Part 9

Tri Arvid Neoviusta, joka mitä suurimmalla taitavuudella ja tunnontarkkuudella oli hoitanut Suomen puolta "Vapaan Sanan" toimituksessa, oli sill'aikaa niinikään kohdannut maastakarkoitus ja hän oli saapunut Tukholmaan vältettyään useiden kuukausien aikana kohtalonsa, joka monenlaisten vakoojien muodossa innokkaasti koetti päästä kaikkien niiden jäljille, joilla oli tekemistä "Vapaan Sanan" kanssa. Hänen tulonsa muutti koko tilanteen. Kahdelle henkilölle ei mitenkään voinut riittää työtä lehdessämme, joka jo oli ehtinyt jotakuinkin vakiintua sekä suhteisiin että salakuljetukseen ja muuhun nähden. Samaan aikaan oli puute jonkunlaisesta aikakauslehdestä, jossa etupäässä pohdittaisiin Suomen kysymyksiä, alkanut käydä tuntuvaksi, aikakauslehdestä joka avoimesti voisi ilmestyä ja siten myös tunkeutua ruotsalaisen yleisön keskuuteen. Neuvoteltuani useiden eri henkilöiden, etusijassa tri Axel Lillen kanssa, joka lupautui sen vakinaiseksi avustajaksi, määrättiin uuden aikakauslehden nimeksi "Nordisk Revy" ja se päätettiin ilmestyväksi kaksi kertaa kuussa, jonka jälkeen anomus jätettiin ja lupa julkaista sitä saatiin ennen pitkää. Minä jätin silloin "Vapaan Sanan" kokonaan tri Neoviukselle ja omistauduin täydelleen "Nordisk Revylle", joka heti ensi esiintymisellään saavutti odottamattoman suuren menestyksen, suureksi osaksi erinomaisten avustajien vuoksi, jotka mitä suurimmalla auliudella antoivat apuaan. Näistä joku mainittakoon, etupäässä Becker-Bey eli Becker-Reuterskiöld, kuten hän itseään nimitti, joka oli nähnyt talonpoikien vapautuksen Venäjällä, missä hän siihen aikaan palveli upseerina arvorykmentissä ja oli kokenut paljon, josta olisi monenlaista mitä mielenkiintoisinta kerrottavaa. Edelleen Volkovski, venäläinen vallankumousmies vanhaa kantaa, joka oli karkoitettu Siperiaan, elänyt siellä monta vuotta ja viimein karannut ja Amerikan kautta palannut Eurooppaan. Semenov, toinen vallankumouksellinen, joka aivan nuorena oli ottanut osaa erääseen murhayritykseen Odessassa, mutta onnellisesti päässyt pakoon ja sittemmin asettunut asumaan Pariisiin. Kaikki nämä avustivat hyvin mielenkiintoisilla artikkeleilla, jotka kuitenkin kaikki oli kirjoitettava uudelleen ruotsiksi, Becker-Beynkin, joka kauan oltuaan poissa Pohjolasta, ja kirjavan elämänsä aikana etupäässä eksoottisissa maissa oli ehtinyt niin unohtaa ruotsalaisen äidinkielensä, että kaikki mitä hän kirjoitti, oli muokattava uudelleen.

"Nordisk Revyn" julkaiseminen oli siis sellaisissa oloissa kaikkea muuta kuin tyhjäntoimittamista, mutta aikakauslehteä ylläpidettiin kuitenkin ja se ilmestyi säännöllisinä aikoina saavuttaen sellaisen menestyksen, että se jo olemassaolonsa ensimmäisenä vuotena saatiin itsekannattavaksi, mikä aikakauslehdelle Ruotsissa lienee jotakuinkin tavatonta. Toinen vuosi oli kuitenkin paljon vaivalloisempi, kun tri Lille yhtäkkiä selitti, ettei hän enää tahtonut olla toimittajana. Hän oli sitä mieltä että aikakauskirja radikaalisesti venäläisvihamielisellä tendenssillään vahingoitti häntä ruotsalaisen yleisön silmissä ja kun hän juuri oli päässyt Ruotsin alamaiseksi, hänen täytyi ottaa sekin huomioon ja hän niinmuodoin toivoi saavansa erota yrityksestä.

