Part 2

Niin Aalo tänä keväänä myös visusti varoi itse yksin suolle menemästä elikkä etäämmäksi metsään, niinkuin siellä olisi mitämaks vaara väijynyt. Sillä vielä ei hän ollut Kasteen Liittonsa lupausta tyystin unhoittanut, vaan pyhitetyn veden vaikutus yhä varjeli hänen sieluansa. Mutta vaikka hän näin kauvan aikaa pelvon ja halun vaiheilla viipyi, niin hän kuitenkin kypsyi kaipauksensa tulessa, niinkuin laiho helteessä sitä tiimaa varten, kuin tuleva oli.

Ja kaiken aikaa, koska tätä kamppailua kesti, askartivat hänen ajatuksensa sangen usiasti kuoleman katveessa, niinkuin hän olisi ennenaikaisen ja murheellisen kuolemansa edeltäkäsin aavistellut. Sillä kaikki oli hänelle niinkuin enteitä ynnä tunnustähtiä täynnänsä, joista hän merkkejä ja varoituksia otti ja niitä omaan kohtaansa sovelti.

Niin hän taisi huomenella herätessänsä sanoa miehellensä Priidikille:

»Huuhkaja huusi yöllä korkiassa koivussa, — mitäpä se tiennee?»

Elikkä hän sanoi:

»Mustat muurahaiset tulivat portaan raosta ja kulkivat yli kynnyksen, — ei se toki hyvää tiedä.»

Eikä hän näille puheillensa niitäkään vastaukseksi odottanut, vaan omaksi huojennukseksensa hän ne saneli.

Mutta yhtenä päivänä hän tuli metsänlaidasta ja sanoi:

»Minäpä näin tänään metsässä merkillisiä: kalmanperho oli keltaisella hiedalla katajaisten keskellä. Niin sillä oli mustat siivet, niinkuin Pühalepan papin paras messukasukka, mutta reunat hunajankultaa ja pilkut taivaansineä. Kukapa nyt kuolee?»

Mutta Saatanan ja noituuden nuoli, joka häneen oli sattunut, näin jo salaa myrkyllänsä hänen mieltänsä hämmensi, niin että Daimonit ynnä heidän Herransa kanssa Helvetissä ratki riemastuivat, sillä heidän saaliinsa oli saarroksessa, ja voitto läsnä.

Niin Juhannuksen aikaan tapahtui, että Priidik metsävahdin oli mentävä kahdeksi vuorokaudeksi Emasteen halkolaivaa kuulostamaan, ja Aalo jäi yksin kotiin tyttölapsensa Piretin, yhden vanhan apuvaimon ja vähän paimenpojan kanssa.

Mutta Juhannusyö on jo pakanuuden ajoista ollut täynnänsä noituutta, sillä Daimonit silloin kaikki valloillansa vaeltavat, ja noidat mustia temppujansa tekevät yön varjossa. Sillä tänä yönä he käyvät tien risteyksissä sekä kolmen aidan nurkkauksissa ja taikavoitehella veräjiä ja tallinovia voitelevat elikkä kasvavan viljan korret taikasolmuun sitovat, loihtujansa lukien ja näin karjaa ynnä vuodentuloa vahingoittaen. Ja saaren rahvas sanoo, että myös Näkki Juhannusyönä nuoren naisen hahmossa upotettua lastansa etsii.

Niin tänäkin Juhannusaattona Suuremõisan ja lähikylien nuoret lähtivät kaikin kiikulle ja juhannustulillensa, elikkä nuoret neitoset naimaonneansa ennustelemaan yhdeksistä yrteistä. Vaan vanha väki taas valvoi ja talonsa vaiheilla vartiota piti, ettei kukaan taikoja tekemään pääsisi elikkä pahaa silmää muljauttaisi.

Mutta Aalolla, Priidik metsävahdin vaimolla, ei ollut tänä ehtoona menoa minnekkään, vaan hän istui aittansa kynnyksellä.

