Part 6

Huonoja hedelmiä kantoivat hänen hyvät työnsä. Eivät osanneet arvostella asioita paikalleen. Se oli tavallaan yhteiskunnankin syy, joka oli antanut työväen kasvaa sosialistiagitaattorien varassa. Koko työväenliike maassa oli saanut asettua väärälle pohjalle. Seuraukset siitä varmasti pian tulisivat näkyviin.

Kun nyt jo täälläkin, hänen hiljaisessa ympäristössään, hymähti Hannes. Ei voinut kieltää, että tuntui kuin joten kuten ilkeältä.

Olihan hyväkin, että sattui aina jotain, joka ei ollut myötäsukaista. Siten ei päässyt pensistymään eikä raukeamaan yhtämittaiseen onneensa.

XIX.

Talon koko työväki oli lähdössä takamaalle kaskenkaatoon. Heinänkorjuu oli saatu lopetetuksi ja kun peltotöiltä jäi kaskenkaato juhannuksen jälkeen, oli se nyt suoritettava.

Varusteltiin eväskontteja ja piimäleilejä ja kaksi talon nuorta palvelijatarta, Mari ja Maikki, odotteli jo vesurit kädessä pihamaalla.

Liisa tuli portaille.

— Minutko te aiotte kotiin jättää? sanoi hän palvelijoille.

— Niin, emännän tietysti, virkkoivat ja nauraa tirskuttelivat omille vähäpätöisille asioilleen.

Se nauru kirpaisi Liisan mieltä, joka oli taas kipeytynyt. Heillä on varmasti jotain mielessä. Olisikohan Hannes sanonut, ettei emäntää oteta mukaan? Olisihan siellä piikojen mukava kiemailla Hannekselle, kun hänen tarkka silmänsä ei olisi vartioimassa.

Hannes tuli pirtistä täysinäinen eväskontti selässä.

— Minä lähden kaskeen. Mari saa jäädä kotiin, sanoi Liisa hänelle. En minä suostu aina jäämään...

— Mutta eihän se käy... talo jäisi moneksi päiväksi vieraaseen varaan, esteli Hannes. Ja muutenkin tulisi hankalaksi sinulle. Voinhan minä käydä kotona joka yö.

Mutta Liisa ei tahtonut kuulla puhuttavankaan kotiin jäämisestä. Hän neuvoi jo töitä Marille.

Miehet olivat jo kujasilla menossa ja tytöt olivat loitonneet pihamaan toiselle puolelle.

— Jos minä jään, niin Mari jää myöskin, sinkosi Liisa tiukasti. Sinne kuhertelemaan...

— Mitä, mitä sinä sanot, kivahti Hannes. Kuhertelemaan... minäkö piikojen kanssa...

— Kaipa minun pitää niin uskoa, kun sinä et milloinkaan laskisi minua mukaan.

Minä en nyt tiedä mitä ajatella, sanoi Hannes synkästi. Tapahtukoon siis sinun tahtosi tällä kertaa, jatkoi hän kylmästi. Mari saa jäädä sinun kanssasi.

Hannes lähti astumaan miesten jälkeen.

Liisa jäi portaille.

— Nyt minä tiedän, minkälainen sinä olet, huusi hän Hanneksen jälkeen, mutta tämä ei enää kääntynyt.

Hannes polki kuin vihoissaan kumahtelevaa kangaspolkua. Kaunis sopu, joka oli kestänyt useita päiviä, oli taaskin särkynyt. Liisa oli heittänyt hänelle solvaavia sanoja. Liisa, hänen oma vaimonsa.

Mikä oli oikein vaikuttamassa Liisan luulomieltä? Hän ei kertaakaan ollut aiheuttanut sitä millään muotoa. Talon naispalvelijat tiesivät velvollisuutensa ja puhuivat vain välttämättömistä asioista hänen kanssaan. Hän oli kyllä ystävällinen heille, mutta sitähän hän oli kaikille, jotka kunnollisesti suorittivat tehtävänsä. Maikki oli hiljainen ja erillään pysyvä kaikista, Mari oli kyllä iloinen hälläkkä, mutta mitään ei ollut sattunut hänenkään kanssaan, joka vähimmässäkään määrässä olisi aiheuttanut Liisan naurettavaa epäluuloa.

