Part 1

SOTAINEN TARINA

Kertomus Heinärannalta

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1914.

I

Heinärannalla jauhettiin yhä siitä osuusmeijerin paikasta.

Kokouksia oli pidetty vähä väliä ja yksimielisyyteen oli koetettu päästä, mutta turhaan. [Toiminta on jatkoa novelliin "Heinärannan osuusmeijeri".]

Moni jo väsyi, ei saapunut kokouksiin; kun kysyttiin, että mikset tullut kokoukseen, niin kirosi vastaukseksi. Eikä sanonut välittävänsä koko hommasta.

Entiset, meijerille sopiviksi katsotut paikat, Kuusimäen Kaisan lammashaka ja Pikku-Herralan rantavainio, olivat kumpainenkin tulleet hylätyiksi.

Uutta, sopivampaa paikkaa haettiin.

Aika kului. Vuosi meni, toinen alkoi. Pikku-Herralan rantavainiolla äkättivät meijerirakennuksen hirret paljaan taivaan alla, ja kivet painuivat Kuusimäen Kaisan pehmeäpohjaiseen lammashakaan. Meijeriä käytettiin vuokrahuoneissa, ja suuri ahtaus siellä vallitsi.

Ja kaikille oli nyt selvillä, että oma, ajanmukainen meijeri oli rakennettava.

Mutta mihin?

Ääniä alkoi kuulua, että rakennetaan Savukylään...

Monta painavaa seikkaa puhui Savukylän puolesta. Matka meijerialueelta Savukylään oli yhtä pitkä kaikilta suunnilta! Siinä oli jo verraton etu, niin etteivät toiset päässeet rähisemään siitä, että he joutuvat liian kauas meijeristä. Toiseksi oli Savukylä likempänä rautatieasemaa, ja sekin seikka piti ottaa huomioon. Kolmanneksi uskottiin vettä Savukylässä olevan runsaasti...

Innokkaita miehiä alkoi hommaan ja kulkivat pitkin meijerialuetta, koettaen taivuttaa mieliä Savukylän puoleen.

Merkillisesti olivatkin ennen jäykät ja itsekkäät mielet pehminneet. Ei ollut monta vastaanpanijaa. Savukylä sai puoltajia joka puolueesta. Ainoastaan Mallikylästä kuului napinaa, ja Maaherran Heikki pani jyrkän vastalauseen.

Ja taas kului aikaa. Mutta joka päivä ja joka hetki osuusmeijerin tarpeellisuudesta puhuttiin. Missä kaksi ja kolme kokoontui, niin siitä meijeripaikasta heti alussa puhe tuli ja siihen päättyikin.

Sillä joka viikko saatiin kokea, kuinka paljon vahinkoa jokainen saa kärsiä huonon ja sopimattoman meijerihuoneiston takia. Voin hintaa poljettiin ja muistutuksia sateli kuin rakeita. Milloin oli voi "hapanta", milloin oli siinä "piimänmaku", milloin "kalanhaju", ja pistemäärät alenivat...

Tilit tulivat yhä huonompia ja maidon hinta laski niin, ettei koskaan ollut niin alhainen ollut. Sitäpaitsi nousivat kulut hirmuisesti, kun koneet ja muut kamppeet olivat vähä väliä rempallaan. Sattui päiviä, ettei separaattori lähtenyt pyörimään mihinkään päin, vaikka Heinärannan ja Savukylän vankimmat miehet voimansa takaa yrittivät. Ja milloin halkesi kirnu ja kaikki kerma sinkosi meijerskalle vasten silmiä ja levisi pitkin meijerin likaista ja lahoa lattiaa.

Jo tuosta surkeudesta piti loppu tulla!

Että pitääkin ihmisten oleman niin tyhmiä, etteivät omaa parastaan ymmärrä!

Nyt piti saada suuri yhteinen kokous, ja siinä kokouksessa sitten päätetään, että meijeriä ruvetaan rakentamaan Savukylään.

Savukylää puolsivat nyt kaikki ja sydämestään toivoivat, että viho viimein oma meijeri rakennetaan.