Mitään ei ollut tehtävissä. Toista toimittajaa ei ollut saatavissa, itse oli minulla liian paljon poliittisia tehtäviä voidakseni omistaa "Nordisk Revylle" niin paljon aikaa kuin se kaksi kertaa kuussa ilmestyäkseen ehdottomasti vaati, mutta lopettaa aikakauslehteä en myöskään tahtonut. Päätin sen vuoksi sikäli muuttaa sitä että se ilmestyisi vain kerran kuussa, mutta puolta paksumpina vihkoina kuin ennen ja sen mukaisesti julkaistiin tilausilmoitus samalla kuin ilmoitettiin tri Lillen eroaminen aikakauslehden toimituksesta. Tulos oli odottamattoman hyvä, lähimain sama määrä tilaajia ilmoittautui kuin edellisenä vuonna ja aikakauslehti saattoi siis jatkua kuten ennenkin. Elleivät salakuljetuskustannukset Suomeen olisi olleet niin äärettömän kalliit, olisi "Nordisk Revy" ollut suorastaan hyvä liikeyritys.

Mutta kahta vuotta kauempaa ei julkaisemista kuitenkaan jatkettu. Venäläiset suunnitelmat alkoivat vähitellen yhä enemmän vaatia aikaani, niin että minun oli pakko muuttaa Kööpenhaminaan ollakseni lähempänä eurooppalaisia keskuksia, jonne minun kerta toisensa jälkeen oli matkustettava, eikä ketään toista ollut käytettävissä, jolle olisin voinut jättää aikakauslehden. Aikanaan ilmoitettiinkin, että "Nordisk Revy" tulisi lakkaamaan toisen vuosikertansa jälkeen, jolloin minä tyytyväisenä otin vastaan joukon kirjeitä, joissa valiteltiin, että niin piti käydä.

Muutin siis Kööpenhaminaan ja siellä minun onnistui saada sovelias asunto, jossa myös oli tilaa hyvälle ystävälle, joka myös oli asettunut Tanskan pääkaupunkiin, Suomesta karkoitettu kun hänkin oli. Tämä oli hovioikeudenasessori Victor Furuhjelm, joka suurimmalla mielenkiinnolla tutustui venäläisiin suunnitelmiin ja sen kautta tuli minulle suureksi hyödyksi puhumattakaan huvista saada alituisesti olla läheisessä yhteydessä niin hienosti sivistyneen miehen kuin Furuhjelmin kanssa.

Lyhyen ajan kuluttua huomasin, että Kööpenhaminassa olin yhtä paljon venäläisten agentti-urkkijain tarkkailemana kuin olin ollut Tukholmassa, jossa parille mainituista herroista, jotka olivat olleet hieman liian tungettelevia, oikein kouraantuntuvasti oli osoitettu mikä heidän rauhaansa sopi, niin ettei mitään väärinkäsitystä voinut olla olemassa. Kööpenhaminassa sitä vastoin asianomaiset käyttivät hyväkseen enimmäkseen naisväkeä, jota ei voinut kohdella samalla tavalla, mutta jotka kuitenkin sain kunnioittavan välimatkan päähän, huolimatta kaikista lähentelevistä yrityksistä, jotka toisinaan aiheuttivat varsin hupaisia välikohtauksia.

Juoni venäläisten kera oli sill'aikaa kehittynyt suotuisalla tavalla. Minä olin saanut eri tahoilta kirjeitä, joissa ilmoitettiin ehdollisesti tai ehdottomasti kannatettavan vastustavien puolueiden konferenssisuunnitelmaa, jonka vuoksi päätin tehdä uuden kiertomatkan lähemmin sopiakseni asiasta. Matka suunnattiin kuten ennen lähinnä Stuttgartiin, jossa Struwen kanssa oli sovittava aiotun konferenssin paikasta ja ajasta. Struwe oli muuttopuuhissa, sillä "Osvoboshdenien" julkaiseminen aiottiin puolueneuvoston päätöksen mukaan siirtää Pariisiin. Tämä oli kaikin puolin minunkin tarkoituksiini sopiva paikka ja siksi määrättiin Pariisi tulevan konferenssin paikaksi. Struwe oli ilmoittanut asiasta puolueensa johtajille ja he olivat selittäneet kannattavansa suunnitelmaa, mutta lupasivat kuitenkin lähemmin ilmoittaa osanotostaan ajan tullen. Struwen kanssa sovittiin sitten osapuilleen konferenssin ajasta ja hänen piti siitä ilmoittaa puolueystävilleen ja aikanaan minulle, jonka jälkeen minun, kun olin ilmoittanut asiani toisille puolueille, oli ilmoitettava hänelle mikä päivä ja paikka ensimmäiselle kokoontumisellemme oli määrätty.

