Part 35

»Tulbe—Purgail tielle taistelun aikana lähetetyltä patrullilta tulee ilmoitus, että punaiset ovat vielä ketjussa molemmin puolin mainittua tietä. Koska oma väkeni on vielä sidottu edessä, lähetän kapteeni _Kruusille_ pyynnön määrätä miehiä puhdistamaan mainittua aluetta. Hän lähettääkin 1 1/2 komppaniaa. Patrullin antama tieto on kuitenkin perätön. Vihollinen on kadonnut jäljettömiin.

»Etenemisen aikana Pohjan Poikain 3:s patteri, virolainen patteri ja panssarijuna avustavat, mutta tähystysmahdollisuuden puutteessa ei yhteistoimintaa jalkaväen ja tykistön välillä ollut nimeksikään, niin että, kuten tällaisissa tapauksissa usein sattuu, oman tykistön ammukset ensin uhattuaan jalkaväkiketjuamme lopulta putoilevat kauaksi taaksemme. Tykistöavustus ei enää olekaan tarpeen, sillä vihollinen on yön kuluessa ehtinyt viedä tavaransa, tykkinsä y.m. pois ja jättänyt nähtävästi vain pienen jälkijoukon ja panssarijunan hyökkääjää hidastuttamaan. Maantiellä lumessa näkyy myös tuoreita panssariauton jälkiä, mutta ottelussa ei sitä kuitenkaan ollut.

»Taistelun jälkeen kokoan joukot Tulbeen ja jaan varmistustehtävät. Vähän senjälkeen saavutetaan yhteys Silen kanssa. 1:sen komppanian patrulli tulee ulos metsästä vähän matkaa Gulbenin eteläpuolella. Vallattuaan operatsionikäskyssä määrätyt asemat 1:nen pataljoona ei enää jatka etenemistään. Viron kansallinen raja tällä suunnalla on saavutettu.

»Tiedustelun kautta ja vangiksi otetuilta punaisilta saadaan seuraavan vuorokauden kuluessa useita mielenkiintoisia tietoja. Niistä käy ilmi, että meitä vastaan on taistellut 1:nen lättiläinen rykmentti, sama, joka sittemmin taas on vastassamme Koikylän luona. 4.2. mennessä on vastustajamme kaikkialla edessämme peräytynyt Aajoen taakse n. 10—15 km päähän meidän asemistamme. Sen pääpaikkoja ovat nyt m.m. Wiezemhofin kartano ja Stackelnin asema ja kirkonkylä. Tykistöä on vastustajallamme, mutta kiväärinpatruunoista on puute. Peläten valkoisten etenemistä punaiset särkevät rataa Wolmariin päin ja siirtävät varastojaan Riikaan.

»Yleensä täytyy kuitenkin lättiläisen väestön antamiin tietoihin suhtautua varovasti, sillä se on virolaisten ja punaisten väliseen taisteluun nähden epämääräisellä kannalla, usein salassa suosii ja avustaa punaisia tai ainakin on olevinaan 'puolueeton'. Se onkin hyvin ymmärrettävää, onhan täällä toimivat punaiset joukot heidän omista kansalaisistaan kokoonpantu. Virolaiset talonpojat ovat sitävastoin kauttaaltaan valkoisia avustaen sotatoimintaamme kaikin voimin. Tämän erotuksen huomaa myös punaisten jättämistä jäljistä: virolaisten taloja on ryöstetty, usein isäntä murhattu, kun taas lättiläiset talot ovat koskemattomia.»

Pohjan Poikain 2:nen pataljoona oli ollut toiminnassa toisaalla. 5:s komppania oli edennyt Koikylään vievää tietä jo helmikuun 1 p:nä Wichmannshofin kartanoon saakka, etuvartio Dundur-talon luo. Sieltä se eteni seuraavana päivänä Kawershofin tehtaalle, jonne 1:nen joukkue asettui. 2:nen joukkue sai käskyn marssia Schuldingiin 3:nnen jäädessä reserviin. Kenttävartiot ja patrullit lähetettiin edemmäksi, oltiin vihollisen välittömässä läheisyydessä. Tällä suunnalla oli myös virolaisia joukkoja m.m. kapearaiteisen rautatien varressa.