Niin ehtoo joutui aikanansa, ja mettiäiset lepäsivät mesipuissa, kussa heidän kullainen kuormansakin. Ja kaikki nukkui niinkuin unessa, apuvaimo vuoteellansa, lapsi kehdossa, ja paimenpoika uunin pankolla, niin myös käsikivi, kangaspuut ja kalaverkot seipäissänsä, eikä edes avonaisesta kesäkodasta enää sauhua kohonnut.

Vaan palttinakangas, jonka Aalo talvipuhteina oli raideiksi kutonut, oli levitetty valkaistumaan nurmikolle, ja juoksi pihamaan poikki suviyön valkeudessa niinkuin kellertävä polku.

Niin Aalo aitan kynnykseltä näki auringon, Luojan silmän, yhä alenemistansa alenevan, vihdoin marjanmatalaksi, ja senjälkeen tyystin katoavan, ja kohta ehtoo vilpeni.

Silloin Aalo taas samaiset sanat korvissansa kuuli, mitkä kerran sudenajoissa:

»Aalo, Aalo, — piikaiseni Aalo, — tuletkos sudeksi suolle!»

Mutta ne eivät kaikuneetkaan nyt niinkuin kutsu elikkä houkutus, vaan niinkuin vääjäämätöin käsky, jota totella täytyi, vaikka se kuolemaan ja kadotukseenkin veisi.

Niin tällä erää ei Aalo enää vastustaa voinut, vaan tyyten unhoitti Kasteen Liittonsa, ja että Kristus, meidän Vapahtajamme, hänenkin takiansa on ristillä kärsinyt ja kuollut, samalla muotoa, niinkuin muinoin Herran kansa Israel unhoitti Jumalan ja pelastajansa, sen uljaan Sankarin Gideonin.

Vaan hän myötämielin heitti henkensä, sielunsa ja ruumiinsa Daimonin haltuun ja häneltä opastettaa.

Eikä edes hänen viattoman lapsensa vaikerrus häntä pidättää tainnut, sillä hän oli umpikuuro kaikelle muulle paitsi susien kutsulle.

Niin hän riisui kengät jalvoistansa, sillä oli jo myöhä, ja maassa vahva yökaste, ja näin lähti avojalvoin pitkin karjapolkuja suota kohden, jonne oli lähestulkoon kolme Ruotsin virstaa.

Vaan nämä polut olivat karjan polkemia ja kulkivat ristiin, rastiin, ja sydän liikahteli niinkuin lintu hänen rinnassansa.

Mutta tovin aikaa kuljettuansa Aalo saapui suuren suon laitaan, joka oli kukkivista suopursuista ja suomuuraimista sekä jäniksenvilloista niinkuin valkian sauhun sisällä. Eikä kuulunut tänne asti enää kylältä ei kukon kiekuna eikä koiran haukku, eikä myöskään pyhäisin kirkonkellot.

Ja suolla oli niinkuin sata silmää, hetteiden välissä, jotka kaikki tuijottivat tummin kalvoin ja vaieten tätä nuorta vaimonpuolta, joka yöllä vaelti.

Mutta Aalo hyppeli mättäältä mättäälle, ja vaivaiskoivujen vesat ynnä karpalojen lonkerot takertuivat hänen hameensa palteeseen, niinkuin kiinnipitäen.

Niin hän vihdoin saapui suosaarelle, keskelle suota, kussa kasvoi petäjiä ja tuomipuita sekä pihlajia, ja maa oli kovaa ja neulasia ynnä käpyjä täynnänsä ja myös isoja muurahaispesiä.

Silloin Aalo muisti vanhan taian, taittoi oksan tuomipuusta ja heilahutti sitä kolmasti yli suonsilmän.

Ja katso! kohta hän näki, kuinka sananjalka suon reunalla puhkesi siniseen kukkaan, joka siinti niinkuin sininen liekki.

