Part 3

»Tosin löytään ihmissudet katsannoltansa luonnollista ihmistä kalvakammiksi, ja ovat vielä monikahdoilla kulmakarvatkin yhteenkasvaneet, jota Saatanan sillaksi kutsutaan. Ja kuuluu heillä vielä olevan myös ruumiissansa noidanluomia, jotka ovat Saatanan kynnenjälkiä, koska hän ihmiseen iskee, eivätkä kipua tunne, vaikka parsinneulalla pistäisit. Ja jos joskus joku ihminen vuoteeltansa tapettuna tavataan, vähä purema vasemmassa kyljessä, niin se on ihmissuden tekoa, eikä ihmissusi silloin etäällä ole.»

Vaan kaiken aikaa, koska miehet näin keskenänsä pakinoivat, oli Aalo visusti vaiti, niinkuin vesi kannen alla.

Mutta ennenkuin Haavasuon krouvari lähtöä teki, niin hän vielä venytellessänsä hurskaasti huokaseikse ja sanoi:

»Auta, Isä Jumala, sillä me sanomme yhdessä Josaphatin kanssa: etkös tahdo tuomita heitä! Tämä maailma on tosin sangen pahasti kallellansa, niinkuin Mustapeksun riihen katto, ja kaikkien kappalten loppu käsissä, koska jo ihmislapsetkin metsän pentuina juoksee.»

Ja niine puheinensa hän meni menojansa.

Mutta koska Priidik metsävahti ja hänen vaimonsa Aalo kahden pirttiin jäivät, niin Priidik myös Aalon nilkkaa katseli, niinkuin jotain aivoissansa aprikoiden, ja sanoi:

»Mitäs nilkutat, vaimo? Ethän vielä eilen?»

Vaan Aalo vastasi sangen säyseästi, niinkuin hänen tapansa oli:

»Iskin nilkkani kaivolla teräväiseen kivensyrjään, ja katso! se siitä verta vuotaa.»

Ja hän repi aivinaisen kankaankaistan, sillä haavoittuneen jalkansa sitoen, niin että verenvuoto tyrehtyi, eikä heillä ollut sen enempätä puhetta siitä tällä erää.

Vaan Aalon ympärillä oli yhäti niinkuin taikakehä, täynnä noituuden ja Saatanan salaisuutta, jota ei vielä kukaan ollut katkaissut.

8.

Mutta yhtenä yönä elokuussa, ei kauvan tämän perästä, koska jo elonkorjuu oli läsnä, ja yöt pimenivät, heräsi Priidik metsävahti vuoteellansa, että vilu puistatti häntä. Vaan koska hän aikoi sudenvällyihin käsiksi käydä, niin hän havaitsikin olevansa yksin ja vaimonsa Aalon sijan tyhjäksi vierellänsä.

Niin outo väristys kulki hänen sielunsa läpitse, niinkuin varjo kulkee huoneen läpitse, niin että se hetkeksi pimennetään, ja hän kolmasti siunasi ja sanoi:

»Olkoot Herra ja hänen P. Enkelinsä hänen vartiansa, ettei hänellen mitäkään vahinkoa tapahtuisi, ei ruumiin, ei myös sielun, sillä hän on tosin särkyväinen niinkuin kallis klasi, vaikka hänen ruumiinsa onkin nuori ja vahva.»

Mutta uni ei enää koskettanut hänen luomiansa, vaan hän silmät selkoselällänsä valvoi, vartoen, koska hänen vaimonsa Aalo palajaisi.

Niin vihdoin kukko kotipihalla lauloi, vaan kohta senperästä naapurin pihamaalla, ja vielä kolmas kauvempana yhdeksi merkiksi, että yö oli kulunut, ja aamu läsnä.

Ja samalla kertaa tuli Aalo, hänen vainionsa, ovesta pirttiin, ja aikoi suoraa päätä vuoteeseen käydä.

Niin Priidik metsävahti, joka teeskeli nukkuvansa, aukaisi silmänsä ja sanoi:

»Missäs olet ollut, vaimo? Kustas tulet?»