Schuldingiin majoitettu joukkue joutui aamulla 3.2. klo 9 kaksi tuntia kestävään laukaustenvaihtoon vihollisjoukon kanssa, joka paikkakuntalaisten tiedonantojen mukaan oli 100 miehen suuruinen, varustettuna 1 konekiväärillä. Pohjan Pojat löivät vihollisen takaisin menettäen yhden miehen lievästi haavoittuneena. Punaiset jättivät paetessaan jälkeensä 2 kaatunutta ja 5 haavoittunutta. Samaten karkoitettiin Kawershofiin asettuneen joukkueen kimppuun hyökänneet vihollisosastot. Senjälkeen 2:nen pataljoona saattoi vastarintaa kohtaamatta ottaa haltuunsa sille määrätyt asemat.

Helmikuun 4 p:nä Pohjan Poikain kaikki osastot vapautettiin vastapalveluksesta rintamalla ja palasivat Valkiin. 1:sen pataljoonan tilalle asettui 3:nnen virolaisen rykmentin 2:nen pataljoona ja 2:sen pataljoonan asemiin 3:nnen rykmentin 1:nen pataljoona; Pohjan Poikain patteriston vaihtoi 3:nnen rykmentin tykistö.

Valkin valtauksen johdosta Pohjan Poikain rykmentti sai vastaanottaa seuraavat onnittelusähkösanomat:

»Valk, Eversti _Kalm_, Pohjan Poikain Komentaja.

Äsken sain Kenraali _Wetzeriltä_ iloisen tiedon, että Pohjan Pojat ovat valloittaneet Valkin. Sydämellisesti tervehdin Teitä ja urhoollisia Pohjan Poikia suuren voiton johdosta. Toivon, että urheiden Suomen veljiemme avulla me pian ajamme vihollisen joka puolelta yli Viron rajan.

Kenraalimajuri _Laidoner_. Viron Armeijan Ylipäällikkö.»

»Eversti _Kalm_, Valk.

Vastaanottakaa sydämellinen onnitteluni suuriarvoisesta urotyöstänne ja saattakaa upseerienne ja urhoollisten Pohjan Poikienne tietoon syvin kiitollisuuteni, jonka etelärintaman joukkojen Ylipäällikkönä ja etenkin Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Ylipäällikkönä lausun.

Kenraali _Wetzer_.»

»Eversti _Kalm_. Valk. Viro.

Poikienne kunniakkaan voiton johdosta Valkin luona onnittelee Teitä kunnioittavimmin Viron avustuksen pääkomitea.

_Louhivuori_.

Viralliseen sähkösanomaani liitän mieskohtaisen kiitokseni ja onnitteluni Teille ja pojillenne historiallisen sankariteon johdosta. Eläköön _Kalm_!

_Louhivuori_.»

»Eversti _Kalm_. Valk.

Ensimmäisen Vapaajoukon pojat tervehtivät Teitä ja Teidän poikianne urotöiden johdosta Valkin luona.

_Ekström_. Eversti ja Vapaajoukon päällikkö.»

Julkaistessaan sähkösanomat päiväkäskyissään eversti _Kalm_ kirjoitti:

»Ylläolevat sähkösanomat omistan kokonaan urhoollisille Pohjan Pojilleni, ja lausun omasta puolestani sydämelliset kiitokseni kaikille urhoollisille Pohjan Pojille ja heitä horjumattomasti johtaneille upseereille. Erikoisen tunnustukseni annan 1:selle pataljoonalle.»

Pohjan Poikain 1:selle pataljoonalle jätettiin sitäpaitsi Valkin valtauksen yhteydessä bolshevikien ikeestä vapautuneen Tudolinnan kylän asukkaiden puolesta seuraavan-sisältöinen adressi:

»Te urhoolliset Suomen veljet!

