Part 4

"Jaa, mutta emme me anna itseämme pettää", sanoi Herrala, mutta muut eivät ymmärtäneet sanoa sitäkään, niin olivat hämmästyksissään Horsluntin puheista.

"Vastahan olette tehneet päätöksen, että annatte näille neljälle miehelle vallan määrätä meijeripaikan vaikka keskelle Karhunuomaa!" ivasi Horslunti yhä ja nauraa hökerteli. "Satimeen menitte... Semmoisia poikia te olette."

Mutta nyt pääsi Mallikylän Maaherra entiselleen, ja hän suuttui Horsluntille.

"Semmoisia päätöksiä tässä ei ole tehty", sanoi hän. "Ja mitä on päätetty nyt yksimielisesti, niin siihen ei pitäisi herra Horsluntilla olla mitään sanomista... Missään tapauksessa emme tule tarvitsemaan Horsluntin apua... Sitäpaitsi ymmärrämme kyllä, mistä Horsluntin kiukku on lähtöisin... Niin että Horslunti on hyvä ja pitää suunsa kiinni asiassa, jossa ei ole hänen neuvojaan kysytty..."

"Niin vain... niinpä tietenkin", sanoi Herrala.

Horslunti naurahti Maaherran puheelle, mutta siirtyi kuitenkin väkijoukon taakse.

Mutta sittenkin näytti Horsluntin puhe jotakin vaikuttaneen, sillä pitkissä mietteissä rupesivat ukot kokouksesta poistumaan.

* * * * *

Mutta saman päivän iltana kirjoitti Kauppila kaikille neljälle valitulle miehelle naapuripitäjään kirjeen, jossa meijeririidan syyt selitti ja pyysi heitä tulemaan meijeripaikasta arvostelunsa antamaan.

Ennenkuin vastaukset saapuivat, alkoi liikkua kaikenlaisia huhuja. Kerrottiin, että mallikyläläiset olivat lahjoneet Reikälän saarnamiehen, että puolustaisi Herralan palstaa. Kerrottiin lisäksi, että toisiinkin valittuihin miehiin oli koetettu vaikuttaa.

Käytiin kuulemassa Kauppilassa, joko ovat vastanneet ja aikovatko tulla ja milloin.

Eräänä päivänä saapuivat vastaukset kaikilta.

Reikälän saarnamies lupasi tulla jo pari päivää ennen, sillä häntä oli pyydetty pitämään seurat samalla matkalla. Myöntävän vastauksen olivat niinikään lähettäneet Merenemän Janne ja Öystin Antti.

Mutta Kirkkovaaran Aukustin kirje oli pitkä. Aukusti näytti olleen kahdella päällä.

"Minä kyllä meijeririitanne ymmärrän", kirjoitti Aukusti, "ja mielelläni ottaisin vastaan niin uskotun toimen. Mutta, -- tunnenko oikein heinärantalaiset? Pelkään, että tunnen. Olenpa melkein varma, että vaikka meidän neljän lausunto meijeripaikasta sattuisikin aivan yhdenlainen, ei päätöksemme sittenkään kaikkia miellyttäisi. Kuitenkin, kun olen asiaa miettinyt ja koska on kuulunut, että meijeririitanne alkaa tulla maailman kuuluksi, kun kaikenlaisia käräjäasioitakin kuuluu tulevan, olen sittenkin päättänyt tulla..."

Kirkkovaaran Aukusti tulee siis myöskin. Oli maanantaipäivä, jona naapuripitäjäläisten oli määrä ruveta meijeripaikkoja tarkastelemaan. Sillä kysymyksessä olivat vain Pikku-Herralan palsta ja Savukylän Ollinvainio.

Mutta lauantai-iltana tiedettiin jo, että Reikälän saarnamies oli saapunut ja ajanut suoraan Pikku-Herralaan.

Se oli niiden mielestä huono enne, jotka Ollinvainion puolella olivat, ja niitä oli enemmistö.

Mitä varten meni Herralaan? Seurojako pitääkseen?

"Niinpä tietenkin!"

Paras seurapaikka! Isäntä on olevinaan kristitty ja kiroilee ja meuhkaa kuin pahin uskoton. Miksei mennyt Pitkärannan Israelin taloon, jossa ennenkin on seuroja pitänyt ja tietää Israelin totiseksi kristityksi?

"Niin, miksei mennyt?"

"Joku siinä on syynä..."

"Epäilemättä ovat mallikyläläiset ja Herrala saarnamieheen vaikuttaneet...!"