"Entäs Mallikylän miehet, jotka vastustavat Savukylää?"

"Jos eivät mallikyläläiset tahdo liittyä osuuskuntaan ja jos alkavat taas jarruttaa, niin saavat jäädä pois!"

Se nyt oli kerrankin viisasta puhetta!

Kymmenen vuotta on jo omaa meijeriä hommattu, -- kymmenenä vuotena on kokouksia pidetty, mutta paikkaa, johon meijeri rakennetaan, ei vain löydetä..,

Jaa... se on helvettiä!

Mutta nyt!

Nyt siitä tulee, ja jos ei nyt tule, niin iäksi päiväksi jääpi koko homma!

Kirkonkylän Kauppila kirjoitti konsulentille kirjeen ja pyysi saapumaan kokoukseen, josta riippui Heinärannan osuusmeijerin elämä tai kuolema. Mainitsi kirjeessään, että on hyviä toiveita siitä, että nyt viho viimein on löydetty meijerirakennukselle paikka, joka miellyttää kaikkia ja jonka suhteen näyttää kaikilla olevan sama ajatus. Niin että terve tulemaan, herra konsulentti!

Konsulenttia vähä nauratti, sillä hän tunsi jo ennestään heinärantalaisten yksimielisyyden. Mutta hän kirjoitti kuitenkin Kauppilalle vastauksen ja lupasi tulla määräpäivänä...

Ja kokous oli kuulutettu maaliskuun 5 päiväksi; siitä lähetettiin suullisia ja kirjallisia tietoja kaikille kulmille, jotta kukin saisi tiedon.

Yksimielisiä oltiin. Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikkikin olivat kaikki entiset unhoittaneet ja innostuneet uudestaan.

"Kun ei ennen ole hoksattu, että Savukylässä sopivin paikka on meijerille!"

"Niin, kun ei ole hoksattu!"

"Kuka sen viimein nyt huomasi?"

"Niin. Kuka sen lieneekin ensiksi hoksannut?"

Sitä ei tietty, eikähän se pääasia ollutkaan. Pääasia oli se, että nyt vihdoin oli sopiva paikka löydetty.

Mallikylästä kyllä kuului ääniä, ettei siellä ole niitä, jotka kannattavat Savukylää, mutta siitä eivät toiset olleet millänsäkään. Tulkoot kokoukseen vastustamaan, jos tahtovat!

* * * * *

Päivää ennen jo saapui konsulentti.

Hän oli varannut aikaa ottaakseen selvän uudesta meijeripaikasta, joka oli katsottu Savukylän Ollinvainioon.

Paljon miehiä seurasi konsulenttia, kun hän kokouspäivän aamuna lähti Savukylän Ollinvainiota tarkastamaan.

Ja kokoukseen saapui lukuisasti väkeä likeltä ja kaukaa ja yksimielisiä oltiin siitä, että Savukylän Ollinvainio on paras paikka ja kaikille sopiva.

Ja kokous alkoi. Konsulentti puhui ensin meijeristä yleensä ja osuustoiminnasta erittäin. Hän selitti esimerkkejä muilta paikkakunnilta, joille osuusmeijerit olivat hyvinvointia ja toimintaintoa lisänneet. Ja sitten hän numeroilla todisti, kuinka suurta vahinkoa heinärantalaiset olivat itselleen saattaneet, kun niin monen monta vuotta olivat riidelleet...

Kauheita summia olivat! Mutta jokainen myönsi, että niin on.

Sitten sanoi sanansa Ollinvainiosta.

Erittäin sopiva paikka se oli hänenkin mielestään. Verraten ennen esitettyihin paikkoihin oli Ollinvainiolla monta etua.

Ja koko Savukylä meni takaukseen siitä, että vettä on... että juuri Ollinvainiossa ovat maailman parhaat vesisuonet...

"Vesi tietysti on pääasia", jatkoi konsulentti. "Mutta kuten kaikki vakuuttavat on Ollinvainiossa vesi hyvin matalassa ja laadultaan erinomaista..."

