Part 3

Herrala hölmistyi, sillä Räisäs-Mikolla ei ollut tapana pitää Herralaa käymätalona. Ei osannut Herrala arvata, mikä Mikolla oli asiana ja minkävuoksi näin myöhään oli liikkeellä.

"Onpa täällä isäntä kotona", sanoi Mikko.

"Joo, kotona minä olen", sanoi Herrala levottomana.

Mitä saattoikaan olla Mikolla asiaa? Se, että Mikko asui Ollinvainiossa, lähellä meijeripaikkaa, antoi hänen käynnilleen erityisen merkityksen.

"Siellä oli paljon väkeä tänään Ollinvainiossa", puhui Mikko hitaasti.

"Oli, olihan siellä... olihan siellä väkeä... väkeähän siellä oli", hoki Herrala ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, Mikon istuessa penkillä ja ruvetessa hommaamaan piippuunsa.

"Taisi olla vettä kaivossa?" kysyi Mikko.

"Olipa siinä... oli siinä... vettähän siinä oli..."

"Niin kuuluu olleen..."

Herrala käveli lattialla ja hänen teki jo mieli kysyä Mikolta, mitä oli asiaa, sillä häntä hermostutti Mikon levollisuus. Mutta malttoi sentään mielensä ja kysyi:

"Kaiketi nyt savukyläläiset ovat hyvillään, että saavat osuusmeijerin Ollinvainioon?"

"Siltä se näyttää, että hyvillään ovat", vastasi Mikko.

"Mutta eivät saa!" sanoi Herrala niin kovalla äänellä, että emäntä heräsi. "Eivät saa, vaikka olisi ollut kaivossa vielä enempi vettä kuin olikaan..."

"Mitä vettä se lienee ollutkaan", sanoi Mikko salaperäisesti Herralalle silmää iskien.

Herrala sai kuin sähköiskun. Ääretön ilon aavistus täytti hänen mielensä, ja hän kysyi:

"Mitä? Mitä?"

Herrala kiehui kuin tulisilla hiilillä. Mikko pysyi kuitenkin yhä levollisena ja virkkoi:

"Olisi minulla kahden kesken sanomista!"

"Hyvä... hyvä", hoki Herrala, "hyvä on Mikko... hyvä on... Varro yksi minuutti..."

Herrala liikkui kuin tulipaloon lähdössä, sytytti pikku lampun, läksi sisähuoneisiin ja käski Mikon tulla perässä. Iloinen aavistus täytti hänen mielensä ja hän liikkui niinkuin viidennellätoista vasta olisi.

Parhaaseen huoneeseensa hän Mikon vei. Haki sikareja ja tarjosi. Ja odotti kuin tulisimmassa tuskassa...

"Niin, että ei se ollut kaivosta tullutta vettä, jota konsulentti mittasi", sanoi Mikko.

"Elä helkkarissa!" huudahti Herrala niin riemuissaan, että huone helähti.

"Kannettu sitä siihen oli", lisäsi Mikko.

Ja nyt vihdoin alkoi hän selittää, mitä Ollinvainion kaivolla oli toimitettu. Hän oli, Mikko, kyllä nähnyt ne Mallikylän kolme miestä, jotka vinttasivat kaivon tyhjäksi. Mutta ei ollut viitsinyt mennä puheille, vaikka valveilla oli ollut. Oli pannut nukkumaan ja nukkunut koko yön rauhassa. Ja nukkunut aamuakin pitkään. Mutta kun hän heräsi aamukahvia juomaan, oli hänen pirtilleen saapunut kaksi outoa etelänpuolen miestä, repaleisina ja nälissään. Ja ne olivat pyytäneet kahvia ja ruokaa ja sanoneet olleensa kummallisessa työssä koko aamupuolen yötä. Olivat kevättulva-ojasta kantaneet saavilla vettä Ollinvainion kaivoon!

Siihen asti ehti Mikko kertoa, niin Herrala jo hyppeli hyvillään.