Meillä on kunnia sydämestämme tervehtiä Teidän kunniakasta pyrkimystänne rakkaan Vironmaamme nostattamiseksi ja Teidän työllenne, joka kerran on rehevänä kukoistava, toivottaa mitä parhainta menestystä.

Teille olemme me sanomattomasti kiitollisuuden velassa, Teille tulisi meidän voitonseppeleitä antaa, eikä yksin meidän, vaan myöskin koko tulevan Viron kansan, Teille, jotka jätitte oman isänmaanne ja nopeasti kiiruhditte lahden poikki avuksi omille veljillenne ylevämielisinä parempaa tulevaisuuttamme suojelemaan. — Teille siellä kaukana Suomenlahden takana olivat sukulaissiteet kaikki kaikessa, Teissä kyti palava rakkaus Viron veljeä kohtaan.

Viron ja Pohjan Poikain saattamana saapuu siis meidän muinaissankarimme Kalevi kotiin »kansallensa rauhaa tuomaan, Viron uueks’ luomaan», sankari, josta runoilijat niin kauan ovat laulaneet, joka esivanhemmille on vaikeina aikoina elähdyttäjänä ollut — hänessä he näkivät vapauttajan, hänestä saivat sammumattomasti liekehtivää vapauden tulta, ja he olivatkin valmiit tekemään kaikkensa vapauden asiaa edistääksensä. Te yhdessä meidän armeijamme kanssa rakennatte virolaisen kodin lujalle kalliolle, josta rajutuulet eivät voi sitä kaataa. Sinä kalliona on meillä Kalevin pojan itsensäuhraava, kotimaataan rakastava veri, joka Viron ja Pohjan Poikain suonissa virtaa.

Elämä on taistelua — ken tahtoo elää, sen tulee taistella; jos hän kaatuu, tietäköön, että muuta tietä ei ollut. Kalevin poika sanoi: »Ken verensä eestä vapauden antoi, se voittaja on kuolemassakin.»

Meidän kotona olijain tehtäväksi, varsinkaan meidän naisten, ei jää muuta kuin toivottaa Teidän työllenne onnea. Pysyen täällä metsäntakaisessa kylässämme, urhoolliset soturimme mielessä, rukoilemme sodanjumalaa, että hän pilvipatsaassa kävisi Teidän edellänne ja auttaisi Teidät voittoon. Me kotona olevat koristamme kukkaseppelin kaatuneiden veljien haudan partaat; ikuisesti kukkikoot siellä kukkaset! Hengessä näemme Viron ja Suomen käsikädessä käyvän, taivaan selkeänä päällämme heijastuvan ja auringon hymyten alas katsovan.

Eläköön Suomii Eläköön urhoolliset veljemme!

Tudolinnassa helmikuun 5 p:nä 1919. l i

_Koidu Kask. Valke Järv. Helju Laane_.»

Urhoollisuudesta Valkin valloituksessa korotettiin Pohjan Poikain rykmentistä »Viron Armeijan Ylipäällikön Käskyssä Viron Tasavallan Joukoille N:o 5» maaliskuun 4 p:ltä seuraavat lukien helmikuun 4 p:stä:

Jääkäriluutnantti _Erkki Hannula_ jääkärikapteeniksi; jääkärivääpelit _Einar Häll, Jussi Korhonen, Valter Lagerström, Ragnar Oivo_ ja _Karl Dahlman_ jääkärivänrikeiksi; vääpelit _Eero Gammelin, Väinö Havas, Frans Härmälä, Henrik Kuusisto, Ilmari Luostarinen, Kaarlo Mantere_ ja _Ilmari Rytkönen_ vänrikeiksi; kersantti _Ermes Berg_ vänrikiksi; jääkäri _Johannes Tamminen_ jääkärivänrikiksi sekä joukkueenjohtajat _Alvar Kangasmaa_ ja _Yrjö Laurikainen_ vänrikeiksi.

