Part 7

Se oli kuin häntä varten. Milloin oli Tuomas tehnyt suuren käänteensä ja tämäkö oli se salainen lähde, josta hän sai rauhansa ja varmuutensa?

Hannes antoi hevosen kävellä. Peltoveräjä näkyi jo tienpäässä. Alkoi hämärtää. Tuomas istui siellä tuvassaan saunan jälkeen veisaamassa. Häneltä ei puuttunut mitään, vaikka vastuksia sattui yhtenään. Vaimo sairasteli ja nuorin lapsista oli äsken tapaturmaisesti kuollut. Tuomas oli tyytyväinen, mutta hän tuskitteli pienistä suruistaan.

Pihamaalla oli Liisa odottamassa, iloisena, posket hohtaen niinkuin Hanneksesta hämärässä näytti.

— Tule saunaan minun kanssani, kun riisut hevosen. Pentti on jo kylpenyt ja miehet ovat kylällä.

— Kuka lasten luona on?

— Saara. Palvelijat ovat taaskin lähteneet meiltä, mutta siihen ei ole minun syytäni.

Liisa sanoi sen melkeinpä iloisesti ja lähti menemään saunaan.

Mitähän taas on tapahtunut? arveli Hannes. Ja miksi Liisa oli iloinen siitä, että palvelijat ovat lakkoilleet?

Saunassa ei puhuttu mitään, mutta tuvassa selitti Liisa:

— En ymmärrä mikä heihin niin yhtäkkiä tuli. Koetin pyytää jäämään, mutta eivät välittäneet... Mitäs sanot, Hannes, jos nyt otamme samanikäisiä kuin Saarakin.

Ja Liisa nauroi iloisesti. Hanneksenkin suuta veti hymyyn. Liisa oli valtoimine hiuksineen ja hymykuoppineen siinä hänen vastapäätään soma katsella.

— Niin, otetaan vain...

— Sittenpähän eivät muuta joka kuukausi.

Hannes vaikeni. Hän arvasi, että oli ollut taas hänen poissa ollessaan samaa kuin ennenkin ja palvelijat lähtivät heti.

Liisa pyörähti Hanneksen viereen ja painoi kostean päänsä hänen kainaloonsa.

— Oletko sinä vihainen minulle?

Se tuli hiljaa kuin anteeksi pyytäen.

Hannes nosti Liisan syliinsä kuin voimattoman lapsen ja suuteli hänen huuliaan, silmiään ja kosteita suortuviaan. Eihän hänellä ollut mitään muuta kuin lapset ja avuton, oma pieni Liisa.

XXIII.

Hannes askarteli pienessä torpassa Hakalan peltojen takana. Hän oli laittanut kaksi huonetta kuntoon Liisalle ja lapsille, jotka aikoi muuttaa torppaan asumaan.

Hän oli tehnyt mielestään oivallisen keksinnön. Kun talossa kävi palvelijoille olo sietämättömäksi ja heitä ei saanut pysymään, oli Hannes päättänyt laittaa torpan kuntoon, tuodakseen sinne Liisan ja lapset. Elämä kulkee tämän jälkeen tasaista latuaan ja hän illoin työstä päästyään pistäytyy perheensä luokse kuten kotiin ainakin.

Liisa tiesi tästä, mutta ei sanonut vastaan. Hannes koetti tarkastella oliko Liisa pahoillaan, mutta ei saanut selvää.

Liisan ajottaiset mielenpurkaukset olivat viimeaikoina muuttuneet hillityiksi. Kohtausten jälkeen hän toimitti tehtävänsä ja ilakoi lastensa kanssa niinkuin ei mitään erityisempää olisi tapahtunutkaan.

Hannes katseli pienessä tuvassa ympärilleen. Se näytti somalta ja viihtyisältä. Ovi oli auki toiseen huoneeseen, joka oli aiottu makuuhuoneeksi. Siinä oli valkoinen kalusto ja kauniit seinäpaperit ja tauluja seinillä.

Hannes oli tyytyväinen ja palasi taloon. Perhe oli siellä aterialla pitkän pöydän ympärillä. Hanneskin kävi paikalleen.