"Siinäpä se olikin! Eikä meistä kukaan osannut aavistaakaan! Hyvä tulee! Hyvä tulee! Mainioita miehiä! Kuinka sitten? Olivatko saaneet palkan? Kuka palkkasi heidät? Semmoisia helvetin lurjuksia!"

"Minä aloin miehiltä tiedustella, että kuka teidät semmoiseen hommaan pyysi", jatkoi nyt Mikko tietojaan, "niin kertoivat, että olivat yöpyneet erääseen taloon, jonka nimeä eivät tienneet, ja yöllä herätti heidät outo mies ja lupasi viisi markkaa kummallekin, kun kantavat juoksevasta ojasta vettä kaivon puolilleen... Mies oli antanut saavin ja opastanut Ollinvainioon ja maksanut palkan jo etukäteen..."

"Se on epäilemättä ollut Jaakkola-lurjus, joka minut on haastanut murhayrityksestä! Mutta jopa osui paikalleen!" riemuitsi Herrala. "Nyt se saapi itse västinkiä!"

"Niin miehet kertoivat. Saivat siinä sitten minun mökilläni ruokaa ja kahvia ja läksivät kävelemään ja tukkiajolle sanoivat menevänsä. Minä sitten aloin akalle tuumata, että jopa tekivät konnan työn, että jo pitäisi tulla ilmi. Mutta akka kielsi, että elä sekaannu koko asiaan. -- Vaan kun minä sitten kuulin konsulentin lausunnon -- olin miesjoukossa minäkin, -- ja näin, ettei kukaan ymmärrä epäilläkään, että kaivoon olisi muualta vesi tuotu, niin arvelin: Jo pitää tämmöisen asian julki tulla! Ensin aioin lähteä asiasta Mallikylän Maaherralle ilmoittamaan, mutta..."

"Oikean miehen luo osasit, Mikko, kun tänne minun luokseni tulit", sanoi Herrala. "Oikeaan osasit ja oikein teit. Tästä nousee vielä hirveä elämä, Mikko. Savukyläläiset... enpä tiedä, vaikka laitettaisiin linnaan joka mies... Semmoisia saakelin hunsvotteja! Tästä asiasta nousee monta juttua, saat kuulla, Mikko..."

Ja riemuissaan pisti Herrala Mikolle setelin kouraan vaivoista ja äärettömän tärkeästä uutisesta.

Mutta lähtiessään sanoi Mikko:

"Ei huoli puhua mitään, että minun kauttani on asia selville saatu. Sen vuoksi näin myöhään tulinkin, ettei kukaan tietäisi minun täällä käyneen."

"Ole huoleton vaan, Mikko!" lupasi Herrala.

Mutta Mikon mentyä päätti hän lähteä heti Mallikylään, Maaherralle merkillistä uutista ilmoittamaan. Ei ollut aikaa vartoa aamun tuloa. Pian piti toimia!

Ja vaikka oli yö, alkoi hän hommata matkaan.

"Mihin nyt yöllä lähdet? Lähdetkö jalan vai hevosella?" kysyi emäntä sängystään.

"Asiat vaativat... sinä et ymmärrä näitä asioita", vastasi isäntä, ollen tulisessa touhussa.

"Herätä toki renki hevosta valjastamaan", kehoitti emäntä.

"Saan minä sen yksin valjaisiin", vastasi isäntä, ollen jo turkki yllään ulos menossa. -- "Pankaahan ovet kiinni, sammuttakaa tulet ja nukkukaa", lisäsi hän ovella mennessään.

Ja kiireesti valjasti hän hevosensa ja lähti täyttä juoksua löysäämään Mallikylään.

Kevät-yö oli, taivas harvassa tähdessä, ja päivä alkoi valjeta jo hyvin varhain.

Oli kuitenkin aivan pimeä silloin vielä, kun Herrala ajoi Ollinvainion ohi. Vaikkei mitään näkynyt eikä kuulunut, pysähdytti Herrala kuitenkin hevosensa kaivon kohdalla ja kuunteli...

Ei minkäänlaista ääntä kuullut korva, ei silmä mitään eroittanut. Hiljaista oli, ja Herrala jatkoi matkaansa.

