Part 5
Hänen taluttaessaan hevosta pihan poikki hakaan kulki Liisa siinä hänen edellään maitohuoneeseen. Käänsi päänsä ja hymyili jo kuin tuttavalle.
Hannes olisi tahtonut tietää, oliko kukaan onnellisempi kuin hän päivätyön päätyttyä omalla pihallaan.
XV.
Heinäkuu oli tullut kuin huomaamatta. Hannes ajeli kirkonkylästä. Maantie muuttui huonoksi ja kuoppaiseksi, kun kylätielle käännyttiin.
Siinä oli tienvarressa kylä siellä, toinen täällä. Muutamien ulkoasu oli ränsistynyt ja näiden omistajilla oli asiatkin huonosti. Kunnan pankki ja paremmin asutut naapurit olivat saamamiehinä. Omistajat kävelivät askareissaan velttoina ja allapäin.
He eivät ole oppineet tekemään työtä, ja siinä koko juttu, mietti Hannes ohi ajellessaan. He eivät ymmärrä, että työllä voidaan pelastaa kaikki. Ei ainoastaan kannattavat ja huonosti tuottavat vainiot, vaan myöskin ihminen.
Hannes muisteli menneisyyttään. Työ oli ollut joskus sangen vaikeata suorittaa. Se tuli tehdyksi hutiloimalla, mutta se ei antanut tyydytystä. Kaipasi huveja ja muuta semmoista.
Ja niin seurasi onnettomat harha-askeleet. Joskus oli saanut työstä jonkunlaista nautintoa, mutta se särkyi, kun sairas veri vaati rikosta jatkamaan.
Kuin ihmeen kautta oli hän pelastunut.
Entinen sukutalo nousi nyt kuin tuhkasta. Vieläkin oli paljon voitettavana, vaan kaikki oli leikkiä entisyyteen verraten.
Kylällä juoruiltiin hänestä kaikenlaista. Kansaparka ravitsi itseään ja naapureitaan juoruilla. Ja oli vanha tapa, että ei ennusteltu hyvää pojalle, jonka isä oli tehnyt haaksirikon, tai ottanut vain harha-askeleitakin.
Hänkin oli saanut juoruista runsaan osansa. Jotkut sattuivat niistä kipeästi, mutta työssä löysi rauhallisen mielen.
Äskettäin oli hän yrittänyt tehdä jotain kylän edistyspyrintöjen herättämiseksi. Kylässä oli ollut ennen nuorisoseura, mutta se oli vuoden elettyään jäänyt siihen. Hannes oli esittänyt kylän nuorille, että pantaisiin seura pystyyn uudelleen.
Siitäkös syntyi elämä! Muutamat nauroivat vasten naamaa ja kylän kellot soittivat suutaan.
— Vai rupeisi tämä Eeron poika nuorisoseuraa puuhaamaan, mukamas... Mikähän se on olevinaan. Kaikki tässä!
— Saisi tyttöjen kanssa siellä puuhata ja halailla niitä. On sillä isänsä metkut.
— Kunhan se äityy nyt siinä, niin rupeaa vielä papiksi!
Nämä puheet oli Hannes saanut kuulla kerran kylällä käydessään. Joku isäntämieskin oli naureskellen veistellyt:
— Se tämä Hannu taitaa puuhata sitä nuorisoseuraansa vielä... eiköhän olisi parasta, kun sonniyhtiön perustaisit. Niitä sonniasioitahan se isäsikin ennen harrasti.
Ja sitten oli mies livauttanut silmää naapurilleen ja pirullisesti nauranut.
Se koski kipeästi.
Jääköön vain hänen puolestaan kaikki yhteisharrastukset kyläläisten kanssa. Hän tiesi kumminkin, että vaikka olisi yrittänyt jotain muutakin, olisi tulos ollut sama. Ei kannattanut.
Ja Hannes oli päättänyt tämän jälkeen sulkeutua kokonaan omaan elämäänsä. Hänen omilla alueillaan olisi hänelle työalaa.