Vaan Aalo vastasi:

»Koivikossa kävin vastaksia saunavihdoiksi taittamassa, sillä huomenna on kyly ja lauantai.»

Ja hänen vaatteissansa, mutta myös hiuksissansa oli niinkuin metsän ja suopursuin elikkä myös kostian suosammaleen ja suomudan huoku, humaltava ja päätä huimaava, niinkuin suolla juopukan marjat.

Niin Priidik heti tunsi sieraimissansa tämän vieraan hajun, niinkuin metsä olisi sisälle tuotu ynnä asukkaittensa kanssa, tuvan täyttäen, ja hän sanoi:

»Päivät ovat päivän askarrusta, mutta yöt yön lepoa varten. Ethän ennen ole öisin metsiä käynyt?»

Vaan koska Aalo hänen vierellensä vuoteeseen heittyi, niin hän yhä väkevämmin tunsi metsän ja suon hajun hänen hiuksissansa, niinkuin olisi villi metsänpeto hänen vierellänsä maannut, eikä yksi nuori vaimonpuoli.

Ja hän tunsi yhden salaisuuden häntä ympäröivän, jota ei hän selvittää taitanut, ja hänen sielunsa vainusi tässä salaisuudessa vainolaista, niinkuin luontokappale uhkaavan ukonilman vainuaapi.

Niin hän työnsi vaimonsa Aalon loitommaksi, että hän tätä vierasta hajua oudoksui eikä omaksunut, ja se hänen luontoansa vastaan oli, niinkuin vieras Elementti.

Ja hän sanoi:

»Mistäs tulee hiuksiisi suon henki?»

Niin Aalo vastasi:

»Minä suon laidassa kävin ja suopursuja helmaani kokosin, niistä kotona lääkevettä keittääkseni. Niin lienen jonkun oksan hiuksiinikin pistänyt.»

Vaan Priidik metsävahti tunsi tällöin sydämensä kivusta myrisevän, että hänen vaimonsa Aalo näin hänelle vasten kasvoja valehteli, ja hän nousi vuoteessa istuallensa ja sanoi:

»Sen varsin valehtelitkin, vaimo! Sudelle sinä tulet etkä suolle! Kussas kävit?»

Vaan kun Aalo ei niitäkään vastannut, niin kävi niinkuin pitkäisen leimaus hänen sielunsa läpitse, ja hän huusi:

»Ethän toki ihmissutena öisin juokse, vaimo!»

Mutta konsa nämä sanat oli sanottu, niin Aalo alkoi vapista, että hänen miehensä Priidik näin ankarasti totuutta takaa-ajoi.

Niin Priidik äkkäsi, että hän oli totuuden kiinnitavoittanut niinkuin paulaan, ja huusi:

»O, sinä onnetoin vaimo, oletkos joutunut sen saaliiksi, joka sielun villitsee? Sinäkös siis krouvarin uuhen veit? Oletkos mennyt ihmissutten ja Loksperin noitain pariin?»

Vaan Aalo sanoi:

»Sinä houraat elikkä puhuu sinusta viinan humala.»

Niin Priidik sanoi:

»Vaimo, vaimo, et sinä ennen valhetella osannut, vaan sinun puhees oli niinkuin vanhurskasten jaa, jaa, elikkä ei, ei!»

Ja hän yhä tutkisteli:

»Käytkös siis sutena elikkä et?»

Niin Aalo vihdoin vastasi:

»Ja jos minä sutena käynenkin, ja suden veri suonissani palaa, niin ei siihen muitten mitäkään tule, sillä minun sieluni autuus elikkä kadotus on minun.»

Niin Priidik huusi:

»Näin siis itse tunnustat, ettäs olet ihmissusi ja kaikkien pyhien ihmisten yhteydestä eroitettu, ja Kristus sinun takiasi turhaan ristinpuulla kuollut!»

