Part 2

Aika kului, kevät alkoi tulla. Konsulentti oli vihdoin ilmoittanut, että silloin, sinä päivänä, hän saapuu kaivoa tarkastamaan. Ja sitä päivää odotettiin jännityksellä.

Mutta sillä aikaa tapahtui, että Säkkijärven Olli, jonka talo oli juuri Ollinvainion kohdalla, joen rantaa likempänä, nousi hirveään vimmaan. Olli ei kuulunut osuuskuntaan ja uhkasi meijeriä kuin ruttoa. Nyt ne olivat kelvottomat tehneet hänelle hävyttömän työn! Hän oli käynyt Horsluntin puheilla neuvoja kysymässä ja Horslunti oli opastanut.

Säkkijärven Olli syytti koko osuuskuntaa siitä, että _mäjerikaivo oli kaivettu suoraan siihen vesisuoneen, joka juoksi hänen kaivoonsa_. Nyt oli käynyt niin, että hänen kaivonsa kuivui ja hän lehmineen ja hevosineen kuolee veden puutteeseen. Olli tulisi vaatimaan ensiksi, että Ollinvainioon kaivettu kaivo täytetään ja lisäksi vaatimaan edesvastausta ja korvausta...

Semmoinen oli kanne, jonka Olli sinkosi osuuskuntaa vastaan. Horslunti oli ennustanut, että siitä tulee semmoinen oikeusjuttu, että siinä vielä moni maansa ja mantunsa menettää.

Olli itse oli kuin vimmassa ja uhkasi jokaista erikseen ja kaikkia yhteisesti.

Kauhistus valtasi arimmat. Emännät itkivät ja muutamat isännät rukoilivat, että pääsisivät pois koko osuuskunnasta, että keppikerjäläisiksi tässä tulevat köyhimmät sen onnettoman meijeripaikan takia.

Hirmuinen oli häsy ja hälinä ja sinne tänne arveltiin ja mietittiin.

Mutta julmana miehenä Olli uhkasi, että jahka käräjät tulevat, niin silloin saavat nähdä, mitä Ollinvainion kaivo osuuskunnalle maksaa.

Vielä tapahtui toinenkin asia, josta myöskin arveltiin koituvan ikävän käräjäjutun. Savukylän Jaakkola oli haastanut Pikku-Herralaa _murhayrityksestä_.

Asia oli selvä. Näkijöitä oli ollut paljon. Herrala oli huutaen ja kiroten seisonut, tukkikanki vankinta lajia lyömäasennossa, Jaakkolan vieressä ja uhannut lyödä hengettömäksi...

Kymmenkunta ihmistä oli seisonut maantiellä melkein vieressä ja kuulleet ja nähneet kaikki. Raskas oli siis syytös.

Herrala hätääntyi ja kääntyi Horsluntin puoleen. Mutta Horslunti ilmoitti kylmästi, että hän jo oli ehtinyt ottaa kantajan, Jaakkolan, asian ajaakseen eikä siis sopinut, että hän vastaajalle antaisi neuvoja.

Yhä suurempi hätä tuli Herralalle ja hän päätti kysyä "Pellervosta" neuvoja, mitä "tänkaltaisessa" asiassa olisi tehtävä. "Lukijain osastossa" vastasi "Pellervo" aina ja opasti oikealle tielle.

Sieltä oli apua odotettava. Ja koska hän itse oli mainio kirjoitusmies, istui hän heti kirjoituspöytänsä luo ja kirjoitti:

'Pyydän vastausta, että mitä on tehtävä kun tuo Savukylän Jaakkola tuli noutamaan meijerihirsiä ja horslunti neuvoi, ettei antaa, joka olikin selvää kun hirret ovat minun maani päällä, niin minä kielsin ja Jaakkola kirosi ja haukkui minua rengassilmäiseksi pässiksi ja vastatkaa saapiko kunnon kansalaista haukkua joka maksaa kaikki verot, pääsiäisrahasta saakka, jonka kyllä kaikki tietävät, ja oli aamu varhainen ja eikä niitä ollut näkijöitä muistelen, että oli hämy, vaan Jaakkola sanoo olleen kuulijoita ja näkijöitä ja horslunti neuvoi, että lyö kangella, pyyvän ensi numerossa vastausta toivon menestystä ja pitkää ikää

ystävyydellä Vantte Pikku-Herrala. myynyt metsää neljäntuhannen edestä.'