Eversti _Kalm_ koroitti helmikuun 10 p:nä julkaistussa päiväkäskyssään taisteluissa osoitetusta rohkeudesta ja kunnokkuudesta seuraavat Pohjan Pojat:

1:sestä pataljoonasta:

Varavääpeleiksi: kersantit _Aarne Hietakangas, Tauno Kaikkonen, Jaakko Kamsula, Samuel Korhonen, Samuli Laurikkala, Eero Rahola, Lauri Sammalisto, Emil Virkki_ ja _Emil Zetterman_.

Kersanteiksi: ryhmänjohtajat _Ivar Eno, Uno Hyrkäs_ ja _Harri Potila_, kevyen k.k:n johtaja _Eero Havas_ sekä korpraalit: _Kalle Hakala, Ville Kujala, Alfred Lauren, Johan Lindblom, Kalle Puhakka_ ja _Kosti Seppälä_.

Korpraaleiksi: sotilaat _Johan Bergman, Jaakko Huhtanen, Armas Hyvönen, Vilho Isolukkari, Urho Kemppainen, Pauli Laaksonen, Yrjö Laaksonen, Otto Luokila, Georg Nordgren, Heikki Siltanen, Leevi Somppi, Edvard Äijälä ja Mikko Äikäs_.

2:sesta pataljoonasta:

Varavääpeleiksi: joukkueenjohtaja _Einar Anttila_ ja sotilas _Aslak Räinä_.

Taisteluissa osoitetun pelkuruuden vuoksi taas erotettiin rykmentistä 3 aliupseeria ja 8 sotilasta ja passitettiin Suomeen »häpäisemästä rykmentin mainetta». Aliupseerit alennettiin samalla sotilaiksi.

* * * * *

Eversti _Kalm_ Valkin kaupungin garnisonin päällikkönä määräsi kaupungin komendantiksi helmikuun 2 p:nä yliluutnantti _Jaan Untin_, jonka sijalle asetettiin 9 p:nä 2:sen ratsurykmentin 2:sen eskadroonan päällikkö, kornetti _Kornell_.

Valkin kaupunki ympäristöineen julistettiin sotatilaan, ja järjestyksen luomiseen kaupungissa ryhdyttiin heti. Kaduilla liikkuminen jälkeen klo 7 ip. ja ennen klo 6 ap. kiellettiin, samaten poistuminen kaupungista ilman komendantin lupaa. Vironkieli määrättiin ainoaksi viralliseksi kieleksi kaikissa kunnan ja valtion virastoissa. Venäjänkieliset katu- ja muut kilvet revittiin alas, samoin punaisten seiniin ja tolppiin kiinnittämät päiväkäskyt ja kuulutukset. Venäjänkielen käyttäminen kiellettiin ankarasti.

Viimemainittu kielto aiheutti aluksi kaikenlaisia hankauksia kaupunkilaisten ja virolaisten upseerien toiselta puolen ja suomalaisten välillä toiselta puolen viimemainittujen vaatiessa kiellon ehdotonta noudattamista. Mutta sekin ajettiin lopuksi läpi kaikella sotatilan edellyttämällä ankaruudella.

Pohjan Poikain rykmentin järjestelyyn ryhdyttiin tarmolla. Kaatuneen jääkäriluutnantti _Kärnän_ tilalle määrättiin 1:sen komppanian päälliköksi jääkärivänrikki _Korhonen_ ja haavoittuneen luutnantti _Kallion_ sijaan 6:nnen komppanian päälliköksi jääkäri, luutnantti _Manninen_. Harjoituksiin käytiin innolla käsiksi. Valkin taistelukauden jälkeinen järjestelytyö suunnattiin etupäässä 1:sen pataljoonan taistelukuntoon saattamiseen, sehän oli kärsinyt enimmin kuluneena aikana. Jääkärikapteeni _Hannula_ kertoo siitä:

»Se yhdeksän päivän aika, jonka pataljoona Valkin taistelukauden päätyttyä sai rintaman varaväkenä viettää levossa, oli monessa suhteessa tervetullut. Taistelutoimissa rasittunut miehistö tarvitsi lepoa ja virkistystä, mutta myös edelleen ahkeraa harjoitusta. Komppaniat oli jälleen järjestettävä taisteluvahvuisiksi, tappioiden synnyttämät aukot täytettävä, asestus y.m. varustus täydennettävä. Pataljoonan esikunnalle, samoinkuin komppanioiden päälliköille ja vääpeleille nämä päivät tuottivat työtä yllin kyllin. Oli laadittava tappiolistat, luettelot kunnostautuneista, koroitusehdotukset y.m.

»Taistelukautena tuntuvimman mieshukan kärsineet 1:nen ja 3:s komppania oli saatava taas sotavahvuisiksi. Pyysin senvuoksi hiihtokomppaniaa, joka taistelujen lopulla oli ollut tilapäisesti alistettuna johtooni, vakinaisesti liitettäväksi pataljoonaan. Hiihtokomppania ei eronnut tavallisesta jalkaväkikomppaniasta muussa kuin, että se oli varustettu suksilla ja lumipaidoilla sekä 2 raskaalla konekiväärillä kuitenkin ilman suksirekiä. Mitään erikoista hiihtojoukkokoulutusta sillä ei ollut, eikä se ollut vielä kertaakaan voinut käyttää suksiaan lumen vähyyden vuoksi. Valkin seuduilla oli lunta vielä verrattain niukasti, ja Pohjois-Virossa maa oli melkein paljas. Erikoisen hiihtokomppanian pitäminen pataljoonassa oli senvuoksi mielestäni tarpeetonta, ja halusin sensijaan jakaa päällystön ja miehistön täydennykseksi muille komppanioille, sukset ja lumipaidat taas käytettäviksi tiedustelijoita, patrulleja y.m.s. varten. Sotilasaineksena hiihtokomppania oli muuten erinomaista, kuten seuraavina taistelukausina osoittautui.

»Aivan odottamatta minulle tuli rykmentin päiväkäskyssä helmikuun 6 p:nä määräys, että 1:nen ja 3:s komppania oli yhdistettävä ja hiihtokomppania liitettävä 1:seen pataljoonaan sen 3:ntena komppaniana. Käytännössä oli rykmentin määräämä järjestely epäilemättä omiaan tuottamaan paljon enemmän vaivaa ja työtä kuin, jos hiihtokomppania olisi yksinkertaisesti jaettu pataljoonalle täydennykseksi. Olisi pitänyt laatia uudet kantakirjat, komppanioiden talous ja kirjanpito sekä kaikki muu järjestettävä uudelleen. Sen lisäksi oli otettava huomioon, että sekä l:sellä että 3:nnella komppanialla oli omat traditsioninsa. Ne muodostivat kumpikin oman erikoisen, kiinteän kokonaisuuden, jonka kelpoisuus jo oli taisteluissa koeteltu, ne olivat suorittaneet rintamakauden raskaimman tehtävän ja aloittaneet kunnialla sotahistoriansa. Juuri vapaaehtoiseen joukkoon nähden on tällaisilla psykologisilla tekijöillä mitä suurin merkitys. Hiihtokomppania sitävastoin oli rykmentin nuorimpia muodostelmia, sen miehistö oli eri paikkakunnilta, ja komppania oli vielä verrattain vähän ottanut osaa sotatoimiin.

»Koska olin vakuutettu siitä, että pataljoonalle oli mitä suurimmaksi hyödyksi sen alkuperäisten taisteluyhtymäin pysyttäminen ennallaan, esitin eversti _Kalmille_ yllämainitut näkökohdat ja pyysin rykmentin käskyn peruuttamista. Hän suostuikin ehdotukseeni, joten alkuperäinen suunnitelmani hiihtokomppanian hajoittamisesta toteutettiin.

