Part 4

Mutta koska hän oli saanut paidan paikatuksi, niin hän sen lavitsalle käsistänsä laski ja katseli lempein silmin miestänsä Priidikiä, niinkuin olisi hämärissä hymynnyt, ja sanoi:

»Kuinkas on laitas, kallis Priidik? Onkos vuotees vilu?»

Ja koko yön hamaan huomenkoittoon asti he halasivat haikiasti ja rakkaasti toinen toistansa, niinkuin eivät ikänä olisi erossa olleet.

Mutta koska kukko ensimmäistä kertaa kiekaisi, oli Aalo kadonnut, niinkuin yönnäky.

Vaan tästä kaikesta ei Priidik metsävahti kenellekään sanaakaan luiskahtanut, sillä hän ei olisi tainnut käsi rinnalla sielunsa autuuden nimessä valallensa ottaa, etteikö se ollut vain unenharha ja hänen oman kaipuunsa kuvajainen.

11.

»Mutta koska tästä viinakuisesta yöstä oli tasan yhdeksän kuunkiertoa kulunut, ja kevät ja senjälkeen suvi taas vuoronsa perään saapunut Hiidenmaalle, ja heinänkorjuu oli parhaillansa Pühalepassa, niin tapahtui yhtenä ehtoona, että apuvaimo, joka Priidik metsävahdin tykönä lasta korjasi, kuuli hiljaista vaikerrusta veräjän takaa.

Vaan koska hän lähemmäksi katsomaan lähti, niin hän näki veräjän takana vaimonpuolen, joka oli nääntyä väsymyksestä, niin että hän oli maahan lyykähtämäisillänsä, niinkuin taakan alla, ja myös sangen vaisusti valitti, kuten suuressa kivussa.

Niin hän tässä viheliäisessä vaimonpuolessa tunsi Priidik metsävahdin vaimon Aalon, entisen emäntänsä, ja näki, että hän oli ihmishahmossansa ja ilmielävänä eikä suinkaan sudennahassa, sekä myös, että hän paraikaa oli lapsenvaivassa, ja kivut jo alkaneet.

Mutta apuvaimo ei aluksi tiennyt, mitä tehdä, sillä Priidik metsävahti ei ollut kotosalla tällä erää, vaan oli heinänkorjuussa, niinkuin muukin kylärahvas.

Niin Aalo rukoili apuvaimoa, sanoen:

»Kristuksen nimessä, armahda minua ja lämmitä sauna, sillä minulla on tosin suuri vaiva.»

Mutta Aalo oli ryysyissä yltäyleensä, niin että paljas iho paistoi, sillä vaateriekaleet olivat putoomaisillansa hänen yltänsä. Eikä hänen katsantonsa kauneudesta ollut mitäkään jäljellä, sillä vilu, tuiskut ja ahava olivat sen tyyten poiskuluttaneet, niinkuin sadevesi värin viruttaapi. Vaan hänen valkia hipiänsä oli sierettynyt ja pahkoilla, hänen jalkansa verihaavoissa, ja koko hänen muotonsa perin murheellinen katsottaa.

Niin apuvaimo, joka oli hurskas ja kammosi syntiä sekä noituutta, niinkuin louhikärmeen kähyä, kamppaili hengessänsä, sillä toinen ääni hänen tunnossansa kiivaasti käski hänen ajamaan tämän Ihmissuden päätähavin korpeen ja yön selkään, kusta hän oli tullutkin, ja kajoomasta käsillänsä Herran kirottuun. Mutta toinen ääni taas käski hänen armahtamaan lähimmäisensä raadollisuutta niinkuin laupias Samarialainen. Ja niin hän vihdoin lämmitti saunan, vaikka pelkäsikin näin noituutta ja Saatanan väkeä edesauttavansa.