Hän sulki kirjeen ja kirjoitti osoitteen:

"Pellervon" toimitus,

Helsinki Etelä-Esplanaadinkatu 2. Puh. 5673.

Ja läksi itse kirjettään postiin viemään.

Sitten hän rauhoittui, sillä hän tiesi, että "Pellervo" pitää lukijain puolta pienemmissäkin asioissa, jopa sitten tämmöisessä, josta ei pääse muutoin kuin västingillä. Siellä on vielä viisaampia miehiä Helsingissä kuin Horslunti, vaikka Horsluntia luullaan kaikkitietäväksi!

* * * * *

Kun käräjäasioista kuumimmillaan juteltiin ja yhtä ja toista niistä arveltiin, tuli tieto, että konsulentti saapuukin huomenna.

Silloin unohtuivat molemmat käräjäjutut ja jännitettyinä varrottiin, minkä lausunnon konsulentti antaa.

Ollin-Mikko, joka näinä vuosina oli sydämessään iloinnut siitä, että meijeririita jatkui, ja toivonut, että lopussa tulee semmoinen riita, että osuuskuntalaiset kynsivät silmät toisiltaan ja koko homma hajoaa, oli nytkin syrjästä seurannut tapauksia. Ja sielussaan iloinnut. Sillä nämä viimeiset käräjäjutut jo viittasivat siihen, ettei ollut kaukana se aika, jolloin hänen ennustuksensa toteutuu.

Ja silloin se olisi päättynyt koko meijerihomma.

Mutta ei Mikkokaan kuitenkaan ollut varma vielä. Saattaa tapahtua, että sittenkin rupeavat rakentamaan Ollinvainioon... Riippui siitä mitä nyt konsulentti arvelee Ollinvainion kaivosta. Uskooko olevan vettä riittävästi vai eikö?

Aamulla varhain nousi Mikkokin ylös. Ja vaikka hän olikin päättänyt, ettei hän mene kuulemaan mitä konsulentti Ollinvainion kaivosta sanoo, ei hän kuitenkaan nyt pitänyt päätöstänsä.

-- Voinhan sinne kävellä minäkin, vaikkei asia minua liikuta, puolusteli hän itseään.

Ja hän ajoi partansa ja pesi kasvonsa.

Oli jo kevät. Maantie oli likaisena ja hanki huovehti. Ei luistanut suksi. Paras oli lähteä kävelemällä.

Kun hän pirtistään tuli ulos, meni siitä ohi Virnemäen Heikki ja tiedusteli, mihin Mikko oli lähdössä.

"Oli aikomukseni käväistä Anttilassa jaaroja kuohimassa", valehteli Mikko.

"No tänään kuuluu nyt tulevan konsulentti sitä Ollinvainion kaivoa tarkastamaan, että onko siinä vettä vai eikö..."

"Soo, soo... vai niin", sanoi Mikko, ikäänkuin ei olisi kuullut koko asiasta mitään.

"Joo", sanoi Virnemäen Heikki ja ehdotteli Mikolle, että menisivät yhtä matkaa maantielle asti. Mutta Mikko ei tahtonut tällä kertaa seuraa Heikistä ja sanoi sen vuoksi, ettei hän vielä lähdekään, ja meni pirttiinsä takaisin.

Virnemäen Heikki läksi yksin kylälle päin.

Mikko katseli ikkunasta hänen menoaan, ja kun näki Heikin kääntyvän Haapalaan ja menevän sisälle, lähti hänkin liikkeelle.

Hän kulki Kuusimäen Kaisan lammashaan poikki, aivan likeltä sitä paikkaa, jossa meijerin kivijalkakivet olivat jo vuosikausia olleet. Kuinka monta vuotta lienevät jo olleet?