Niin Aalo sanoi:

»Kuule minua, Priidik, sillä minun poveani polttaa niinkuin miilutulella! Vaikka minä päiväsaikaan ihmisten ilmoilla viivyn, ja minulla on ihmisen muoto, niin halajoi minun henkeni sutten seuraan, konsa yö on läsnä, ja vain korvessa on minulla vapaus ja riemu ratki. Niin minun on mentävä, että sutten heimoa olen, vaikka minun sentautta noitana roviolla palaman pitäisi, sillä tainkaltaiseksi olen minä luotu!»

Vaan Priidik sanoi:

»Älä herjaa sinun Luojaas, vaimo, sillä Saatanan formussa sinua on käytetty!»

Mutta koska hän katsoi vaimoansa Aaloa ja juuri visusti etsei, ei hän kuitenkaan taitanut löytää tämän Saatanan lapsen katsannosta niitäkään riettautta elikkä paatumuksen julkeutta, vaan vaimo hänen vierellänsä oli paremminkin arka niinkuin metsänelävä ja sangen ihanainen miehen silmältä katsottaa.

Vaan hän muisti, että kasvojen kauneus on usiasti Saatanan syötti, niinkuin jo viisas Syrach varoittaapi: »käännä poies, poikani, kasvos kauniista vaimoista, sillä monta he ovat hulluiksi tehneet».

Niin Priidik yhä manasi vaimoansa Aaloa ja sanoi:

»Tätäkös se luoma rintasi alla tietää, joka on niinkuin yöperhosen siipi? Voi minua houkkoa, etten sitä ennen hoksannut enkä siitä varoitusta ottanut! Sillä totisesti se on noidanluoma ja sen Vanhan Vainoojan sormensija!»

Niin Aalo tähän sanoi:

»Ei ole se noidanluoma, vaan äitini suurta valkiata minua kantaissansa säikähti, koska riihi paloi, ja siitä tulenkirjat rintaani tuli.»

Vaan Priidik yhä hoki:

»Totisesti on Saatana sinut jo syntymästä poltinraudallansa merkinnyt, että hän omansa eroittaisi.»

Ja hän yhä tiukasti tutkisteli:

»Koskas metsässä viivyt, käykös Saatana tykönäs?»

Niin Aalo vastasi:

»Metsän Henki tulee tyköni.»

Niin Priidik kysyi:

»Missä hahmossa hän tykösi tulee, ihmisen elikkä suden?»

Niin Aalo vastasi:

»Ei ihmisen eikä myöskään suden, sillä ei hänellä ole muotoa eikä hahmoa, vaan hän on näkymätöin ja kaikkialla, niinkuin henki.»

Niin Priidik sanoi mielikarvaudessansa:

»Kukas olet, vaimo? Onkos sinussa totisesti kaksi luontoa, aljo toinen, vaan toinen villi niinkuin metsänpedon, joista vuoronperään itsekukin on vallan päällä, niin että toinen verta janoo suden lailla, ja toinen on niinkuin siviän vaimonpuolen!»

Ja hänen sielunsa pimitettiin suurella pimeydellä, koska hän ajatteli, että nämä kaunokaiset jäsenet näin Saatanalta hänen riettaisiin tarkoituksiinsa väärinkäytettiin.

Niin hän vielä kysyi:

»Juotkos verta samoin huulin kuin miehes suuta annat ja P. Armoaterian nautitset?»

Niin Aalo vastasi:

»Konsa susi olen, niin suden tekojakin teen.»

Vaan Priidik metsävahti silloin huusi suurella äänellä:

»Että minun silmääni piti näkemän saman vaimonpuolen, jonka ensi kertaa neitsykäisenä lampaitten seassa näin, nyt samaisten lampaitten kimppuun ihmissutena karkaavan ja näin viattoman verta juovan!»

Ja hän nousi nopiasti, seinältä luotipyssynsä sieppasi, sillä vaimoansa Aaloa uhaten, ja huusi:

»Mene silmistäni, suden huora! Mene heimos huomaan!»