»Enin osa alipäällystöä ja miehistöä annettiin 1:selle ja 3:nnelle sekä jokin määrä 2:selle komppanialle. Samalla pataljoona sai myös joukon kykeneviä joukkueenjohtajia, joka seikka oli erittäin suuriarvoinen, sillä ensimmäinen taistelukausi oli jo osoittanut johtajareservin tärkeyden. Konekiväärikomppaniaan oli tappioiden täyttämiseksi siirrettävä muista komppanioista lisää miehistöä, joka kiireellisesti oli perehdytettävä konekiväärin käyttöön. Opetusta kevyen konekiväärin käsittelyssä annettiin myös mahdollisimman monille jalkaväkisotilaille. Kun ent. hiihtokomppanian kuormastolla oli täydennetty ensi sijassa 3:nnen komppanian kuormastoa, joka junaonnettomuudessa oli kärsinyt tuntuvan hevoshukan, luovutettiin loput siitä, samoinkuin sukset käskystä rykmentin intendenttuurille. Sukset olisivat kuitenkin olleet hyvään tarpeeseen sittemmin Marienburgin retkellä, kuten tultiin kokemaan.

»Heti Valkiin palattuamme alkoivat jokapäiväiset, säännölliset harjoitukset y.m. palvelus. Rintamalle lähtö saattoi tapahtua millä hetkellä hyvänsä, ja etenkin ent. hiihtokomppanian miehistö oli vielä varsin vähän koulutettua. Garnisonivartiopalvelusta hoiti kaupungissa yksi komppania kerrallaan. Kaikkia Valkista vieviä teitä vartioitiin tarkasti. Kaupunkiin tulijoilta ja sieltä menijöiltä vaadittiin kulkulupatodistus, kuormatkin tarkastettiin. Kerran virolainen vartio onnistui sieppaamaan Riiasta tulevan bolshevikikuriirin kiinni, jolla oli toistasataa kirjettä eri henkilöille Valkissa. Tapahtuman johdosta suljettiin kaikki kaupunkiin vievät tiet ja lukuisia kotietsintöjä ja vangitsemisia pantiin toimeen.

»Tämä taistelujen välinen levähdysaika koetettiin tehdä sotilaille niin mukavaksi ja viihtyisäksi kuin se niissä olosuhteissa suinkin oli mahdollista. Järjestettiin tilaisuus kylpemiseen, ja säännölliset saunavuorot määrättiin rykmentin eri osastoille. Postiyhteys Suomeen oli järjestetty tyydyttävälle kannalle. Suomalaisia sanomalehtiä saatiin myös säännöllisesti, vaikkakin liian vähäinen määrä. Rykmentin papin, pastori _af Björkstenin_ toimesta pantiin pystyyn sotilaskoti alipäällystöä ja miehistöä varten.

Yhteisen upseerikodin aikaansaamiseen myös ryhdyttiin, huoneisto sitä varten saatiin Kirkkotorin varrella olevasta, jollekin kaupunkilaisklubille kuuluvasta talosta. Se käsitti yhden salin, kaksi pientä huonetta ja keittiön. Yhteisen upseerikodin syntymisestä ei kuitenkaan tullut mitään, kun 2:sen pataljoonan upseeristo asui lähellä rautatienasemaa ja halusi mieluummin pitää siellä oman upseerikasinonsa. Näin ollen jäi hankittu huoneisto 1:sen pataljoonan haltuun. Siihen liittyy muisto monesta hupaisasta yhdessäolosta taistelukausien väliaikoina.

Valistustoimesta rykmentissä pitivät huolta pastori _af Björksten_ ja aina väsymätön ja nuortean innokas opettaja _Pihkala_, upseeri erikoisia tehtäviä varten, järjestämällä moniaita esitelmätilaisuuksia.