Mikko koetti muistella. Ei muistanut. Varpumäen Manta oli sinä talvena raskaana tätä nuorinta poikaa Otto Eukeenia, joka nyt jo on vankka miehenalku...

-- Paljon siitä on aikaa, -- mietti Mikko. -- Ja siitä asti on riidelty... eikä ole vaan sopivaa meijeripaikkaa löydetty... Näkyvät nuo kivetkin jo uppoavan maahan... ja siihen kai uppoavatkin, ja tiira kasvaa päälle.

Tiellä näkyi olevan Savukylään menijöitä sekä jalan että hevosella.

Kun Mikko tuli tielle, tunsi hän, että samassa reessä istuivat kirkonkylän Kauppila ja Mäenpään Ulrikki ja kuskipallilla Erkkilän Anaski.

Mikko liittyi jalan kävelijöihin. Siinä oli Pitkärannan vanha Israelikin menossa Savukylään. Israeli oli totinen kristitty, mutta huolehti kuitenkin maallisia asioitakin. Mikosta sai hän puhe- ja matkakumppanin. Mikko, jonka usko ei ollut kylliksi vankka, -- ja sen Mikko mielellään myönsikin, -- pelkäsi, että Israeli alkaa hänen sielunsa autuudesta kysellä, niinkuin hänen tapansa aina ennen oli ollut.

"Sinäkin, Mikko parka, joka seisot jo haudan partaalla, elät synnissä ja syntiä teet... etkä sielusi autuutta etsi."

Niin oli Israeli Mikkoa joka näkemällä puhutellut.

Mutta jo oli ääni muuttunut Israelinkin kellossa. Ei halkaistua sanaa puhunut kuolemasta eikä syntein anteeksi saamisesta. Mutta heti alkoi meijeripaikasta puhua ja näytti niinkuin vanhassa Aatamissa puhuisi.

"Kaiken tämän takana ovat mallikyläläiset, Pikku-Herrala ja Jauholan Petteri", sanoi hän. "Niistä se on lähtöisin, ja saivat taas koko osuuskunnan horjumaan, ja meijeri jääpi taaskin rakentamatta. Mutta se pirullisuus ja oman voiton pyyntö ja tyhmyys ja härkäpäisyys... Ne miehet ne nyt hajaannuksen tekevät... Tätä ennen olivat Mäenpään Ulrikki ja Erkkilän Anaski ne, jotka saivat hajaannuksen aikaan... En ymmärrä, mitä Mallikylän Maaherrakin ajattelee, kun tämmöisen seisauksen toimitti..."

"Eikö Mallikylän Maaherra ole kristitty mies?" kysyi Mikko.

"Onhan se tunnustuksessa olevinaan, vaan kuinka lienee", vastasi Israeli ja arveli sitten:

"Näyttää, että tämä meijeririita viepi senkin vähäisen uskon, joka vielä jälellä on."

"Niin on kuulunut. Sekin Jaakkolan ja Herralan murhajuttu", sanoi Mikko.

"Jaa, Herra tiesi, mikä siitäkin tulee, jos vaan oikeuteen menevät", huokasi Israeli.

"Ne ovat äkäisiä miehiä kumpainenkin", sanoi Mikko. "Eivät ne hellitä kumpikaan. Entä sitten Säkkijärven Ollin juttu?"

"No, Säkkijärven Ollin juttu ei taida olla niinkään vaarallinen", arveli Israeli.

Hetken päästä sanoi Mikko:

"No, saa kuulla, mitä konsulentti arvelee Ollinvainion kaivosta... luuleeko olevan vettä riittävästi..."

"Niin, saapi kuulla. Minä puolestani uskon siinä vettä olevan riittävästi", puhui Israeli. "Olen minäkin käynyt katsomassa. Vettä on. Parempaa kaivon paikkaa ei löydy Heinärannalta, vaikka kaivaisivat vielä kymmenen kaivoa. Eivätkä siitä muut ole puhuneetkaan kuin mallikyläläiset, Herrala ja Jauholan Petteri, joilla on riitelemisen ja rettelöimisen halu..."