Stuttgartista jatkettiin matkaa Geneveen, jossa olin sopinut kohtaavani muutamia sosialivallankumouksellisia, joiden joukossa oli m.m. Katharina Breshkovskaja "vallankumouksen äiti", hyvin sivistynyt vanha nainen, yhtä lämmin vallankumouksellinen kuin kuka tahansa nuoremmista. Samassa tilaisuudessa tapasin myös Shishkon, niinikään viimeisiä elossa olevia Aleksanteri II:n ajoilta; hän kuten Breshkovskajakin oli ainakin pari kertaa ollut karkoitettuna Siperiaan, mutta oli päässyt pakoon sieltä. Yksi vanhoja salaliittolaisia oli Michael Gotz, nyt Genevessä asuva, joka karkoituksensa aikana muiden kera oli ollut vahtimiehistön törkeän pahoinpitelyn esineenä ja sen johdosta oli halvaantunut jaloista, niin ettei hän voinut liikkua paikaltaan, mutta joka silti yhtä innokkaasti otti osaa kaikkiin puolueen neuvotteluihin ja jonka mielipide kaikissa suhteissa sai mitä suurinta huomiota osakseen. Kaikkien näiden kanssa nyt neuvoteltiin suunnitellusta konferenssista ja kaikki kannattivat vastustuksetta aietta, minkä vuoksi saatoin palata päämajaani Kööpenhaminaan. Myöhemmin kesällä sovimme tapaavamme Amsterdamissa, jonne he kaikki saapuisivat ottaakseen osaa suureen sosialistikongressiin, jonka siellä piti olla ja jonne kokoontui sosialisteja koko maailmasta.

Ilmoitin tietenkin tarkoin Akashille neuvottelujen kulusta ja hän vuorostaan tiedoitti kaikki vaiheet esimiehilleen Tokioon, jossa asianomaiset sähköteitse pidettiin tarkoin tapahtumien tasolla. Venäläiset urkkijat, joita suorastaan vilisi kaikissa suurissa keskuksissa Euroopassa, olivat kyllä päässeet selville yhteydestäni Akashin kanssa, minkä vuoksi oli välttämätöntä noudattaa monenlaisia varovaisuustoimenpiteitä tavatessamme toisella tai toisella seudulla, mutta aluksi kävi kaikki kuten oli toivottu.

Vaikeudet suurenivat huomattavasti sen vuoksi, että ranskalaiset -- myöhemmin myöskin saksalaiset -- poliisit olivat yhteistyössä venäläisten kanssa ja olivat valmiit aukomaan kirjeitä ja tekemään muutakin. Heti kun olimme tämän keksineet, petimme asianomaisia tavalla, joka jonkun aikaa onnistui oikein hyvin. Sähkösanomalla tai kirjeellä ilmoitettiin toiselle että tapaaminen oli tarpeen seudulla, jota ei koskaan merkitty oikealla nimellään, vaan toisella, joka kyllä oli sekin oikea, mutta meille merkitsi aivan toista. Niinpä esim. merkitsi Basel meidän merkkikielellämme Pariisia, Frankfurt oli Lontoo j.n.e. Mutta kun asianomaisia pari kertaa oli tällä tavalla petetty, ryhtyivät he seuraamaan sekä minua että Akashia ja otaksuttavasti joitakin toisiakin aivan kintereillä, ristiin rastiin pitkin Eurooppaa.

Vaikeinta oli kuitenkin kirjeenvaihto. Tiesimme luonnollisesti, että ranskalaiset poliisiviranomaiset avasivat kirjeitä, mutta emme tienneet, vaikka kyllä vahvasti epäilimme, oliko Ranskan postilaitos tässäkin venäläisten palveluksessa avaten sellaisten henkilöiden kirjeitä, joista venäläiset viranomaiset halusivat olla selvillä. Parasta oli pitää epävarmaa varmana ja järjestää kirjeenvaihtonsa sen mukaan ja niin teinkin, mutta Akashi ja hänen maanmiehensä eivät olleet yhtä varovaisia, minkä kyllä aikanamme saimme kokea, kun vihdoin paljastui kaikki, mitä venäläisen poliisin oli onnistunut suhteistamme nuuskia: Myöskin saksalainen poliisi avusti venäläistä, mutta kuuluiko sen palveluksiin myös kirjeiden avaaminen, sitä en tiedä.