Niin Aalon kädet tällöin irtautuivat vuoteen laidasta, kuhunka hän hädissänsä oli kiinnitarttunut, niinkuin merihädällisen laudanpalasta, koska syvyyden vesi häntä kuljuunsa viedä alkaa, samalla muotoa kuin hänen sielunsakin irtautui nyt ja ijäksi kristillisen seurakunnan yhteydestä ja kirkon varjeluksesta.

Vaan hän ovesta miehensä ohitse pihamaalle kiiruhti ja sieltä metsiin siskojensa ja veljiensä susien tykö ja heidän kanssansa kauvas susien poluttomille poluille, niihin riemuihin, jotka eivät ihmisten ole, vaan susien, ja salatut ratki.

9.

Mutta tältä retkeltänsä ei Aaloa enää takaisin kuulunut, senperästä kun hänen Priidik miehensä hänet vihapäissänsä korpiin ajoi, vaan hän oli ja jäi susien seuraan, niinkuin olisi Saatana tässä väkipainissa viimeisen voiton saanut, jota yhden nuoren vaimonpuolen sielun autuudesta painiskeltiin. Näin sai siis myös kaikille tiettäväksi sekä Pühalepan pitäjässä kuin myös koko Hiidenmaalla, että Suuremõisan metsävahdin vaimosta Aalosta oli tullut noita ynnä ihmissusi, ja rahvas alkoi siitä lähtien kutsua häntä _Sudenmorsiameksi_.

Niin oli nyt Aalo elikkä Sudenmorsian henkipatto ja kirkon kironalainen, niin että itsekukin taisi ajaa häntä takaa niinkuin metsänriistaa ja ilman rangaistusta hänet ampua, missä ikänä hänet tavoittaisi elikkä myös loukkuun sekä paulaan pyydystää niinkuin metsänpedon, sillä hän oli sekä lain että kirkon suojaa vailla.

Vaan aluksi oli niinkuin olisivat korvet ja suot hänet kitaansa nielleet, elikkä _Diabolus sylvarum_, hänen Herransa ja Mestarinsa, hänet visusti piiloittanut, sillä hänestä ei pitkään aikaan edes jälkeä nähty.

Mutta sangen pian alkoi ympäri Hiidenmaata kulkea kuulumisia erinomaisista enteistä, joita ei luonnollisella tavalla selvittää tainnut, vaan joista ulosnäkyi, niinkuin olisi Helvetin herhiläispesään tuikattu, ja sieltä tuhannen-tuhatta häijyä herhiläistä kiukuissansa kiiruhtanut.

Niin Pühalepassa ja samoin Keinassa ja Emastessa ja vielä etäämpänä Reigissäkin alkoi karjaa kadota laitumelta, ja yhä usiampia lehmiä sortua suohautaan, niinkuin olisi näkymätöin väki heidät hetteeseen vetänyt, vaikka paimen vieressä seisoi. Eikä heitä enää millään väellä saatu suomudasta nostetuksi, vaikka sarvista ja köysien kanssa kiskottiin, vaan heidän sorkkansa olivat suohon niinkuin kiinni juuttuneet noituuden mahdista, joka heitä alaskäsin veti. Ja samalla muotoa alkoi usiammilla paikkakunnilla lehmien maito muuttua tuiki ihmeellisellä ja murheellisella tavalla, niin ettei se enää ottanut pysyäksensä yhdessäkään astiassa, olipa se puukehlo elikkä savikruukku ja fati, vaan se heti alkoi pahentua ja mädätä ja oli eläviä toukkia ja sisiliskoja täynnänsä, niinkuin sen ylitse olisi kirot luettu.

Ja monta muutakin merkkiä Saatanan ja noituuden mahdista taidettiin tähdellepanna kristikansan kauhistukseksi.

Niin oli Suuremõisan vallassa yksi miehinen mies niin pahasti riehaantunut, että luuli kussakin katajapehkossa ilmielävän pirun piileskelevän, eikä ennen tosin raivostansa rauhoittunut, ennenkuin paljas miekka ynnä tikari oli pantu hänen ristiluillensa.

Ja vielä synnytti yksi lehmä Värssun kylässä härkävasikan, jolla oli kaksi päätä, mutta koipia kolme paria kahden puolen niinkuin koppakuoriaisella.