Niin juttelivat Israeli ja Mikko Savukylään päin menossaan.

Mutta kun he saapuivat Rantalan luo, jossa meijeri vuokralla oli, näkivät he, että pihalla oli tavallista enemmän hevosia ja miehiä. Ja saivat eräältä muorilta kuulla, että konsulentti oli Rantalassa.

"Mitähän se siellä? Aikooko pitää vielä kokousta?"

He poikkesivat Rantalaan. Israeli poistui siitä Mikon vierestä ja katosi väkijoukkoon. Mikko näki miehiä menevän meijerihuoneeseen, ja hän seurasi perässä.

Konsulentti seisoi keskellä lattiaa ja puhutteli meijerskaa. Kuului tiedustelevan, monenko pisteen voita on saatu tämmöisessä "sikaläätissä".

Meijerska ilmoitti ja pillahti itkemään niinkuin lapsi, vaikka oli suuri ja lihava.

"Ei maksa vaivaa olla pahoillaan", lohdutteli konsulentti. "Paremmin saatte olla iloinen, sillä tämmöisessä huoneessa on mahdotonta saada hyvää voita... Ja merkillistä on, että olette saanut niinkin hyvää voita."

Meijerska itkeä nyyhkytti, mutta konsulentti kääntyi nyt isäntien puoleen ja sanoi:

"Kymmenien tuhansien vahinkoja saatatte itsellenne joka vuosi, kun ette rakenna itsellenne omaa meijeriä!"

Siitä pääsi hän alkuun ja piti "lennokkaan" puheen.

Piha oli täynnä ihmisiä. Kevätaurinko lämmitti. Konsulentti seisoi portailla ja siinä puhui. Oli hän nähnyt yhtä ja toista elämänsä varrella, mutta näin saakelin riitaisia ihmisiä kuin täällä Heinärannalla on, ei sanonut tavanneensa!

Sitten puhui hän siitä, mikä voima on yhteenliittymisellä, puhui keskinäisestä rakkaudesta ja rauhasta, sovintoon kehoitti ja rauhaan.

"Riitelemällä pilaatte koko asianne, yhteisen hyvän hommanne", jatkoi hän. "Olenhan kuullut kamalia käräjäjuttuja olevan tulossa, kuulenhan omin korvin, kuinka toinen toistaan soimaa..."

Mutta kesken konsulentin puheen astui Erkkilän Anaski esiin ja sanoi:

"Tässä on nyt kysymys siitä, onko Ollinvainion kaivossa riittävästi vettä... Sillä minä muistelen konsulentin sanoneen ja erityisesti maininneen siitä, että on ensimmäiseksi katsottava se seikka, että vettä on riittävästi... Ettei kävisi täällä meilläkin niinkuin kuuluu käyneen Kempeleessä, että kahdeksan kaivoa on kaivettu eikä sittenkään ole vettä riittävästi, he, he, he..."

Anaski kuuli ympärillään hyväksyviä naurun purskauksia.

"Tietysti... tietysti", myönsi konsulentti. Siitä, että hän punastui hiusmartoa myöten, näkyi, että arkaan paikkaan oli Anaski koskettanut.

"Vettähän tietysti täytyy olla", jatkoi konsulentti tulipunaisena ja ääni vihaisena. "Mutta jos minä saan suoraan sanoa ajatukseni, niin luulen, että vaikka valtameri lainehtisi tässä nenänne alla, te sittenkin löytäisitte riitelemiseen syyn..."

Ja kun hän sen oli sanonut, ilmoitti hän, että nyt hän lähtee Ollinvainioon kaivoa tarkastamaan.

Maaherran rekeen istui konsulentti, ja niin lähdettiin ajamaan Savukylää kohti.

Muut seurasivat perässä. Ollin-Mikko liittyi joukkoon, ja pitkä oli jono, aivan kuin hautajaissaattue.