Hakalan mailla oli autiomökkejä ja hän oli päättänyt ne asuttaa ja panna kuntoon uudelleen.
Oli sellaisiakin mäkitupia ja torppia, joissa elettiin kituvaa elämää. Niissä olisi hänen edistyshalullaan työalaa, ränsistyneitten tupien sijalle uusia ja pellot voimaperäisiksi. Pian asukkaat tuntisivat, että maatyö voi elättää suurenkin perheen ja antaa onnea, jota muuten ei ollut löydettävissä.
Näin hänellä olisi onnea maailmassa ja hän saisi tuntea iloa sen edistymisestä.
Hannes oli ehtinyt kotipihalle. Renki Kalle, joka oli ollut yhtämittaa Hakalassa, tuli ottamaan hevosen.
— Menehän saunaan, me muut olemme jo kylpeneet.
Nyt vasta Hannes muisti, että olikin lauantai-ilta. Miten hän oli sen saattanut kotimatkalla unohtaa.
Tuvassa lepäilivät miehet saunan jälkeen valkoisissaan. Heinäkuun ilta oli valoisa ja tuvan etäisimmässä nurkassa oli vain varjoisaa.
Miten viihtyisä on kesäinen lauantai-ilta maalaistalossa saunan jälkeen. Valo viipyy vielä pihamailla ja pelloilla ja tulvehtii sisään ikkunoista. Ja vaikka miehiltä tarinat loppuvat, ei ole kiirettä nukkumaan. On pyhäistä päivää levätä, katseleepahan siinä vain ikkunasta valoisaa pihamaata ja vaaleaa taivasta. Ja siinä katsellessa kulkevat ajatukset viikon kuluessa suoritetuissa töissä, eikä minkäänlainen murhe paina mieltä.
Hanneskaan ei olisi malttanut lähteä saunaan. Oli niin kauan siitä, kun oli heinäkuun lauantaina ollut kotipirtissä saunaan hankkiutumassa. Tuli mieleen kaikenlaisia muistoja, joita ei olisi hennonut karistaa pois.
— Mutta nyt sauna jäähtyy.
Se oli Liisa, joka siitä hymyillen huomautti.
Kas, Liisallahan oli kaksi somaa hymykuoppaa, joita hän ei ollut ennen huomannutkaan. Hiukset oli somasti sitaistu niskaan. Mukavapa oli häntä siinä puuhaillessaan katsella lauantaiehtoon pehmeässä valossa.
Saunaan mennessä oli niin kuin joku olisi nykäissyt häntä hihasta.
Sinä katselet Liisaa ja hän miellyttää sinua. Liisa on hyvä tyttö.
Liisaa minä olen tosin katsellut, myönteli Hannes. Hän on sen joskus huomannut ja lievästi punastunut, mutta mitään lähentelemisyrityksiä ei hän ole puolestaan tehnyt. Kas, se on jotain se. Mitäpä se paranee katselemisesta. Kysyn kerran tytöltä, eikö hän pikkuisen pitäisi minusta ja, jos se on niin menevä, niin tulkoon hänestä Hakalan emäntä.
Ilta oli jo hämärtynyt, kun Hannes palasi saunasta. Miehet olivat menneet jo makuutiloilleen ja tuvassa valvoi vain Liisa, korjatakseen Hanneksen illallisen pois.
Kun Hannes oli aterioinut, meni hän karsinaikkunan ääreen, jossa Liisa luki sanomalehteä.
— Eikö sinua väsytä, kun saat näin myöhään valvoa? kysyi hän tytöltä, istuen ikkunan toiseen pieleen.
— Ei yhtään. Johan nyt, jos tällä iällä väsyttäisi.
— Saat melkein yksin raataa koko talon työt. Pitäisi saada edes nuorempi apulainen sinulle.
— Kyllä minä jaksan.
Tyttö naurahti ja aikoi lähteä korjaamaan illallista pois.
— Et nyt menisi vielä, pyyteli Hannes.
Tyttö istui jälleen ja näytti niin kuin jotain odottavan. Ehkäpä Hannes tahtoisi jostain erikoisemmin huomauttaa.