Kun hän helisevissä tiu'uissa ajoi Maaherran pihaan, oli vielä hyvin varhainen. Karjakko oli juuri menossa aamunavetalle, mutta muu talon väki nukkui vielä.

Herrala ajoi hevosensa tallin seinälle ja pani kiinni. Karjakolta hän kuuli, että isäntä oli kyllä kotona, mutta makuulla.

Mutta kun hän hevosen kiinni saatuaan silmäsi pirtin ikkunaan, näki hän Maaherran seisovan alushoususillaan ikkunassa ja kulmat kurtussa katsovan pihalle...

Ei tuntenut vielä Herralaa. Mutta kun tunsi, niin juoksi portaille avojaloin ja yötamineissa ja kutsui sisälle. -- -- --

Hirmuinen rähinä syntyi koko Mallikylässä, sillä aamulla jo oli koko kylässä tietona, mitä koirankonstia savukyläläiset olivat harjoittaneet.

Maaherralle kokoontuivat melkein kaikki Mallikylän isännät, ja kova oli melu ja ääni.

"Jo minä sitä vettä katsoessani ajattelin, että niinhän tämä on kuin ojavettä, lumesta sulanutta", muisteli nyt Maaherra.

"Sen verran se tietää ja näkee se konsulentti", sanoivat toiset.

"Hänet pitää haukkua ja antaa hänelle epäluottamuslause", ehdottelivat toiset.

Ja päätettiin, että ensi tilassa kirjoitetaan konsulentille ja annetaan vähän kuka käskiä.

Mutta mitä on nyt ensiksi tehtävä, kun savukyläläisten roistontyö on paljastettu?

Kaikille osuuskuntalaisille on asiasta ilmoitettava, eikä tietysti tule enää kysymykseenkään meijerin rakentaminen Savukylän Ollinvainioon.

Maaherra päätti lähteä Herralalle toiseksi. Oli saatava kaikki osuuskuntalaiset puolelleen, ja silloin olisi asia valmis!

Niin päätettiin. Ja kun Herrala oli syönyt aamiaisen Maaherralla, lähtivät he yhdessä ajamaan kirkonkylälle päin. Ensiksi oli kirkonkylän Kauppila saatava puolelle. Kauppilalla oli vaikutusta sipillankyläläisiin, jotka epäilemättä seurasivat häntä.

Hyvin näytti kaikki käyvän.

Sillä kun Herrala ja Maaherra saapuivat Kauppilaan, sattuivat siellä olemaan Mäenpään Ulrikki ja Erkkilän Anaski, jotka Kauppilan kanssa paraikaa tuumailivat meijerin rakentamisesta.

Tavallista tulisemmalla vauhdilla rymistivät Herrala ja Maaherra sisälle, ja Herrala sanoi jo ovella:

"Jo kuuluu kummia, miehet! Jo siirtyy meijeri Savukylästä -- mihin siirtyneekään..."

Toiset hämmästyivät ja katsoivat kysyvästi, että mitä nyt...

"Niinpä taitavat asiat olla", lisäsi Maaherrakin.

Ja Herrala kertoi juurtajaksain, kuinka savukyläläiset ovat menetelleet saadakseen vettä kaivoon, kun konsulentti tulee tarkastamaan...

Kauppila, Mäenpää ja Erkkilä kuuntelivat ihmeissään, mitä Herrala kertoi.

Eivät pitkään aikaan puhuneet mitään, olivat pitkissä mietteissä.

"Ja Savukylän Jaakkolan konnantyöksikö sen uskotte?" kysyi vihdoin Kauppila.

"Asia on selvä. Muut eivät olisi semmoista hoksanneet", karjui Herrala, jota jo suututti se, etteivät toiset näyttäneet oikein uskovan.

"Vaan kuka näyttää toteen, että asia on niin?" kysyi Kauppila.

"Minä... Minä olen se mies, joka näytän toteen", huusi Herrala. "Ettekö ymmärrä, että asia on selvä... saakeli soikoon..."

"Kaukana on se selvästä", sanoi Kauppila. "Etelän miehet ovat voineet valehdella... Jos nyt ensin on perää siinäkään, että etelänpuolen miehiä on ollut liikkeelläkään..."