Mutta maarahvas sanoo, että sananjalka kukkii vain kerran ajastajassa, aina Juhannusyönä.

Ja tämän sinisen sananjalankukan ympärillä, joka oli sinistä tulta, niinkuin suon sydän olisi syttynyt, tanssivat tarhakärmeet päät pystyssä elikkä myöskin niinkuin renkaat pyörien, ja heidän lukunsa oli monta sataa. Ja metsän menninkäiset ja tulihännät kumarsivat kukkaa kahden puolen, niinkuin se olisi uhrituli ollut.

Mutta susia oli suosaarella suuri joukko, vaikka oli suvinen aika, niinkuin olisivat kaikki Kõpun korvet ja Kõrgessaaren varjokätköt valvattinsa luovuttaneet, ja kaikki Muhun sekä Saarenmaan ja vielä mannermaankin sudet heidän laumaansa liittyneet. Ja he istuivat isossa piirissä, niinkuin neuvoa pitäen, tuuhea häntä kantapäillä, ja turkki takkuisena, vaan eivät ulvoneet.

Niin Aalo äkkäsi etumaisena istuvan ison suden, joka Suuremõisan sudenajoissa oli päässyt karkaamaan ketjun halki, ja hän tunsi sen kohta voimallisesta ruhosta ja silmien villistä vilkunnasta, ja ymmärsi, että se oli toisten susien päämies.

Ja samalla hän näki ison kiven kolossa uudenuutukaisen sudennahan, joka oli harmaankellahtava väriltänsä.

Niin tänä hetkenä Saatanan mahdista Aalolta tuiki pimennettiin hänen entinen elämänsä, niinkuin olisi suosyväri sen syliinsä upottanut iki-ajoiksi, kuin on: mies, lapsi, palkolliset, karja ja vielä Herran Sana ja Hänen Armoistuimensa.

(Sillä tainkaltaisen mahdin on Herra Daimoneille antanut, että heillä on valta rakeita, hallaa ja tuulispäitä matkaansaattaa ja myös myrkyttää ilman ja veden ja vielä ihmisiä susiksikin muuttaa.)

Vaan Aalo heitti sudennahan harteillensa, ja kohta hän tunsi ruumiillisen muotonsa tuiki tuntemattomaksi muuttuvan, niin että hänen ruumiinsa valkia iho peittyi takkuiseen karvaan, hänen piskuinen näköpäänsä soukkeni suden teräväksi kuonoksi, hänen vähät sorjat korvansa vaihtuivat suden pystykorviksi, hampaat raateleviksi torahampaiksi, ja kynnet metsänpedon käyriksi kynsiksi.

Mutta näin visusti tosin Perkele oveluudessansa sudennahan ihmisen ylle sovittaapi, että kynnet ynnä hampaat, niin myös korvat itsekukin tulevat heidän oikialle kohdallensa, niinkuin olisi ihminen jo äitinsä kohdusta _Lycanthropuksena_ elikkä Ihmissutena maailmaan tullut.

Vaan suden hahmon mukana heräsivät Aalossa samalla muotoa myös kaikkinaiset suden himot ja halut, niinkuin verenjano ja raatelemisen riemu, sillä hänen verensä myöskin sudenvereksi vaihdettiin, niin että hän oli niinkuin yksi heistä.

Niin hän villillä ja riemullisella ulvonnalla toisten susien seuraan liittyi, niinkuin kauvan kaivattujensa, että hän vihdoin viimein oli kaltaisensa löytänyt, ja toiset kuorossa ulvoen häntä sisareksensa tervehtivät.

6.

Niin tänä valkiana Juhannusyönä Priidik metsävahdin Aalo, vihitty vaimo, ensimmäistä kertaa ihmissutena juoksi.