Miehistön majoitus oli tosin jonkinverran ahdas, mutta asumukset olivat kuitenkin lämpimät, joka olikin tärkeintä. Sänkyjä ei tietenkään voitu hankkia näin rintamaoloissa, miehet makasivat lattialla, johon oli levitetty olkia. Muonitus oli moitteeton. Yleinen terveydentila oli myös tyydyttävä, vaikkakin nähtävästi vilustumisesta aiheutunutta kuumetautia jonkinverran esiytyi, ei kuitenkaan huolestuttavassa määrässä. Syynä oli todennäköisesti jalkineiden huonous.

Viroon lähdettäessä oli melkein joka mies Pääintendenttuurin puolesta varustettu uusilla, pitkävartisilla »åströmiläis»-pieksuilla. Mutta pohjaamattomina menivät ne yleensä parin pitemmän marssin jälkeen rikki. Tulin jo Suomen vapaussodassa huomaamaan niiden sopimattomuuden sotilasjalkineiksi. Jalat niissä marsseilla rasittuvat ja väsyvät suhteettoman pian, etenkin jalkapohjat tulevat aroiksi, varsinkin, jos tie on epätasaista ja rosoista.

Komppanioilla oli tosin suutarinsa, jotka tekivät työtä ahkerasti, mutta saappaita kului enemmän kuin ehdittiin korjata, ja työkaluista oli myöskin puute. Yleensä voi liioittelematta sanoa, että Valkin taistelukauden päätyttyä jokainen saapaspari pataljoonan miehistöllä oli korjauksen tarpeessa. Huomautin jo Helsingissä apuretkikunnan Pääintendenttuurille pohjaamattomien pieksujen kelpaamattomuudesta sotilasjalkineiksi, mutta kun niitä kerran oli hankittu ja ne olivat sitäpaitsi halpoja, niin asia ei enää ollut autettavissa. Muuten ei vaatetusta ja varustusta vastaan ollut mitään muistuttamista, mutta se, että Pääintendenttuuri niin vähän kiinnitti huomiota jalkineiden, jalkaväkisotilaan tärkeimmän vaatetuskappaleen, kelpoisuuteen, osoittaa, että siltä puuttui tarpeellista alansa tuntemusta. Eversti _Kalmin_ ja Pääintendentin, tohtori _Göösin_ välillä näkyi sitäpaitsi syntyneen rettelöltä, joista etupäässä rykmenttiänne miehistö sai kärsiä. Kaikki ne tuskat, jotka ankarassa pakkasessa ja syvässä lumessa eteenpäin ponnistelevalle miehistölle risaisten jalkineiden takia seuraavilla taistelukausilla koituivat, kaikki sairaat ja marssikyvyttömät, joita saimme Marienburgin retkellä kuljettaa mukanamme kuormastossa, ovat enimmältä osalta luettavat puheena olleen laiminlyönnin kontolle.

Mitään tyytymättömyyttä pataljoonan keskuudessa ei Valkin valloitusta seuranneena väliaikana kuitenkaan ollut huomattavissa, päinvastoin mieliala sekä päällystön että miehistön keskuudessa oli mitä parhain, innostus oli edelleen suuri, ja ensimmäisten taistelutoimien loistava menestys kannusti kaikkia uusiin urotöihin. Mitään merkkejä ennenaikaisesta väsymyksestä ja kyllästymisestä, joka muuten, kuten yleisesti on tunnettua, nuoressa vapaaehtoisjoukossa usein aivan vähäpätöisistä syistä voi päästä valtaan, ei esiytynyt. Tällaiset ilmiöt yhtä Marienburgin retkellä sattunutta tapausta lukuunottamatta alkoivat vasta Marienburgin retken jälkeen. Pataljoonan päällystön ja miehistön suhde oli aina mitä parhain, keskinäinen luottamus oli luja pysyen sellaisena pataljoonan koko olemassaolon ajan ja liittäen pataljoonan lujaksi, kiinteäksi, yksimieliseksi kokonaisuudeksi, joka ominaisuus yhtyneenä horjumattomaan voitonvarmuuteen ja lannistumattomaan hyökkäyshenkeen loi pääedellytyksen pataljoonan menestykselliselle sotatoiminnalle.