Niin niitä oli paljon Hiidenmaalla, jotka kaikessa tässä menossa vain tunnustähden näkivät, että yksi kadotettu ihmislapsi susien seassa viipyi, metsänpetojen kanssa kanssakäymistä pitäen, ja näin kristityn velvoitukset sekä armo-osallisuuden unhoittaen.

Sillä jo varhaissyksyllä alkoi kiertää huhuja, että Sudenmorsian oli näyttäytynyt siellä täällä yksinäisille eränkävijöille, jotka Kõpun korpiin eksyivät. Vaan ei yksikään heistä ollut nähnyt häntä läheltä eikä kiireestä kantapäähän, vaan ainoastansa väläykseltä, niinkuin päivänsäde metsässä läikähtääpi ja taas katoaa. Ja useimmiten hän oli ollut tosin ihmishahmossansa, mutta toisen kerran myös sutena, ja näin hänet oli nähty milloin laitumella karjan läheisyydessä, milloin metsissä ja soilla, mutta ei milloinkaan ihmisasumusten läheisyydessä, sillä niitä hän kaihti. Niin muudan hylkeenpyytäjä, joka elokuussa oli ammuskellut hylkeitä luodoilta, sanoi Kõrgessaaren rannassa vedenrajassa äkänneensä niinkuin nuoren hylkeen päivää paistattavan, vaan yhtäkkiä tämä mukamas vedenelävä olikin pystyyn ponnahtanut ja metsään hävinnyt, niin että hän tiesi Sudenmorsiamen nähneensä. Mutta monet metsänkävijät olivat pahasti pettyneet, sillä he olivat luulleet Sudenmorsiamen punaisten hiusten puitten lomasta puuntavan, vaan lähemmäksi tultuansa huomasivat ne hongan kyljeksi elikkä palaneeksi katajaksi. Elikkä he taas erhettyivät suon valkotuohista koivua yhden vaimon valkiaksi varreksi kuvittelemaan.

Niin monikahdat nuoret miehet Pühalepan kylistä koettivat useampaan erään ajaa takaa Sudenmorsianta opetettuin ajokoirain kanssa, niinkuin sutta elikkä kettua ajetaan. Mutta vaikka koirat vainusivatkin hänen jälkensä ja hänet juoksujalalle saivat, ei häntä kuitenkaan tavoitettu, sillä hän oli väleä jalvoistansa, ja _Diabolus sylvarum_ elikkä Metsän Henki varjeli häntä niinkuin valvattiansa. Niin ne, jotka itse olivat nähneet hänen ajokoirain edellä juoksevan, kivenkovaan väittivät, että hän yhtäkkiä, koska hän ahtaalle joutui, sudennahan yllensä heitti ja näin sutena henkensä pelasti. Vielä toiset sanoivat, että Sudenmorsian yhtäkkiä taisi muuttua lahoksi kannoksi elikkä suohon porraspuuksi, niin että hän väijyjiänsä ilomielin ilkkui, koska he hänen ylitsensä astuivat. Ja tämän kaiken he olivat valmiit todistamaan, jos heidät laskettaisiin _ad sacra_ elikkä P. Sakramentin tykö.

Mutta millä Sudenmorsian ruumiinsa ruokki ja vilulta varjeli ihmishahmossa viipyessänsä, sitä ei yksikään tiennyt. Niin toiset sanoivat hänen metsänmarjoista ja juurista hengenpitimensä ja särpimensä saavan ja vanhoissa kalkkiuuneissa ja tervahaudoissa yönsä viettävän. Vaan toiset (ja heidän lukunsa oli isompi!) arvelivat hänen sudenpesissä asuskelevan, ja susien hänelle sinne verekseltä ruokaa kantavan, samalla muotoa niinkuin omille penikoillensakin, milloin hän ei itse sitä ihmissutena itsellensä hankkimassa käynyt.

Näin oli koko Hiidenmaa täynnänsä tarinoita Sudenmorsiamesta, eikä kukaan niistä sen selvempätä tolkkua saanut, vaikka ihmisten kiihko ja kärsimättömyys oli suuri.