VII.

Suunnitelmia kehitetään edelleen.

Mikäli oikein muistan pidettiin kongressi Amsterdamissa elokuun alussa. Minä, joka en ollut sosialisti, en tarkoin katsoen olisi saanut ottaa osaa siihen, mutta venäläisten ystävieni takia en kohdannut mitään vaikeuksia vaan saatoin vapaasti olla läsnä sekä jaostojen yleisissä että yksityisissä kokouksissa ja tapasin siis kaikki tarpeelliset henkilöt.

Näiden joukossa oli Plechanov, joka venäläisten sosiaalidemokraattien ensimmäisenä miehenä -- Lenin-Uljanov kuului siihen aikaan kuten Axelrodkin vastustukseen puolueessa -- otti osaa sekä yleisiin neuvotteluihin että useisiin jaostojen kokouksiin. Hänen kanssaan oli minulla heti pitkähkö neuvottelu, joka kävi aivan toiveiden mukaan. Hän selitti puolueensa puolesta olevansa halukas ottamaan osaa tulevaan konferenssiin, jonka kokoontumisesta minä ilmoittaisin hänelle heti kun aika oli määrätty.

Nämä olivat hyviä uutisia sosialivallankumouksellisille, joista moni oli lausunut epäilyksiä Plechanovin osanottoon nähden. Sosialivallankumoukselliset olivat kongressissa lukuisasti edustettuina. Paitsi Tchernovia, jota myös nimitettiin Gardenin'iksi, salanimi, jota hän usein käytti, ja Breshko-Breshkovskajaa, "babuskaa" kuten häntä useimmiten mainittiin ja monia muita huomattavimmista puoluehenkilöistä, oli luonnollisesti Asev, ei kuitenkaan oikealla nimellään vaan Ivan Nikolajevitshinä kutsumuksensa ja virkansa puolesta läsnä. Hänellehän oli tilaisuus, sellainen kuin nyt kysymyksessä oleva, todellinen "gefundenes Fressen" tiedoitusten antamiseksi siitä, mikä ei tullut näkyviin kongressipöytäkirjoista.

Sosialivallankumoukselliset tapasin eräässä paljon käytetyssä ravintolassa "Kempinskissä", missä yksityishuoneessa saatoimme neuvotella asioista päivällistämme syöden. Pääasia, puolueen osanotto ajateltuun kongressiin, ei vaatinut pitkää keskusteluaikaa, kun kaikki yksimielisesti pitivät sellaista toivottavana ja olivat yhtä yksimielisiä siitä, että puolueen pitäisi ottaa osaa siihen parin valtuutetun kautta. Mutta tästä siirtyi puhe puolueen toimintaan yleensä ja silloin lausuttiin melko erilaisia mielipiteitä murhayrityksestä, johon koko toiminta näytti olevan keskitetty. Sekä useiden sellaisten suotavuudesta että sopivista uhreista keskusteltiin jotensakin perusteellisesti melko suureksi hämmästyksekseni, kun minä, joka en kuulunut puolueeseen ja vielä vähemmän sen taistelujärjestöön, en oikeastaan olisi saanut olla läsnä niin yksityisluontoisissa neuvotteluissa. Tämä ei kuitenkaan tuntunut häiritsevän ketään osanottajista, jotka, kun kysymys uusien murhayritysten suotavuudesta oli saanut yksimielisen myöntävän vastauksen -- onnistunut murhayritys suuriruhtinas Sergeitä vastaan oli hiljan tapahtunut, minkä vuoksi myös kohotettiin malja sen järjestäjälle, Aseville -- siirtyivät neuvottelemaan lähinnä sopivista uhreista. Siinä ilmeni kuitenkin melko monta eri ajatusta, sillä ehdotukseen sisältyi suuri joukko erilaisia olioita, poliisikomissarioista aina Venäjän valtakunnan korkeimpiin toimihenkilöihin. Melkein jokaisella oli oma ehdokkaansa, ja Asev, jonka niukkoja lausuntoja kuultiin mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella, ei tahtonut lausua ratkaisevaa sanaa, vaan vaikutti jotensakin epäilevältä, vaikkakin hän tuntui kallistuvan siihen mielipiteeseen, että jonkun ministereistä pitäisi tulla kysymykseen.