Ja hän puolusti lämpimästi Ollinvainiota ja kehoitti heti ryhtymään toimeen.

Kenelläkään ei ollut vastaan sanomista. Kokouksen menokin oli hiljaista kuin kirkossa. Ainoastaan jotkut mallikyläläiset, jotka olivat saapuneet kokoukseen, poistuivat sieltä synkein silmin ja happamin naamoin.

Siis vihdoin: Heinärannan osuusmeijeri oli päätetty rakentaa Savukylän Ollinvainioon! Hurraa!

Kaikki toimihenkilöt valittiin ja rakennushommaan päätettiin ryhtyä heti.

Iloisesti jutellen kävelivät miehet kokouspaikalta ja siunasivat sydämessään konsulenttia, joka ystävänä tuli ja rauhaan ja yksimielisyyteen kehoitti.

Nyt vihdoinkin! Jo monta vuotta oli jauhettu ja riidelty, ja monet tuhannet, jotka nyt povea lämmittäisivät, olivat menneet kaiken maailman tietä! Sen onnettoman ja kelvottoman käsimeijerin takia! Niin toiset.

Mutta Mallikylän miehiin liittyi Pikku-Herrala ja Jauholan Petteri ja synkkinä miehinä kävelivät.

Mitä parempi oli Savukylän Ollinvainio kuin Pikku Herralan rantavainio?

Siinä on kysymys. Ja mikä oli pohjasyynä siihen, ettei Pikku-Herralaan meijeriä rakenneta, kuten jo vuosia sitten päätettiin? Herralan palstalle olivat jo hirret ajetut, siihen oli suurilla kustannuksilla kaivettu kaivo, josta riittäisi vettä vaikka koko pitäjälle.

Ja Pikku-Herrala, Jauholan Petteri ja mallikyläläiset päättivät, että kaikki mitä ihmisen voimassa on, he yrittävät, ettei meijeriä Savukylään rakenneta...

Ja heillä on valtaa ja voimaa!

Ja saadaan nähdä, kuinka käy ennenkuin leikistä luovutaan!

II

Savukyläläiset olivat hyvillään. Meijerirakennus tulisi komistamaan koko heidän kyläänsä, joka samalla nousisi arvossa. Siitä olisi sitä paitsi aineellistakin hyötyä joka talolle.

Omilla varoillaan kustansivat he Kaivo-Iisakin naapuripitäjästä vesisuonia tutkimaan, jotta kaivo osattaisiin kaivaa parhaan vesisuonen kohdalle. Sillä monen pitäjän viisain kaivonpaikan tarkastaja oli tämä Kaivo-Iisakki, jonka neuvoa paljon kysyttiin.

Ja Iisakki saapui pian, sillä kiire oli. Rakennushommiin käytäisiin heti, kun saataisiin kaivon paikka ensin tietoon.

Ollinvainio, joka meijeripaikaksi oli katsottu, oli kylän takana; sieltä oli loiva myötäle alas kylään, joen törmälle. Ammoisista ajoista oli Ollinvainiota pidetty taattuna vesipaikkana. Siellä oli lähteitä viljalti, ja maa oli kovaa ja someroista. Mökkiläisillä, joita Ollinvainiossa asui paljon, oli jokaisella oma kaivonsa, ja niin matalassa oli vesi, että kun sylen verran kaivoi kuoppaa, alkoi siihen pulputa vettä, että kaivaja sai kiirehtiä pois kuopasta. Ja sitten vesi niin kirkasta kuin viina ja pysyi kesät talvet samanlaisena.

Semmoista vesipaikkaa ei ollut koko Heinärannalla! Ja siihen mökkien alapuolelle meijerirakennus tulisi!

Jo siinä vain vettä olisi.

Kaivo-Iisakki saapui pajunoksineen ja lausui jo ennenkuin oli koettanutkaan, että hän näkee jo "maan muodostakin", että vesisuonet ovat likellä.

Koko Savukylä oli katsomassa Iisakin tarkastusta. Sitä paitsi olivat läsnä kaikki rakennustoimikuntaan kuuluvat henkilöt.