"Herra Jumala, kuinka hulluja te olette!" päivitteli Herrala, ja hänen täytyi ilmoittaa, kuka hänelle oli käynyt asian kertomassa.

"Joko nyt uskotaan? _Vasa'_?"

Mutta Kauppila naurahti.

"Eipähän sanonut Räisäs-Mikko itse nähneensä, että vettä kannettiin kaivoon", huomautti hän.

Silloin Herrala suuttui ja uhkasi luopua pois osuuskunnasta.

"Elähän kiivastu", houkutteli Kauppila. "Tässä täytyy olla varovainen, sillä osuusmeijerihommaamme uhkaa todellinen vaara, jos eripuraisuus pääsee vielä lisää versomaan."

"Niin tekeekin", sanoi Herrala. "Vaara tässä on tarjona, jos Ollinvainioon ruvetaan rakentamaan..."

"Samaa sanon minäkin", lisäsi Maaherra.

"Toistaiseksi on nyt kuitenkin Ollinvainio se paikka, jota enimmin kannatetaan", sanoi Kauppila.

"Mutta jopa olet tyhmä mies!" päivitteli Herrala. "Enpä minä olisi sinua noin tyhmäksi uskonut..."

"En usko juorupuheita!" sanoi Kauppila, ja Mäenpää ja Erkkilä olivat samaa mieltä.

Mutta Herrala, nähtyään ja kuultuaan, että hänen suuri uutisensa otettiin vastaan jotenkin kylmästi, raivostui kovin.

"Uskokaa tai olkaa uskomatta", sanoi hän vihassa. "Mutta sen minä sanon, että Ollinvainioon ei meijeriä rakenneta... ei rakenneta koskaan... On siihen asiaan muillakin sanomista kuin kirkonkyläläisillä... Jumalauta! Minä näytän sen!"

"Koeta parhaasi!" sanoi Kauppila.

"Niin teenkin."

Ja Herrala syöksyi ulos hyvästiä sanomatta, ja Maaherra seurasi häntä.

Ja he ajoivat Sipillan kylään lietsomaan.

Samana päivänä oli joka paikassa tietona, mitä Savukylässä oli tehty. Toiset uskoivat, toiset eivät.

Hirmuinen hälinä ja häsy syntyi. Ja monenlaisia muitakin juoruja oli kulkemassa. Rakennushomma jäi sikseen, sillä rakennustoimikunta oli kahden tulen välissä. Toiset käskivät rakentaa, mutta taas toisista kylistä tuli lähetystö adresseineen, että ei saa rakentaa ennenkuin asiat selvenevät.

Konsulentille oli kirjoitettu hävytön kirje, jonka konsulentti oli lähettänyt takaisin kirkonkylän Kauppilalle ja siinä kirjoittanut, ettei hän enää milloinkaan tule sekaantumaan Heinärannan osuusmeijerihankkeeseen.

Kirjeen sisältö tuli tiedoksi, ja monta syytöntä miestä epäiltiin sen kirjoittajaksi.

VI

Nyt vasta melu alkoi. Ei ollut semmoista nähty eikä kuultu. Innokkaimmat olivat kuin puolihulluja, ajaen kahakäteen raittia pitkin. Vihaisia yhteentörmäyksiä sattui, käräjillä uhattiin, ja olipa sattunut pienempiä tappelunnujakoitakin.

Kristityt -- ja niitä tai sen nimen omistajia oli paljon -- unohtivat kokoukset, joissa pyhää sanaa luettiin, ja reuhasivat niinkuin uskottomatkin. Pappikin pyöri joukossa, ei rauhan eikä sovinnon miehenä, ei evankeliumia saarnaten, mutta ankarinta lakia... lakia vain! Punoittaen ja asiaan innostuneena hänkin koetti "vaikuttaa".

Niin näytti, että jo loppuu koko meijerihanke yhteisellä suurella käräjäinkäynnillä, sillä niin paljon oli haasteuhkauksia.