"Johan sitä on huhuiltukin, ja toteen taitaa käydäkin!"

Niin arveltiin.

Ja kun sunnuntai tuli, kuului viestejä, että Reikälän saarnamies pitää seurat Pikku-Herralassa. Mäenpään Ulrikki ja Erkkilän Anaski, joihin saarnamiehen menettely oli vaikuttanut kuin sähköisku, lähtivät seuroihin, vaikkei heidän tapansa ollut seuroissa käydä, kun ei kumpainenkaan kulkenut kristityn nimellä.

Huono oli se enne, että saarnamies juuri Pikku-Herralan valitsi seuratalokseen. Olisipa hänen, vanhan ja kokeneen miehen, pitänyt ymmärtää, että semmoinen menettely herättää epäluuloja niissä, jotka Ollinvainiota puolustavat.

Ulrikki ja Anaski olivat hyvin raskaalla mielellä, ja Anaski aikoi sanoa suoraan saarnamiehelle, että hän oli ollut hyvin varomaton.

Seuroihin mennessä poikkesivat he kirkonkylän Kauppilaan ja pyysivät häntä mukaan.

Mutta Kauppila ilmoitti olevansa estetty.

Mitä Kauppila arveli Reikälän saarnamiehen menettelystä? Eikö ollutkin sopimatonta?

"Voihan se näyttää epäilyttävältä", puhui Kauppila, "mutta en minä sittenkään usko, että Reikälä antaa syrjäisten puheiden vaikuttaa vakaumukseensa. Siksi totuuden mieheksi hänet uskoisin..."

"Niin, niin", tenäsi Anaski. "Mutta mikä oli siinä, että meni Herralaan, vaikka muissa taloissa on yhtä hyviä ja parempiakin kristityitä kuin Herralassa?"

"Johonkin taloon kai hänen kuitenkin olisi pitänyt mennä", sanoi Kauppila.

Niin, niin, mutta on siinä sittenkin jotakin...

"Niin... ja jos nyt kävisi niin, että puolustaisivat Herralan palstaa, niin mitä sitten on ajateltava?" sanoi Mäenpään Ulrikki.

"Silloin on selvää, että saarnamies on lahjottu!" päätti Anaski.

Ja he lähtivät seuroihin, mutta Kauppila jäi kotiaan pitkiin mietteisiin.

Sunnuntai oli, ja paljon oli väkeä seuroihin menossa, sillä Reikälän saarnamies oli mainio puhuja.

Pihalla oli paljon hevosia ja yhä tuli.

Kun Ulrikki ja Anaski kävelivät pihaan, tuli Herrala heitä jo kuistin edessä vastaan ja oli harvinaisen kohtelias ja puhelias. Aivan niinkuin parhaita, rakkaimpia veljiään kohteli hän heitä, tervetulleeksi toivottaen ja vaatien vierashuoneeseen, jossa sanoi saarnamiehenkin vielä olevan.

-- Mitä tämä merkitsee? -- ajatteli Anaski, ja sama kysymys vaivasi Ulrikkiakin.

He seurasivat Herralaa, joka kulki edellä ja ohjasi heidät suureen saliin, jossa Reikälän saarnamies istui muutamien vanhempien kristittyjen kanssa.

Ulrikki ja Anaski istuivat kuitenkin lähemmäksi ovea, vierekkäin ja muista erilleen. Herrala tarjosi heille kummallekin sikarin, ja sillä aikaa kun saarnamies puheli uskon asioista, jutteli Herrala Ulrikille ja Anaskille maallisia asioita, ollen erinomaisen ystävällinen ja puhelias.

Vähitellen sekaantui saarnamieskin heidän keskusteluunsa, ja pian oltiin meijeriasiasta juttelemassa.

Saarnamies puhui pehmeällä äänellä ja aivan kuin lukisi kirjasta.

Merkillisiä uutisia kuulivat nyt Ulrikki ja Anaski.

Saarnamies oli käynyt Savukylässä Jaakkolassa, jolta ja Herralalta oli kuullut tulevan julman rumia käräjäasioita. Jumalan sanan voimalla oli hän saanut Jaakkolan taipumaan sovintoon ja lähtemään Herralan puheille.

Yhdessä olivat sitten eilen illalla Jaakkolan kanssa tulleet tähän Herralaan ja sovinto oli tehty. Molemmin ovat katuneet kiivauttaan ja pyytäneet toisiltaan anteeksi. Sovinto oli tehty...