Oli talvinen päivä ja paksu lumi maassa, mutta Iisakki vakuutti, että vesisuonet ilmoittavat itsensä _hänelle_ minä vuodenaikana hyvänsä.

Juhlallista oli.

Sillä väkijoukko ympäröi Iisakin niinkuin rippivieraat papin, ja juhlallisessa äänettömyydessä seisottiin.

Ja Iisakki seisoi hetken kaksihaarainen paju kädessään. Hän oli totisen ja tietävän näköinen, mulkoili silmillään, supatteli suullaan ja huiskutteli pajua ilmassa. Väliin loi merkitsevän katseen taivaalle, väliin taas tuimasti maahan ikäänkuin tahtoen maan läpi nähdä.

Sitten aloitti kokeensa. Etukumarassa lumessa kahlaten ja pitäen reisiensä varassa molempia pajunhaarukoita rupatteli hän itsekseen...

Silloin nousi paju yhtäkkiä pystyyn. Sen näkivät kaikki ja hämmästyivät.

Ja Iisakki jätti pajun siihen ja puhui juhlallisesti:

"Tähän paikkaan juuri, jossa tämä pajun oksa on pystyssä, -- tähän paikkaan juuri kaivakaa kaivonne ja vettä saatte niin runsaasti kuin ikinä tahdotte..."

Ja miehet ihmettelivät ja pystyttivät pajun viereen pitkän riu'un.

"Ja minä olen tehtäväni tehnyt", sanoi Iisakki. "Ruvetkaa töihin!"

Ja Iisakille maksettiin palkka ja kyydittiin takaisin omaan pitäjääseen.

Seuraavana aamuna aloitettiin työ.

Ja kova homma alkoi muutenkin. Talvitien veljekset ottivat urakalla kaivon kaivaakseen, ja siihen tarvittavat hirret aikoi rakennustoimikunta pian paikalle toimittaa.

Kiire oli ja vauhdissa oltiin.

Ja innostus nousi nousemistaan. Savukyläläiset olivat hyvillään. Jopa menivät niin pitkälle hyväntahtoisuudessaan, että lupasivat ilmaseksi siirtää kaikki Pikku-Herralan palstalla olevat rakennushirret Ollinvainioon, vaikka matkaa oli neljättä kilometriä.

Ainoastaan Säkkijärven Olli pysyi kylmänä eikä aikonut sekaantua koko rakennushommaan.

Ja kolmen miehen voimalla kaivettiin kaivoa, monella hevosella ajettiin kaivonkehäpuita, ja liikettä ja hossia tuli yhtäkkiä ennen hiljaiseen Savukylään.

"Ennenkuin käki kukkuu on jo meijerirakennus kehillä", puhuttiin hyvillään.

"Epäilemättä! Kaivo on jo puoliväliin valmis!"

* * * * *

Mutta harmissaan ja hammasta purren murjottivat mallikyläläiset ja Heinärannan Pikku-Herrala ja Jauholan Petteri.

Tämä oli sikamaista osuuskunnan varojen tuhlaamista! Valmis, vesirikas kaivo oli Pikku-Herralassa! Rakennushirret siinä vieressä ja kivet likellä, Kuusimäen Kaisan lammashaassa!

Ei ole kuultu, ei nähty hullumpaa yritystä kuin tuo, että aloitetaan uuteen paikkaan! Tuhlataan osuuskunnan varoja kaivoon, joka tulee maksamaan satoja! Ja itse meijeri sitten Savukylän Ollinvainioon, joka on melkein kuin Siperiaa!

Ei sovi!

Vastaan pitää panna, vaikka paita päältä menisi!

Ja vastustajien joukkoon liittyi myöskin Säkkijärven Olli Savukylästä.

Mutta mitä tehdä?

Pikku-Herrala oli asiaa jo kauan miettinyt yhdessä Mallikylän isäntäin kanssa, mutta eivät vielä olleet mitään erinomaisempaa hoksanneet. Ja kiire oli. Sillä voisi tapahtua minä päivänä hyvänsä, että savukyläläiset ajavat roikassa hirsiläjille ja alkavat niitä siirtää Ollinvainioon! Ja sitten olisi ehkä myöhäistä!