"No, entä te? miksi ette sano mitään?" kääntyi minun puoleeni Breshkovskaja muori, joka ei siihen saakka ollut lainkaan ottanut osaa keskusteluun. "Me kuulisimme kernaasti teidän mielipiteenne asiasta."

Minä vastasin etten puolueeseen kuulumattomana katsonut voivani lausua mielipidettäni, kun ei kuitenkaan missään tapauksessa voisi tulla kysymykseen, että itse ottaisin osaa jonkun mahdollisen suunnitelman toteuttamiseen.

"Lorua!" sanoi Breshkovskaja, "me emme ole mikään parlamentaarinen seurakunta, mutta teidän mielipiteenne kysymyksessä olevasta asiasta tahtoisin ainakin minä kernaasti kuulla ja otaksun että samoin muut -- vai kuinka, toverit?"

Toiset olivat samaa mieltä, muutamat hiljaa, muutamat äänekkäästi -- meitä oli kaikkiaan kaksitoista -- neljätoista henkeä -- jonka vuoksi aloin puhua ja selitin miten kokemukset viimeisistä murhayrityksistä, kuten Sipjäginiä, Plehweä, suuriruhtinas Sergeitä vastaan, miten ylhäisessä asemassa niiden uhrit ovatkin olleet ja kuinka hyvin ne ovatkin suoritetut, ovat osoittaneet, että kaikki murhayritykset alempia vastaan ovat suurin piirtein katsoen jääneet tuloksettomiksi. Korkeintaan oli niiden vaikutus ollut joksikin aikaa hämmentävä, joka ei kuitenkaan koskaan ollut kestänyt kauan. Joku samankarvainen oli aina ollut valmiina ja halukas astumaan poistetun paikalle ja sellaisia olioita oli Venäjällä vielä niin runsaasti, että tuskin mikään järjestö maailmassa saattoi toivoa voivansa hävittää niitä kaikkia. Vaara ei näyttänyt peloittavan heitä jatkamasta samaa politiikkaa, joka oli kaikkina aikoina ollut järjestelmälle tunnusmerkillinen. Minun mielipiteeni mukaan oli vain yksi murhayritys yrittämisen arvoinen, ja se todennäköisesti aiheuttaisi sen yleisen hämmingin Venäjällä, jota tahdottiin, jotta saataisiin uusi yhteiskuntajärjestys aikaan -- murhayritys järjestelmän päätä, tsaaria itseään vastaan.

Breshkovskaja, joka jännitetyllä tarkkaavaisuudella oli kuunnellut, päästi suustaan äänekkään: kuulkaa! kuulkaa! mutta Asev puuttui puheeseen suuremmalla kiivaudella kuin mitä hän tavallisesti osoitti: "Tämä on aivan toinen mielipide kuin se minkä viimeksi puhuessamme samasta asiasta, suvaitsitte esittää. Silloin vastustitte jyrkästi kaikkia murhayrityksiä tsaaria vastaan." "Niin kyllä", myönsin, "mutta kuten ehkä muistatte, tapahtui keskustelumme ennen kuin vielä oli mitään vallanperillistä. Silloin ei murhayrityksestä olisi ollut juuri muuta tulosta kuin että kruunu olisi siirretty nykyisen tsaarin veljelle. Nyt sitävastoin olisi tuloksena holhoojahallitus, joka jo on valittu, ja johon m.m. kuuluisivat molemmat leskikeisarinnat, nykyisen tsaarin äiti ja tuleva leski, suuriruhtinas Wladimir ja, muistaakseni, pari muuta suuriruhtinasta, Pobedonostsev ja muutamia toisia, joita on tarpeeton mainita. Kuinka kauan luulette te tai joku muu, että sellainen hallitus olisi yksimielinen? Ensimmäisenä päivänä alkaisivat kaiken todennäköisyyden mukaan juonittelut suurimmasta vaikutusvallasta, ja kolmen kuukauden kuluttua olisi hallitus hajautunut ryhmiin -- ja hallituksen kera koko Venäjä. Tämän, jos minkään, pitäisi teille vallankumouksellisina antaa mahdollisuuksia synnyttää vallankumous."