— Tahtoisin, että olisimme oikein hyviä ystäviä. Minä olen niin yksin, eikä minulla ole ketään...
Hanneksen sanat katkesivat. Hän muisti ilottoman nuoruutensa, muisti viime kesän muutamat päivät Jokivarren talossa. Jos Liisakin nyt hylkäisi hänen pyyntönsä...
Liisa oli noussut seisomaan ja nojasi ikkunapieleen katsellen ulos. Puna peitti somat kasvot.
— Jos minä olen mielestäsi ystävyytesi arvoinen, jatkoi Hannes ja ojensi kätensä tytölle.
Tytön sormet värisivät hänen kädessään, mutta katse oli kirkas ja lämmin.
— Jos minä vain olen, mutta koetanhan olla, sanoi tyttö hiljaa.
Ei puhuttu sen enempää. Ikkuna jäi ihmetellen katsomaan. Niin lyhyeenkö se kävi ja keskenkö se jäi. Mutta olihan tytön katse niin ihmeen kirkas.
Hannes valvoi vielä vuoteessaan. Hän tunsi ihanan rauhan soluvan suoniinsa ja hän oli varma, että tulevalle polvelle voisi jättää perinnöksi hyvin paljon.
XVI.
Oli taaskin lanantainehtoo, mutta ulkona pelloilla ja metsissä oli jo elokuu. Viljavainiot olivat kypsyneet ja talon ruispellosta oli jo osa kuhilailla.
Järvi lepäsi tyvenenä. Siitä näkyi pieni pala pirtin lasista siihen, missä Hannes istui keinutuolissa saunan jälkeen viihdytellen.
Tuvassakin oli elokuun tuntua. Liisa oli tuonut ruislyhteen orsille. Se oli vanha perinnäistapa, ja se tuoksui nyt siellä oljelta ja kärsämöltä.
Hannes keinahteli siinä yksin onnellisissa mietteissään. Kaappikello nurkassa mittasi verkalleen kahdeksatta tuntia, mutta valo viipyi vielä tuvassa. Miehet olivat poistuneet kylälle, kissa vain kehräsi keskilattialla.
Viikko sitten oli käynyt muuan vieras talossa. Hän oli ollut pellon aitaa korjaamassa, kun Liisa tuli sanomaan, että vieras on tullut ja odottaa.
Se oli yksi Rauta-yhtiön vanhemmista kirjanpitäjistä. Mies oli noussut kohteliaasti tervehtimään häntä. Kamarissa kertoi hän vartavasten tulleensa tuomaan rahoja, jotka Hannes oli silloin jättänyt ottamatta. Toimitusjohtaja oli usein ihmetellyt, miksi ei Hannes mitään kirjoita, vaikka on talon ostanut ja tiettävästi tarvinnut rahoja. Sitten oli huhuna kuullut kerrottavan, että Hannesta ahdistaa rahoista talon myyjä ja heti oli käskenyt hänen, konttoristi Helomaan lähtemään. Oli samalla käskenyt tuomaan terveiset Hannekselle, että joskus kävisi tehtaalla, että hän saisi vielä kiittää keksinnöstä.
Sitten oli Helomaa laskenut pöydän kulmalle setelitukun.
— Siinä pitäisi olla viisikymmentätuhatta.
Hannes oli mielihyvin korjannut rahat ja Melomaa oli vielä kertonut toimitusjohtajan arvelleen, että kai hänen keksintönsä oli tarpeen omillekin perkkiöille, ja kone oli nyt lähiasemalla, kun vaan kävisi noutamassa.
Siitä päivästä oli tullut sitten juhlapäivä taloon. Melomaa oli jättänyt matkansa seuraavaan päivään ja Liisa oli häntä kestinyt parhaansa mukaan.