Tästä lähtien aterioisi hän mökissä Liisan luona. Oli aikomus jo tänään muuttaa. Talon perhe saisi sitten tästäpuolin aterioida ilman häntä. Paikka pöydän päässä jäisi tyhjäksi.

Mikä lienee ollut syynä, ettei ruoka tuntunut tällä kertaa maistuvan. Työväki vaikeni. Niinkuin painajainen olisi astunut näkymättömänä tupaan.

Vanha könniläinen oli mittaillut aikaa tuvan nurkassa jo miespolvia. Sen lerkku oli harvoin lakannut liikkumasta. Nyt, kun perhe oli päässyt aterialta ja hiljaisuus tuli pirttiin, lakkasi se käymästä.

Vanha Tuomas vavahti. Aikoi mennä kelloa asettamaan käyntiin, mutta istui paikoilleen ja sanoi hiljaa:

— Se tietää onnettomuutta.

Tuomaan lause tuntui kuin vasaran iskulta hiljaisessa tuvassa. Hannes meni ja asetti kellon käymään, mutta hänen kätensä vapisivat.

Hetken kuluttua puhui Hannes miehille töistä, mutta tunsi äänensä kovin ontoksi. Miehet pysyivät edelleen äänettöminä. Hannes nousi ja pää alas painuneena meni hän kamariinsa. Keittiössä aterioi Liisa ja avonaisesta ovesta näki Hannes, että Liisa oli alakuloinen. Pojat nukkuivat.

Tuvassa kuului muuan miehistä sanovan:

— Vai mökkiläiseksi se isäntä nyt aikookin.

Joku kuului naurahtavan väkinäisesti, mutta juttu ei lähtenyt luistamaan. Painajainen pysyi edelleen tuvassa.

Hannes meni hetken kuluttua Liisan luokse keittiöön.

— Nythän sitä sitten pitäisi lähteä, kuuli Hannes oman äänensä kaiun onttona, vaikka koetti puristaa siihen lämpöä.

— Minä lähetin Saaran jo viemään vaatteita, ja pian tästä minäkin joudun, sanoi Liisa nöyrästi.

— Ruokatarpeita pitäisi myöskin... koetti Hannes sanoa ystävällisesti.

— Sielläkö minun pitää syödäkin, sanoi Liisa hämmästyen.

— Niin, ajattelin että kävisin luonasi aterioimassa. Miten vain haluat... voisihan sitä kai täälläkin...

— Sitten, jos sinä kerran käyt siellä, tuli hiljaa Liisalta, mutta Hannes huomasi kaksi kyyneltä hänen punehtuvilla poskillaan.

Hannes otti Liisan syliinsä ja heltyneenä puheli:

— Älä nyt, hyvä Liisa... mehän vain leikimme mökkiläistä... pääsethän sieltä takaisin milloin vain tahdot.

— Minusta vain tuntuu niinkuin pitäisi maanpakoon... pakoon sinuakin ja — kotia...

— Oma kulta, mehän vain leikimme...

— Ei tämä ole leikkiä. Ja luuletko sinä... että tästä olisi apua...

— Minä toivon ainakin, ja niinhän sinäkin... eikö niin?

— Mutta mitä tästä ihmiset sanovat?

— Mitä ne ovat meistä ennen sanoneet. Sitä ei kannata ajatella. Heidän pitäisi huolehtia enemmän omista asioistaan.

— Kyllä minä sitten koetan, kun sinä tahdot, sanoi Liisa hiljaa. Kun väin sinä olet luonani.

— Mennään siis.

Hannes koetti tekeytyä reippaaksi, vaikka tunsikin näkymättömän käden painavan.

Kun he olivat menneet Pesään, joksi Hannes oli asunnon nimittänyt, sanoi Liisa innokkaasti:

— Nyt minä keksin jotain. Sinä myyt talon ja me asetumme tähän oikein asumaan. Sinä rakennat navetan ja saunan. Miten somaa se olisi.

Liisan silmät loistivat ja hän pujotti kätensä kuin pyytäen Hanneksen kaulaan.

— En minä voi myydä taloa. Se on samaa kuin möisin itseni tai sinut.