"Jos kansa olisi, kypsä siihen, niin olisi se kai mahdollista", huomautti Asev, "mutta se ei vielä ole -- enemmistö pikemmin kääntyisi meitä vastaan ja liittyisi kehen tahansa, joka taistelisi tsaarivallan puolesta."

Keskustelu muuttui yleiseksi ja sen kuluessa useat läsnäolevista näkyivät kallistuvan minun mielipiteeseeni päin, mutta Asev jyrkästi selitti murhayrityksen tsaaria vastaan vaativan niin suuria uhrauksia sekä ihmisissä että rahassa, että se pitäisi tehdä vain siinä tapauksessa, että tulos olisi jotakuinkin varma. Hänen, puolestaan, oli jyrkästi vastustettava ehdotusta.

Siihen asia jäi. Asevin mielipidettä vastaan ei voinut vedota. Toiset puoluejäsenet katselivat selvästi häntä puolittain taikauskoisella kunnioituksella, mikä olikin aivan luonnollista, kun hän tähän saakka oli onnistunut kaikessa, mikä oli ollut hänen tehtävänään. Minullehan oli pääasia tällä kertaa saada aikaan suunniteltu konferenssi ja sen suhteen olin toimittanut kaikki mitä Amsterdamissa oli tehtävissä.

Lähdin sen vuoksi tästä hollantilaisesta kaupungista ja matkustin takaisin Kööpenhaminaan, jonne minua, kuten pian huomasin, seurasi venäläinen vakooja, joka kaiketi luuli suorittavansa hyvinkin tärkeän tehtävän matkallaan Tanskaan, kun minulle taas oli täydelleen yhdentekevää seurasiko hän minua vai ei. Minähän matkustin kotiin ja Kööpenhaminassahan oli joukoittain asiamiehiä, jotka pitivät minua silmällä, niin että vakooja lisää sinne tai tänne ei vaikuttanut asiaan mitään.

Konferenssisuunnitelma oli sillä välin edistynyt niin pitkälle, että suomalaisen vastustuksen johtajien oli saatava niin sanoaksemme virallinen tieto asiasta. Muutamat heistä kyllä tiesivät aikeesta yleisin piirtein, mutta yksityiskohtiin he eivät olleet perehtyneet ja kuinka hyvänsä, heidän oli nyt lausuttava mielipiteensä asiasta selvästi. Sitä oli kannatettava tai vastustettava. Matkustin siis Tukholmaan, jossa vanhemmat, karkoitettujen johtajat olivat kutsuneet neuvottelun koolle. Siellä kohtasi asiaa kuitenkin kaikenlaisia epäilyksiä, kaikki lähtien vanhasta vastustajastani, senaattori Mechelinistä, joka ilmeisesti oli varsin vähän halukas koko yritykseen. Hänen epäilyksensä olivat samaa laatua kuin ennenkin kysymyksen ollessa muunlaisesta oppositsionista. Meidän olisi kaikessa pysyttävä täydelleen lain pohjalla, mikä ei esillä olevassa tapauksessa ollut asianlaita. Päinvastoin sellainen yhtyminen valtakunnan vihollisiin, kuin mistä nyt oli kysymys, sisältäisi suomalaisen vastustuksen tähän saakka seuraaman näkökannan täydellisen hylkäämisen, ja ainakin niille, jotka siihen ryhtyisivät, tekisi mahdottomaksi kaikki aikeet palata maahansa ja toimia sen hyväksi. Hän puolestaan ei tahtonut ehdottomasti asettua yritystä vastaan, mutta piti välttämättömänä ennen asian ratkaisua saada tietää kotonaolijain mielipiteen, ja hän olikin siinä mielessä kirjoittanut ja pyytänyt jotakin tulemaan Tukholmaan tuomaan tietoa kotonaolevain mielipiteestä kysymyksessä olevasta asiasta. Hän ehdotti sen vuoksi, että enemmät päätökset siirrettäisiin siksi, kunnes oli voitu neuvotella asiamiehen kanssa.

Kellään ei ollut mitään tätä vastaan, vaikka useimmat lienevätkin olleet selvillä siitä, että ehdotus oli esitetty tueksi ehdottajalle siinä vastustuksessa, jota hän aikoi harjoittaa koko asiassa. Tulos oli kuitenkin aivan toinen.