Sillä tuskin hän oli ihmismuotonsa suden hahmoon vaihtanut ja susien seuraan liittynyt, niin jo sudetkin jättivät suosaaren ja alkoivat joukolla juosta halki korpien, hietanummien ja rahkasoitten luoteista kohti, Kõpuun ja Kõrgessaareen päin, Aalo heidän mukanansa.

Ja hän tunsi itsensä ynnä maailman ympärillänsä ratki muuttuneen, ja kaikki oli uppo-uutta, niinkuin hän olisi sen ensi kertaa ruumiillisilla silmillänsä selittänyt, samalla muotoa niinkuin esiäitimme Eva, koska hän Paratiisissa Hyvän ja Pahan Tiedon puusta kärmeen käskystä omenan söi.

Niin hänen jalkainsa jäntereitä ja kylkiensä lihaksia jännitti uusi, väkevä voima, niin ettei mikään välimaa ollut hänelle liian pitkä, vaan hän kepiästi ylitse suohautojen ynnä kaatuneitten metsänpuitten hyppäsi, ja hänen juoksussansa oli vinha vauhti, niinkuin länsituulen.

Vaan koko suo ja korpi oli täynnänsä hajuja, joita hän ei vielä milloinkaan ihmishahmossansa ollut tähdellepannut, ja nämä hajut tosin ärsyttivät häntä sangen kiivaasti, niinkuin olisi hänen ollut juostava itsekunkin jäljessä. Sillä ratki ihmeellisellä muotoa, jota ei selvittää taida, hän tarkoillensa tiesi, mikä haju millekin metsän elävälle kuului. Niin hän sieraimissansa vainusi jo kaukaa niinkuin tuiki tuttuna oravan elikkä ketun hajun, mutta myös kurpan, teirin elikkä metson ja vielä lisäksi siilin sekä jäniksenkin.

Mutta koska he yksinäisen metsätalon yöllisessä juoksussansa sivuuttivat elikkä kylää kaukaa kaartivat, niin tuli sieltä niinkuin uusien ja erinomaisten hajujen tulva, joka pani hänen verensä kiivaammin kiertämään, sillä hän oli tuntevinansa uuhien ja vohlien ja nuorten varsojen sekä raavaskarjan hajun, ja se pyörrytti häntä, niinkuin olisi veren villinnyt, että hän nyt suden heimoa oli.

Ja vielä muudan haju uhosi heitä vastaan niinkuin uhaten metsätalojen tanhuvilta, ja se oli outo, voimallinen ja peloittava, niin että hän tunsi uuden sudensydämensä rinnassansa hetkeksi hätkähtävän. Hän näki silloin muittenkin susien, sisartensa ynnä veljiensä, seisahtuvan juoksussansa, vainuuvan ilmaa ja taas kaksinkertaisella vauhdilla eteenpäin kiitävän, niinkuin olisi tästä hajusta uhonnut surmaa ja kuolemaa, ja se tietänyt verivihollista.

Sillä niinkuin kärmeen, sen vanhan madon, ja ihmisen, niin on myös Luoja säätänyt ikuisen vihan suden ja ihmisen välille, että heidän pitää toinen toistansa vainoaman.

Niin jostakin kylänkujalta hänen teräväiset sudenkorvansa eroittivat lyhyen naksahduksen, jota seurasi tulen leimaus ja pauke niinkuin pitkäisen jylinä, ja silloin he kaikki päätähavin ja pelvosta sokaistuina syöksyivät metsän pimeimpään pimentoon.

Ja hän oli myös tässä uudessa hahmossansa yhtäkkiä ratki varovaiseksi vaihtunut, niin että hän kaikkea epäili, niinkuin olisi joka taholla vaaran vainunnut. Niin hän nuuski sangen visusti risut ja oksat polulla, niinkuin olisi peljännyt petollisen sudenkuopan niitten alla peittyvän, elikkä paulan lehvien takana lymyyvän.

Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi. Sillä sen autuuden hekuma on arvaamatoin ja näin Saatanalta säätty, että hän senkautta ihmislapset kadotuksen kuljuun suistaisi.

Ja koska hän tarkemmin tovereitansa susia silmäsi, jotka hänen kanssansa tänä Juhannusyönä Hiidensaaren halki toisesta päästä toiseen juoksivat, niin hän isoksi ihmetykseksensä oli tuntevinansa heidän seassansa montakin muotoa, jotka olivat häneltä tunnetut hänen ihmishahmonsa ajoilta.

Sillä aivan tasavilkkaa hänen kanssansa juoksi ihmissutena vaimo Valber Tempan kylästä, ja vähän etäämpänä kirkkoväärti ja äveriäs isäntämies Suuremõisan vallasta, eikä hän heistä erhettyä taitanut, sillä hän näki sudensilmillä selkiämmin kuin ennen ihmisen silmillä. Ja vaimo Valber näytti hänelle käyrät ja teräväiset raateluhampaansa ohi juostessansa, niinkuin olisi tuttuansa tervehtinyt.

Mutta yhtäkkiä he kaikki kuulivat lehmän ammuntaa ja äkkäsivät karjasta eksyneen hiehon luhdan liepeellä.

Ja sinä silmänräpäyksenä Aalo tiesi, että hänen sudenluontonsa sen hiehon verta juodaksensa janosi.

Hän näki ison suden, joka oli niinkuin kaikkien susien päämies ja väkevämpi muita, karkaavan hiehon kimppuun ja sen kaulasuonet katkaisevan.

Ja senjälkeen tuli hänen ylitsensä suuri huume, niin ettei hän enää mitäkään selkiästi tajunnut, vaan viimeisetkin rippeet ihmisen luonnostansa ratki unhoitti. Vaan hän susien, siskojensa ja veljiensä mukana kaatuneen hiehon kimppuun karkasi, ja he sen yhteisesti repelivät.

Näin he vielä yön kuluessa repelivät monta uuhta ja nuorta varsaa sekä hiehoa.

Ja tämä verikaste on Saatanan Kaste, jolla hän liittonsa ihmisen kanssa lujittaapi.

Mutta koska he juoksussansa yhä luoteisempaan ennättivät, niin että jo vasemmalta Kõpun suuret korvet ja edestä Kõrgessaare sekä meren selkä alkoivat valkiasta yöstä kangastaa, niin sudet, jotka hamaan tähän asti olivat yhdessä pysyneet, nyt toisistansa erkanivat, yksin elikkä myös kaksin juostaksensa.

Niin myös Aalo äkkäsi juoksevansa kahden kesken susista suurimman kanssa, jonka hän Suuremõisan sudenajoissa oli karkaavan nähnyt.

Niin hän tiesi yhtäkkiä, että tämä susi oli häntä suolle kolmasti kutsunut ja häntä noutamaan tullut.

Ja hän tunsi hämmästyksellä olevansa tasaväkinen tämän väkevän metsänpedon kanssa ja jaksavansa hänen jokahista askeltansa seurata, vaikka hän vauhtiansakin vinhensi, niin että he nyt ikäänkuin lensivät yli nummien ja hetteitten.

Sillä sama veren villi palo poltti heidän sudensuonissansa, ja saman hengen hehku heidän sudensydäntänsä sykitti.

Ja nämä kaksi olivat ylpeimmät ja komeimmat kaikista metsänsusista ja Pyhän Yrjänän pedoista.

Niin aamu-yöstä, ennen auringonnousua, he saapuivat öisellä retkellänsä Kõpun korpiin, keskelle ijänikuista kuusiryteikköä, jota ei ihmisen kirves koskaan ole kajonnut, ja kussa naavaiset aarnikuuset sammaleisen maan pimentoonsa kätkivät.

Niin tuuli havasi kuusien latvoissa, huokauksensa huokasi ja uupui jälleen.