Rahat olivatkin tulleet hyvään aikaan. Kyläläisten painostuksesta oli Olli muuttanut mieltään ja käynyt vaatimassa talon hintaa Hannekselta. Hyvät naapurit olivat saaneet vielä keksityksi lisäkoukun. Hannesta oli vaadittu kaivattamaan syvä viemäri eräältä kohdalta maansa läpi, kun muka vesi seisoi keväällä heidän viljelyksillään. Oli uhattu käräjöidä, jollei viemäriä heti aloitettaisi.
Tämän hankkeen johdosta oli Hanneksella ollut melkoista päänvaivaa. Tehtaalta voisi saada rahat talon hintaan, mutta mistä otti ne viemäriin?
Kylällä oli jo puhuttu, että myyttäjän vasara heiluu Hakalassa vielä toisenkin kerran. Taisikin vain Hautalan Olli ilman leikitellä Hanneksen kanssa hänelle talon myydessään, kun tiesi sen pian takaisin saavansa.
Hannes keinahteli hieman voitonriemuisesti ja puhalsi pitkän savukiemuran piipustaan.
Samana päivänä, kun Helomaa tuli, oli rahat viety Ollille ja lähetetty sana kylälle, että viemäri aloitetaan heti. Siihen tarvittavia varoja liikeneisi nyt kyllä talosta.
Olli oli ollut häpeissään ja pyydellyt anteeksi. Kyläläisten kiusaamana oli tullut rahoja vaatineeksi.
Ja sitten muutamien päivien perästä oli Kalle tuonut kylän läpi uutta muokkauskonetta asemalta. Oli herja omassa kylässä huutanut joka talon pihassa, että »tulkaa katsomaan Hakalan sampoa, se on sen »Eeron pojan» keksimä.»
Oli katseltu ja ihmetelty ja nenät olivat venähtäneet, kun saivat tietää, että siitä Hannes rahaa sai.
Hannes hymähti keinussaan ja sysäsi sen liikkeeseen. Mitä varten naapurit kadehtivat häntä ja yleensä ihmiset toisiaan. Sehän tappoi kaiken muun hyvän harrastuksen ihmisestä. Taisi sekin kateus olla sukuperintöä ihmisissä. Kukaan ei sitä huomannut juuria pois itsestään ja se meni perintönä polvesta polveen.
Liisa tuli tupaan ja lopetteli astiain pesua karsinapuolella. Ei kuulunut vähään aikaan muuta kuin kellon verkkainen käynti nurkassa ja karjan kellojen hiljainen helähtely ulkoa tarhasta.
Oli onnellinen tuokio Hanneksen elämässä. Lauantaiehtoon rauha ympäröi hänet eikä minkäänlaiset huolet painaneet mieltä. Liisa oli siinä askareissaan liikkumassa. Hän vain ojentaisi kätensä ja tyttö olisi hänen.
Miten se siinä taas puuhasikin sukkelana. Kelpasipa katsella sen käyntiä ja kädenliikkeitä. Eipähän arvannut mitä muuan mies keinussa hänen lähellään ajatteli. Jos olisi arvannut, miten sen poskille olisikaan puna karehtinut.
— Liisa.
— No?
— Tulehan vähän lähemmäksi.
Tyttö seisoi siinä katse alas luotuna. Yritti hymyillä, mutta tuli jälleen totiseksi. Ei vetänyt pois kättään, johon Hannes oli tarttunut.
— Nyt minä sen sanon.
— Minkä?
Jopahan tyttö karahti punaiseksi.
— Että sinä olet minun.
Hannes veti tytön polvelleen.
— Teet vain pilkkaa minusta.
Hannes kaivoi liivinsä laskusta pienen esineen. Oli tullut sen jo hankkineeksi kaupungissa käydessään.
Hannes painoi kiiltävän sormuksen tytön nimettömään. Tytön täytyi painaa päänsä piiloon pojan olkapäähän.
Runsaat suortuvat hivelivät pojan kasvoja ja tytön käsi hieman epävarmana kiertyi hänen kaulaansa. Tyttö värähteli siinä hänen sylissään. Miten sillä olikin raikkaan pehmeät huulet.
— Mutta minulla ei ole... virkkoi tyttö hiljaa katsellen sormustaan.