Niin kertoi saarnamies haikealla äänellä Ulrikille ja Anaskille.

"Joo", jatkoi Herrala. "Syytä oli meissä kummassakin, ja minunkin luontoparkani on niin kiivas, etten hallitse mieltäni..."

"Kaikki synnit ovat anteeksi annetut", vakuutti saarnamies Herralalle, mutta hänen silmäyksistään ymmärsivät Ulrikki ja Anaski, että hekin saivat uskoa syntinsä anteeksi.

Liikutetuiksi tulivat Ulrikki ja Anaski, -- eivätkä he sentään paatuneita pahantekijöitä olleetkaan, ja kovin vakavina istuivat. Nyt ymmärsivät he, miksi saarnamies oli päivää ennen tullut ja minkä vuoksi juuri Herralaan jäänyt seuroja pitämään...

Ja he olivat syyttäneet saarnamiestä ties mistä kaikesta!

Nyt he myöskin älysivät, minkävuoksi Herrala oli niin hyvällä tuulella. Hän oli paljaalla anteeksi pyynnöllä päässyt käräjäasioistaan, joista olisi voinut olla mitä vakavimmat seuraukset.

Ulrikille ja Anaskille tarjottiin vehnäskahvit, ja saarnamies ilmoitti, että seurat alkavat...

Hän nousi ylös ja käveli vakavana poikki salin lattian suoraan pirttiin, joka oli aivan täynnä sanankuulijoita. Häntä seurasivat vanhemmat kristityt aivan kantapäillä, ja kun saarnamies meni pöydän taakse, asettuivat nämä siihen viereen, likimmäksi pöytää.

"Veisatkaamme virsi", kehoitti saarnamies.

Herrala oli mainio veisumies, ja kun hän nyt aloitti virren, niin helähti koko huone, ja tarpeellinen virkistys tapahtui kuulijoissa. Hartaana, kankeasti huutaen veisasi Herrala suu auki ja silmät kiinni, veisasi niinkuin olan takaa ääntä hakisi...

Ulrikki ja Anaski jäivät oven puoleen istumaan.

He eivät tienneet, oliko heidän hyvä vaiko paha olla, mutta molemmin tunsivat he, että kyllä hekin olivat syntisiä ihmisiä.

VII

Valkeni maanantaiaamu, se aamu, jona naapuripitäjäläisten oli aloitettava meijeripaikkojen tarkastus.

Ihana oli keväinen ilma. Linnut lauloivat, ja kesäntulosta puhuivat ihmiset.

Naapuripitäjän valitut miehet, Öystin Antti, Merenemän Janne ja Kirkkovaaran Aukusti, olivat saapuneet aamulla varhain Savukylään ja juoneet aamukahvit Jaakkolassa. Sieltä lähettivät he sanan Reikälän saarnamiehelle Herralaan, että saapua Savukylään, sillä Ollinvainio tarkastettaisiin ensin.

"Sepä nyt oli", sanoi saarnamies. "Minä luulin, että he saapuvat ensin tänne."

Herrala valjasti hevosensa ja lupasi lähteä kyytiin.

Oli ollut semmoinen määrä, ettei yksikään heinärantalainen saa olla läsnä, kun tarkastusmiehet ovat työssä. Heidän pitää saada tehdä toimensa syrjäisten häiritsemättä.

Niin oli sovittu.

Mutta nyt sattui Herralalle tilaisuus päästä mukaan. Ei nimittäin sopinut mitenkään, että Reikälä, vanha mies, joutuisi jalkapatikassa menemään Ollinvainioon asti. Rengillä oli mukamas kevätkiireitä, ettei hän mitenkään joutaisi saarnamiestä kyytiin. Itse täytyi isännän lähteä!

Saisi siinä sitten, loitompana ainakin, kuulla ja nähdä, miten tarkastusmiehet toimensa tekevät!

Ja Herrala oli kovin hyvillään. Ja niin lähtivät. Saarnamies istui etuistuimella ja Herrala takana ajajana.

"Oli toki hyvä, että Jaakkola jätti sen käräjäasian", sanoi Herrala.

"Oli", puhui Reikälä. "Kyllä se ensin vastusteli, mutta minä nuhtelin, ja niin leppyi..."

Ajoivat eteenpäin. Herrala ei malttanut olla kajoamatta meijeririitaan.

"Saapa kuulla nyt, mitä pidätte Ollinvainiosta?" sanoi hän suu naurussa.

"Niin, en tiedä", vastasi Reikälä vältellen.