Silloin susi, jonka kanssa Aalo oli juossut, yhtäkkiä muutti muotoansa.

Metsän halki kulki elävä ja väkevä henkäys, niinkuin jättikeuhkot olisivat henkäisseet, ja koko korpi vavahti näkymättömäin askelten astunnasta, ja suuret siivet, joitten leveyttä ei kenkään kuolevainen vielä ole mitannut, kätkivät korven salatumpaan pimentoon kuin on aarnikuusien katve.

Sillä tämä susi oli _Diabolus sylvarum_ elikkä Metsän Henki, vaikka hän nyt vasta oikian hahmonsa edestoi.

Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpaltinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niinkuin yhtyy kaksi kastepisaraista, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.

Ja hän hajautui korpikuusien huminaksi, pusertui kultaisena pihkana hongan punaisesta kyljestä, katosi rahkasammaleen viheriäksi kosteudeksi, sillä hän oli _Diabolus sylvarum'in_ oma ja Saatanan saalis.

Mutta koska Aalo jälleen havasi, näki hän lepäävänsä ison kiven kupeella, lähellä kotipirttiänsä Pühalepassa, ja sudennahka oli hänen vieressänsä. Niin aurinko juuri lyhyeltä yönlevoltansa nousi, ja Aalo silloin nopiasti sudennahan kiven koloon lymytti ja kotiansa vuoteellensa kiiruhti, ennenkuin kukaan ennättäisi hänen poissaoloansa tähdelle panna.

7.

Mutta tästä yöstä lähtein oli Aalo kadotuksen oma ja liitossa Saatanan kanssa, ja hän alkoi juosta ihmissutena Loksperin noitain lailla, niin että hänellä oli niinkuin kaksi eri elämätä, koska hän vuoroin oli susi ja vuoroin ihminen.

(Vaan jos joku epäuskoinen epäilisi, kuinkasta tainkaltainen on mahdollista, niin lukekaan valistukseksensa, mitä ovat kirjoittaneet ja pränttiin antaneet _philosophus_ Pomponatius kuin myös Theophrastus Bombastus Paracelsus ja Thomas Aquinus, ja vielä mitä Ancyran Concilium _Anno_ 381 on päätöksessänsä julkijulistanut, joka näin alkaa: _Quisquis ergo aliquid credit posse fieri_...)

Niin hän päiväsaikaan yhä oli entisessä ihmishahmossansa, eikä kukaan olisi hänen katsannostansa mitäkään sen erinomaisempata havaita tainnut, paitsi että hän mitämaks oli kalvakampi entistänsä, ja hänen silmänsä kalvo liikkumattomampi, niinkuin se olisi salattuihin syvyyksiin tuijotellut. Ja koska hän ehtoisin pääliinansa hiuksiltansa päästi, niin oli niinkuin olisivat hänen hiuksensa palaneet entistä punaisemmalla hehkulla, niinkuin tuli mäntyhaloissa.

Mutta muuten ei hän laiminlyönyt yhtäkään askarrustansa, vaan ne kaikki niinkuin alati ennenkin toimellisena emäntänä toimitti, ensimmäisenä huomenella ja viimeisenä ehtoolla. Niin hän lehmät lypsi, käsikiveä väänti, lasta rinnoillansa ruokki ja vielä pellolla kynti ja äesti, niinkuin Hiidensaaren naisten tapa on. Ja näytti, niinkuin hän olisi ollut kahta virkumpi kaikessa vaelluksessansa, ja hänen kätensä ja jalkansa kahta vikkelämmät, ja samoin hänen sanansa miehellensä Priidikille entistänsäkin sulavammat. Niin monikin, joka näki hänen pihamaalla aittojen ja kaivon väliä edestakaisin pujottelevan niinkuin sukkulaisen kankaan loimien lomitse, sen miekkoisen sydämessänsä onnen myyräksi mainitsi, joka tämän tasaisen ja kaunokaisen vaimonpuolen omaksensa kutsua taisi.