Mistä se sitten johtui?

Selvyyttä tähän ei saanut miettimälläkään. Liisa oli hellä ja hyvä hänelle. Joskus vain purkautui esiin tällaista, joka sanomattomasti painoi häntä. Jos hän olisi vähemmän välittänyt Liisasta, ei hänen mielenpurkauksensa olisi tuntunut niin tuskallisilta.

Merkillistä, mietti Hannes. Minä sain murskatuksi sukukiroukseni, tulin kuin onnen potkusta saaneeksi kotikonnun itselleni. Kaikki menestyy. Pellot lupaavat runsaita satoja ja kaikki on kuin voittokulkua, mutta kaikista kallein ja rakkain on menossa murskaksi minulta.

Ennemmin muuta vastoinkäymistä kuin tätä. Ennemmin joku karjasta kuolleeksi aholle, viljapelloista joku lohko raesateen ruhjottavaksi, ennemmin mitä tahansa, kuin oma vaimo epäilemään olemattomista.

Tie kulki kiemurrellen Hakalan takamaahongikon läpi. Vahvat petäjät ojentelivat suorana runkojaan korkeuteen. Oli kuin ihmeen kaupalla jäänyt ukolta tämä lohko myymättä.

Hänen edellään kulkeva vanha Tuomas virkkoi puita katsellen:

— On siinä aika älliköitä... Saat sinä Hannes niistä tuhansia monioita.

Hannes käveli allapäin. Suuri omaisuus ei antanut onnea. Hän oli tottunut aina vain luottamaan työhön. Hän olisi luovuttanut kernaasti tämän metsäpalstansa, jos olisi sillä saanut korjatuksi sen mitä oli vinossa. Taisi olla köyhä mökin mies, sellainen kuin tuo Tuomas tuossa, kaikista onnellisin. Terve ruumis ja hyvä työhalu. Ei huolta suurista tuloista eikä menoista. Oma turve antoi ja hankkimalla sai lisää.

Olisi pitänyt kysyä Tuomaalta, oliko hän täysin tyytyväinen ja onnellinen. Tuomas olisi varmaan merkitsevästi hymähtänyt. Heidän taannoisen riitansa jälkeen oli Tuomaasta tullut mitä mukavin mies. Teki aina työnsä hyvin eikä pyrkinyt napisemaan. Ehkä hän oli tyytyväinen elämäänsä.

Toiset olivat menneet edellä ja Hannes pysähtyi Tuomaan kanssa lepäämään.

— Sanohan Tuomas, olisitko mieluummin talon- kuin mökinmiehenä? kysyi Hannes.

Tuomas vilkaisi kysyjään ja mietittyään virkkoi

— Enpä tahtoisi talonmieheksi. On niin vapaata olla mökinmiehenä. Mitä varten sitä kysyt?

— Muuten vain. Olin halukas tietämään, oletko tyytyväinen elämääsi.

— Mikäpäs siinä... kun vain olisi terveyttä, että jaksaisi tehdä työtä.

Se oli mökinmiehen elämänfilosofiaa. Tyyntä ja tervettä. Jaksaisi tehdä työtä, olisi terveyttä... Ei olisi kai tuokaan tuossa vaihtanut mökkiään ja pientä perkkiötään mihinkään maailmassa.

Kaskimaa oli päivärinteessä. Ei tuulen henkäyskään vilvoittanut hikisiä raatajia. Puut kaatuivat parahdellen ja ennen päivällistä oli jo iso aukio kaadettuna. Kun oli lämmintä ja aurinkoa, niin oli iloa myöskin. Rupatellen ja naureksien syötiin tuoksuvassa koivurykelmässä.