Mutta edellä ajoivat Maaherra ja konsulentti ja keskustelivat.

"Kuinka syväksi on kaivo kaivettu?" kysyi konsulentti.

Maaherra ilmoitti.

"Onko vettä ilmaantunut?" kysyi hän sitten.

Edellisenä yönä olivat mallikyläläiset, Herrala ja Jauholan Petteri käyneet ja tyhjentäneet koko kaivon puti puhtaaksi.

"Paljon siinä oli ollut vettä", täytyi Maaherran myöntää.

Konsulentti puolestaan arveli, että kun kaivo nyt viime yönä oli tyhjäksi pumputtu, niin jos siihen nyt on ehtinyt laskea vettä niin ja niin paljon, on kaivo erinomainen. Ei ole silloin syytä epäillä mitään.

Maaherra ei vastannut mitään.

Ja niin he lähestymistään lähestyivät Savukylän Ollinvainiota. Ja muut seurasivat "sankkana parvena" perässä.

IV

Aamuvarhaisella jo olivat savukyläläiset saapuneet Ollinvainioon, sillä he eivät tienneet, että konsulentti viipyy Rantalassa, meijerin vuokratalossa. Kaikki muut saapuivat, paitsi Säkkijärven Olli. Pitkäksi tuli aika siinä kaivon ympärillä kävellä ja odotella. Mutta sitkeitä olivat vartomaan. Ei yksikään lähtenyt kotiaan, vaikka nälkäkin jo hätyytteli. Jo viho viimein tulivat!

Konsulentti ja Maaherra samassa reessä! Se oli savukyläläisten mielestä huono enne. Mitä mahtoikaan Maaherra konsulentille selittää ja valehdella!! Jo tulevat tuossa vieressä.

Konsulentti nousee reestä ja ottaa matkaansa kaikenlaisia kojeita.

"Vettä se niillä ottaa ja punnitsee", arvelevat savukyläläiset.

Konsulentti kävelee suoraan kaivolle, ja väkijoukko seuraa häntä kuin pappia avonaisen haudan partaalle. On hiljaista kuin hautajaisissa. Ei kuulu yhtään ainoaa ääntä. Mutta piiput ja sikarit savuavat.

Konsulentti menee kaivon partaalle ja väkijoukko ympäröi hänet joka suunnalta, sillä kaikki tahtovat nähdä, mitä hän tekee ja mitä sanoo...

Hiljaista on. Ei hiiskaustakaan kuulu.

Ollin-Mikko on joutunut takarivin mieheksi eikä hän siis näe kaivonkuoppaa eikä konsulenttia. Ja siinä johtuu hänelle mieleen, että niinhän nämä ovat kuin hautajaiset... ja ehkä ovatkin?

Ehkäpä tämä nyt on viimeinen yritys, ja Heinärannan osuusmeijeri haudataan monen sylen syvyyteen Ollinvainioon...

Silloin loppuu kurnaali, ja vanha viili saapi entisen kunniasijansa!

Mutta kuusen latvassa aivan lähellä kaivoa ja väkijoukkoa istuu varis, joka on vasta etelästä päin tullut ja rääkäisee niin että ilma viheltää:

"Praa!... Praa!"

Kaikki sen kuulevat ja katsahtavat lintuun, joka kumartelee ja rääkkyy.

Konsulenttikin silmää sinnepäin, ja hänen suupielessään on hymyä.

Maaherra, Erkkilä, Mäenpää, Herrala ja Jauhola ovat pyrkineet ihan konsulentin selän taakse kaikki nähdäkseen, kaikki kuullakseen.

Maaherra on kumartunut katsomaan kaivoon, ja hän kalpenee, sillä kaivossa on kauhean paljon vettä. Samoin käy Herralalle ja muillekin.

Kuinka on mahdollista, että noin paljon on vettä? Ja viime yönä ovat mallikyläläiset tyhjentäneet kaivon viimeiseen nappaan asti.