Mutta tuskin oli Aalo saunan lauteille päässyt, ja apuvaimo ennättänyt ensimmäisen löylyn lyödä, kun jo kylästäpäin alkoi tulla tuhuttaa vaimonpuolta, mitä ikäloppuja heinänkorjuusta lie kotiin jäänyt, sillä karjalapsi oli kylään sanan vienyt.

Niin viisi, kuusi vanhinta kylänämmää pyrähti pihamaalle, niinkuin koikkuva korppiparvi, ja he siinä tovin aikaa neuvoa pitivät.

Ja senjälkeen monikahdat heistä tunkeutuivat saunaan, vaan toiset jäivät edelleen pihamaalle, etteivät he kaikin sisälle mahtuneet.

Niin he rupesivat heti ääneensä rähättämään ja lapsivaimoa vaivaamaan, joka saunan lavalla kivuissansa lepäsi.

(Mutta tämä on vanha maarahvaan tapa, että lapsivaimoa on vaivattava, niin että hän syntinsä tunnustaisi.)

Niin vanhin kylänakoista sanoi:

»Miksistä et jäänyt sudenkuoppaan, kussa koko talven olit? Mitäs ihmisten ilmoilta etsit, ihmissusi?»

Ja toiset päällekävivät julkikiukuissansa:

»Tunnustatkos hyvällä syntis, suden huora? Mistäs tulensikiös sait, suosta vai maasta?»

Niin Aalo vastasi, heikolla äänellä:

»Olkaasta vaiti, en minä teille mitäkään puhu.»

Mutta tätä hänen ei olisi pitänyt sanoman, sillä siitä vain yltyi akkojen kiukku, niinkuin olisi kipolla löylyä kiukaalle heitetty.

Niin yksi kylänämmistä uhkasi:

»Ellet puhu meille, niin kyllä vielä toisille puhut, jahka pyövelin käsiin ja vesikokeeseen pääset, Sudenmorsian. Eikös olekin Valber vielä roviolla vastaasi todistanut? Kuinkasta hän kuolinhetkellänsä valheella sieluansa kuormittaisi?»

Ja toinen taampana sanoi:

»Muistakaat minun sanoneen! Mitästä tämä metsävahdin Aalo aina kirkkoon viimeisenä jätätteli, ellei siunattua öylättiä saadaksensa, joka on Kristuksen totinen ruumis, että sillä taikojansa tekisi!»

Niin Aalo vaivojensa seasta vain yhä vaisummin vastasi:

»Menkää, menkää, — antakaa minun toki tähän kuolla!»

Vaan nyt vanhin kylänvaimoista kumartui Aalon ylitse ja sanoi tosissansa:

»Uskot elikkä et, vaan niin on, ettei lapsi ennen lanteistasi erkane, Aalo, etkä sinä kivuistasi kirvoitu, ennenkuin olet kaikki tyyten tunnustanut. Toki minä tämän tiedän, joka olen kolmen kylän lapset päästänyt ja monenkin kurjan syntisen tunnustuksen vastaanottanut. Tunnusta siis hyvällä, keneltä lapses sait, niin päästän sinut vaivastasi, sillä minä siihen sekä loihdut että temput tiedän.»

Ja toiset taas niinkuin kuorossa säestivät: »Tunnusta, kenenkä kanssa metsiä juoksit, ihmissusi! Suden sikiön saat, vaan et ihmisen lasta!»

Vaan Aalo vain kuiskasi:

»O, tätä tuskan kalkkia!»

Mutta tuskin oli hänen aikansa täyttynyt, ja lapsi syntynyt, kun Priidik metsävahti, joka oli heinäniitulta kotiin tullut, äkisti saunan oven aukaisi ja näki vaimonsa Aalon lauteilla ynnä vastasyntyneen kanssa lepäävän, ja kylänämmät hänen ympärillänsä.

Niin Aalo heikosti äännähti hänet nähdessänsä, vaan ei mitäkään sanonut.