Hannes ei voinut tällä kertaa ottaa juttuihin osaa. Liisa oli jäänyt sinne alakuloisena, ehken vihaisenakin. Oli saattanut itkeäkin. Taisi tulla liian jyrkästi hänelle sanotuksi. Vaikka sanoihan hänkin. Olisi kumminkin mukaan saanut tulla ja niinhän hän oli jo aikonutkin, mutta kun katkerat, solvaavat sanansa sanoi, niin tuli niinkuin äkäpäissä lähdetyksi.

Kuinkahan tässä vielä viimein käy? Eikö millään saa Liisaa vakuutetuksi, että luulonsa ovat aiheettomia?

Miehet kuorsailivat ruokauntaan lehdesvuoteillaan ja naiset taittelivat vastoja. Hannes istui erillään muista koivun rungolla ajatuksiin vaipuneena.

Käki lensi koivuun, joka oli sille kasken keskellä lepopuuksi jätetty, ja alkoi kukkua. Miehet heräsivät siihen ja lähtivät työhönsä.

— Hyvää halmeonnea kukkuu, sanoi joku miehistä.

— Onnen vuosiapa se minulle helkyttää, tiesi iloinen Mari.

Hannes nousi ja sanoi miehille kotiin lähtevänsä ja aamulla tulevansa takaisin.

Ei jaksanut olla, vaikka vasta illalla oli luvannut kotiutua. Liisa voisi siellä taas tuhertaa kauniit silmänsä punaisiksi.

— Kovinpa pian sille tuli eukkoaan ikävä, jurahti joku mies Hanneksen mentyä.

XX.

Liisa seisoi vielä hetkisen portailla Hanneksen mentyä. Sitten hän kuin juosten meni kamariinsa ja alkoi nyyhkiä. Pikku Pentti nukkui kehdossaan sinikellokimppu pääaluksella. Hannes oli ennen lähtöään jättänyt sen siihen. Ikkuna oli auki ja tuulenhenkäykset toivat sisään ruispellon tuoksua. Pelto kartanon alla lainehti lupaavana.

Liisa koetti rauhoittua, mutta ei voinut. Miksi Hannes ei ottanut häntä mukaansa, vaikka hän pyysi? Miksi hän on joskus niin kovin jyrkkä päätöksissään? Ja onko sittenkin niin, että hän saattoi välittää muistakin, ei vain yksin hänestä.

Liisa koetti miettiä ja päästä selvyyteen.

Jos Hannes ei olisi kertonut hänelle nuoruudestaan, ei hän ehkä olisi mitään epäillytkään. Hannes syytti nuoruudenhairioistaan sukuperintöä, mutta oliko hän sen jo kokonaan voittanut? Hän kyllä vakuutti niin, mutta saattoihan siltikin... Ja Mari on viehättävä tyttö, ehkä kauniimpi kuin minä, jatkoi Liisa tuskallisia ajatuksiaan.

Voisiko Hannes pitää kahdesta yhtaikaa?

Tuntui pahalta ajatella sitä ja että ehkä luuloillaan loukkasi syyttömästi miestään, joka oli aina hyvä hänelle, vaikka joskus oli tinkimätön päätöksissään.

Liisa ajatteli äitiään, joka hänen mielestään oli saanut kärsiä samanlaisesta... Isä oli ollut uskoton hänelle, niin äiti oli ainakin sanonut. — Uskottomalle miehelle ei voi mitään, oli äiti aina päätellyt, ja hänen vanhempiensa elämä oli ollut alituista riitaa, aamusta iltaan.

Sellaiseksiko heidänkin kaunis elämänsä oli muuttuva? Tuntui tuskalliselta ajatella sitä.

Liisa oli tuntenut syvää kiitollisuutta miestään kohtaan aina. Kaikesta huolimatta Hannes olisi saanut ison talon isäntänä vaimokseen kenet vain olisi ottanut. Hän, köyhä mökin tyttö, oli tullut hänen valitukseen. Eikä Hannes ollut vielä kertaakaan sanonut moitteen sanaa mistään. Ja oli aina vakuuttanut rakastavansa vain häntä ja houkutellut kuin pientä lasta silloin, kun hänelle sattui omat omituiset mielenpurkauksensa.

Hannes oli kovin hyvä. Hän saattoikin olla lapsellisen typerä luulotellessaan kaikkea sellaista.