Kalpeina he seisovat. Ei maistu tupakka, ei luista puhe. Mutta valjuina miehinä seisovat savukyläläisetkin, sillä tästä hetkestä riippuu, rakennetaanko meijeri Ollinvainioon vai eikö. Konsulentti mittaa ja laskee.

"Kaivo on viime yönä ammennettu typö tyhjäksi... Niinhän on?" kysyy hän vihdoin.

"Niin on", vastaavat ne mallikyläläiset, jotka ovat olleet kaivoa tyhjentämässä.

"Ja vettä on siitä ajasta karttunut näin paljon." (Hän selittää, kuinka monta tuhatta kiloa on vettä tullut kaivoon muutamassa tunnissa.)

"Siis: tässä on harvinaisen hyvä vesisuoni ja vesi laadultaan erinomaista. Epäilemättä riittää tästä jo vettä meijerin tarpeiksi, mutta voipi vielä varmuuden vuoksi kaivaa toisenkin kaivon. Minun ajatukseni on siis, että paikka on hyvä ja vettä tulee riittävästi. Siitä ei siis enää ole riitelemistä!"

Savukyläläisten poskille alkoivat veret kohota ja helpotuksen huokaus nousi heidän rinnastaan.

Mutta kalpeina niinkuin kuvapatsaat seisoivat mallikyläläiset eivätkä sanaa hiiskuneet.

Mutta konsulentti ilmoitti, että hänellä oli kiire muualle ja muihin hommiin. Ei hän joutanut enää joutavia jaarittelemaan.

Hän sanoi kaikille yhteisen hyvästin, kehoitti ryhtymään rakennushommiin ja elämään rauhassa ja rakkaudessa... Ja hän käveli maantielle ja istui kievarikyytiin, joka oli häntä vartonut.

Mutta väkijoukko seisoi vielä siinä kaivon ympärillä niinkuin haudan äärellä.

"Jaah", sanoi Erkkilän Anaski.

"Niin", arveli Maaherra.

Mutta Vankkalan isäntä Savukylästä sanoi kovalla äänellä, että kaikki kuulivat:

"Asia on nyt siis selvä! Ja huomenna aloitetaan hirrenajo!"

Mutta Erkkilän Anaski nousi multavallin päälle, joka oli kaivon kuopasta nostettu, ja huusi:

"Ei vielä, pojat! Ei vielä, pojat! Eivät ole vielä kaikki asiat selvillä."

"Mitä puuttuu?" tikasi hänelle Savukylän Vankkala vihaisesti.

"Paljo puuttuu", rämisi Anaski. "Ensiksi tahdon kysyä: menevätkö savukyläläiset takaukseen toinen toisensa puolesta siitä, ettei mitään häiriötä synny meijerille veden takia kahteenkymmeneen vuoteen?"

Siinä oli kamala kysymys savukyläläisille!

Jo on pitkään ajatteleva mies tuo Erkkilän Anaski!

Anaskille vastattiin, että semmoinen tirehtööri saapi pitää suunsa kiinni. Mikä patruuni oli Anaski vaatimaan takauksia ja millä oikeudella?

Anaski taas puolestaan vastasi, että juuri se, etteivät savukyläläiset uskalla takaukseen mennä, osoittaa, etteivät itsekään luota kaivoon...

Siitä päästiin alkuun. Ja niinkuin leviää kulovalkea pitkin kesäkuivaa kanervikkoa, niin nyt puhe ja pauhu, tinka ja tora levisi nuolen nopeudella. Ja yhtäkkiä oli koko miesjoukko tulisessa tingassa. Huudettiin ja toiset huitoivat käsillään kuin juopuneet. Muutamia miehiä kaatuikin, kun eivät hoksanneet katsoa, mihin astuivat. Ja moniäänisenä ja kuin mustana meren aaltona miesjoukko lähestyi maantietä...

Syntyi hirmuisia tinkoja. Persoonallisia loukkauksia sinkoili kuin tulisia rakeita. Jotkut pyysivät todistajia kuulemaan, kuinka toinen soimaa. Mutta todistajatkin olivat tingoissa eivätkä joutaneet kuuntelemaan.