Mutta kerran, koska kaksi Hillikesten kylän miestä istui heinäladon edessä niitulla, niin tuli ladon takaa vesaikosta hiipien susi, jolla oli rinnan alla niinkuin vähä valkia laikka.

Vaan tämäpä susi ei ollut niinkuin luonnollinen susi hänen tavoiltansa, vaan jotain erinomaisempata oli hänen elkeissänsä, niin että miehet sen kumpikin kohta hoksasivat. Eikä tämä metsänpeto myöskään ihmisen näköä sen pahemmin karsastellut, vaan tuli sangen lähelle latoa, kussa miehet olivat, ja istuuntui matalan ja leviän kuusen juurelle niinkuin koira.

Niin toinen Hillikesten mies sanoi toiselle:

»Ei nyt ole oikein asiat, sillä totisesti tuo susi on metsävahdin Aalo elikkä Sudenmorsian! Eiköstä ollutkin Aalolla aina vähä hopiasolki rinnan kohdalla, missä sudella laikka?»

Niin toinen mies sanoi:

»Taritse sudelle leipää, niin piankin nähdään, tokko se on ihmissusi, elikkä muu metsänpeto.»

Niin ensimmäinen mies kokotti sudelle leipäkyrsän veitsen terällä.

Vaan susi sieppasikin sangen nopiasti sekä leivän että veitsen hampaisiinsa ja loikki takaisin tiheikköön, kusta oli tullutkin.

Mutta toisen kerran nähtiin Sudenmorsian lähellä kotilaiduntansa, kussa vähä paimenpoika karjaa kaitsi.

Koska paimenpoika juuri parhaillansa puolukoita kivellä paistoi tulen ääressä, niin hän näki Aalon, emäntänsä, vieressänsä seisovan.

Niin Aalo oli sangen murheellisen näköinen ja kysyi paimenpojalta:

»Kuulin pienen Piretin itkeskelevän, — mikäs lastani itkettääpi?»

Ja koska paimenpoika pelvoissansa ei vastannut, niin Aalo povestansa rihman otti, kuhunka oli pujotettu sudenhampaita niinkuin paterhelmiä, ja sanoi:

»Vie tämä leluksi lapselleni!»

Vaan paimenpoika säikähti, niinkuin olisi itse Mardus metsästä ilmestynyt (sillä Marduksesta ei ole kukaan kuolevainen kuullut muuta kuin äänen), ja hän häthätää karjansa kokosi ja sen päätähavin kotiveräjälle ajoi.

Mutta koska talvi tuli hänen lumiensa ja nietostensa kanssa, niin eivät sudet vielä ikänä olleet riehuneet Hiidenmaalla niinkuin tänä talvena. Niin oli niinkuin heidän sudenaivoissansa olisi mitämaks ihmisen ymmärrys asustanut, sillä koska he syvässä lumessa peräkkanaa kulkivat, niin he aina itsekukin astuivat edelläkävijänsä jälkiin, näin lukumääränsä salataksensa. Ja niin suuri oli heidän oveluutensa, että he kynsillänsä kaapivat loven lammaskarsinan seinän alustaan, ja sitä tietä kavalasti lampaan veivät, jos luukut oli lukittu.

Näin oli kaikissa heidän edesottamisissansa tänä talvena niinkuin erinomainen puhti, mutta myöskin järjenjuoksu, niin että sangen selkiästi taidettiin havaita, minkä mahdin kanssa he yhteyttä pitivät, ja kuka heidän oikia Päämiehensä oli.

Mutta Pühalepan sekä koko Hiidenmaan rahvas pani kaikki nämä erinomaiset enteet Sudenmorsiamen elikkä Aalon, Priidikin vaimon, syyksi, koska hänen sallittiin vapaana metsiä vaeltaa ja taikojansa tehdä, milloin sutena, milloin ihmisenä, ja näin olla pahennukseksi kaikille kristityille, Herran vihat ylitse Hiidensaaren vetäen.