Mutta Priidik hänen miehensä häneen tuiki tylysti ja ynsiästi tuijotti, niinkuin uppo-outoon ja muukalaiseen ratki, eikä hänen katsantonsa synkeydessä jälleentuntemusta eikä armahdusta ollut, sillä hänen muistinsa pimitettiin, ja hänen sydämensä perin paadutettiin tänä hetkenä vaimoansa Aaloa vastaan.

Niin hän tuiki unhoitti tänä hetkenä, että hän konsanansa oli tätä vaimonpuolta kalliina pitänyt ja omaksensa sanonut, niin suuri oli hänen kiukustuksensa katkeruus ja hänen häpiänsä, koska hän arveli vaimonsa Aalon metsästä ja susien tyköä lapsensa löytäneen.

Vaan Aalo kokotti vakahista lasta hänen puoleensa, niinkuin armoa anellen, ja sanoi:

»Priidik, sanostakin heille, että tämä lapsi, jonka tautta minä kivun kannoin, on sinun!»

Vaan samalla yksi vaimonpuolista katsasti lasta ja kirkasi:

»Suden vaihdokas tämä on! Nähkääs noidanluomaa sen rinnan alla!»

Niin Priidik vastasi pensiästi:

»En minä tosin tunne sinua enkä sinun sikiötäsi»

Ja nämä sanat sanottuansa hän aikoi taas menojansa mennä, niinkuin oli tullutkin.

Mutta ovelta hän vielä kerran kääntyi päin lavaa ja sanoi:

»Metsään sinä menit, metsän viemä ja metsän vihitty olet, ja metsästä lapsesikin etseit, Sudenmorsian!»

Niin Aalo sanoi:

»Priidik, Priidik, etkös enää muista yötä viinakuussa, jonka tykönäsi lepäsin?»

Mutta Priidik oli jo menojansa mennyt ja sulkenut oven jäljessänsä.

Niin Aalo vielä huusi hänen jälkeensä:

»Jos minun nyt tähän lapsineni kuoleman pitää, Priidik, niin muista, etten minä rauhaa saa, etkä myöskään sinä, sillä minun henkeni pitää harhaaman.»

Mutta nämä olivat viimeiset sanat, mitkä hän tässä elämässä sanoa ehti.

Sillä koska kylänvaimot näkivät, että Aalo heidän armoillensa ylönannettu oli, eikä hänen mistäkään, ei edes oman miehensä tyköä, apua eikä armahdusta saaman pitänyt, niin heidän kiukkunsa ylön kiivaaksi kiristyi, sillä he tiesivät nyt voiton päällä olevansa ja tätä tiimaa ja hetkeä jo kauvan vartoneet olivat.

Ja samalla aikaa alkoi pihamaalle kerääntyä yhä uutta väkeä, sillä kylänrahvas oli ehtoon tullen palannut heinänkorjuultansa. Niin heidän joukossansa oli myös monta miehistä miestä ja nuorempata väkeä sekä lapsiakin, sillä sana oli levinnyt, että Sudenmorsian, Priidikin metsävahdin vaimo Aalo, oli tullut kotiin.

Vaan aluksi he vain seisoskelivat pihamaalla ja saunaa kohti tuijottivat eivätkä mitäkään edesottaneet.

Mutta vaimot saunassa alkoivat taas häijysti härnätä:

»Missäs on minun kaksivuotias hiehoni, ihmissusi?»

»Missäs on minun uuheni?»

»Minne veit lampaan laumastani, Sudenmorsian?»

Niin ulkona väkijoukossa, kuin yhä kasvoi, alkoi uhkaava mutina, joka ei niitäkään hyvää tiennyt. Sillä Saatanan elkeet, joilla hän talven mittaan Hiidenmaata oli vaivannut ja sen ristirahvasta julkisesti pilkkanansa pitänyt, olivat itsekullakin niinkuin muistiin präntätyt.

Eikä kenelläkään ollut niitäkään epäilystä, etteikös tämän kaiken erinomaisen villityksen perijuuri, josta kaikki pahuus oli putkahtanut, nyt Priidikin saunassa heidän kättensä ulottuvilla viipynyt.