Päivät kuluivat. Alkoi kuulua huhuja, ettei Ollinvainiossa vesi olekaan niin likellä kuin on luultu ja uskoteltu osuuskuntalaisia. Maa oli niin kovaa ja kivistä, ettei siitä saatu eräksi kuin pieniä muruja eikä vettä vielä ollut tippaakaan...

Siitä saivat Pikku-Herrala, Jauholan Petteri ja mallikyläläiset vettä myllyynsä. Siinähän oli jo mainio pykälä. Ei olekaan vettä Savukylän Ollinvainiossa!

Kiire tuli. Nyt piti toimia, sillä meijeripaikka riippui nyt hiuskarvan nokassa!

Mallikylän parhaat isännät kokoontuivat Pikku-Herralaan, ja neuvottelua ruvettiin pitämään.

"Jos saisimme puolellemme kirkonkylän Kauppilan, Sipillan kylän Mäenpään Ulrikin ja Erkkilän Anaskin, niin voitto olisi meidän", sanoi Mallikylän Maaherra.

"Niin olisi", myönsivät toiset.

Mutta Pikku-Herrala, joka oli isoääninen ja liukas mies, tokaisi:

"Minä kyllä saan ne puolelleni, kun selitän asian!"

"Mitä aiot selittää?" kysyivät toiset.

"No sanon, ettei tule vettä tippaakaan!" sanoi Herrala.

Ruvettiin miehissä miettimään ja päästiin siihen tulokseen, että agiteeraus on parasta. Se auttaa. On se nähty ennenkin, että entiset päätökset on purettu!

Ja päätettiin, että Mallikylän Maaherra, joka oli viisas ja maltillinen mies, menisi puheille. Ensin kirkonkylään, sitten Sipillan kylään. Kautta rantain ja varovasti olisi puhuttava ja selitettävä, että hullusti käy, jos Ollinvainioon meijeri rakennetaan: vettä ei ole senkään vertaa, että kasvonsa pesisi...

Ja yksimielisesti päätettiin, että Maaherran on heti lähdettävä liikkeelle.

Mutta mitä on tehtävä, jos Savukylän miehet tulevat hirsiä Ollinvainioon noutamaan?

Siinä on kamala kysymys. Ja joku tiesi vielä kertoa, että savukyläläiset olivat aikoneet nyt aivan heti aloittaa hirsien ajon, ehkä jo tällä viikolla.

"Niin, eipä tiedä, vaikka jo huomenna tulisivat", sanoi Herrala, kovin kiusassa.

"Niin, kuinka lienee?"

Paha oli niin, paha näin. Kokouksen päätös oli selvä: hirret siirretään Pikku-Herralasta niin pian kuin mahdollista Savukylän Ollinvainioon.

"Olisiko mitään pykälää, jonka nojalla voisi kieltää?"

Sitä ei kukaan tiennyt. Mutta yhtäkkiä hoksasi Maaherra ja virkkoi:

"Ei auta muu, mutta nyt on käännyttävä Horsluntin puoleen. Siinä on mies, joka kaikki tietää ja kaikki ymmärtää..."

Siinä on pelastus! Horslunti kyllä hoksaa, mitä on tehtävä.

Ja Horsluntin puheille valittiin Pikku-Herrala.

"Kyllä tulee asia toimeen", vakuutti Pikku-Herrala, hyvillään luottamustoimesta.

Pitkään ei jouduttu jaarittelemaan tällä kertaa. Oli kuin hengen hätä. Heinärannan maailmankuulu osuusmeijeri joutuisi lopultakin Savukylään -- Siperiaan!

Ja kiireesti lähti Mallikylän Maaherra ajamaan kirkonkylälle ja Sipillan kylään päin.

Mutta näppärästi oli Pikku-Herralakin liikkeellä. Pesi kasvonsa, kampasi hiuksensa, vaihtoi paremmat kengät ja pani uuden takin yllensä.