Niin näihin aikoihin tapahtui myös, että vaimo Valber Tempan kylästä, jonka Jumala ja Veden Elementti julkisesti oli noidaksi ja ihmissudeksi todistanut, alkoi ynnä miehensä kanssa kivenkovaan väittää, että köysi, jonka varassa hän oli vesikokeessa kellunut, oli liian lyhyt, niin ettei hän ollut taitanut pohjaan painua, vaikka viatoinkin oli. Ja hän myös peruutti kaiken, mitä hän oli kidutuksessa _ad oram_ julkitunnustanut, ja näin vaatimalla uutta vesikoetta ja Jumalan tuomiota vaatei.

Mutta Ruotsin Laista ja sen käyttömiehistä ei taitanut sanoa, niinkuin yksi Irvihammas ja Tomppeli:

»Kävin sen Duomaritten tykönä, Ahdistuksess' ja hylkynä, Siell' istui Valhe näädässä, Ja Vääryys ketunnahoissa», vaan ylhäiset sekä alhaiset piti Oikeuden vaa'alla ja punnuksilla punnittaman.

Ja ettei kenkään Hänen Armollisen Majesteettinsa Drotninki Christinan alamaisista voisi väärästä tuomiosta esivaltaa syyttää, niin tuli käsky, että vaimo Valber oli pantava toistamiseen vesikokeelle.

Mutta koska hän toistamiseen pinnalla kellui niinkuin suorsa, ja näin kaikilta nähtiin, ettei hänen roviosta pääsemän pitänyt, niin hän juuri julmistui ja huusi pyöveleillensä ynnä rahvaalle, joka oli tätä Jumalan tuomiota päältäkatsomaan tullut:

»Minut te poltatten, mutta kussa on Sudenmorsian, joka kanssani Juhannusyönä ihmissutena juoksi!»

Ja tämän perästä alkoi ankara napina Sudenmorsianta vastaan rahvaan seassa, niin että monet kävivät valittamassa itse ijälliselle Valtamarskille Jacobus de la Gardielle, Hiidenmaan valtiaalle, kuin myös Olaus Duncanille, Pühalepan papille. Eikä näistä valituksista loppua tullut, vaan Olaus Duncanin piti vihdoin kirjoittaman itse Herra Piispa Iheringille Tallinnaan niistä eriskummallisista ja pöyristyttävistä asioista, kuin Hiidenmaalla Saatanan ja hänen Daimoniensa tahdosta tapahtui.

Mutta närkästys ja kiukku Sudenmorsianta kohtaan vain yhä kasvoi, koska aika kului, ja usiat kylänmiehet pitivät neuvoa keskenänsä, ettei Sudenmorsiamen totisesti pitänyt armahdusta saaman, jos hänet kiinni tavoitettaisiin, joko suden elikkä myös ihmisen hahmossa.

Vaan Sudenmorsian oli ja pysyi kadoksissa, niinkuin sateen kaste, joka rannan lentohiekkaan lankee.

10.

Mutta yhtenä yönä vielä varhain syksyllä ennen lumen tuloa viinakuussa (näin kutsuu maarahvas _October'iä_!) heräsi Priidik metsävahti taas yksinäisellä vuoteellansa, koska piskit pihalla kävivät ylön levottomiksi.

Niin Priidik luuli susien lammaskarsinaan pyrkivän ja nousi vuoteeltansa. Vaan hän akkunasta näki taivaan vahvuudessa vain nuoren kuun, joka oli kapia ja käyrä niinkuin kynnen reuna, mutta kuitenkin heikosti valaisi, niin ettei aivan pimiätä ollut.

Niin hän arveli kuun sakarain terävyyden pakkasia ja talven tuloa tietävän ja muisti vaimoansa Aaloa, joka oli vilun ja pakkasen valtaan jäänyt, sillä hän ajatteli häntä yhä yötä päivää.

Vaan hetken päästä ärtyi taas uudellensa piskien äläkkä, niin että Priidik metsävahti vihdoin vuoteeltansa toista kertaa töytäisi ja aukaisi oven pihamaalle mennäksensä.