Liisa oli rauhoittunut ja katseli nukkuvaa lasta. Isän hellyydenosoitus, sinikellokimppu pieluksella, liikutti häntä. Tuntui niinkuin joku näkymätön olisi sanonut: Niin, hän on hyvä, mutta miten sinun laitasi on? Ansaitsetko sinä rehellisen ja uskollisen miehen hyvyyttä? — Olenhan minä hyvä ja hellä hänelle ja hoidan hyvin tehtäväni. — Se ei riitä, jyrisi tuntematon. Sinun on jätettävä turhat ajatuksesi, kasvatettava itseäsi niinkuin hänkin. Sinun on aloitettava kokonaan uudesta ja entisestä pyydettävä anteeksi Hannekselta.

— Täytyykö minun...?

— Se on onnesi ja hänen onnensa ehto. Etkö voi sukuperintöäsi voittaa niinkuin hänkin? — Sukuperintöä?

Se ei ollut johtunut koskaan ennen hänen mieleensä. Nyt se tuli kuin tilille vaatien. Ehkäpä äitikin oli luulonsa perinyt isoäidiltä, joka kerran synkkinä hetkinään oli tehnyt itsemurhan.

Liisaa puistatti sitä ajatellessa.

Kiireesti hänen täytyi päästä työhön käsiksi.

Talossa oli hiljaista hänen hääriessään taloustoimissaan tuvassa ja maitohuoneissa. Pääskyset vain lentelivät pihamaan yli ja visertelivät kaivonvintin nenässä ja nousten harjalle.

Liisa mietti edelleen, tekisikö hän itsepintaisuudellaan Hanneksen elämän raskaaksi ja mahdottomaksi. Hän oli kerran sanonut niin ja pyytänyt kauniisti hänen luottamustaan. Kuka opettaisi hänelle, miten oli jatkettava aloitettua matkaa? Kuka muu, kuin Hannes, oma hyvä toveri. Hänen täytyisi jättäytyä kuin lapsi hänen hoidettavakseen.

Mutta jollei aina voisikaan? Ja ajatukset lähtivät taaskin kuin varkain kiertämään vanhaa latua.

Illansuussa, kun karja oli jo poistunut lypsytarhasta ja sauna lämminnyt, lähti Liisa Hannesta vastaan, samalla taittaakseen kylpyvastat.

Tien mutkassa tulikin Hannes hänen näkyviinsä reippaana ja hyvätuulisena. Hän oli käynyt viemärinkaivajain luona ja viipynyt siellä iltaan, ja kertoi siitä Liisalle.

— Ja sinä tulit minua vastaan, niinkö? Olitpa sinä hyvä. Minä olen katunut sitä tämänaamuista. Olisinhan luvannutkin tyttöni kaskeen...

— Älä nyt puhu siitä, keskeytti Liisa pujottaen kätensä Hanneksen kaulaan. — Minä olin paha ja sinun on tuhmalle vaimollesi annettava anteeksi. Minä koetan taas aloittaa uudestaan...

— Ja minä koetan auttaa sinua siinä, virkkoi Hannes. Onni ei voi särkyä ihmisiltä, joitten jokainen tunti elämässä on pyrkimistä ylöspäin.

XXI.

Naapurit olivat saaneet oivallista puheenaihetta. — Hakalan nuori emäntä kuuluu pelkäävän miestään palvelijoihinsa. Päivät kuuluu itkevän ja yöt valvovan, ettei ukkonsa pääse piikojen luokse karkaamaan.

Sitä huusi joka juoruämmä yhdessä talon emäntien kanssa ja isännät kuuntelivat mieli hyvällä. Eipäs menestynyt Hannes Hakalassa, vaikka itse luuli. Pian siinä alkaa sama elämä kuin ennenkin. Se onkin ollut niin pirun ylpeä siitä hyvinvoinnistaan.

Juorut tulivat Hanneksenkin korville. Ensin hän hymähti, eikä välittänyt siitä sen enempää. Sitten se alkoi jo kirvellä mieltä. Kun ei ollut muusta heillä sanomista, niin tehtiin tästä asia.