Parin päivän kuluttua saapui lähetti, joka ei ollut kukaan muu kuin valtioneuvos Rein. Ja kun me karkoitetut saman päivän iltana saavuimme uuteen kokoukseen, jossa senaattori Mechelin kuten tavallista johti puhetta, ja kun hän oli tehnyt selkoa asiasta antaen sen ohessa haluttomuutensa yritykseen hyvinkin selvästi tulla ilmi, annettiin puheenvuoro valtioneuvos Reinille. Hän ilmoitti, että kotonaolijoilla oli kysymyksen käsittelyä varten ollut kokous, jossa kaikki yksimielisesti olivat vaatineet, että meidän suomalaisten oli otettava osaa tulevaan kongressiin Pariisissa. Omasta puolestaan valtioneuvos oli sitä mieltä, että meidän ehdottomasti oli otettava osaa, sitäkin mieluummin, kun eivät ainoastaan vallankumoukselliset puolueet tulisi siinä edustetuiksi, vaan myöskin kadetit, joiden kanssa jo olimme kosketuksessa.

Täten oli senaattori Mechelinin jatkuva vastustus tehty melkein mahdottomaksi. Hän oivalsi sen itsekin ja taipui välttämättömyyteen ehdottaen, että ryhdyttäisiin valitsemaan valtuutettuja kongressiin ja huomauttaen samalla, että minä kai olin itseoikeutettu, minkä vuoksi oli vain määrättävä valtuutettujen lukumäärä ja valittava heidät.

Silloin pyysin puheenvuoron ja ehdotin, että senaattori Mechelin, jota yleensä pidettiin ja joka tositeossa olikin koko vastustusliikkeemme johtajana, olisi yksi niistä, jotka matkustaisivat Pariisiin ja huomautin, että me suomalaiset tulevassa kongressissa, jonka merkitystä kukaan ei vielä voinut arvata, vaikka kaikki osanottajat sen suhteen toivoivat mitä parhainta, voisimme esiintyä aivan toisella ponnella, jos meitä edustaisi senaattori Mechelin, joka aivan varmaan valittaisiin kongressin puheenjohtajaksi, jos hän valtuutettuna seuraisi mukana.

Toiset läsnäolijat kannattivat mielipidettäni, toiset selvin sanoin, toiset vaieten, mutta ei sen vähemmin selvästi. Mutta senaattori Mechelin oli toista mieltä. Hän vastusti päättävästi. Hän väitti, ettei hän lähimainkaan ollut selvillä itse kongressiajatuksesta eikä siis missään tapauksessa voinut suostua valtuutetuksi. Hänen kieltäytymisensä oli siksi eittämätön, ettei kukaan ensi hetkessä enää koettanut saada häntä taipumaan. Mutta sitten kun läsnäolijat pitkän keskustelun jälkeen olivat päättäneet valtuutettuina lähettää kongressiin tri Arvid Neoviuksen ja minut, ehdotti joku heistä -- en nyt enää voi muistaa ken se oli -- että senaattori Mechelin valittaisiin jonkunlaiseksi neuvottelevaksi jäseneksi, joka ei ottaisi osaa kongressiin, mutta avustaisi valtuutettuja sanoin ja töin mahdollisesti sattuvissa tapauksissa. Ja tämä ehdotus hyväksyttiinkin. Muutamien jotensakin heikkojen vastaväitteiden jälkeen suostui senaattori ehdotetussa ominaisuudessa matkustamaan Pariisiin ja oleskelemaan siellä kongressin koossaoloajan.

Niin pitkälle oli asia siis sittenkin selvä ja lyhyen ajan kuluttua palasin Kööpenhaminaan, mutta vain heti matkustaakseni Geneveen neuvottelemaan Puolan israelilaisten työläisten juutalaissosialistisen yhtymän, "Der Bundin" kanssa, johon työläiset Puolassa niin lukuisasti olivat liittyneet, osanotosta kongressiin. Toiveeni oli, että nämä, kuten puolalaiset työläisetkin, helposti saataisiin todellisen vallankumouksen puolelle ja sen vuoksi tein tyhmyyden Genevessä. En silloin tietänyt, että sosialistit, kun ovat oikeata, fanaattista laatua -- vasta toisessa kädessä ovat vallankumouksellisia, mutta ennen kaikkea muuta sosialisteja ja asettavat kaiken muun yläpuolelle omien utopiojensa toteuttamisen.