Kahteen eri puolueeseen jakaantuivat taas osuuskuntalaiset. Toiset puolsivat Ollinvainiota, toiset vastustivat.

Savukyläläisiä haukuttiin ja soimattiin. Jaakkola oli antanut toisen haasteen Herralan Vantelle, ja uusia haasteita oli tulossa. Mallikyläläiset olivat kirjoittaneet kuvernöörille ja valittaneet siitä, että toinen puoli osuuskuntaa rakentaa väkisten meijerin semmoiseen paikkaan, jossa ei ole vettä. Ja olivat pyytäneet herra kuvernööriä, jos valtioapua pyydetään, jyrkkään sen kieltämään.

Niin oli.

Mutta oli joukossa sentään niitäkin, jotka hiljaisina olivat toivoneet yhteisen meijerin viimeinkin tulevan rakennettavaksi. Heille oli yhdentekevää, mihin meijeri rakennettaisiin, kunhan johonkin rakennettaisiin...

Mutta heistä ei kukaan välittänyt. Ne olivat hölmöjä, jotka eivät osanneet mitään ajatella...

Niin olivat asiat, ja kevät tuli. Meijerihirsiä oli kahdessa paikassa: Pikku-Herralan rantavainiolla ja Savukylän Ollinvainiolla. Ja kivet Kuusimäen Kaisan lammashaassa.

Jo ennusti moni, että siihen lahovat, että ei ikinä rakenneta niistä hirsistä meijeriä. Ja riitoja ja toria yhä jatkui.

Mutta sitten kevään tullessa, kun joki jo rupesi jäitänsä luomaan, maa kävi pälviin ja muuttolintuja alkoi saapua, kuului huhu, että taas on kuulutettu kokous.

Se kokous oli laatuaan ensimmäinen ja kaikkia kehoitettiin siihen tulemaan. Ja oli kuulutuksessa pitkälti selvitetty, mistä nyt tulee kysymys. Nyt ei tule kysymystä meijerin paikasta. Tässä kokouksessa ehdotellaan sitä, eivätkö osuuskuntalaiset suostu siihen, että naapuripitäjästä valitaan tietävät ja viisaat miehet meijeririitaa ratkaisemaan.

Koska, -- niin oli kuulutuksessa -- osuuskuntalaisten kesken on syntynyt erimielisyyttä, jopa hämmästyttäviä riitojakin meijeripaikasta, ja pelättävissä on, että riidat yhä jatkuvat ja meijerin rakentaminen niin ollen siirtyy vieläkin hämärään tulevaisuuteen, ovat eräät asiaa harrastavat ehdottaneet, että meijerin paikan päättäminen jätettäisiin neljän tunnetun ja ymmärtäväisen miehen tehtäväksi. Näistä neljästä miehestä ei yksikään saa olla Heinärannalta, eikä sukulainenkaan yhdellekään osuuskuntalaiselle...

Ja paljon muutakin selitettiin kuulutuksessa, joita levitettiin ympäri kyliä -- joka paikkaan.

No sillä lailla! Se oli uutta!

Kun vieraat tulevat ja tarkastavat paikan ja sen hyväksyvät, niin siihen ei sitten ole kenelläkään sanomista!

Ollin-Mikko, joka oli iloinnut siitä, että meijerin rakentaminen on iäksi jäänyt, ja mietiskeli ja laski jo, pitkäkö aika vielä oli käräjiin, jossa monta hauskaa taas näkisi, sai kylällä käydessään kuulla tuosta merkillisestä kuulutuksesta.

Sillä se kuulutus sai taas toivon versomaan. Se oli viisaasti ajateltu. Pitkämielinen oli varmaan se mies, joka sen oli hoksannut.

Ja joka kylässä ja joka talossa nyt mietittiin sitä, keitä miehiä naapuripitäjästä nyt valitaan riitaa ratkaisemaan, yksi ehdotteli yhtä, toinen toista. Mikko istui Ojalaisessa ja kuunteli, kun juteltiin. Siinä oli Ojalaisen seinällä kuulutuskin, koneella kirjoitettuna. Sekin luettiin Mikolle.