Ollin-Mikko katseli syrjästä ja nauroi partaansa. Ja kuta tuimemmaksi riita kävi, sitä iloisemmaksi tuli Mikko, sillä hän ymmärsi hyvin, ettei semmoisen elämän perästä synny heti aikoihin yhteistä meijeriä.

Ja mitään päätöstä ei tullut. Vihassa erottiin, toiset toisaalle.

Ollin-Mikko joutui Pikku-Herralan seuraan.

"Ei vaikka olisi kokonainen meri vettä Ollinvainiossa ja vaikka taivaan enkeli tulisi ja sanoisi, että on siinä vettä... niin sittenkään ei meijeriä rakenneta Savukylään", puhui Herrala raivoissaan Mikolle.

"Se on oikein!" kiitteli Mikko. "Pitäkää puolenne!"

"Niin teemmekin! Ja saat uskoa, Mikko, että vaikka paita päältäni menisi, niin asiaa ei hellitetä... vaikka kävisi oppineita Helsingistä, vaikka ulkomaalta saakka Ollinvainion vesivaroja punnitsemassa."

"Mihinkähän tulisi... eli missähän olisi paras paikka?" kysyi Mikko.

"Ei missään sen parempaa kuin on meidän rantavainio", kehui Herrala. "Siinä on vettä ja valmis kaivo jo. Ja Mallikylän Maaherra kyllä puolensa pitää..."

"Vaan jos eivät toiset siihen suostu", epäili Mikko.

"Jaa... jääköön sitten iäksi päiväksi rakentamatta", sanoi Herrala.

"Sitä minäkin! Niin saisikin jäädä! Silloin toteentuisi minun ennustukseni ja Varpumäen Israelin uni..."

Herrala meni kuin masennuksiin ja sanoi hetken päästä: "Meijeri se kyllä rakennetaan, vaan sitä ei rakenneta Savukylän Ollinvainioon..."

Olivat pian Herralan tienhaarassa. Mikko päätti ärsyttää Herralaa, paljoa se ei tarvitsekaan, oli siksi pahalla kiirillä.

"Niin olen kuullut, etteivät suostu rakentamaan Herralan rantavainiolle", sanoi hän.

"Pakko on suostua!" kivahti Herrala. "Ja tämä asia ei muuten kuulu sinuun. Mitä sinä sekaannut meijeriasiaan...?"

"Taidetaanpa tarvita vielä minuakin ennenkuin leikistä luovutaan", puheli Mikko, ärsyttävällä äänellä. "Satuin olemaan tiellä, kun sinä tukkikangella Savukylän Jaakkolaa uhkasit..."

Enempää ei tarvittu. Herralan tulinen luonto oli pian ilmitulessa, ja hän lähti kaappaamaan Mikkoa niskasta kiinni. Mutta Mikko loikkasi sukkelaan yli maantienojan ja juoksi taloon.

"Vielä sinä sen rengassilmä nämä muistat", uhkasi hän Herralaa.

Herrala lähti kotiaan. Hän oli niin pahalla tuulella, että kujalla jo alkoi karjua rengilleen, että mitä siellä seisoskelet.

Sitten hän muisti, että tänään olisi pitänyt "Pellervon" saapua. -- Onpa hauskaa nähdä, mitä ovat vastanneet hänen kysymykseensä.

V

Synkin naamoin kävi Herrala pirttiin.

Emäntä näki heti, etteivät olekaan Ollinvainiossa asiat menneet niinkuin oli toivottu.

Pöydälle oli ladottu postista tuodut sanomalehdet. Siinä oli "Pellervokin". Herrala otti sen ensiksi ja alkoi lukea "Lukijain osastoa".

Ei vain näkynyt vastausta hänen kysymykselleen.

"Sepä on saakelin kummaa, vaikka minä kirjoitin, että asialla on kiire", höpisi hän. Mutta sitten hän huomasi, että lehtien välissä oli kirjekin. Hän otti sen ja aukaisi.