— Minullapas on.
Ja Hannes otti toisen samanlaisen esille.
— Anna kun minä panen sen sinun sormeesi, pyysi tyttö hätäisesti.
He katselivat vain vaieten toisiaan.
— Ja sitten elonkorjuun jälkeen on meidän häämme, sanoi Hannes. Vai tahtoisitko ehkä myöhemmin.
— Milloin sinä vain tahdot.
* * * * *
Hannes seisoi ikkunassa ja katseli ulos. Liisa oli jo mennyt nukkumaan. Oo, miten ruumiissa tuntui pidätetty voima pursuvan.
Olisi ihanata antaa se perinnöksi tulevalle polvelle. Pieni herttainen Liisa oli koskematon kuin tuomen kukka salolla. Hänkin antaisi terveen sukuelämän perinnöksi lapsilleen.
XVII.
Keskikesän henki liikkui kartanolla, täyteläisessä ruispellossa ja pienen puutarhan kukkaismaassa. Hakalassa oli piha niitetty ja kuivuva heinä tuoksui voimakkaasti.
Pieni poika koetti astuksia heinäluokojen yli, mutta tupsahti suulleen heiniin ja kirkaisi ilosta. Äiti istui tuvan portaan alimmalla astuimella ja katseli hymyillen pienokaisensa puuhia.
— Missä äidin poju!
Pienokainen tallusteli ja kutsun kuultuaan lähti juoksemaan. Jalka tarttui heiniin ja nenä sattui kovaan hiekkaan. Äyväyväy!
Isä koppasi pojan syliinsä ja antoi äidille.
Se oli heidän ensimäinen lapsensa, onnen ja raikkaan ilon täyskypsä hedelmä.
Liisasta oli tullut herttainen, hyvä emäntä. Täyteläisenä, iloa ympärilleen jakavana liikkui hän askareissaan aamusta iltaan. Yksi piirre hänessä oli vain ilmaantunut, joka oli outoa Hannekselle. Liisa oli alkanut salaa seurailla miehensä liikkeitä, peläten häntä palvelijoihinsa.
Tämän oli Hannes huomannut ja pitänyt sitä ensin leikkinä ja ainakin pienenä mustasukkaisuutena. Vaikka eihän oikea rakkaus tällaiselle tilaa antanut kuin joko kehittymättömien tai sitten ajattelemattomien ihmisten keskuudessa.
Vaikka Liisa oli kansan lapsi niinkuin hänkin, ei hän olisi ollut taipuvainen mitään tällaista uskomaan.
Mutta näytti sittenkin siltä, että olisi uskottava.
Toinenkin seikka oli ehken synnyttänyt Liisassa harha-ajatuksia. Hannes oli viime aikoina ja heti avioliittoon mentyään alkanut lueksia kaikkina joutohetkinään. Hän seuraili etupäässä avioliittoa ja sukukysymystä käsittelevää kirjallisuutta. Ja tämä kirjallisuus oli saanut hänet vakuutetuksi, että avioliitossakin oli ainakin henkisesti edullista elää säännöllisesti ja kohtuullisen pidättyvästi.
Liisa oli voimakas luonne ja pohjaltaan melkoisen tulinen. Kun Hannes aikoi panna käytäntöön saamiaan vaikutelmia heidän yhteiselämässään ja puhui tästä Liisalle, arveli tämä kiivaasti:
— Sinä et siis rakasta minua.
Hannes koetti selittää, ettei raakuus ole rakkautta ja jos he kovin pian kuluttaisivat tulensa, tulisi heidän keski-ikänsä varmasti kylmäksi.
Liisa ei vain tuntunut tätä käsittävän. Se vahvisti hänen orastavia epäluulojaan.
Mutta Hannes ei voinut aavistaa, että tässä oli myöskin sukuperintö kysymyksessä. Liisan äiti oli ollut luulosairas ja hänen äitinsä samoin. Liisan isoäiti oli lopettanut elämänsä väkivaltaisesti sairautensa takia ja Liisan äiti sairasti sukuvikaa synkkyyteen saakka, tehden miehensäkin elämän synkäksi ja ilottomaksi.