Niin he nyt tihiänä joukkona pihalla parveilivat, vaivihkaa saunaa kohti pälyten, ja heidän katseissansa oli yhtäkkiä sekä pelkoa että vihaa.

Sillä he tiesivät tuiki tarkoin noitien ja heidän Helvetin isäntiensä konstit ja kommervenkit, ja ettei heille mitäkään mahdotonta ollut.

Niin monikahdat lapset heidän seastansa juosta piipersivät saunan tykö, sen akkuna-aukosta sisälle kurkistaaksensa, ja taas takaisin, niinkuin heillä olisi tulenliekit kintereillä ollut.

Ja he huutelivat:

»Metsänhalli! Metsänpentu! Ihmissusi!»

Vaan yhtäkkiä yksi saunaan jääneistä vaimoista aukaisi oven ja huusi miesten parveen pihamaalla:

»Se on synti ja häpiä, että tainkaltaista sallitaan Pühalepassa. Lapsella on noidanluoma rinnan alla niinkuin äidillänsäkin! Polttakaa ihmissusi penikkansa kanssa, ennenkuin hän ennättää enempätä tuhoa tehdä!»

Vaan tovin aikaan ei tähän kukaan mitäkään sanonut.

Niin sama vaimo tuli lähemmäksi, keskelle väkijoukkoa, ja huusi:

»Tulityö on tulella rankaistava!»

Ja vielä hän huusi:

»Ette toki salli suden vaihdokasta ihmisten seassa? Se, joka ihmissudeksi rupiaa, myy itsensä Saatanalle kynsiänsä myöten. Eikö olekin hän henkipatto? Muistakaa Valberia Tempan kylästä!»

Niin yksi miehistä taampana sanoi:

»Hän on oikiassa. Tässä on vaarassa kirkko ja Kristuksen oppi ja koko Hiidenmaan autuus!»

Ja yksi nuorista miehistä silloin huusi: »Polttakaa toki Loksperin noita! Sytyttäkää sauna tuleen!»

Niin kuului yksinäisiä huutoja: »Polttakaa ihmissusi», mutta vielä ei kukaan kättänsä kohottanut.

Vaan silloin samainen vaimo takaisin saunaan riensi ja juoksi taas pihamaalle, palavainen kekäle kädessänsä, jonka hän oli saunan kiukaasta siepannut, ja toiset kylänvaimot hänen kanssansa.

Niin hän heilutti kekälettä päänsä päällä kaikkien katsottaa, niin että kipinät sinkoilivat.

Ja niinkuin olisi tulen näky ihmisten mielet ilmivalkiaan sytyttänyt, niin he alkoivat nyt pihamaalla ympärinsä juosta ja samoin saunalle lähetä, monikahdain yhä kirkuessa:

»Polttakaa ihmissusi! Polttakaa Loksperin noita!»

(Mutta Priidik metsävahtia ei enää lähettyvillä ollut, sillä hän oli heti saunasta tultuansa mielensä kipeydessä lähtenyt kauvas metsiin.)

Niin jotkut nuoret miehet tällöin nopiasti saunan oven pönkittivät, ja yksi heistä tarttui kekäleeseen ja sen saunan rutikuivalle olkikatolle linkosi, joka syttyi palamaan suureen sauhuun ja ilmiliekkiin, niinkuin yksi ainoa iso olkilyhde.

Eikä kulunut kuin lyhyt tuokio, ennenkuin koko sauna niinkuin rovio tulessa roihusi.

Ja tulen ryske oli niin ankara, ettei mitään vaikerrusta saunasta kuulunut.

Mutta tuskin oli sauna tuleen syttynyt, kun kaikki pihamaalla olijat olivat kuulevinansa niinkuin kaukaista suden ulvontaa, joka ensin oli heikkoa, vaan sitten sangen nopiasti läheni.