"Mitä vesiasiaan tulee, -- ja siitähän riita on alkanut, -- niin sitä mieltä sentään ovat kaikki, että kyllä Ollinvainio jääpi jälkeen", sanoi Herrala.

"Niin, kuka tietää", vastasi Reikälä, nähtävästi tahtomatta ajatuksiaan lausua.

"Se on selvää... ja miten lienee lopultakin sen asian... Eikö liene Jaakkola sittenkin kannattanut vettä kaivoon!" sanoi Herrala.

Saarnamies rykäisi.

Hänelle oli kerrottu, että Räisäs-Mikko oli keksinyt koko jutun, saadakseen Herralalta palkinnon. Mutta siitä saarnamies ei kuitenkaan virkkanut Herralalle mitään.

"Pitää muistaa ottaa huomioon kuitenkin ja koettaa saada selville, onko Jaakkola kannattanut vettä", sanoi Herrala.

"Tottapa ne ovat toisetkin tarkastusmiehet sen huhun kuulleet", uskoi Reikälä.

Kun he saapuivat lähelle Ollinvainiota, näkivät he jo monta miestä kävelevän Ollinvainiolla, ja toisilla oli lapio, toisilla rautakanki kädessään. Herrala ja Reikälä tunsivat jo pitkän matkan päähän kaikki. Siellä olivat naapuripitäjän tarkastusmiehet ja sitä paitsi Mallikylän Maaherra ja Savukylän Jaakkola ja Vankkala...

Siinä se nyt oli! Eivätpä olleet malttaneet olla poissa nuokaan! Kyllä kai Herralalla oli yhtä suuri oikeus sinne mennä kuin toisillakin!

Tienhaarassa laskeusi saarnamies kieseistä alas ja käveli toisten tarkastusmiesten luokse. Herrala ajoi hevosensa lähellä olevaan Martimon pihaan ja alkoi panna kiinni tallin seinään, joutuakseen hänkin toisten joukkoon.

Mutta kun hän parhaassa vauhdissa oli vaaksomassa Ollinvainiolle päin, tulivat Maaherra, Vankkala ja Jaakkola vastaan ja ilmoittivat, että tarkastusmiehet olivat käskeneet heidänkin poistua, sillä he eivät halua, että kukaan kuulee, mitä keskustelevat...

"Sepä saak..." sanoi Herrala, nyreissään.

"Niin kuuluivat sanovan", vakuuttivat toiset.

He jäivät siihen seisomaan, mutta olivat niin kaukana tarkastusmiehistä, etteivät kuulleet sanaakaan, mitä nämä juttelivat.

"Mennään miehissä", ehdotteli Herrala innostuneena ja levottomana. "Minkäpä meille tekevät! Me ollaan riskiä miehiä kaikki!"

"Ei sovi, ei sovi", tyynnytteli Maaherra kiivasta Herralaa, mutta Vankkalaa nauratti.

Eivät saaneet siis mitään kuulla.

Iltapäivällä tuskaantui Herrala vartomiseen ja lähti ajamaan kotiaan päin. Hän viuhtoi ruunaansa lautaselle ja remusi muutenkin tavallista enemmän.

Pitkältä tuntui iltapäivä. Ikävissään lähti hän rantavainiolle, jossa rakennushirret törröttivät läjissään. Noista kahdesta läjästä, joissa ei enää ollut jälellä kuin pohjakerros, olivat savukyläläiset vieneet suurimman osan Ollinvainioon... Paljonhan hirsiä oli vielä kuitenkin jälellä, ja se tieto Herralaa lohdutti...

Kaivoonkin hän silmäsi... Täynnä oli vettä nytkin niinkuin oli ollut koko talven...

Kun hän silmäsi maantielle, näki hän Horsluntin kävellä vaaksovan ohi.

-- Mitähän pirua se tuokin on liikkeellä, -- arveli Herrala. -- Eiköhän sekaannukin taas meijeriasiaan...

Pahalla tuulella oli hän koko illan ja kummasteli ja vartoi vartomallakin, että tarkastusmiehet saapuisivat Ollinvainiosta...

Mutta heitä ei näkynyt tuleviksi ja kello kävi jo yhtätoista.

Silloin Herrala arvasi, että ovat yöpyneet Savukylään.

Seuraavana aamuna tulivat ja menivät suoraan rantavainiolle, eivät käyneetkään talossa.