Liisa painui istumaan.

— Niin, ethän sinä voi. Minä puhun lapsellisia. Enhän minäkään sitä tahtoisi. Meidän lapsemme ovat siellä syntyneet.

— Ja minäkin olen siellä syntynyt ja kasvanut. Vaikka lapsuuteni oli iloton ja nuoruuteni semmoinen, on Hakalassa paljon kauniitakin muistoja äidin ajoilta. Ja sitten on jokainen turve siellä kallista minulle.

Hannes puhui vain jotain puhuakseen. Tuntematon oli astunut tupaan ja laski painavan kätensä Hanneksen olalle: — »Oletko nyt tyytyväinen, kun ajoit vaimosi pois kotoa?»

»Enhän minä ole ajanut, tämähän on vain...»

»Narrinpeliä! Sitä se on. Olet itsellesi luvannut kantaa kuin mies pienet kärsimyksesi ja nyt sinä koetat päästä pakoon niitä.»

»Mutta onhan minun pidettävä huolta, ettei talon työväki kärsi», koetti Hannes puolustautua.

»Se on huono puolustus. Selitä palvelijoillesi, miten asiat ja ovat he ymmärtävät. Et ole mies, kun näin teet.»

»Menehän tiehesi. Kyllä minä osaan asiani järjestää.»

Mutta tuntematon nauroi mennessään vahingoniloista naurua.

— Hannes, miten sinä olet niin kalpea... mikä sinun on?

Se oli hänen vaimonsa, joka kysyi, valmiina lohduttamaan.

— En tiedä... ei kai mikään.

Hanneksen täytyi istua. Hän oli käskenyt omaatuntoaan poistumaan, mutta sen raskaan käden paino tuntui vielä hänen hartioillaan.

Siinä istui hänen vaimonsa katsellen häntä. Keltaiset suortuvat reunustivat kauniita kasvoja ja silmissä oli hellä, hyväilevä ilme. Pikku Pentti leikki lattialla ja nuorin nukkui vuoteessaan.

Tuonko tuolla, oman vaimonsa, hän oli karkottanut kotoa? Ja lapsensa.

Ei. Hänen täytyi ulos.

— Minä tulen pian takaisin. Käyn vain töitä katsomassa.

Tultuaan kartanoon tapasi hän vanhan Saaran siellä itkemässä. Siinä kopisteli vanha isäkin, vaikka ei usein kamaristaan liikkunut. Katseli kuin ihmetellen poikaansa. Tiesikö ja ymmärsikö hänkin?

Hanneksen täytyi nopeasti poistua. Niin kuin autioilta tuntuivat huoneet.

Illalla, kun he olivat tuvassa, virkkoi Liisa.

— Minä olen niin kovin paljon tuottanut surua sinulle.

— Minäpä tässä taidan syylliseksi jäädäkin, sanoi Hannes ja pää käsien varassa painui miettimään.

Ulkona nousi myrsky ja ravisteli nurkkia ja uuninpiippua. Tuntui turvattomalta Hanneksesta. Niinkuin pohja olisi tempaistu pois alta ja olisi luisumassa johonkin vieraaseen ja tuntemattomaan.

Hannes hymähti masentuneena itselleen. Hän tässä rakenteli tavallaan avioeroa, ajoi pois kotoa vaimonsa ja lapsensa ja luuli näin voivansa kaikki hyvin järjestää. Vaimo tyytyi nöyrästi kaikkeen, vaikka hän tiesi, että tämä oli häväistys hänelle. Hanneksen parempi minä oli siitä vakuutettu, mutta hän koetti sulkea korvansa, eikä olla tietävinäänkään.

Mitähän Liisa ajatteli. Sitä ei voinut kysyä. Miksi? Sinä häpeät itseäsi, ettet voi sitä edes kysyä, sanoi tuntematon ja painoi yhä raskaammin kätensä hänen hartioilleen.

Hannes mietti kiinteästi. Oliko hän tullut omahyväiseksi? Hän oli luullut, päässeensä itsekasvatuksessa jo melkein täydellisyyteen ja huomasi nyt siitä vielä paljon puuttuvan.