Mistäpä Hannes tätä osasi aavistaakaan. Sen vähemmän hän voi sitä ottaa vakavasti, kun se oli vasta selvennyt hänelle. Eihän Liisa vielä ollut koskaan mitään sanonut. Silmissä vain oli ollut epäluuloinen välähdys.
Mutta pian oli taistelu alkava tästäkin sukuperinnöstä, joka heidän onneansa uhkasi.
XVIII.
Kesäinen iltapäivä. Helteisenä paahtoi aurinko ja Hakalahti talon alla lepäsi rantojaan kuvastellen.
Hannes katseli järvelle pihamaan laidassa aitaan nojaten. Pitäisipä käydä laskemassa verkot. Ei ollut aamullisella uimakäynnillään muistanutkaan. Nyt sieltä saisi suuria särkiä ja ahvenia. Saattoivatpa hauetkin paistatella kaislikossa.
— Käyn laskemassa verkot, tulkoon Mari toveriksi, sanoi Hannes vaimolleen, joka kulki hänen ohitseen.
Hannes astui jo muutaman askelen rantatielle.
— Mari ei tule nyt verkonlaskuun, kuuli hän vaimonsa kylmästi sanovan.
Hannes kääntyi.
— Ja miks'ei? Joutaahan se...
— Kyllä sen puolesta, mutta muuten. Enköhän minäkin kelpaisi joskus toveriksi?
Nyt oli Liisan äänessä jo pistävä sointi. Hannes hätkähti. Joko taaskin. Tuliko se tästäpuolin jokapäivä tuo Liisan luulonpuuska? Sillä muutakaan se ei saattanut olla. Liisa oli eilenkin väittänyt: — Sinä et välitä minusta enää, muuten ottaisit joskus mukaasi työpaikoille.
— Tule sitten pian, luikkasi Hannes mennessään Liisalle. Rantaan oli vain muutama kivenheitto ja Hannes kiirehti jo verkkoja puikkaroimaan. Tottapahan sieltä Liisa tulisi.
Hannes sai jo verkot veneeseen ja istui kivelle odottamaan. Miksei se jo tule? Ahvenet hyppivät niin että ruohikko meni yhtenä pohkeena. Olisi pitänytkin mennä nuotalle.
Hannes käveli pihaan hakemaan Liisaa. Liisa oli porstuakamarissa nyyhkimässä.
— Mitä on tapahtunut?
Hannes istui nolona sängynlaidalla. Tähän saakka hän oli tuntenut vain onnea kotielämässä, nyt tuntui kuin joku olisi haparoinut ilkeillä niljaisilla sormillaan hänen kohtalonsa lankoja: pitää sinun saada tuntea hieman toistakin puolta.
Tuntui kuin kukkaset kamarin ikkunalla olisivat surkastuneet ja päivä ulkona lakannut paistamasta.
Ei, jotain tässä olisi tehtävä. Liisan tunteista ja mielialasta olisi päästävä selvyyteen.
Miten tässä oikein aloittaisi?
— Liisa, oma hyvä toverini, selitä minulle surusi syyt. Sinä olet jo usein sanonut, että minä en pitäisi sinusta. Olen sen käsittänyt pieneksi tuskitteluksi tytöltäni siitä, että en haluaisi uhrata lakkaamatta elämän voimaa syystä, että siten vanhuus tulee ennen keski-ikää. Mutta äsken sinä sanoit sellaista, jota en sinun sanomanasi ymmärrä. Jos kävisi päinsä, pitäisin sinut aina mukanani. Mutta vaikka et olekaan aina luonani ja mukanani, ajattelen minä sinua silti melkein aina, ehkä liiankin paljon. Pitäisihän minun jakaa ajatuksiani niin kovin moneen muuhunkin asiaan, mutta sinäpä niistä aina viet suurimman osan. Mitä varten siis tällaista... minä en ymmärrä... Sinä kannat meidän toista lastamme ja sinun pitäisi olla rauhallinen. Ethän luule, että muista pitäisin kuin sinusta?