Herrala katseli ikkunasta heidän hommaansa ja mieli mennä selittelemään, mutta kun ei ketään vierasta näkynyt, ei hänkään mennyt. Öystin Antti näkyi muistikirjaansa kirjoittelevan. Kirkkovaaran Aukusti mittasi kaivon syvyyttä, ja kaikin näkyivät maistelevan vettä.

-- Kirkasta se on kuin viina, -- sanoi Herrala itselleen.

Palstan laajuudenkin mittasivat ja kaivoivat syvän kuopan.

-- Kaivakaa vaan, kyllä siinä maa kestää, -- mietti Herrala.

Puolelta päivin saivat työnsä tehdyksi ja menivät sisälle Herralaan. Herrala kestitsi nisukahvilla ja sikareilla, mutta ei sanaakaan puhuttu meijeripaikasta. Muista asioista juttelivat. Eikä Herralakaan kysynyt.

Sitten ilmoittivat, että tänä iltana antavat lausuntonsa kirkonkylän Kauppilassa, -- niinkuin välipuhe on. Sinne saavat kaikki tulla kuuntelemaan, jos tahtovat. He ovat parhaansa tehneet, eivät muuta voi.

"Passaahan se sanoa nyt jo!" sanoi Herrala, mutta Öystin Antti ilmoitti, että he ovat tutkimustensa tuloksista tehneet pöytäkirjan, joka luetaan ja jätetään osuuskunnalle.

Pian levisi tieto, sillä telefooneja oli Sipillan kylään asti. Ja muutenkin levisi tietoja, sillä joka talossa odotettiin jännityksellä, mitä tuleman piti.

Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, riensivät kirkonkylän Kauppilaan. Ollin-Mikkokin oli saanut kuulla asiasta, ja juoksujalassa riensi hänkin Kauppilaan päin.

Tiellä kohtasi hän Horsluntin, joka asteli vimmattua vauhtia ikäänkuin asia häneenkin koskisi.

"Saisi kuulla, kumpaako paikkaa pitävät parempana, Ollinvainiota vaiko Herralan palstaa?" kysyi Mikko.

"Pitäkööt kumpaa hyvänsä, mutta ei siitä vain yksimielisyyteen päästä", arveli Horslunti.

"Etteikö vieläkään ruvettaisi rakentamaan?" kysyi Ollin-Mikko uteliaana.

"No, usko minua!" vakuutti Horslunti.

He saapuivat Kauppilaan, jossa pihakin oli puolellaan väkeä, ja pirtin sanottiin olevan aivan täynnä.

Mikko ja Horsluntikin saivat jäädä pihalle.

Mutta avonaisista ikkunoista kuului selvästi, mitä sisällä puhuttiin.

Öystin Antti selitti kovalla äänellä, että uskotut miehet olivat nyt parhaan ymmärryksensä mukaan tarkastaneet näitä kahta meijeripaikkaa, nimittäin Savukylän Ollinvainiota ja Pikku-Herralan rantavainiota. He ovat ottaneet huomioon kaikki seikat, jotka tarkemmin selitetään pöytäkirjassa, jonka he jättävät osuuskunnalle.

Jännitys kasvoi ja pihalta jo huudettiin, että sanokaa suoraan, kumpaako paikkaa pidätte parempana!

Herralan ääni kuului sisältä.

"Niin, sanokaa pian, mitä protokollassa seisoo!"

Taas kuului Öystin Antin ääni:

"Sitä mieltä olemme kaikin, että Ollinvainio on monessa suhteessa sopivampi meijeripaikaksi..."

Kuolon hiljaisuus vallitsi. Herrala, Jauhola ja mallikyläläiset ja kaikki muut Herralan palstan puolustajat punottivat kuin kukon heltat, ja ähkimisiä ja rykimisiä alkoi kuulua.

"Parhaamme olemme tehneet ja toivomme, ettei erimielisyyttä enää synny", puhui Öystin Antti lisäksi, "vaan että nyt yksimielisesti alatte jatkaa rakennushommaa Ollinvainioon..."

"Ei koskaan rakenneta Heinärannan osuusmeijeriä Savukylän Ollinvainioon!" karjaisi Herrala niin, että kuului kauas maantielle.

Silloin aukeni pato, ja hirmuinen rähinä syntyi yhtäkkiä. Mallikylän Maaherrakin huusi, että posket ja silmät pullistuivat:

"Ei koskaan... Ei koskaan!"

Herrala huusi ja huitoi käsillään. Pirtissä syntyi hirmuinen tungos. Pyrittiin ulos oven kautta, mutta tungos oli ääretön. Kirkkovaaran Aukusti hyppäsi ulos ikkunasta, ja samaa tietä tuli saarnamieskin...