Miten pian ja huomaamattaan sitä ihminen tuleekaan itserakkaaksi.

Liisa seisoi ikkunassa ja katseli ulos koti taloa ja peltoja, niinkuin näytti. Sitten hän kääntyi ja istui Hanneksen viereen.

— Mikä sinun on? Anna minulle anteeksi.

— Älä jumalan tähden sinä minulta anteeksi pyydä, minähän tässä nyt syyllinen olen. Karkoitan vaimoni ja lapseni... Mutta annathan sinä minulle anteeksi, oma hyvä Liisa. Me menemme vielä tänään kotiin.

Liisa kiersi kätensä miehensä kaulaan.

— Ja minä kun luulin, että sinä kohta aivan kokonaan hylkäisit minut.

Oli jo pimeä, kun he lähtivät taloon. Liisalla oli nukkuva lapsi ja Hannes kantoi pikku Penttiä. Myrsky riehui heidän ympärillään, mutta sitä he eivät huomanneet.

Pellonveräjällä seisahti Hannes ja osoitti vaimolleen taloa, jonka yhdestä ikkunasta vain tulet tuikkivat.

— Katso, talo on kuin suljettu kirja. Ei, se on niinkuin sokea. Minä olin vähällä puhkaista sen silmät. Ymmärtänet, Liisa, että jos olisit mökkiin jäänyt, eivät sieltä olisi tulet tuikkaneet yöhön.

Liisa ei puhunut mitään, puristi vain hiljaa miehensä kättä.

XXIV.

Muutamat työmiehistä olivat ehtineet ilmaista; kyläläisten tietoon Liisan siirtämisen mökkiin jo samana päivänä kun se tapahtui. Uutista levitettiin talosta taloon ja siinä oli verratonta juorunaihetta. Jos oli kylällä ennenkin soitettu suuta Hakalan asioista, niin nyt sitä enemmän, ennenkuin saatiin tieto, että Liisa liikkui emännän tehtävissään Hakalassa niinkuin ennenkin.

Sitä tietoa ei saatu muutamaan päivään ja juoru kierteli. Oli sanottavaa kaikenmoista. Useimmat vetosivat isään, vanhaan Eerikkiin. »Niin se olisi tehnyt sekin, jos olisi osannut. Poika on kätevämpi järjestämään.»

Juorut tulivat Hanneksenkin kuuluville ja hän kertoi siitä naureksien Liisalle. Olivatpahan nyt kerrankin astuneet suohon. Oikeat ihmiset häpeisivät tietäessään, miten oikeastaan asiat olivat, mutta mitäs nämä. Aloittivat jostain toisesta. Oli suuri kansallinen häpeä, että sydänmaiden asukkaat eivät tahtoneet edes huomata tätä ilkeätä pahettaan. Valistunut kansa mukamas! Sydänmaalaiset ruokkivat henkistä nälkäänsä roskajutuilla ja valheilla.

Oli sunnuntaipäivä. Ulkona pohjoistuuli lennätteli lumihiutaleita.

Tuvassa oli hiljaista. Pitkän pöydän ääressä istui muutamia miehistä kirjojen ja sanomalehtien ääressä. Toiset olivat menneet perheittensä luokse.

Hannes istui keinussa karsinaikkunan ääressä lukien jotain kirjaa, jäsenissä sunnuntaipäivän suloinen rauha. Liisa puuhaili lasten kanssa heidän leikkejään järjestellen.

Saattoi hyvin siinä hiljaa keinahdella ja lukea sivun pari aina yhteen menoon. Ei ollut mitään erikoista mieltä painamassa. Elämä kulki nyt Hakalassa tasaisia lainaan. Palvelijatkaan eivät lakkoilleet. Työn ilo oli tarttunut jokaiseen ja odotettiin vain talvea, jolloin pääsisi taas talontöihin miesten väsymättömällä voimalla.

Iltapäivällä tuotiin sana Liisalle, että hänen isänsä, joka oli sairastellut, oli nyt heikompi ja tahtoi ennen lähtöään puhutella tytärtään.

Liisa meni Haanpään mökkiin.