Hannes oli puhunut viihdytellen kuin lapselle.
Liisa kietasi kätensä hänen kaulaansa.
— Minä taidan olla paha välistä sinulle... anna anteeksi typerälle vaimollesi, mutta minä tosiaankin pelkään, että sinä välittäisit muista etkä minusta.
— Voi sitä omaa pientä hupakkoani. Et saa enää milloinkaan ajatella niin... Tule pian rantaan.
— Vietkös minut joskus mukanasi metsäänkin?
Liisa seisoi siinä sinisissä silmissään vielä kyynelten jälkiä, hiukset auenneina, valkoiset käsivarret paljaina.
Miten somalle hän näyttikään siristäessään vielä silmiään ja poskille hymykuoppien kuin väkivalloin ilmestyessä.
Hannes koppasi hänet syliinsä.
— Johan toki vienkin oman tyttöni. Pistän taskuuni kuin omenan. Mennään pian verkonlaskuun.
Varjot olivat taas hävinneet. Mutta Hannes oli varma siitä, että ne ilmestyisivät uudelleen. Hän olisi tahtonut vielä puhua asiasta Liisalle, muttei kehdannut tällä kertaa. Saisipahan toiste sanoa, että Liisa tällä tavoin särki pala palalta kodin onnea ja rauhallisuutta.
Liisa oli virkeä ja iloinen. Kun verkot oli saatu lasketuksi, ehdotti hän, että jäätäisi uimaan. Lahden vastaisella rannalla pulisi lapsia ja aikuisia vedessä mekastaen ja hoilaten.
Oli hiestävää ja Hannes riisuutui nopeasti pulahtaen järveen. Pohja oli matalalla ja Hannes ohjaili venhettä Liisaa odotellen.
— Miten sinä oletkin kaunis, Liisa. En koskaan olisi sitä osannut ajatella. Tuntuu kuin ihmeeltä että sinä olet vaimoni.
— Miten niin?
— Minähän rikoin niin paljon nuoruudessani, enkä olisi ollut oikeutettu sellaiseen kuin sinä... Miten ihmeen tavalla sitä voikin. Nuorukaisena en olisi voinut tällä tavoin katsella alastomuutta. Nyt se on minulle pyhää, niin kuin kuuntelisin kaunista musiikkia.
— Kaikki eivät voi niin katsella.
— Eivät voikaan, mutta heillehän on lapsesta pitäen opetettu että ihmisen ruumis on syntipesä ja että alastomuus on jotain hyvin häpeällistä ja saastaista, ja se on johtanut ja johtaa yhä edelleen nuorisoa väärään. Uskopas tyttö, kerran tulee vielä aika, jolloin alastomuutta katsellaan vain kauneuden kannalta, pidetään sitä pyhänä.
— Mutta silloin ei saa ihmisillä olla rumia ajatuksia.
— Ei saakaan. Ihmiskunnan täytyy tulla uudeksi ja se tulee siksi vielä kerran.
— Miten luulet sen siksi tulevan?
— Kasvatuksen kautta. Luonto ja työ karkaisee ja muuttaa huonon hyväksi. Minä en olisi ennen näin voinut sinua siinä katsella.
— Enhän minä olisi ollut sinun katseltavanasikaan, nauroi Liisa vettä pärskytellen.
— Kun näin vähänkin alastomuutta, värisin himosta.
— Miten opit sitten toisin katselemaan?
— Minä opin sen siellä tehtaassa. No, älä naura! Tämä on vakava asia. Väkivasarain jyskeessä minä aloin kasvattaa itseäni uudeksi ihmiseksi. Työ ja luonto minua paransi.
— Sinä puhut niin kauniisti.
— Jos sen kaikki oppisivat samalla tavalla, niin miten voimakas ja raitis nuoriso meille kasvaisikaan.