Ja lähti, vinkeästi kävellen ja suu jo valmiiksi aukaistuna Horsluntin puheille.

Mutta raitilla tuli häntä vastaan Vankkalan isäntä Savukylästä.

"Jahaa! Vai niin", huusi Herrala Vankkalalle jo kaukaa. "No eipä Ollinvainioon vettä tulekaan... Siinä se on! Eipä tulekaan vettä! Perhana vie..."

"Elähän nyt niin huuda!" arveli Vankkala. "Vettä on jo niin paljon, että liikaakin... Tule katsomaan! Oikeaan vesisuoneen osasi Kaivo-Iisakki..."

"Valehtelet", karjui Herrala. "Ei kuulu olevan noppaakaan..."

"Mene siitä huutamasta!" kiivastui Vankkalakin ja lähti ruunallaan ajamaan kotokylään päin.

Mutta Herrala kääntyi vielä taakseen ja kysyi huutaen:

"Koska aiotte ruveta hirsiä ajamaan?"

Vankkala kuuli kyllä mitä Herrala huusi, mutta ei vastannut mitään. Ajeli menemään niinkuin ei olisi mitään kuullut. Herrala rääkäisi toisen ja kolmannen kerran, mutta Vankkala ei vastannut sittenkään.

Herrala jatkoi matkaansa Horsluntille päin. Kiivain askelin käveli ja itsekseen höpisi...

Horslunti sattui olemaan kotosalla. Oli kuullut, mitä meijerirakennuksen suhteen taas puuhataan.

Herrala selitti juurta jaksain, kuinka asiat ovat. Ja sanoi nyt tulleensa kysymään Horsluntilta, kaikkitietävältä, mitä olisi tehtävä, ettei hirsiä saataisi liikuttaa...

"Sillä", sanoi hän, "kun kaikille tulee tiedoksi, ettei Ollinvainiossa olekaan vettä, niinkuin muutamat hölmöt ovat luulleet, niin epäilemättä kaikki luopuvat kannattamasta Ollinvainiota..."

"Sehän on selvää se", virkkoi Horslunti viisaan näköisenä.

"Mutta jos nyt ennenkuin Ollinvainion päätös on kumottu ehditään hirret sinne siirtää, niin kuinkahan sitten käy?" kysyi Herrala, silmät renkaina.

"Mitäpä siinä", sanoi Horslunti, iva suupielessä, "meijeri rakennetaan tietysti siinä tapauksessa Ollinvainioon..."

Herrala seisoi silmät suurina, seisoi kysyvän ja odottavan näköisenä.

Eikö Horslunti tietäisi pykälää, jonka nojalla voisi kieltää savukyläläisiä hirsiin koskemasta?

"Eihän niihin ole pakko antaa koskea eikä viedä mihinkään", sanoi Horslunti.

"Kuinka sitten?" kysyi Herrala, ymmärtämättä mitä Horslunti tarkoitti.

"Ei muuta kuin kiellät, ettei saa koskea... että hirret ovat sinun maallasi..."

"Mutta jos sittenkin ottavat?" tiedusteli Herrala.

"Ole sinä vaan kovana", neuvoi Horslunti. "Ja jos eivät sanaa tottele, niin ota kanki käteesi..."

Herrala tuli hyvilleen. Samaa keinoa oli hän itsekin miettinyt.

"No nyt... no nyt... kyllä minä nyt!" hoki hän hyvillään; maksettuaan palkan Horsluntille hänen neuvostaan lähti hän hyvillä mielin kävellä viuhtomaan takaisin kotiaan päin.

Oli jo ilta, kun hän saapui kotia.

Hän oli kylällä kuullut huhuja, että Savukylässä oli valmistauduttu meijerihirsiä noutamaan.

-- Voivat yöllä tulla, ajatteli Herrala ja päätti pitää vahtia.

Ja koko yön oli hän vaatteissaan ja kävi vähä väliä pihalla kuuntelemassa.

Mutta eivät tulleet, ja aamu alkoi valjeta.