Silloin hänelle näkyi kuun himmiässä valossa, niinkuin olisi iso harmaja susi syöksynyt hänen ohitsensa pirttiin, piskien haukku kintereillä.

Niin hän sangen nopiasti sulki oven, etteivät ärhentelevät koirat sisään päässeet, ja vanha taika tuli äkkiä hänen mieleensä. Ja hän otti raudankappaleen liedeltä, sen suden ylitse heitti ja sanoi:

»Aalo!»

Mutta koska hän vaimoansa näin ristimänimeltä kutsui, joka hänelle kerran P. Kasteessa oli annettu, niin sudentaika laukesi, ja Aalo seisoi yhtäkkiä hänen edessänsä, ihmisen hahmossa, mutta ilkialastomana, niinkuin juuri kylystä tullut. Vaan suden nahka oli pudonnut sykkyräksi permannolle hänen jalkoihinsa, niinkuin perhosen kotelo.

Niin Aalo oli lempiän ja säyseän näköinen, niinkuin kerran nuorena piikaisena kesäisessä lampaanpesossa Kassarin saarella, koska Priidik metsävahti häntä ison kiven varjosta salaa katseli. Ja hän oli ihan ihmisen muotoinen, valkia ruumiiltansa, paitsi noidanluomaa vasemman rinnan alla, ja hänen hiuksensa ilman pääliinaa ja taas kasvaneet, vapaasti valloillansa niinkuin neitsykäisen, ja punertavat niinkuin tumma männynkaarna.

Ja hänen kulmillansa oli kummallinen hohto ja suuri valkeus, ja hänen suunsa hymystä raollansa niinkuin raakun kuori, ikäänkuin hänen huulensa eivät ikänä olisi vereen kajonneet.

Vaan Priidik oli taas olevinansa niinkuin köysin vuoteeseensa sidottu elikkä halpaantunut, niin ettei hän yhtäkään jäsentä liikuttaa tainnut eikä myöskään suutansa puhuaksensa aukaista.

Eikä hän myöskään tiennyt, oliko tämä unennäköä, jota hänelle näin näytettiin, vai oliko hän valveilla vallan ja tämän kaiken ruumiillisin silmin näki, mutta hänen oli sangen ihmeellistä ja ratki autuuttavaa ollaksensa.

Niin hän kuuli vaimonsa Aalon kysyvän, ihmisen äänellä:

»Kuinka voi piskuinen Piret?»

Ja kohta Aalo jo kehdolle kumartui, otti lapsen kepiästi ja sen rinnoillensa asetti.

Niin Aalo istui akkunan alla lavitsalla, kussa hän ennen sadat kerrat oli istuskellut, ja lauloi lapsellensa:

»Emoseni, emoseni, Ruoki lasta rinnoillasi, Juutas lastasi imetti: Hevosrieskaa huomenella, Keskipäivin kehrävartta, Itkuvettä illan tullen.»

Niin Priidik ajatteli itseksensä:

»Kuinka hän taitaapi yhä lasta imettää, — eikö ole hänen rintansa ehtynyt?»

Mutta hän ei saanut sanaakaan suustansa, sillä hänen kielensä oli niinkuin hervotoin.

Vaan koska Aalo oli lapsen kylläiseksi ruokkinut, niin hän sen taas rinnoiltansa takaisin liekkuun laski.

Senjälkeen Aalo kysyi:

»Kuinkas jaksat, kallis Priidik? Onkos paitas ehiä?»

Ja ennenkuin Priidik ennätti suutansa aukaista vastataksensa, niin Aalo jo otti neulikon ja siitä lankaa ja neulan ja alkoi paikata hänen paitaansa nuoren kuun valossa, yhä lavitsalla istuen.

Niin kuun himmiä säde, joka ei vielä varsin vahvasti valaissut, silasi hopialla hänen olkapäänsä ja rintansa, niin että koko hänen nuori ruumiinsa oli niinkuin silkkaa ja siliätä hopiata.