Pienessä tupasessa makasi sairas vuoteessaan. Näytti pian muuttavan uusiin oloihin.

— Hyvä, että tulit, virkkoi sairas hiljaa. Minulla on sinulle erikoista sanottavaa ennen lähtöäni.

Vanhus näytti miettivän, miten aloittaisi ja katsahti avuttomasti vaimoonsa, joka istui ikkunan ääressä. Tämä sai jotain asiaa poistaakseen tuvasta ja vanhus aloitti:

— Olen kuullut, että Hakalassa on sattunut joskus yhtä ja toista sinun ja Hanneksen välillä. Se on sukuvikaa sinussa, niinkuin ehkä olet itsekin jo tullut sen huomanneeksi. Isoäitisi lopetti elämänsä ja äitisi on minua piinannut sairaalla epäluulollaan ensimäisestä avioliittovuodesta näihin asti. Näin tehdään miehelle perhe-elämästä helvetti. Mikään ei ole sen pahempaa.

Minä en tiedä, miten teillä siellä Hakalassa nyt on, mutta koita voittaa itsesi. Taistelun kautta päästään uuteen elämään.

Vanhus näytti odottavan.

— Minä olen jo voittanut, sanoi Liisa hiljaa hänelle ja sairas näytti saavan rauhan. Puristettuaan Liisan kättä kääntyi hän seinään päin ja sanoi epäselvästi.

— ... sukuperintö. Kuka sen seurauksia saattaa arvata... kolmanteen ja neljänteen polveen... puhu lapsillesikin.

* * * * *

Liisa sulki isänsä silmät. Rauhallisena poistui hän tuvasta.

Vanhus oli häntä käskenyt puhumaan lapsille. Siinä olikin äidille riittävästi elämäntehtävää. Kunpa hän voisi antaa mahdollisimman paljon hyvää ja kaunista heille perinnöksi.

XXV.

Kevät oli tullut. Taivas kaareili väkevän sinisenä ja lauhkea etelätuuli veteli juovia järvenselkiin. Laitumilla helisivät karjan kellot ja pelloilla kylvettiin ja kynnettiin.

Oli kyntäjän ja kylväjän iloisin aika. Jalka painuu pehmeään multaan kuin siunaten maata, joka antaa elämän kaikille.

Hannes katseli lupaavaa orasta, johon tuuli veteli tummia juovia. Hyvältä näyttää, kun vain sadetta ja kauniita ilmoja riittäisi.

Valoisa ilme oli Hanneksen kasvoilla tarttuessaan taas kylvövakkaansa. Pikku Pentti astui vakavana hänen perässään. Äiti oli ommellut pienen pussin, josta Pentti siroitti siementä maahan niinkuin näki isänkin tekevän. Se oli melkein liikuttavaa katsella. Poikanen sanoi tahtovansa rakastaa maata niinkuin isänsäkin.

Puutarhassa penkoi äiti lavoja ja pieni konttaileva Pauli oli hänen mukanaan. Pellolle, jossa Hannes asteli kylvövakkoineen, kuuluu Liisan laulu puutarhasta.

Elämä kulki nyt tasaisena ja riemurikkaana Hakalassa. Ei kertaakaan ollut sattunut sitten viime syksyn mitään vakavaa perhekohtausta. Liisa tahtoi tuhlailemalla osoittaa luottamustaan Hannekselle.

Pelto oli tullut kylvökselle ja Hannes aikoi mennä pihaan auttamaan Liisaa istutuksessa. Tiellä tuli häntä vastaan nuori mies, huonosti puettu ja kulkurilta näyttävä. Arkaillen hän lähestyi isäntää.

— Olisiko sitä asiaa?

Mies kertoi olevansa työnhaussa. Oli käynyt kaikissa taloissa tien varrella, pääsemättä yhteenkään työansiolle.

Hannes tahtoi tietää, miksi mies oli joutunut kuljeksimaan ja miksi häntä ei tehtaan työ huvittanut.

Mies kertoi vaiheistaan. Ei sanonut tehtaaseen menevänsä, vaikka nälkäkin pakottaisi.