Se oli "Pellervon" toimitukselta ja Herrala ihastui, että ne ovatkin hänelle vastanneet kirjeessä. -- Taisivatpa vähän hämmästyä, kun näkivät, että olen myynyt metsää neljäntuhannen edestä...

Ja asetti silmälasit vasiten nenälleen ja painoi koukut lujaan korvien taakse ja alkoi lukea:

Talokas Vante Pikku-Herrala, Heinäranta.

Kirjeenne johdosta jääneen kuun 20 p:ltä pyydämme kohteliaimmin huomauttaa, ettemme ymmärrä, _mihin_ kysymykseen tahdotte vastausta. Senvuoksi pyydämme Teitä laatimaan kysymyksenne selvempään muotoon. Muuten huomautamme, ettei Pellervon "Lukijain osasto" vastaa riitajuttuihin.

Kunnioittaen Pellervon toimitus.

Herrala luki vielä kirjeen toiseen kertaan. Mutta sitten hän suuttui. Heitti ensiksi kirjeen loukkoon ja kirosi:

-- Semmoisia h--tin tollojako ne ovat, etteivät ymmärrä selvää kysymystä! -- Mutta ne eivät tahdo antaa neuvoja! Siinä se onkin pykälä. Mutta olisinpa pistänyt satamarkkasen kirjeeseen, kyllä olisi vastattu...

Hänen vihansa kohosi yhä. Hän otti "Pellervo"-lehdenkin, rutisti kourassaan ja heitti sitten uunin taakse ja vannoi, ettei hän enää, vaikka eläisi metson vanhaksi, tilaa "Pellervoa".

"Semmoisia saakelin jästipäitä!" kirosi hän emännällekin, joka tuli sisälle.

Emäntä ei uskaltanut puhua mihinkään päin. Ei edes uskaltanut kysyä, kuinka Ollinvainion tarkastuksessa oli käynyt.

Herrala kiroili ja käveli edestakaisin pitkin lattiaa.

Pahoin olivat asiat. Meijeririita oli painumassa huonolle jäljelle, ja kovin huoletti nyt Savukylän Jaakkolan haastekin. Koko päivän hän jahkaili ja purki kiukkuaan emännälle. Vihdoin tuli ilta, sillä pilvinenkin päivä loppuu viimein.

Mutta Herrala oli levoton. Kerran jo aikoi lähteä Jauholaan Petterin parissa jutellakseen siitä, mihin toimiin nyt olisi meijeriasiassa ryhdyttävä.

Mutta ei hän saanut sinnekään mennyksi. Häntä, samoin kuin kaikkia niitä, jotka Ollinvainiota meijeripaikaksi vastustivat, harmitti eniten se, että kaivossa sittenkin oli vettä, vaikka kolme Mallikylän miestä oli sen salaa yöllä käynyt tyhjentämässä.

Ja nyt oli konsulentti toisen kerran antanut puoltolauseensa Ollinvainiolle! Mitä oli tehtävä?

Ei ollut vielä kukaan mitään uutta hoksannut. Maaherrakin oli ollut kalpea kuin nauris. Ainoa, joka vielä jotakin uskoi, oli Erkkilän Anaski!

Olisi se saakelia, jos savukyläläiset sittenkin saisivat puolensa päälle!

Muu väki oli jo asettunut levolle, mutta isäntä istui vielä lampun ääressä ja mietiskeli. Porstuan ja kuistin ovetkin olivat vielä auki.

Kuului kuin kolinaa kuistista, niinkuin joku kulkisi siellä...

-- Kukahan se nyt näin myöhään taloon pyrkii? arveli isäntä ja nousi lähteäkseen katsomaan, oliko siellä ehkä naapurin kissa, jonka oli tapana koluta Herralan kuistissa.

Mutta hän ei ehtinytkään kuin ovelle, niin siinä tuli häntä vastaan Räisäs-Mikko, torpanmies Savukylästä. Räisäs-Mikolla oli pirtti Ollinvainiossa, aivan lähellä meijeripaikkaa.