"Vai ei saa olla sukulainenkaan!" nauroi Mikko. "No olisi kumma nähdä ja kuulla, kuinka nyt käy? Puolustavatko Ollinvainiota vai Pikku-Herralan palstaa?"

"Niin, saa nähdä", sanoi Ojalainen. "Osuuskuntalaiset ovat nyt melkein kahtia, toiset Ollinvainion, toiset Herralan palstan puolella. Kumpikin puolue valitsee kaksi miestä..."

"Kunhan löytäisivät taattuja miehiä", sanoi Mikko.

"On niitä", kehui Ojalainen. "Naapuripitäjässä juuri onkin niitä, jotka tunnon mukaan päättävät. Siellä on esimerkiksi Öystin Antti, Saarelainen ja monta muuta."

"Saattaa olla", myönsi Mikko.

* * * * *

Toivossa elettiin ja kokouspäivää odotettiin.

Rantalaan, jossa ennenkin oli kokouksia pidetty, oli se nytkin kuulutettu.

Ollin-Mikkokin liittyi miesjoukkoon ja lähti kokoukseen. Maantie oli jo aivan paljas, joki oli tulvillaan, ja ainoastaan siellä täällä metsän siimeksessä ja viemäriojien pohjissa näkyi riutuvia kinosten jäännöksiä.

Pian alkaa kevätkylvöjen tekokin! Syksyyn menee parhaassakin tapauksessa rakennushomma! -- ajatteli Mikko. Kokoukseen oli jo saapunut niin paljon ihmisiä, ettei ollut puhettakaan sisälle menosta. Ja ulkona päätettiinkin kokous pitää.

Mikko pyöri väkijoukossa. Hän näki Herralan, joka silmät suurina katseli savukyläläisiä, kun nämä parvena saapuivat kokoukseen. Eillimmäisenä asteli Jaakkola, niinkuin mikäkin kuningas. Mutta Säkkijärven Ollia ei nytkään näkynyt.

Mallikyläläiset olivat vallanneet navetanpuolisen osan pihaa; heidän joukkoonsa menivät Herrala ja Jauholan Petterikin. Niinikään näkyi heidän joukossaan olevan Sipillan kylän Naattala, joka äsken oli Ollinvainiota puoltanut, mutta nyt liittynyt mallikyläläisiin ja Herralaan. Toisella puolella pihaa päärakennuksen turvissa olivat kaikki ne, jotka vieläkin Ollinvainiota puolsivat, sillä huhu, että kaivoon yöllä olisi vettä kannettu, ei saanut vahvistusta.

Niin seisottiin ja hiljaista puhelua kuului molemmista joukoista. Oli joukossa sentään joku, joka laski leikkiäkin niin että toiset nauroivat.

Kirkonkylän Kauppila luki kuulutuksen, luki kovalla äänellä ja kysyi, olivatko sisällön kuulleet ja ymmärtäneet.

Olivat. Kaikki olivat kuulleet ja ymmärtäneet.

Kauppila kehoitti valitsemaan puheenjohtajan.

Kuului vastauksia, että mies on hyvä, -- ei parane valitsemalla, -- ja Kauppila valittiin puheenjohtajaksi.

Kauppila nousi portaille, johon kannettiin pöytä ja tuoli.

"Ettei mitään epäilyksiä eikä väärinkäsityksiä syntyisi", puhui nyt Kauppila portailta, "olen pöytäkirjaa kirjoittamaan pyytänyt asianajajan ja lakimiehen herra P.A. Horsluntin..."

Horslunti oli ollut jossakin piilossa ja näyttäytyi nyt vasta Kauppilan selän takaa.

"Niin että suostutaanko, että herra Horslunti alkaa kirjoittaa pöytäkirjaa?"

Herrala liikkui levottomasti ja mallikyläläisten puolella kävi kova kuiskinta.

"Ei suostuta!" huusi Herrala. "Ei oteta Horsluntia kirjuriksi... se on viljanen vissi..."

"Ei oteta", huusivat kaikki mallikyläläiset, mutta kuistin edestä kuului ääniä, että Horslunti siihen juuri onkin mies paikallaan.