Joukossa on monenlaista, mietti Hannes. On miehiä, jotka pakenevat maatyötä, on sellaisiakin, jotka kaipaavat maan kanssa askartelua. Ehkä tämäkin edustaa niitä, jotka ikänsä kaipaavat maata, saamatta sitä ennenkuin kirkkotarhassa oman ruumiinsa pituuden ja leveyden.

— Kyllä sinä meillä työtä saat, jos vain teet sitä niinkuin mies. Osaat kai sinä ojaa kaivaa?

— Kyllä. Minä olen mökkiläisen poika.

— No et tahtonut olla mökissä?

— Kyllä, mutta isäntä ajoi pois.

Se oli vanha satu. Isäntä ajoi pois, kun mies oli saanut mökkinsä hieman jotain antamaan. Tuhansia oli siten joutunut kiertolaisiksi.

Annettuaan lapion miehelle meni Hannes Liisan luokse puutarhaan. Siellä oli jo Pentti auttamassa äitiä, niinkuin hän innokkaasti selitti.

— Kuulehan Liisa, minä olen nyt juuri keksinyt jotain. Anna nyt sen olla ja tule tänne istumaan, että saan puhua. Minä perustan työkoulun.

Hannes keskeytti ja odotti uteliaana, mitä Liisa sanoisi.

Liisa seisoi siinä posket hohtavina, kädet mullassa.

— No?

— Niin minä teen. Äsken otin kuljeksivan miehen työhön ja tästälähtien otan niin monta kuin tulee. Kyllä Hakalassa maata on, vaikka sata miestä perkkaisi. Minä opetan heille työnteon taitoa ja siitä koituu siunausta monelle. Katso nyt, Liisa, miten hyviksi työmiehiksi meillä ovat kaikki oppineet. Ja kaikki ovat tyytyväisiä. Tupa tuvan viereen kohoaa nyt useammille heille ja he saavat aivan omakseen pienen palstansa, jota viljellen oppivat rakastamaan maata ja opettavat lapsensakin sitä tekemään. Uskohan vain, että tulevaisuudessa tulee näin käymään joka paikassa, mutta me aloitamme nyt jo. Saammehan olla uranaukiasijoita. Mitä sanot Liisa?

— Sinä olet niin hyvä... kunpa minä voisin siinä auttaa sinua.

— Kyllä sinä voit.

— Mutta enhän minä mitään osaa.

— Osaat kyllä. Sinä opastat uuden »onnentupayhteiskuntamme» vaimoja ja lapsia.

— Oletko sinä jo sille nimenkin keksinyt! Mutta eihän minulta riitä aikaa. Omat lapset ja talous... Niissä on työtä.

— Niin kyllä, muta työtä ei ole koskaan liian paljon, eikähän sinun aina tarvitse.

— Kyllä minä tahdon auttaa sinua, missä vain voin.

Hannes nojasi aitaan ja näytti kiinteästi miettivän.

— Kun nyt sinä vain onnistuisit siinä, sanoi Liisa kuin toteuttamista epäröiden.

— Miks'en onnistuisi. Kalle saa taas palstan ja rakennushirret. Hänellä kuuluu olevan tyttö tiedossaan. Jo ensi viikolla aloitetaan rakennus. Ennen ensi kesää on näitä pikku pesiä jo lukuisasti Hakalan maalla. Mitä luulet siitä kyläläisten sanovan?

Hannes naurahti iloisesti.

— On hyvä, että heillä on toisenlaista puheenaihetta, virkkoi Liisa.

— Ja muustahan ei enää olekaan, sanoi Hannes ja puristi vaimonsa multaisia käsiä, siten kiittääkseen häntä kuluneista kuukausista.

Ruokakello helähti pihassa. Pelloilla riisuttiin hevoset ja lukuisa työväki kerääntyi vainioilta pirttiin ja pihamaalle.

Käki kukahteli hakametsässä. Tuuli toi pelloilta väkevää tuoreen mullan tuoksua. Hannes sieppasi pojat syliinsä ja nosti korkealle ilmaan.

— Ja näistä kasvatetaan terveitä ja reippaita työmiehiä.

— Niin, tulevaa polvea vartenhan meidän on työskenneltävä, virkkoi Liisa.