Ja tämä ulvonta oli pitkä ja perin haikia, niinkuin murheellinen ja valittava, ikäänkuin sudet olisivat suruansa ilmoille valittaneet.

Niin samalla nousi myös ankara myrsky, ja korvesta, kuin metsävahdin savupirttiä piiritti, kuului suuri kohina, niinkuin syvien vetten pauhu kosken kouruissa elikkä myös korpikuusien latvain humina, koska he hirmumyrskyltä sinne tänne riepoitetaan.

Ja tämä oli tosin Helvetin trumpalien pärrytystä ja Pimeyden sotajoukkojen päällekarkausta.

Niin joku joukosta sanoi pivoissansa:

»Katso, Saatana saapuu seitsemän häijymmän henkensä kanssa, ja meidän viimeinen tilamme on oleva pahempi kuin ensimmäinen!»

Vaan tätä susien ulvontaa ja metsän kohinata kesti koko saunan palon ajan elikkä vajaan tiiman, sillä sen ajan sisällä oli sauna palanut poroksi perustuksiansa myöten, niin ettei siitä enää ollut muuta näkyväistä jäljellä kuin kiukaan kivet.

Sillä kirjoitettu on: _Homo komini lupus_.

Vaan Aalo, Priidikin, Suuremõisan metsävahdin vihitty vaimo, Ihmissusi ja Sudenmorsian, näin vastasyntyneen lapsensa kanssa saunanpalossa tulensurmansa sai, joka noitia ja Saatanan lapsia varten on valmistettu, että heidän maallinen majansa tulen hehkulta puhdistettaisiin, eikä ruton siementä enää heidän eikä heidän perillistensä kautta eteenpäin kannettaisi.

12.

Mutta vielä on Jumalan _Gloria_ julkijulistettava, että se heliästi valollansa helottaisi, niinkuin joulukynttelit Pühalepan kirkon kruunussa, ja Daimonien ynnä heidän Herransa häviö kaikilta havaittaisiin, koska heidän julmalla porulla saaliinsa irtipäästämän piti, kuhunka he olivat atraimensa iskeneet.

Niin Priidik, Suuremõisan metsävahti, sai senperästä, kuin kaikki nämä tapahtuivat hänen pihamaallaan, iskun tuntoonsa. Ja hän tuli suureen vaivaan, ettei hän ollut aikanansa armahtanut vaimoansa Aaloa, vaan ensin karkoittanut hänet kotoansa ja sitälikin hyljännyt raivoisan rahvaan käsiin, ja näin sallinut hänen saunassa tuleen hukkua, itse metsiin lymyten.

Niin ei viattoman uni tästälähtein enää vieraillut hänen tykönänsä, että yöt läpeensä hänen tuntonsa valvoi eikä torkkunut, vaan sangen ahkerasti nakutteli niinkuin puutoukka hirrenpäässä. Ja hän oli öisin alinomaa näkevinänsä vaimonsa Aalon ja hänen punaiset hiuksensa, koska ne tulen liekkeihin sekaantuivat, saunan syttyessä, niin että ne kuin samaa tulta olivat.

Vaan samalla muotoa hän oli myös kaiken aikaa näkevinänsä hänet siinä ijäisessä tulessa, joka ei koskaan sammu, vaan ijankaikkisuudesta hamaan ijankaikkisuuteen kurjaa syntistä korventaa, niin että hänen pitää turhaan kielensä kostutukseksi vedenpisaraista anoman niinkuin rikas mies Latsarukselta Abrahamin helmassa.

Näin hän herkiämättä tämän sieluparan pelastusta elikkä kadotusta mielessänsä hautoi, niinkuin olisi hän siitä edesvastuun kantanut.

Ja hän myös saneli itsellensä:

»Minä tosin vain oman haikian mieleni harhaksi kuvittelin, että Aalo, minun vaimoni, viinakuussa yönsä vierelläni lepäsi. Mutta jos lapsi, joka ynnä äitinsä kanssa yhdessä tuleen jäi, oli minun eikä Saatanan ja hänen susiensa, niin olen minä totisesti edesauttanut heidän surmaansa ja minut pitää murhamieheksi kutsuttaman.»