He meloivat rantaan. Liisa istui venheen kokassa kuin veden neito. Ihmeellinen mies tuo Hannes, mietti hän. On täynnä aina niin ihmeellisiä ajatuksia ja puhuu niin kauniisti. Sanoo työn opettaneen itseään kaikessa. Olisiko todellakin työ semmoinen koulu, jossa niin paljon oppii. Kun minä vain voisin kaikessa pysyä hänen rinnallaan. Pitääköhän hän todellakin minusta enemmän kuin kenestäkään muusta? Olenhan minä tosin kaunis, ajatteli hän lopuksi katsellen itseään. Ettei hän vain rakastuisi milloinkaan johonkin toiseen. Taitaa olla typerää ajatella sellaista.
Liisa oli mennyt pihaan ja Hannes jäänyt pellolle, jossa rakennettiin uutta riihtä. Miehet hikoilivat helteessä. Pihka hikosi veistetyistä petäjistä ja tuoksui voimakkaasti. Miehet istuivat levähtämään hirsikasalle. Heillä näytti olevan jotain erikoista mielessä, se selveni liikkeistä, joilla piippuja rassailtiin ja täytettiin.
Kohta aloittikin yksi miehistä.
— Ei tässä pysy leivissä... lisäpalkkaa on saatava. Johan minä sen sanoin jo alussa...
Hannes odotti.
— Ja kyllähän tämä isäntä maksaakin... jatkoi toinen. Sopuisa mies...
Vai viitattiin siihen. Hän oli tosin rakennuttanut mökkeihin, joiden asukkaita nämä olivat, uudet tilavat asunnot ja perkkauttanut palstoja. Siihen ei olisi tarvinnut vedota. Siitä ei näyttänyt paljonkaan hyötyä koituneen, ainakaan muutamien suhteen.
— Onhan isännällä varoja, jos maksaa kohtupalkatkin, jurahti kolmas imien piippuaan.
Hannesta hieman sapetti miesten kyyräily. Tämä ei ollut sitä suoraa, rehellistä työainesta, jollaiseksi hän oli kerran kuvitellut talon alustalaiset kasvattavansa. Mutta olihan se ymmärrettävääkin. Vihaa ja kiukkua oli kylvettykin tämän polven työväen vereen. Kuinkapa moni tahtoi ja kehtasi rakkaudella rakentaa hyvää sopua.
— Miksi ette sanoneet aikanaan, että palkka on pieni? Ja onhan teillä leipä talosta itsellenne ja perheellenne, eikä sitä grammoilla mitata. Paljonko teidän pitäisi saada?
Miehet sanoivat summan.
— Tällä kertaa minä sen maksan, mutta periaatettani vastaan. Minä tahtoisin kasvattaa teistä kunnon työmiehiä ja siksi...
— Kasvattaa, kivahti vanhin mies joukosta, Mutkan Tuomas, keskeyttäen Hanneksen puheen... Mikä sinä olet, poikaloppi, vanhojen kasvattajaksi!
— Voi p--le! kivahti toinenkin. Siitä on paisunut aika pohto. Vie sun...
Mies mutisi puoliääneen toisille, mutta Hannes kuuli sen hyvin.
— Te käsitätte väärin. Minä rakennutin teille uudet asunnot ja paransin olojanne...
— No, siitä ei kannata ylpeillä, keskeytti tulistunut Tuomas. Jos se on isännälle niin suuri asia, niin ottaa vain pois mökin. Niinhän ne suurporvarit tekevät aina.
Hannes tulistui.
— Enkö minä lähtenyt tästä talosta tyhjempänä kuin yksikään teistä ja eikö ole työllä ansaittua kaikki mitä olen saanut? Minä olen antanut teille osan työllä kokoomastani ja toivonut, että voisimme työskennellä yhdessä kuin veljet. Teidän pitäisi hävetä!
Miehet olivat käyneet noloiksi. Hannes taisi olla oikeassa. Työllähän hän oli saanut riippumattoman aseman. Taisi tulla suotta kuvailluksi.
Ei puhuttu enää sanaakaan ja Hannes lähti pihaan alakuloisena.