Mutta silloin juuri ajaa hurautti Jaakkolan isäntä Savukylästä ja käänsi hevosensa hirsiläjälle.

Herrala juoksi kuin riivattu hänen peräänsä.

"Mitä aiot?" tikasi hän, julmasti katsoen ja ääni vihasta vavisten.

"Aion ottaa tästä hirsikuorman ja viedä Ollinvainioon", vastasi Jaakkola tyynesti.

"Et koske niihin hirsiin!" karjaisi Herrala. "Lappele pian tiehesi! Hirret ovat minun maallani..."

Jaakkola yritti nostamaan likinnä olevaa hirttä, mutta silloin tarttui Herrala puukankeen ja uhkasi lyödä pään halki, jos toinen koskee...

Ihmisiä sattui menemään maantiellä ja kaikki seisahtuivat kuuntelemaan julmaa karjumista ja meuhkaamista.

"Odota, sinä sen tollisko!" sanoi Jaakkola ja lähti niin tyhjin rein takaisin omaan kyläänsä.

"Eipä uskaltanut koskea", kerskaili Herrala väkijoukolle.

-- Sama komento on muillekin, -- mietti hän kävellessään pihaan.

Mutta levoton hän kuitenkin oli. Levotonna vartoi hän Maaherraa, joka oli mennyt Sipillan kylään yllyttämään ja jonka oli pian määrä joutua takaisin.

Mutta Maaherraa ei kuulunut, ja päivä kului illaksi.

Kului iltakin, mutta mitään ei Herrala saanut tietää.

Väsyneenä laskeusi hän myöhään illalla levolle siinä varmassa uskossa, etteivät savukyläläiset enää uskalla tulla hirsiä noutamaan ja että Maaherran yllytys kyllä onnistuu...

Ja siihen uskoon hän nukkui.

Mutta hän heräsi aamuvarhaisella siihen, että kuului kulkusten ja tiukujen helinää hirsiläjiltä, kuului hevosten hirnuntaa ja miesten kovaäänistä puhelua...

Kauhistuneena hyppäsi hän vuoteesta ja näki ikkunasta kokonaisen rykelmän savukyläläisiä hevosineen hirsiläjillä. Muutamia kuormia oli jo pantu ja toisia pantiin miesvoimalla. Savukylän vankimmat miehet olivat joukossa. Ja he nauroivat ja melusivat kuin juopuneet.

Hirmuinen hätä tuli Herralalle. Ei siihen miesjoukkoon ollut menemistä!

Hän pukeusi nopeasti ja riensi kujalle.

Savukyläläiset huomasivat hänet heti.

"Tulepa nyt tänne kankinesi!" ilkuttiin hänelle. "Tulesta nyt!... Ei olekaan Jaakkola yksinään."

Ja hirveällä melulla he latoivat hirsiä korkeat kuormat joka rekeen.

"Västinkiin toimitan teidät kaikki!" kiljui Herrala kujalta, mutta ei uskaltanut mennä likemmäksi.

Ja saatuaan kuormat valmiiksi läksivät savukyläläiset ajamaan Ollinvainioon päin ja rallattivat mennessään.

Herrala puri hammastaan kujalla ja kiroili itsekseen.

-- Jos olisi pyssy, niin perään ampuisin, -- uhkasi hän.

Hän ehti kuitenkin jo vähän lauhtua pahimmasta vimmastaan, kun näki Maaherran vihdoinkin palaavan yllytysmatkaltaan. Mutta Maaherra ei palannut yksin. Hänen reessään istui kirkonkylän Kauppila, ja heidän perässään ajoivat Mäenpään Ulrikki ja Erkkilän Anaski, näillä kolmantena Sipillan kylän rikas, Naattala.

Herrala ymmärsi, tulijat nähtyään, että hyvin ovat asiat. Eivät olisi muutoin nuo miehet yhtyneet Maaherran seuraan.

Herrala riensi jo pihalle vastaan.

"Mitä kuuluu?" kysyi Maaherra.