Näin oli hänen sielunsa hätä tosin sangen suuri, eikä hän tiennyt, mitä tehdä sen huojennukseksi.

Niin tapahtui, koska Priidik metsävahti taas tämän perästä Pühalepasta Kassarin saarelle lähti, että hän kuuli, niinkuin ennenkin kerran, sen harjun alta kuin halki saaren Säärelle päin kulkee, ison lammaslauman määkivän hädissänsä.

Mutta lähemmäksi astuttuansa hän ei selittänyt ei paimenta eikä koiraa, vaan näki, kuinka iso susi karkasi reunimmaisen lampaan kimppuun ja sen maahan murti. Niin toiset heidän typeryydessänsä pakenivat vain parin askeleen päähän ja siellä kääntyivät päin ja lampaan tapaan alkoivat tuijotella perivihollistansa, niinkuin lintu lumoojata kärmettä, mutta eivät älynneet kauvemmaksi mennä. Vaan susi siihen paikkaan ensimmäisen saaliinsa heitti, ennenkuin hän sitä raadella ennätti, ja laumasta toisen lampaan sieppasi, että heidät hänelle näin kerkiästi tarittiin. Eivätkä taaskaan lampaat pelvoissansa paeta hoksanneet, vaan kappaleen matkan päässä yhdeksi rykelmäksi yhteen sulloutuivat, niinkuin vihamiestänsä vartoen.

Niin Priidik metsävahti muisti muuatta suvista huomenta, koska tällä samaisella Kassarin saarella myöskin lammasten hätähinen määkinä oli hänen korviinsa kaikunut, ja yksi nuori ja ihana piikainen toisten vaimonpuolten seasta paistanut niinkuin rannan katajapehkojen keskeltä punainen orjanruusu.

Vaan hänellä ei totisesti ollut aikaa näin haaveitansa havitella, sillä susi aivoitteli paraikaa kolmannen lampaan kimppuun käydäksensä. Ja että Priidik metsävahdilla sattui olemaan luotipyssynsä mukanansa, niin hän empimättä tähtäsi ja lähetti laukauksen sutta kohden, juuri koska se päällekarkaukseen rupesi.

Mutta hänen käsivartensa varmuus tällä kertaa pahasti petti, sillä susi ei sortunutkaan maahan, vaan päästi irti lampaan ja pakeni kiiruusti Kassarin Säärtä ja Orjakua kohden, kussa kasvoi tihiätä sekametsää, sinne hänen silmistänsä kadoten.

Vaan Priidik metsävahti, koska hän yhä Kassarin mäen harjalla seisoi, luotipyssy kädessänsä, ajatteli nopiasti:

»Mistäs tiedät, mies, etteikös se ollut vaimosi Aalo? Tosin hänen ihmishahmonsa tulelta tuhottiin, vaan mitäs jos hänen henkensä yhä sudenhahmossa harhaa lepoansa löytämättä, ja hän tänne kotisaarellensa takaisin pyrkii, kussa hän lapsuutensa ja neitsyytensä kullaiset vuodet vietti ja vielä kihlattunsakin löysi? Sillä vaikka hän jo yhdellä kuolemalla kuoli, niin sutena hän yhä elää, että hänessä kaksi luontoa oli, yksi ihmisen, vaan toinen suden.»

Niin hän alkoi suuresti halajoida uudellensa saman suden nähdäksensä, joka Kassarin saarella oli hänen luodiltansa pakoon päässyt. Hän kaivoi teitten risteyksiin sudenkuoppia, peittäen ne kepiöillä ja notkuvilla risuilla ja metsänsammalilla, ja myös valvoi monta yötä läpeensä, haaskalla väijyen, mutta kaikki suotta.