Herrala ja Jaakkola osuivat tungoksessa vastakkain ja lähellä oli, etteivät käyneet toisiaan kaulukseen.

Turhaan huusivat toiset, että asettukaa... olkaa hiljempaa...

Yhä melu vain eneni.

Kun Herrala vihdoin pääsi pihalle, puski hän vihansa uskotuita miehiä vastaan ja haukkui suut, silmät täyteen...

Kirkkovaaran Aukusti pakeni pois, mutta nyt iskivät Maaherra ja Herrala saarnamiehen kimppuun...

"Tulepas vielä seurojasi pitämään!" uhkasi Herrala. "Semmoinen kristitty...!"

Saarnamies ei vastannut mitään, vaan koki päästä pakenemaan kujasta ulos, hokien mennessä:

"Tätä minulle jo ennustettiinkin."

Herrala riehui kuin pahahenki ja hänen, Maaherran ja Jauholan ympärille kokoontuivat kaikki ne, jotka Herralan palstaa puolustivat.

Ja niitä oli paljon.

Niitä oli läsnäolevista enemmät puolet ja Herrala huusi:

"Enemmät puolet ovat meidän palstan puolella!"

Ja niin todella olikin.

Kauppila ymmärsi nyt, että koko homma oli ollut turhaa, ja hänenkin uskonsa alkoi horjua.

"Ei tule mitään", sanoi hän Öystin Antille, joka vielä oli uskaltanut jäädä paikalle.

"Tätä minä itsekseni ennustinkin", vastasi Öystin Antti, mutta lohduttaakseen Kauppilaa hän lisäsi:

"Tämmöistä elämää se on muuallakin ollut... eivät heinärantalaiset ole ainoat!"

"Taisi nyt jäädä iäksi päiväksi", arveli Kauppila.

"Mitä hulluja! Antaa ajan kulua... Kyllä vihat lauhtuvat", sanoi Öystin Antti.

Väkeä alkoi jo lappaa pois ja jotkut sanoivat mennessään, että oli hullutusta hankkia tänne naapuripitäjästä lisää juonittelijoita, -- niinkuin niitä ei olisi kylliksi omassa pitäjässä!

"Uusi kokous on pidettävä ja otettava selvä, onko Jaakkola tuottanut vettä Ollinvainion kaivoon!" huusi Herrala.

Säkkijärven Ollikin oli läsnä, kävi Kauppilan luo ja sanoi:

"Jaa, olkaa hyvä ja täyttäkää se Ollinvainion kaivo, muutoin minä haastan käräjiin koko osuuskunnan..."

Kauppila oli hänkin jo vihastunut ja tikasi Ollille:

"Mitä pirua sinä siitä tahdot... eihän kaivo ole sinun maallasi.. Häpeä, tomppeli!"

"Jaa, jaa, mutta kaivo on sen vesisuonen päällä, joka juoksee meidän kaivoon..."

"Mene hyysikkään!"

Rähinä ja tinka oli kova. Mutta maantien laidalla istuivat Horslunti ja Ollin-Mikko, molemmat nauravin silmin ja hymyhuulin.

Kun Herrala koko Mallikylän roikan kanssa meni siitä sivu, nauraa hökerteli Horslunti kuivaa nauruaan ja sanoi:

"No, kuinkas kävi, Herrala? Enkös minä ennustanut oikein."

"Mutta eivätpä saa vaan puoltansa päälle... Meitä ei pyöritetä. Ei vaikka..."

Vimmassa oli Herrala vielä, kun kotiakin saapui. Hän luuli tapaavansa Reikälän saarnamiehen kotoansa ja ehtivänsä vielä hänet läksyttää.

Mutta emäntä ilmoitti, että saarnamies oli kiireesti noutanut kapsäkkinsä ja lähtenyt Kirkkovaaran Aukustin kanssa ajamaan kotipitäjää kohden...

"Taisipa vähän pelätä!" arveli Herrala.

Ja niin alkoi kesä tulla. Kevätkylvöt tehtiin, siemen iti, oras nousi...

Mutta Heinärannan osuusmeijerin seinät eivät vielä nouse.

Ja noussevatko tämän polven aikana ollenkaan?

Sillä meijeririita jatkuu yhä ja nousevan polven kynämiehet siitä ehkä jutun laativat jatkoksi tälle ja tämän edelliselle.