"Kummia kuuluu", alkoi Herrala kertoa semmoisella vauhdilla, että sylki suusta roiskui. "Toistakymmentä Savukylän hevosta on käynyt hirsiä noutamassa... ja lisää taitaa tulla, perhana vie..."

"Voi saakeli!"

Ja Herrala, kerran vauhtiin päästyään, selitti kaikki. Selitti kuinka hän Jaakkolan kyyditsi kanki ojolla pois hirsien luota. Horslunti oli neuvonut.

Mutta vieraat nousivat reestä ja niin mentiin miehissä Herralaan ja ruvettiin miettimään.

"Jos asia niin on, ettei Ollinvainion kaivoon vettä tule, niin onhan selvää, että rakennushomma on keskeytettävä", sanoi Erkkilän Anaski.

"Selvää on!" myönsivät toisetkin.

Mutta kirkonkylän Kauppila sanoi:

"On kuitenkin otettava selvä siitä, tuleeko Ollinvainion kaivoon vettä vai ei, ennenkuin taas päätös puretaan."

"Ei sinne tule vettä pennin edestä", huusi Herrala.

Päätettiin, että lähdetään miehissä Ollinvainion kaivoa tarkastamaan, ja jos havaitaan, että kaivo näyttää vedettömältä, on rakennushomma heti paikalla keskeytettävä...

Niin päätettiin ja miehissä lähdettiin.

Herralasta Ollinvainioon ei ollut matkaa kuin neljättä kilometriä, ja pian olivat miehet tämän taipaleen ajaneet.

Kun he saapuivat Ollinvainioon, olivat siellä kaivonkaivajat kovassa touhussa, vintaten vettä kaivon kuopasta.

Kaikki kurkistelivat kuoppaan, ja Maaherra kysyi:

"Näyttääkö vettä laskevan?"

"Vettä tänne tulee, ettei enää saata kaivaakaan", vastattiin kuopasta. "Kuluneena yönä oli tullut niin paljon, että koko aamun olemme saaneet lipota paljasta vettä..."

"Ei suinkaan!" sanoi Herrala.

"Varmaa se on", vastattiin kaivon pohjalta.

Seisoivat siinä mietteissään kukin. Hirret, jotka savukyläläiset olivat tuoneet, oli asetettu mallikelpoiseen läjään siihen lähelle. Sillä siihen paikkaan oli itse rakennus rakennettava.

Ja kaivon hirsiä oli valtainen pino.

Miehet miettivät ja rupesivat keskustelemaan.

"Ellei kielletä, ajavat savukyläläiset kaikki hirret tänne Ollinvainioon", sanoi Herrala.

"Pitäisi olla asiaaymmärtävä mies, joka lausuisi tästä kaivosta mielipiteensä", arveli kirkonkylän Kauppila.

"Konsulentti sen parhaiten ymmärtää", sanoi Maaherra.

Ja kun hetken vielä puhelivat, niin päätökseksi tuli, että rakennushomma keskeytetään. Kaivoa ei kaiveta enää eikä hirsiä liikuteta Pikku-Herralan rantavainiolta ennenkuin konsulentti on sanansa sanonut.

Ja Maaherra, kirkonkylän Kauppila ja Pikku-Herrala valittiin toimimiehiksi, jotka konsulentille asiasta ilmoittavat ja pyytävät kaivoa tarkastamaan.

Savukyläläisille ilmoitettiin, etteivät saa hirsiin koskea, sillä muutoin heidät hitto perii.

Ja niin erottiin.

III

Hirmuinen hälinä ja meka alkoi nyt kuulua joka haaralta.

Mitä tämä merkitsee, että keskeytetään rakennushomma, kun yksimielinen päätös on, että meijeri rakennetaan Savukylän Ollinvainioon?

Tämä on kummempaa!

"Ei siitä lopultakaan tule mitään!" sanoivat epäuskoiset.

"Ei ennen kuin on kaksi aurinkoa taivaalla!" sanoivat toiset.

Ja niin jäi kaivon kaivaminen kesken eivätkä savukyläläiset uskaltaneet enää meijerihirsiin kajota.