Niin ei hänelle mikään enää mitäkään merkinnyt, ei menestys eikä maallinen onni, vaan öin ja päivin hän nyt vain tätä yhtä metsänsutta ajatteli, jonka hahmossa hänen vaimonsa Aalon sielu yhä harhasi, lumostansa pääsemättä. Sillä hän hengessänsä tunsi, ettei ollut senkaltaista tekoa, jota hän ei edesottaa taitaisi, jos se vain tämän kadotetun sielun kahleistansa kirvottaisi, vaan hän olisi ollut valmis P. Ehtoolliskalkinkin kirkon sakaristosta varastamaan.

Ja hän oli öisin unissansa usiasti näkevinänsä samaisen suden, joka seisoi hänen polullansa, koska hän metsiä vaelti, ja häneen sangen haikiasti tuijotti, niinkuin olisi vangittu sielu vapahdustansa vartonut.

Niin vihdoin viimein hän ei enää jaksanut tätä sielunsa hätää kestää, vaan se hänelle yli voimain kävi, niinkuin ylön raskas kantamus. Vaan yhtenä huomenena hän etsei esillen sen hopiaisen vihkisormuksen, jonka Pühalepan pappi kerran kirkon alttarin edessä oli hänen sormeensa sovittanut, yhdeksi merkiksi P. Aviosäädystä.

Niin Priidik metsävahti tästä sormuksesta murheellisella sydämellä salaa hopiaisen luodin valoi ja sen pyssyynsä pani.

Ja koska ensimmäinen kuudanyö tämän perästä saapui, niin hän taas lähti sudenväijyntään hevoshaaskalle, joka hänellä oli varattu Haavasuon krouvin vaiheilla.

Vaan sinne saavuttuansa hän itsellensä pyhästi lupasi, ettei hän ennen paikaltansa hievahtaisi, ennenkuin sen suden oli nähnyt, jota odotti.

Niin hän kaksi yötä näin yhtämittaa vartoi, krouvituvan akkunan alla istuen, ja pyssy ladattuna lavitsalla. Mutta tuvassa oli öisin tuli sammutettu ja pimiä, ja kylmä uho, joka hänen jäseniänsä jäisesti puisti, henki paatisista seinistä sekä multalattiasta.

Vaan koska kolmas yö oli läsnä, oli ulkosalla outo ja syksyinen sää, ja hän taisi nähdä kuun vuoroin vuodattavan hänen valoansa, vuoroin pilven lonkaan lymyävän. Eikä ollut vielä talvi, eikä myöskään enää kesä, ei valkia, eikä vallan pimiä.

Mutta hevoshaaska oli vain muutaman sylen päässä krouvituvasta isojen paljasten koivujen alla, ja se paistoi selkiästi silmään, joka kerta, koska kuu tuli näkyviin.

Niin tämä yö oli senkaltainen, konsa kuolleet ja vainajat vaeltavat yltympärinsä ja elävitten ajatuksia ahdistavat suurella ahdistuksella.

Niin Priidik metsävahti taas tunsi vanhan tuskan uudella puhdilla päällensä tulevan, niinkuin hänen vaimonsa Aalon sielun rauhattomuus olisi häneenkin ruvennut.

Niin hän sanoi Herralle Jumalallensa:

»Anna minun lentää ikuisesti niinkuin lentohiekan laakialla rannalla, jos se Sinun tahtos on, mutta hänelle suo lepo, niinkuin vesilinnulle rantatöyrän raoissa.»

Mutta tuskin hän oli näin rukoillut, kun hänelle näkyi, niinkuin olisi haaska koivujen katveessa hiljaksensa liikahdellut.

Ja taas hänelle näkyi, niinkuin olisi yksi harmaja varjo haaskan ympärillä hiiviskellyt, kuun juuri pilvenraosta kurkistaissa.

Niin Priidik metsävahti tunsi tässä sudessa vaimonsa Aalon, joka kerran Juhannusyönä Daimonilta riivattiin ja sudeksi muutettiin.

Niin hän tarttui tuliluikkuunsa, kussa oli hopiainen luoti, ampuen suoraan akkunan läpitse, ja kohta kuului kimiä ulvonta, niinkuin olisi Saatana ja hänen Daimoninsa suurella riekunalla ja pahasti parkuen lentoon lähteneet, että heidän täytyi luopua saaliistansa.

Mutta koska kaikki taas oli tyyten vaiennut, niin ettei enää muuta kuulunut kuin korven humu ja ihmisen ijäti levotoin sydämen lyönti, niin Priidik metsävahti vyötti kupeensa rohkeudella ja lähti ulos koivujen alle haaskan tykö.

Niin ei siellä sutta itseänsä näkynyt, mutta ohuessa vitilumessa oli verijäljet, jotka johtivat koivikon laitaan.

Niin Priidik metsävahti niitä sykkivin sydämin seurasi, kunnes hän löysi suden kuolleena lumessa kyljellänsä lepäävän, sillä hopiainen luoti oli lävistänyt hänen sydämensä.

Vaan Priidik metsävahti ymmärsi rukouksensa kuulluksi tulleen. Niin hän paljasti päänsä niinkuin kirkossa ja näin sanoi:

»O, minun vaimoni Aalo, jolla oli yhtaikaa kyhkyläisen ja myös suden sielu, — oletkos nyt rauhan saanut? Koska nyt kahdesti kuolit, taitaako sielukultas taivaisen Isän helmaan lentää, jonka vaipan laskoksissa sillä on lepo ja rauha ratki. Koskas syntis poies pyhitään, taidatkos elävitten anteeks antaa?»

Niin ei hän tätä sutta kuopannut, sillä vanha käsky kuuluu, ettei ihmissutta, joka on P. Kasteen Liiton rikkonut, tohdi maahan haudata, ei siunattuun eikä siunaamattomaan.

Vaan hän keräsi risuja metsästä, ne rovioksi kooten, ja siinä suden poltti. Ja koska vain kypenöivä tuhka oli jäljelle jäänyt, niin hän senkin vielä kämmenillänsä yltäympärinsä hajoitti, ilman neljän tuulen viedä.

Ja tätä tehdessänsä hän siunasi ja sanoi:

»Sielu, kahtia lohkaistu, joka olit yhtaikaa yöstä ynnä päivästä, Jumalasta ja Perkeleestä, nouse Luojas tykö, että hän taas sinut lempein sormin yhteen liittää!»

Niin tähän päättyy tarina _Sudenmorsiamesta_ Hiidenmaalla.

Vaan kaikki kuin näille lehdillen kirjoitettu on, todistettiin kunniallisten ja hyvämaineisten todistajain ja silminnäkijäin suulla Alioikeuden tutkinnossa, jonka piti Priidik metsävahdin saunan palosta sekä hänen vaimonsa Aalon kuolemasta _Anno_ 1650 Pühalepassa Läänemaan Tuomari, luja ja totinen Herra Arend Aderkas, Kärblan perintöherra, yhdessä Kanssaistujiensa Thomas Gentschienin, Hiiumõisan herran, ja Wolmar Uexkullin, Essun herran kanssa, Vironmaan Herra Gubernatorin Erik Oxenstiernan käskystä.

Kavahtakaamme siis kaikki noituutta, joka on yksi hirmuinen ja kamala kappale, sekä Riettaan Hengen rienausta, joka ihmisen sukukuntaa riivaa ja ratki _trakasseeraa_.

Sillä, kalliit kristityt:

Koska Daimonin henkäys ihmiseen tarttuu, eivät hänen kantapäänsä enää maankamaraan kajoa; niinkuin tuuliaisessa hänen henkeänsä lennätetään lepoa vailla; hänen sielunsa kiudut kirkkaasti palavat, niinkuin öljyllä valeltu valkia.

_Quis novit Daemonis astus?_