»Lomapyyntöjä, tavallinen ilmiö muuten taistelujen päätyttyä, esiytyi tänä aikana vain harvoja, enimmäkseen tekivät niitä sellaiset, joiden taloudellisista syistä, kotiolojen takia j.n.e. täytyi päästä käymään Suomessa. Vapaaehtoisille sotilaillemme kunniaksi on luettava myös se, että kaikki lomalle päässeet määräaikana tunnollisesti saapuivat takaisin. Lomakarkuritapausta en muista ainoatakaan.

»Hevoshoito rykmentissä alkoi vähitellen parantua ja järjestyä. Rykmentin palvelukseen tuli tänä aikana eläinlääkäri _Juho Sauramo_. Marienburgin taistelukauden jälkeen järjestettiin rykmentille erikoinen sairastalli.»

Myöskin rykmentin sairashoitohenkilökunta sai lisäystä. Lääketieteen kandidaatti _Elias Cederberg_ määrättiin hoitamaan rykmentin toisen apulaislääkärin virkaa lääkintäkapteenin arvolla.

Helmikuun 5 p:nä Pohjan Poikain rykmentti kokoutui Valkin kirkkoon viettääkseen Suomen vapaussodan muistojuhlaa ja Runebergin päivää yhteisellä jumalanpalveluksella. Aluksi laulettiin virsi »Jumala ompi linnamme», jonka jälkeen pastori _af Björksten_ puhui lyhyesti,ytimekkäästi vieraalla maalla kaatuneista vainajista, vapaudestamme ja Runebergin päivän merkityksestä. Saarnan jälkeen laulettiin vielä lopuksi virsi »Kiitos nyt Herran».

Seuraavana päivänä Viron sotavoimien ylipäällikkö, kenraali _Laidoner_ tarkasti rykmentin tervehtien Viron koko armeijan nimessä Pohjan Poikia, jotka taisteluissa aina olivat olleet ensimmäisiä ja hurjilla hyökkäyksillään innostaneet muitakin joukko-osastoja.

Valk alkoi vähitellen tuntua Pohjan Pojista siedettävältä. Torille ja kauppoihin ilmestyi tavaraa. Elämä kaupungissa sai vaihtelevampia muotoja. Kaupunkilaiset panivat toimeen juhlia, joihin vastineeksi eri komppaniat järjestivät tanssiaisia. »Elävissä kuvissa» käytiin myöskin ahkerasti. Sotilailla oli iltahuuto klo 9 ja alipäällystöllä klo 10, joten ankarista harjoituksista huolimatta aikaa jäi runsaasti kaupungin tarkasteluun ja tuttavuuksien tekoon. Tavatessaan heitä miellyttävän virottaren tai lättiläistytön Pohjan Pojat lyöttäytyivät tuttaviksi. Muutamat hankkivat itselleen vapaan ajan kuluttamiseksi vakinaisia käyntipaikkoja eri perheissä. Useat rykmentin upseerit asuivatkin kaupungilla yksityisten luona.

Viron apuretkikunnan soittokunta saapui Valkiin helmikuun 9 p:nä ja ilmoittautui heti eversti _Kalmille_ soittaen hänen esikuntatalonsa edustalla »Porilaisten marssin». Soittokunta sai Valkissa runsaasti työtä. Sitä tarvittiin upseeriklubeissa ja komppanioiden tanssiaisissa, sitäpaitsi esitti se joka päivä klo 12 rykmentin komentajan asunnon edustalla katusoittoa runsaalle kuulijakunnalle.

Kuri rykmentissä oli vielä erinomainen, etenkin 1:sessä pataljoonassa. Sotilaat tervehtivät aina vastaantullessaan upseerejaan, jotka muutenkin nauttivat miehistön ja alipäällystön kunnioitusta. Mieliala oli niinikään sangen korkealla.