Kun melu vähän vaimeni, huusi Kauppila:

"Kehoitan siis kokouksen valitsemaan kirjurin!"

"Se passaa", huusi Herrala. "Täällä on Mäki-Pekan Viljaami, joka kykenee... käynyt kauppakoulut ja kaikki..."

Ja merkillistä oli, ettei Viljaamia vastaan ollut kenelläkään muistuttamista. Ja Viljaami raastettiin väkijoukosta ja vietiin portaille pöydän luo.

Viljaami suostui, vaikka aluksi koettikin vastustella. Ja näppärä kynämies näkyi olevankin. Kynä juoksi pitkin paperin valkoista pintaa, että vilkkui vain. Mutta hänen selkänsä takana seisoi Horslunti synkin naamoin ja kiiluvin silmin. Hän aavisti, että tuosta Viljaamista ehkä ajan oloon kehittyy kirjuri, joka lyö hänet laudalta ja astuu itse sijalle. Sillä niin saakelin sukkelaan juoksutti hän kynäänsä...

"Niin", jatkoi Kauppila, "niinkuin kuulutuksessa sanotaan, on nyt tässä kokouksessa valittava neljä naapuripitäjän miestä, jotka yhdessä tarkastavat näitä kysymyksessä olevia meijeripaikkoja ja sen tehtyään antavat kirjallisen lausunnon tarkastuksensa tuloksista. Kummanko paikan nämä uskotut miehet katsovat paremmaksi ja sopivammaksi, niin heidän päätökseensä on sitten tyydyttävä... Suostuuko kokous tähän ehdotettuun toimenpiteeseen?"

"Suostutaan. Se passaa", kuului ääniä monelta haaralta.

Mutta Herrala pyörähti väkijoukossa ja sanoi:

"Mutta näille valituille miehille on ennen tarkastusta selitettävä, että Ollinvainion kaivoon on kantamalla pantu vettä..."

"Niinpä tietenkin", myönsi Kauppila. "Kukin saapi näille valituille miehille selittää mitä tahtoo ja minkä luulee asiaan vaikuttavan."

"No, sitä minäkin!" rauhoittui Herrala.

Ja nyt siirryttiin eri pykälään.

"Keitä miehiä naapuripitäjästä kokous ehdottelee tähän erittäin 'kantavaan' toimeen?" kysyi Kauppila. Ei kuulunut vastausta. Kuului vain hiljaisia supatuksia ja rykimisiä.

"Pyydän lausumaan ajatuksenne", sanoi Kauppila. "Sillä heti, kun nämä neljä miestä ovat valitut, lähetetään valituille tieto ja pyydetään pian tulemaan... Asialla on kiire nimittäin..."

"Onpa tietenkin!" kuului Herralan ääni.

"Puhukaa siis!" kehoitti Kauppila, ja kirjuri, Mäki-Pekan Viljaami, sysi ja sysi kynäänsä mustepulloon, valmiina kirjoittamaan, ja hänen takanaan seisoi Horslunti hammasta purren ja kateellisin katsein...

Vihdoin kuului Mallikylän Maaherran ääni:

"Minä ehdotan suurviljelijä Öystin Anttia ja talokas Janne Merenemää, jotka ovat taattuja miehiä ja täälläkin tunnettuja."

"Öystin Anttia ja Janne Merenemää on ehdotettu", sanoi Kauppila. "Kannattavatko kaikki näitä miehiä?"

"Joo. Miksei... hyvät ovat miehet", sanoi Herrala.

Viljaami alkoi jo kirjoittaa, mutta silloin kuului Erkkilän Anaskin ääni:

"Minä en kannata Öystin Anttia, se piru petti minut hevoskaupassa..."

Mutta mallikyläläiset vastasivat, että mitä annoit, sokko, pettää itseäsi.

Valituiksi tulivat siis Öystin Antti ja Merenemän Janne.

"Siis kaksi uskottua miestä on jo valittu. Toiset kaksi vielä. Ketä ehdotellaan. Joutukaa! Naapuripitäjässä on paljon kristityitäkin miehiä."