Raukat! Mitä se heitä liikutti. Itse he asiansa sopivat ja koettivat päästä tästäkin painajaisesta.

Kylällä kuljeksi usein parikymmenvuotias »löyhkä-Anna», joka oli hieman mielenvikainen ja puheiden mukaan vanhan Eerikin lehtolapsi. Kierrellessään oli hän joskus käynyt Hakalassakin ja saatuaan ruoka-apua mennyt menojaan. Hänen käynnistään ei puhunut kukaan eikä siihen kiinnitetty mitään huomiota.

Kylän ilkeimmät olivat nyt keksineet mielestään hyvin viisaan teon, joka Annan pitäisi suorittaa. Hänen oli mentävä Hakalaan ja silloin kun isäntä ei ollut saapuvilla, puhua emännälle niinkuin neuvottiin.

Ja eräänä päivänä hän tulikin Hakalaan, kun Liisa oli yksin kotona.

Liisa kestitsi Annaa niinkuin oli nähnyt ennenkin kestittävän. Tästä hyvästä oli Anna puhuvinaan:

— Saa sitä isäntää pitää vain varalta. On kenen kanssa sattuu... on jo minuakin houkutellut ja Mutkan Emma kuuluu olevan raskaana hänelle.

Liisa ajoi ulos löyhkä-Annan ja alkoi itkeä. Hän tiesi että Anna puhui kylällä kuulemiaan, mutta se koskikin sen vuoksi kaikista kipeimmin. Hän tiesi kyläläisten ja Hanneksen kylmät välit ja etteivät puoletkaan puheista olleet totta, mutta sittenkin... Hän oli taas saanut sysäyksen, joka herätti kiusaavat ajatukset.

Ja kun Hannes palasi työmailta, tapasi hän Liisan itkeneenä. Vaivoin sai hän Liisan puhumaan kaikki.

Hannes puristeli nyrkkejään nousevasta vihasta. Hänen teki mieli hyökätä kylälle ja haukkua kelvottomimmat vihamiehensä. Mitäpä se olisi auttanut, ja mistä hän tiesi kuka Annan oli lähettänyt. Hänelle olisi vain naurettu.

Tämä on totisesti sivistynyttä kansaa, ajatteli Hannes. Ei riitä kansalaishyveiksi kateus, naapureista on vielä puhuttava kaikkea saastaa. Milloin sydänmaitten asukkaat itse nousisivat näitä paheitaan vastaan? Voi suurta häpeää. Se löyhki kuin ilkein raato.

— Ja uskotko sinä sitten tällaisia puheita? kysyi Hannes vaimoltaan.

— Enhän minä..., mutta se tuntuu niin pahalta, että sinusta puhutaan semmoista.

Siinäpä se oli. Liisa koetti taistella itsekin vastaan ja pitää kurissa ajatuksiaan, mutta ei voinut mitään sille, että tuntui pahalta. Olisipa Liisa vain voinut nostaa päätään ja antaa mennä kaikki sellaiset ohi korviensa. Olisihan hänen pitänyt voida.

Takamaan kaski oli saatu loppuun kaadetuksi ja työväki palasi kotiin. Hiljaiseen taloon tuli taas liikettä. Liisankin oli heti helpompi liikkua askareissaan. Melkein iloisena hän toimitteli perhettä illalliselle ja saunaan.

Hannes oli siitä mielissään. Näinhän näkivät, ettei ollut mitään vinossa, eikä suru painanut Hakalan haltijoita.

Ei malttanut olla saunaan mennessään kopaisematta Liisaa syliinsä tämän tullessa vastaan pihatiellä.

— No, no, mitä sinä nyt, nauroi Liisa.

Hannes nosti hänet vaateaitan räystäälle, joka oli ulottuvissa. Miehet hymyilivät heille saunaan juostessaan.

— Nosta pois, minulla on kiire... pikku Pentti odottaa.

Olipas Liisa lystikkään näköinen siinä heilutellessaan pyöreitä kinttujaan ja naureksiessaan.

— En nosta ennenkuin lupaat olla juoruja uskomatta. Hannes kutitteli tähkäpäällä Liisan jalkapohjia. Molemmista tuntui leikittely vapauttavalta.

— Enhän minä uskokaan, no, nosta nyt.

Liisa lähti ilakoiden juoksemaan ja Hannes luikkasi hänelle vielä saunatieltä.

Olihan hyvä, että joskus pikku keinoillakin sai iloa ympärilleen ja elämän entiselleen. Liisakin siellä nyt kai keventyneenä puuhaa. Ehkäpä kaikki vielä muuttuukin hyväksi.

Miehet olivat jo menneet saunasta pihaan. Vanha Tuomas vain oli jäänyt Hannekselle puhetoveriksi. Miehet istuivat saunapihlajan alla puoliääneen puhellen. Kaunis ilta veti kummankin huomion puoleensa, täyteläiset vainiot ja niiden yläpuolella kiirivä lehmisauhu.

— Onpa tämä nyt kaunista, virkkoi verkkaan Tuomas. Pitäisi kiittää jumalaa, kun antaa hyvän vuoden. Taidat sinäkin Hannu vain omia voimiasi ylistellä.

— Miten milloinkin... tuleehan sitä joskus muistaneeksi jumalaakin, vaikka se minulla onkin erilainen kuin muilla.

Hannes ihmetteli kuullessaan Tuomaan jumalasta puhuvan. Mies kai oli viime aikoina tehnyt täyskäänteen. Minkälainen mahtoi olla hänen jumalansa. Hannes ei malttanut olla sitä utelematta.

— Semmoinen kuin sinunkin... en häntä osaa muuten palvoa kuin kiitollisin mielin otan vastaan lahjansa. Ja eiköhän se kaikille ole sama, vaikka erilaiseksi kukin kuvittelee.

Tämäpä on tervettä kansan miehen uskoa, mietti Hannes. Suoraa ja selvää, kirkasta kuin lähdevesi. Olisi opiksi monelle.

Liisa tuli saunaan lapsi käsivarrellaan. Hymyili kirkasta hymyään Hannekselle ohi mennessään.

Saa nähdä, miten tämä sinun emäntäsi jaksaa kuunnella kyläläisten juttuja, virkkoi Tuomas matalasti. Hänen äitinsä oli luulosairas, et taida tietääkään. Taitaa olla vähän sukuvikaa.

— Niinkö? En ole mitään kuullut.

Hannes oli hämillään. Tiesiköhän Tuomas mitä, kun otti puheeksi?

— Oli semmoinen Liisan äiti, että melkein joka akkaan luuli miestään. Eikä tullut mistään apua. Se on risti miehelle semmoinen.

— Ehkäpä on...

Hannes ei osannut muutakaan sanoa. Hänelle oli selvennyt Liisan luulottelut. Liisa parka saa kärsiä sukuperinnöstä. Miten kiitollinen hän nyt olikaan Tuomaalle, joka oli ottanut asian puheeksi. Hän itse ei osannut sitä ajatellakaan.

— Sanoin vain sillä, että tietäisit, jos oma vaimosikin sattuisi... puheli Tuomas arastellen. Sitä pitää semmoista ihmistä kohdella hellävaroen. Kovuus siinä ei auta, pahentaa vain.

— Tuomas on taitanut jotain huomatakin?

— Noo, olenhan minä vähän... mutta eihän se vielä mitään... hyvä ihminenhän Liisa on... ja järkevä. Osaa kai hillitä itseään, jos semmoisia ajatuksia pakkaisikin.

Tuomas nousi pihaan. Hannes käveli saunalle ottamaan pojua. Hän tunsi olevansa nyt selvillä kaikesta ja kovin kiitollinen siitä, että joku oli häntä huomauttanut.

Sitä pitää kohdella hellävaroen, neuvoi Tuomas. Hän oli joskus kiukutellut ja sanonut kylmiä sanoja. Se oli kai kovin koskenut Liisan herkkään mieleen.

* * * * *

— Tuletko minun kanssani verkonlaskuun? kysyi Hannes Liisalta hänen palattuaan saunasta.

— Tulenhan toki.

Järvi oli tyven ja lämpimän auer lepäsi pehmoisena ilman rannoilla. Heillä ei ollut kiirettä pihaan ja Hannes puhui kauan ja lämpimästi Liisalle. Venhe solui omia teitään, Liisa oli hiipinyt Hanneksen viereen ja painanut päänsä hänen kainaloonsa kuin turvaa etsien.

XXII.

Elokuu oli lopuillaan. Viljat oli saatu korjuuseen ja riihet lämpisivät. Hakalassa aloitettiin jo syyskyntöjä. Ulkonainen elämä solui tasaisesti eteenpäin niinkuin ennenkin. Sisäisessä elämässä vain ei päästy ehjyyteen.

Liisa oli ponnistellut vastaan, koettanut hillitä mielikuvituksensa harhaleikkiä, mutta joskus voimat pettivät ja silloin oli alakuloista ja ja painostavaa koko talossa. Tällaiset päivät tuntuivat Hanneksesta moninverroin raskaammilta, kun välillä oli kauniita päiviä, jolloin Liisa iloisena ja niinkuin toisena ihmisenä liikkui töissään.

Entiset palvelijat olivat lähteneet talosta. Hannes oli palkannut uusia, mutta nämäkin olivat jo sanoneet käyvän olonsa vaikeaksi, kun emäntä pelkäsi ja piti aina salaisesti heitä silmällä. Jos jotain vakavampaa sattuisi, voisivat he olla piankin tiessään.

Hannes joka ilta melkein rukoillen pyysi:

— Oma hyvä vaimoni, koeta voittaa itsesi, edes lapsiemme tähden.

Ja Liisa nyyhkien tahtoi koettaa. Hänen silmiinsä oli tullut omituinen rukoileva ilme, joka liikutti Hannesta. Liisa parka tiesi, että hänen sairautensa oli sukuperintöä ja koetti kaikki voimansa sitä voittaakseen. Ja kun ei jaksanut voittaa, niin häpesi poloinen omaa heikkouttaan.

— Sinä et kohta varmaankaan rakasta minua vähääkään, kun minä olen tällainen, oli Liisa eräänä iltana sanonut Hannekselle. Sinä olisit ollut paremman vaimon veroinen.

— Minä rakastan sinua nyt vielä enemmän, kun näen ja tiedän, että kärsit, kärsit syyttömästi. Älä ole kovin suruissasi, Liisa kulta, kyllä sinä vielä pääset voitolle.

Liisa oli saanut toisen lapsensa. Se oli terve ja voimakas, kuten pikku Penttikin. Olihan heillä toki iloa lapsista, vaikkapa joskus tuli peloittavana ajatus: Saavatkohan hekin vielä kärsiä esivanhempien vuoksi.

Isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen. Se oli raskas tuomio. Miksi syyttömät saivat kärsiä?

Silloin kun synkät varjot olivat painavina kodin yllä, tunsi Hannes sisäistä tarvetta puhua jonkun kanssa. Se oli keventämisen kaipuuta ja vanha Tuomas oli hänen uskottunsa, jonka kanssa oli hyvä puhua. Tuomaalla oli omat omituiset päätelmänsä, joista sai kevennystä.

Hannes oli nytkin kahden Tuomaan kanssa riihessä, mittaamassa jyviä säkkeihin. Riihen nurkassa oli jo valtava säkkikasa ja Hannes sanoi leikillään Tuomaalle.

— Saat kaikki nämä ruissäkit, jos toimitat niin, ettei minulla ole surua Liisasta.

Tuomas katsoi ensin ihmetellen isäntäänsä, mutta hörähti sitten nauramaan.

— Vai rukiilla sinä ostaisit itsellesi vapauden pienistä kärsimyksistäsi. Lehmällä tai hevosella ehkä vaihtaisit suotuisia ilmoja.

Hannes hymähti hyvä tuulisesta Mainio mies tuo Tuomas. Aina hänellä on sattuva sana aikanaan.

— Sinun kärsimyksesi ovat niin kovin pienet, jatkoi Tuomas. Jos ei sinulla tätä vastusta olisi, voisit tulla itserakkaaksi ja yhtä kylmäksi ympäristöllesi kuin monet muutkin hyväosaiset. Kiitä, hyvä mies, pienistä kärsimyksistä.

Se oli sitä Tuomaan tavallista puhetta, kylläkin oikeaan osattua. Ei vain tuntunut vanha elämänajattelija osaavan ymmärtää, että rakastava mies kärsi vaimonsa luuloista, jotka olivat todistettavasti sairautta, kärsi enemmän kuin mistään muusta olisi voinut kärsiä.

* * * * *

Hannes ajeli kirkkaana elokuun päivänä kirkonkylään, jossa veroituslautakunta oli koolla. Hakalassa olivat viljat korjuussa, mutta taloissa tienvarsilla oli vielä ruiskuhilaitakin pelloilla. Eivät näyttäneet muualla työt sujuvan niinkuin Hakalassa, sen hän oli huomannut ennenkin. Hän oli itse mukana työssä ja se kai vaikutti. Työnteko olikin käynyt hänelle vain entistä rakkaammaksi. Hän olisi ollut valmis myöntämään, ettei millään muulla maailmassa ollut arvoa kuin työllä.

Yhteiskuntaa syytettiin nykyään monesta pahasta ja syytöksissä oli varmaan oikeutettuakin, mutta syyttäjilläkin olisi ollut varaa silmäillä omaa itseään. Harvat heistä kehtasivat tehdä kunnollisesti työtä. Pitäisi saada heidät rakastamaan työtä, ymmärtämään työn taito. Mutta se ei kai olisi helppo tehtävä.

Kirkonkylään päästyään sitoi Hannes hevosensa kiinni pitäjäntuvan aitaan ja käveli muuanta miesryhmää kohti. Kun huomattiin hänen lähestyvän, hajosi ryhmä ja kylmiä ja ivansekaisia silmäyksiä sai hän vastaansa. Vain joku miehistä ojensi välinpitämättömästi hänelle kätensä.

Hannes tunsi itsensä heti epävarmaksi. Ei oikein tietänyt mihin katsoa ja istuako pitäjäntuvassa vai ei.

Koko pitäjän väki oli siis häntä vastaan. Mistä syystä? Siitäkö ehkä, että hän oli kasvattanut itsensä mieheksi, ottanut perintömaansa omiin käsiinsä ja eli hyvin työstään?

Hanneksen oli tehnyt mieli kysyä, mitä hän oli rikkonut heitä vastaan, mutta tyytyi alakuloisena allapäin istumaan.

Kukapa ei välittäisi naapurien ystävyydestä. Mutta jos joutui naapurien vihoihin, oli se niinkuin maanpako tuomio, raskas ja peruuttamaton.

Hanneksen teki tällä hetkellä mieli itkeä. Kiireesti hän poistui tuvasta ja niinkuin hätäinen toimitteli välttämättömiä asioitaan. Ei olisi kehdannut eikä uskaltanut katsoa ketään silmiin. Tuntui niinkuin olisi ollut rikoksenalainen, jota jokainen katsoi hieman pitkään. Vaikka tiesikin olevansa rehellinen, eikä tuntoa mikään painanut.

Hannes ajoi kuin hengen hädässä kotiinsa. Oli toki turvapaikka, johon sai paeta. Siellä nytkin varmasti odotettiin. Pikku Pentti on ehkä ikkunassa ja äiti hänen vieressään.

Tällä hetkellä tuntuivat kotoiset kärsimykset pieniltä. Siellä häntä kaikesta huolimatta kumminkin rakastettiin.

Hannes pysäytti hevosensa Tuomaan tuvan nurkalla, joka oli kylätien vieressä. Tuvasta kuului veisuuta. Oli lauantai-ilta ja Tuomas oli ollut tänään kotitöissään.

»... siis jumalaani turvaan, hän meist' ei luovukaan; ei toivon raukee turhaan, vaikk’ kuinka vainotaan.»