjä meillä tunnustava. Artistisesti enimmän hän on kenties vaikuttanut siihen _Lastuillaan_, sisällisesti enimmän _Yksin_-kirjallaan ja _Papin rouvallaan_. Mutta kaikella, mitä hän on kirjoittanut, on ollut yleistä makua puhdistava merkitys meillä, joskaan hän viivataiteilijana ei ehkä tule yhtä mullistavasti kuin kerran väritaiteilijana suomenkielisen kirjallisuuden kehitykseen vaikuttamaan.

ARVID JÄRNEFELT