"Minä puolestani kannattaisin Reikälän saarnamiestä", kuului nyt Pitkänrannan Israelin rämeä vanhan miehen ääni. "Hän on totinen kristitty ja tekee oikeaa jälkeä. -- Ja mitä neljänteen mieheen tulee, niin Kirkkovaaran Aukusti on totisesti herännyt ja maallisia asioitakin ymmärtäväinen mies. Ehdotan siis, että äsken valittujen lisäksi valitaan Reikälän saarnamies ja Kirkkovaaran Aukusti, kristityitä miehiä kumpikin..."

Ei kuulunut hiiskaustakaan vastaan. Kaikki tunsivat Reikälän saarnamiehen kelpo mieheksi, joka monet kerrat oli Heinärannallakin käynyt paatuneita omiatuntoja kolkuttamassa. Ei hänestä kenelläkään ollut pahaa sanottavaa. Eikä Kirkkovaaran Aukustistakaan.

"Kaikki siis ovat sitä mieltä... eli kaikki kannattavat Reikälän saarnamiestä ja Kirkkovaaran Aukustia?..."

"Kannatetaan", kuului joka haaralta.

Viljaami kirjoitti, Horslunti puri hammasta ja hymyili ivallisesti.

"Jaa. Kokous katsotaan siis päättyneeksi", sanoi Kauppila. "Minä otan toimekseni jo tänään kirjoittaa valituille, että he saapuisivat aivan heti..."

"Joo. Aivan heti heidän pitää tulla", kuului Herralan ääni.

Kokous oli siis lopussa, mutta näytti kuin ei sittenkään oltaisi oikein tyytyväisiä, niinkuin jotakin odotettaisiin.

-- On kummaa nähdä, mikä tuosta tulee, -- mietti Ollin-Mikko ja rupesi hänkin piippuunsa panemaan.

Ja niin piippuillessa syntyi yleinen keskustelu. Ja niin näytti, että sovinto tästä vihdoinkin tulee. Nythän oli koko asia vierasten hallussa, -- nythän ei tarvinnut toisten syyttää toisiaan.

"Tehkööt nyt hyvät miehet parhaan ymmärryksensä mukaan, siihen täytyy kaikkien tyytyä!" sanottiin.

"No, se on oikeaa puhetta!"

"Kun olisi jo ennen hoksattu naapuripitäjästä valita riidanratkaisijat!"

"Joo. Kun olisikin, niin monta harmia olisi vältetty..."

"Niin, ja haastetta..."

"Joo, ja haastetta..."

"Riidat pitää sopia pois! Parempi laiha sovinto kuin lihava riita."

"Joo. Herrala ja Jaakkola... sopikaa pois...!"

"Saadaan tuumailla tässä!" lupaili Jaakkola, mutta Herrala ei puhunut mitään.

Niin puheltiin, ja yhteinen osuusmeijeri näytti sittenkin olevan se aurinko, joka kaikkien sydämiä lämmitti. Melkein itku silmässä olivat muutamat, niin olivat hyvillään. Keskenään, hyvinä ystävinä jo kaikki juttelivat eikä näyttänyt olevan eroa puolueilla.

Yhtenä miehenä seisottiin. Mutta juuri kun sydämet alkoivat lämmitä ja vanhat vihat taas mielistä hälvetä, nauroi Horslunti ja sanoi:

"Jo nyt olette menneet semmoiseen satimeen, ettei teitä siitä pelasta maa eikä taivas, ha, ha, ha..."

Odotettiin pelästyneinä, mitä Horsluntilla, kaikkitietävänä, on sanomista.

Missä ja mitenkä on menty satimeen?

"No, hullumpaa yritystä en ole kuullutkaan", pilkkasi Horslunti. "Menette järkeä ja ymmärrystä hakemaan naapuripitäjästä... Kyllä ne teille meijeripaikan näyttävät, niin kristityitä kuin ovatkin! -- Nyt on neljän miehen sormennokissa koko Heinärannan osuusmeijeri... johan semmoiselle nauravat hevosetkin..."