Mutta koska yö saapui, ja Priidik metsävahti oli vaipunut uneen, joka oli raskas niinkuin raatajalla, niin alkoi hänen vaimonsa Aalon toinen elämä, joka päivällä visusti peitossa oli, niinkuin lepakot ja yöperhoiset vasta yön tullen horroksestansa heräävät, ja yön kukat yölle yksinänsä aukeavat.

Ja tämä oli hänen yöelämänsä, sillä se oli yöstä, pimeydestä ja Perkeleestä.

Sillä tuskin Aalo havaitsi miehensä Priidikin uneen uupuneen, kun hän jo ihmissuden vaistot verissänsä tunsi, niinkuin toisen luontonsa, joka päiväsaikaan maahan masennettu oli ja nyt yöllä väkevästi vallan päälle pääsi.

Sillä hän, joka oli luonnostansa lempiä, oli nyt verenhimoinen ja julma; hän, joka oli arka, oli nyt julkia; hän, joka oli siviä, oli nyt himoja täynnä.

Ja jokaikinen yö Aalo, Priidikin vaimo, nyt tälle uudelle sudenluonnollensa vapaan vallan antoi ja miehensä nukkuessa suoraan aviovuoteeltansa metsiin ihmissutena juoksi.

Niin siellä hän niinkuin Juhannusyönäkin sydämensä halusta sutten öisiin retkiin osaa-otti, eikä ollut sitä verityötä, jota hänen luontonsa olisi kauhistunut, eikä sitä Daimonien karkeloa, kussa hän ei olisi mukana kierinyt niinkuin lumikide, jota Daimonin henkäys kiidättääpi.

Näin oli öisin Suden ja Metsän Henki väkevä hänessä, ja hän oli altis tekemään, mitä ikänänsä _Diabolus sylvarum_ hänen käski, vaikka se olisi ryöstö elikkä murha ollut elikkä myös Kaikkein Korkeimman solvaisu.

Sillä hän kuului _Diabolus sylvarum'ille_ salatulla ja ihmeellisellä tavalla ruumiinensa, sieluinensa, niinkuin olisi hänen kanssansa verenliiton tehnyt.

Vaan vaikka Aalo harva se yö näin noitien sapattia juhli ja metsänpetona korvessa juoksi, niin ei hänen katoamistansa alussa yksikään ymmärtänyt tähdellepanna, sillä hän ennätti aina ennen kukonlaulua vuoteellensa miehensä Priidikin viereen. Eikä kukaan kylän rahvaasta myöskään oivaltanut häntä syyttää vohlien elikkä karitsain katoamisesta, vaan se pantiin luonnollisten sutten syyksi.

Mutta joskin Herra joskus pitkämielisyydessänsä sallii Saatanan ja hänen trenkiensä juosta niin pitkälle kuin liekaa piisaa, niin hän kuitenkin ajallansa taas köyteen kourallansa tarttuu ja juuri väkevästi tempaisee.

Niin yhtenä huomenena tapahtui, että Haavasuon krouvari poikkesi Priidik metsävahdin pirttiin ja pakinoidessansa sanoi:

»Nyt on minulta taas paras uuhi tiessään, sillä viime yönä raateli sen metsänhalli.»

Niin Priidik metsävahti kohta kyselemään:

»Kerro, kallis kylänmies, kuinkasta tainkaltainen tuho tapahtui?»

Niin Haavasuon krouvari sanoi:

»Viime yönä, koska tarhasta määkinätä kuulin, lähdin katsomaan ja näin metsänpennun lammasten kimpussa. Niin minä sangen nopiasti tuliluikkuni etsein ja sillä vainolaista tähtäsin ja lienenkin sitä jalkaan osannut, mutta lampaan peto sentään saaliiksensa sai ja nilkuttaen metsään juoksi.»

Vaan tuskin olivat nämä sanat hänen huuliltansa lähteneet, kun Aalo, Priidikin vaimo, tuli pihalta pirttiin vesikorvoa kantaen ja nilkuttaen vasenta jalkaansa, joka oli verissä.

Niin Haavasuon krouvarin silmät niin kuin käskystä Aalon jalkaan pysähtyivät, ja hän sanoi:

»Tosin olisi se senpuolesta voinut olla ihmissusikin, sillä sitä ei tapa muu kuin hopialuoti elikkä seljapuun sydän. Niin on ihmissuden villitys jo Hiidenmaallekin ennättänyt, koska Valber Tempan kylästä kuuluu ihmissutena käyneen, ja on nyt vankityrmään ja pyövelin käsiin heitetty.»

Ja hän jatkoi puhettansa, koska hän yhä Aaloa ja hänen jalkaansa katseli:

»Valber on tänä aamuna vesikokeessa kellunut pinnalla kepiästi niinkuin rasvahanhi elikkä kaisila, vaikka molemmat kädet ja jalat oli ristiin köytetty, ja koska senperästä pyöveli hänen peukalonsa kruuveihin kiristi, on hän tunnustanut sutena juosseensa ja Loksperillä käyneensä. Niin musta mies oli tullut hänen tykönsä metsässä, ensin heinäauman hahmossa, mutta senjälkeen saksain vaatteissa, koska hän parastaikaa luutia teki, ja on hänelle makiaista juurta syötäväksi tarinnut, joka ensin maistui hänen suunsa laelle imelältä niinkuin linnunmesi, vaan sitten karvaalta niinkuin pirunpihka, ja on mies senjälkeen hänelle myyränkolosta kiven alta sudenvyön antanut.»

Vaan koska Aalo Valberin nimen kuuli, niin hänen katsantonsa hetkeksi niinkuin kangistettiin, ja hän miehiin selin kääntyi.

Niin Priidik metsävahti tähän sanoi:

»Nämä ovat tosin murheellisia asioita kristityn korvan kuulla, mutta vielä on Suuremõisan kreivillä haapapuuta metsissänsä Loksperin velhoin varalle. Vaan oletkos, krouvari, koskaan sudenvyötä nähnyt?»

Niin Haavasuon krouvari vastasi:

»Kuullut olen, vaan nähnyt en. Mutta tehty se on toisen kerran metsänhallin, vaan toisen kerran hirtetyn nahasta, ja siihen kuvattu kaksitoistakymmentä taivaan tähtikuvaa. Ja se kiinnitetään mukamas ihmisen uumille soljella, jossa on seitsemän paljinta, mutta jos yhdenkään palkimen avasit, niin taikakin laukesi.»

Niin Priidik metsävahti sanoi:

»O, tätä perisynnin pinttymystä! Vaan toiset taas hokee, ettei ole tarvis muuta kuin kolmasti kontata puun juuren alitse elikkä kolmasti kiven ympäri juosta, loihdut lukien, ja jo ihmissusi valmis.»

Niin krouvari tähän vielä sanoi päätänsä pudistellen:

»Koska Valberia roviolla ja tulensurmalla uhattiin, niin on hän vielä sanonut: jos minun pitää roviolla palaman, niin totisesti pitää vielä toistenkin kanssani palaman. Vaan mitäs tainkaltainen sana tietää? Eiköstä sitä, ettei Valber ole ainokainen ihmissusi Hiidenmaalla, vaan hänen siskojansa vielä vapaina juoksentelee?»

Niin Priidik metsävahti kysyi:

»Kuinkasta se ulosnäkyy, kuka ihmissutena käy, elikkä mitkä ovat hänen merkkinsä ja tunnustähtensä, että niitä kavahtaa tietäisi?»

Niin Haavasuon krouvari vastasi: