Part 10

Genevessä onnistui minun melkoisen vaivannäön jälkeen saada selko, missä "Bundin" päämaja oli sekä samalla pitää kokous sen huomattavimpien, kaupungissa olevien jäsenten kanssa. Merkillinen indiviidikokoelma! Muutamat heistä eivät olisi mitään menettäneet, vaikka olisivatkin perusteellisesti tehneet saippuan ja veden tuttavuutta. Kuinka monta heitä siellä oikeastaan oli, on minun mahdoton sanoa, sillä vähä väliä joku läsnäolijoista pistäytyi ulos ja toinen tuli sisään. Alituista tulemista ja menemistä jatkui koko ajan. Esitin asian niin hyvin kuin taisin, esitin heille miten tärkeätä oli saada yhtymään kaikki vallankumoukselliset voimat, jotta saataisiin aikaan mahdollisimman voimakas kuohunta tsaarivaltakunnassa, ja kiihoitin heitä puolestaan tekemään parhaansa yhteisen asian hyväksi. Esitystäni kuunneltiin hiljaisuuden vallitessa eikä sitä vastaan tehty mitään suoria vastaväitteitä, mutta kysymyksiä esitettiin joukoittain. Ne aiheuttivat mielipiteiden vaihtoa jossain määrin selventäen asemaa.

M.m. kävi keskustelun aikana ilmi, että läsnäolevain mielipiteiden mukaan juutalaisen rodun sekä Venäjällä että Puolassa oli saatava autonomia. Huomautukseeni, että ensi kysymys siinä tapauksessa koskisi maa-aluetta, jota he vaativat, vastattiin, etteivät he lainkaan vaatineet mitään maa-aluetta, vaan ajattelivat autonomiaa, joka koskisi, juutalaista kansanheimoa, asuinpaikasta riippumatta, Venäjän valtakunnassa. Kysyin kuinka he esimerkiksi ajattelivat järjestää kysymyksen oikeusistuinten järjestelystä yhteiskunnassa, jolla ei ollut mitään maantieteellisiä rajoja, ja minulle vastattiin, että monet seikat luonnollisesti tulisivat vaatimaan täydelleen uusia järjestelyjä, mutta se ei ollut mikään este itse aatteelle, joka oli pykälä heidän ohjelmassaan.

Jätin tämän puheenaiheen, joka tarkoin katsoen saatettiin ottaa keskusteltavaksi tulevassa kongressissa ja ryhdyin toiseen kohtaan, jota myöskin joku läsnäolijoista oli kosketellut, kysymykseen vallankumousta varten tarvittavista varoista. Kysymys oli mutkikkaampi, mutta ajatellen, että heillä juutalaisina ja vallankumouksellisina ei olisi mitään muistuttamista sitä vastaan, vaikka ryhtyisimmekin neuvotteluihin Venäjän vihollisten kanssa, sanoin heille japanilaisten kyllä olevan halukkaita tukemaan heitä Venäjän valtaa vastaan noustaessa, eritoten kun, kuten toivoin, nousu olisi jotakuinkin yleinen. Siihen he tyytyivät ja tuntuivat itse asiassa olevan mielissään, kun tämä tärkeä kysymys niin helposti voitiin ratkaista.

Venäjän vallankumouksellisille olin puheen ollessa samasta asiasta sanonut, että minulla oli Amerikassa ystäviä, jotka suurella mielenkiinnolla seurasivat vapautusasiaa Venäjällä ja jotka sen vuoksi olivat ottaneet toimeenpannakseen keräyksen, mikä epäilemättä tuottaisi suuria summia. Ja niin pian kuin asia oli saatu käyntiin, voitiin olla varmoja sekä venäläiseltä että muulta taholta tulevasta kannatuksesta, sillä kaikkialla maailmassahan oli ihmisiä, jotka olivat halukkaita auttamaan, jos vain vallankumous pääsisi alkuun. Venäläiset tyytyivät tähän selitykseen, mutta juutalaisiin ja heidän "Bundiinsa" nähden olin erehtynyt, kuten pian sain huomata.

Aluksi ei heillä kuitenkaan ollut mitään muistutettavaa, vaan he selittivät olevansa kanssani yksimielisiä kongressiajatuksesta, josta heidän kuitenkin oli ilmoitettava puolueelle. Sentään arvelivat he, ettei mitään esteitä heidän osanotolleen olisi. Täten erosimme -- minä ainakin tyytyväisenä tulokseen, sillä kaikkien saamieni tietojen mukaan oli "Bundilla" joukoittain kannattajia sekä Puolassa että koko Länsi-Venäjällä, jonne juutalaiset viime vuosien aikana oli karkoitettu.

Palasin siis Kööpenhaminaan ja kirjoitin sieltä eri puolueille ehdottaen syyskuun keskivaihetta kongressin kokoontumisen ajankohdaksi sekä sain myönteisen vastauksen useimmilta ja samalla kehoituksen itse määrätä päivän, jolloin kaikki olivat valmiit saapumaan ilmoitettuun aikaan.

Ennenkuin tämän tein, matkustin kuitenkin Tukholmaan, jossa osaksi tahdoin neuvotella Akashin kanssa, osaksi saada tietää siellä olevien mielipiteen kongressin kokoontumispäivästä. Akashi oli ihastunut lupaavien mahdollisuuksien johdosta ja valmis hyväksymään minkä päivän tahansa, mutta johtavalla suomalaisella taholla vielä arveltiin. Ei niin, että olisi suorastaan kieltäydytty kokoontumasta ehdottamanani päivänä -- mikäli ei muistini petä, oli se syyskuun 14 -- mutta senaattori Mechelin, jonka kanssa lähinnä neuvottelin, ei tahtonut täsmälleen esittää mielipidettään päivästä, vaan siirsi asian ratkaisun päivästä toiseen kaikkien mahdollisten syiden vuoksi. Niin paljon kuitenkin ilmeni hänen lausunnoistaan, ettei hänellä ollut mitään oikeata syytä vastustaa ehdotettua päivää, joka sopi yhtä hyvin kuin joku toinenkin, mutta hän syytti sitä ja tätä. Silloin päätin järjestää asian ja kirjoitin kiertokirjeen kaikkien eri puolueiden ulkomaisille komiteoille ilmoittaen kongressin kokoontuvan syyskuun 14 p:nä klo 2 päivällä Pariisissa eräässä hotellissa, josta kirjeenvaihtotietä olin hankkinut huoneiston. Samana päivänä ilmoitin senaattori Mechelinille, mitä olin tehnyt ja lähetin hänelle jäljennöksen kutsukirjeestä.

Tämä alkoi sanoilla "Suivant instructions regues", jotka tietenkin tarkoittivat sitä ohjetta, minkä olin saanut kaikilta puolueilta määrätä ensimmäisen kokouksen päivän mieleni mukaan. Mutta senaattori Mechelin ei käsittänyt sanoja siten, vaan näki niissä valheellisen viittauksen Tukholmassa oleviin maanmiehiin, jotka todella eivät vielä olleet antaneet lopullista ohjetta kokoontumispäivästä. Hän olikin siis sitä mieltä, että minua oli rangaistava omavaltaisuuteni ja valheellisuuteni vuoksi ja kutsui sitä varten koolle vanhimmat Tukholmassa oleskelevat suomalaiset sekä pari matkustajaa Suomesta, jotka samaan aikaan tilapäisesti olivat siellä. Kaikki nämä kutsuttiin klo 7, minä sitävastoin klo 8, minkä vuoksi en tiedä mitään niistä neuvotteluista, jotka tapahtuivat ennen minun saapumistani kokoukseen. Se pidettiin senaattori Mechelinin kotona.

Astuessani sisään kellon lyödessä kahdeksaa huomasin hämmästyksekseni, jonka myös lausuin ilmi, kaikkien jo olevan koolla. Mutta huomautukseeni tästä tavattomasta täsmällisyydestä ei vastattu mitään. Kaikki läsnäolijat olivat hyvin vakavan ja juhlallisen näköisiä. Kukaan ei aluksi sanonut mitään, joten pyysin saada tietää kokouksen tarkoituksen, sillä olin siitä täysin tietämätön. Silloin otti senaattori Mechelin esiin hänelle lähettämäni jäljennöksen ja huomautti kaunopuheisesti kuinka olin tehnyt itseni syypääksi valheelliseen tiedonantoon, kun olin kirjeessä käyttänyt sanoja "suivant instructions recues". En ollut saanut mitään tämänkaltaista ohjetta.

Vapaaherra von Born, joka myös oli läsnä, puuttui tällöin puheeseen ennenkuin olin ennättänyt lausua mitään ja moitti minua jotensakin ankarassa äänilajissa siitä, että siten olin etukäteen varmuudella otaksunut heidän hyväksyvän kongressin kokoontumisen mainittuna päivänä. Siihen en muka suinkaan ollut oikeutettu.

Vasta silloin selvisi minulle kokouksen tarkoitus ja se omituinen täsmällisyys, jota kaikki toiset olivat noudattaneet. Heidät oli yksinkertaisesti kutsuttu ennen minua -- todennäköisesti neuvottelemaan niistä toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä minua vastaan osoittamani valheellisuuden vuoksi.

Vastasin kuitenkin aivan rauhallisesti, etten oikein voinut käsittää koko homman tarkoitusta, kun oli aivan varmaa, ettei kukaan niistä, joille kutsukirje oli osoitettu, johtuisi ajattelemaan, että mainittu sanamuoto tarkoittaisi mitään muita ohjeita kuin niitä, jotka olin saanut kaikilta asianomaisilta puolueilta ja jotka juuri olivat sisältäneet sen, että itse voisin päättää minä päivänä kongressi ensi kerran kokoontuisi. Mihinkään muuhun ei todella ollutkaan kirjeessä viitattu, joten se tulkinta, joka tässä nyt oli omaksuttu, oli aivan aiheeton.

Senaattori Mechelin, ollen kai läsnäolijoista perehtynein ranskankieleen, jota useimmat muut tuskin lainkaan taisivat, ei vastannut mitään, vaan siirtyi ilman muuta keskustelemaan pääkysymyksestä arvellen, että kun minä jo omin päin olin ratkaissut asian eikä hänellä puolestaan ollut mitään määrättyä päivää vastaan muistuttamista, asia saisi jäädä silleen. Vielä tuli kuitenkin este, vaikkakin myöhemmin.

VIII.

Kongressi Pariisissa.

Kongressi kokoontui määrättynä päivänä, mutta venäläiset sosiaalidemokraatit ja juutalainen "Bund" olivat jääneet pois. Plechanov oli kirjoittanut kirjeen, jossa hän selitti, ettei hänen puolueensa, väliin tulleiden asianhaarojen vuoksi, voinut ottaa osaa neuvotteluihin. Juutalaiset jäivät pois aivan yksinkertaisesti ilman selityksiä. Mutta kadetit olivat saapuneet, neljän miehen voimalla, joukossa Miljukov, Dolgorukov ja Struwe, kaikki muut, paitsi viimeksi mainittu, vieraalla nimellä. Neljäs puolueen edustaja, jonka oikeata nimeä ei koskaan ilmaistu, oli ilmeisesti huomattavimpia puoluehenkilöitä. Sosiaalivallankumouksellisilla oli kaksi edustajaa, toinen nimitti itseään Gardenin'iksi, mutta oli nimeltään oikeastaan Tchernov ja toinen oli -- Asev. Puolalaisia edusti niinikään neljä miestä, kaksi kutakin suurta puoluetta, joista toisella ei ollut mitään tekemistä sosialismin kanssa, ollen yksinomaan valtiollinen puolue, valtakunnanduumassa "puolalaisen kolon" nimellä tunnettu, ja jota kongressissa edusti puolueen siihen aikaan huomattavin mies Dmovski. Toinen puolue oli tunnustetusti sosialistinen ja oli lähettänyt yhden johtajistaan, Yodkon, joka, kuten puolueensakin yleensä, etupäässä uurasti Puolan vapauttamiseksi ja ainoastaan toisessa kädessä sosialististen päämäärien hyväksi.

Eräs "valkovenäläinen" oli myös saapunut, mutta esitti kongressissa jotensakin vähäpätöistä osaa ja osoittautui sittemmin urkkijaksi, joka aikanaan avusti ohranaa tiedoilla itse kongressista sekä sen osanottajistakin. Onnistuiko hänen saada tietää osanottajien todelliset nimet, on kuitenkin melko epäilyttävää, sillä mies oli selvästi hyvin hämäräperäinen olento, joka ei henkilökohtaisesti tuntenut ketään muita läsnäolijoista kuin tri Yodkon. Hänen ei kuitenkaan maanpakolaisena enää moneen vuoteen ollut tarvinnut pelätä ohranan puolelta mitään. Sen ohella ohranalla oli käytettävänään etevä urkkija Asev, joka tarkoin tunsi kaikki läsnäolijat ja saattoi palvella kaikilla välttämättömillä tiedoilla, minkä hän aikanaan tekikin.

Georgialaisia ja armenialaisia edustivat samoin heidän toimeliaimmat miehensä, kumpaakin kaksihenkinen valtuuskunta, ja lopuksi meitä suomalaisia Neovius ja minä sekä senaattori Mechelin kulissien takana, jonkinlaisena tarkastajana tai neuvonantajana. Kokoontuneiden ensi tehtävä oli ryhtyä puheenjohtajan vaaliin. Silloin puuttui puheeseen Miljukov ja lausui, että läsnäolijat luultavasti kaikki kannattaisivat sitä, että puheenjohtajaksi ensimmäiseen venäläisten vastustuspuolueiden kongressiin valittaisiin suomalainen, sillä juuri suomalaisten sitkeydestä ja diplomaattisesta taitavuudestahan riippui, että kongressi yleensä oli saatu aikaan. Hän tahtoi sen vuoksi puolestaan ehdottaa tri Arvid Neoviuksen kongressin puheenjohtajaksi.

Toiset yhtyivät yksimielisesti tehtyyn ehdotukseen, mutta tri Neovius pyysi päästä luottamustoimesta, josta hän samalla kiitti, sillä hänen kuuroutensa esti häntä vastaanottamasta sitä. Mitkään houkuttelut eivät auttaneet ja kun kaikki yksiäänisesti pitivät kiinni Miljukovin ehdotuksesta, ei auttanut muu kuin että minut valittiin hoitamaan luottamustointa, vaikkakin kyllä koetin päästä siitä heikon venäjänkielen taitoni vuoksi. Vastaväitettäni ei hyväksytty, mutta minua kehoitettiin itse valitsemaan yksi tai pari varapuheenjohtajaa, jotka tarpeen vaatiessa saattoivat toimia, ja kun olin niiksi kutsunut herrat Miljukovin ja Dmovskin, oli asia selvennyt.

Kongressin kieleksi määrättiin ranska ja venäjä sillä lisäyksellä, että saksaa saataisiin myös käyttää siinä tapauksessa, ettei joku taitaisi kumpaakaan mainittua kieltä. Niin alkoi keskustelu, ja se oli äärimmäisen pitkäpiimäinen -- joka suhteessa venäläisille tyypillinen, sekaisin sitä ja tätä. Teräviä sanoja venäläisestä hallituspolitiikasta lausuttiin, erittäinkin sen tekivät Georgian ja Armenian edustajat -- he lukivat oikeita syytöskirjelmiä -- mutta vaikeampaa erimielisyyttä ei sattunut ennenkuin kysymys eri kansallisuuksien tulevasta asemasta otettiin käsiteltäväksi. Silloin oli kuin olisi pantu tulta tappuroihin, ja hetkittäin näytti siltä kuin koko kongressi hajoaisi. Miljukov pelasti tilanteen ehdottaen kohdalle muodon, jonka kaikki hyväksyivät, ja joka kuului:

"Täydellinen itsemääräämisoikeus kaikille eri kansallisuuksille Venäjän valtakunnassa", samalla kun hän lausui toivomuksen, että tuleva Venäjä, kuten kaikki toivoimme, saisi sen luontoisen yhteiskuntajärjestyksen, että kaikki kansallisuudet voisivat siihen tyytyä. Tämän sanamuodon saattoivat kaikki hyväksyä, ja siten oli kongressin neuvottelujen vaarallisin salakari sivuutettu.

Mutta sillä ei suinkaan puhuminen loppunut, päinvastoin. Oli kuin olisi hieman jokainen tuntenut tarpeen lausua ilmi kaikki, mitä hänellä oli sydämmellään, eikä sitä ollut vähän. Istunnot, jotka alettiin heti aikaisin nautitun lunchin jälkeen, jatkuivat useimmiten yöhön. Ainoastaan päivällistä varten pidettiin lyhyt väliaika, mutta muuten jokainen sai sietää oikean kestävyyskokeen kaunopuheisuudessa, joka saattoi melkein vimmastuttaa. Erikoisesti eräs sosialivallankumouksellisten edustajista, Gardenin ja eräs armenialainen kunnostautuivat puhetulvalla, joka ei koskaan loppunut, jälkimmäinen sitäpaitsi käyttäen kieltä, joka intohimoisessa kiihkossaan etsii vertaistaan, kun taas edellinen paraastaan esitelmöi sosialismin ja vallankumouksen teorioista, jotka hän kuitenkin sotki toisiinsa mitä arveluttavimmin.

Vähitellen kuitenkin kongressi kallistui loppuaan kohti kaikkien yhtyessä ponsiin, jotka hapuilevan muotonsa vuoksi olivat melkein vailla käytännöllistä merkitystä. Ainoastaan kahdessa kohdin tehtiin todella arvokkaat päätökset, toinen koski eri kansallisuuksien itsemääräämisoikeutta, toinen sitä taktiikkaa, jota alettaisiin noudattaa kaikkien toivoman vallankumouksen aikaansaamiseksi. Tämän ohessa päätettiin myös, että eri kansallisuudet ja puolueet saisivat täydelleen vapaasti menetellä parhaan harkintansa mukaan, sillä oltiin sitä mieltä, ettei mitään yhteistä toimintasuunnitelmaa Venäjän valtakunnassa vallitsevien olosuhteiden vuoksi voitu laatia.

Vallankumoukselliset puolueet, jotka jo pitemmän ajan olivat työskennelleet vallankumouksellisen purkauksen hyväksi, eivät kuitenkaan tässä tarkoituksessa tyytyneet pelkkien ponsien platooniseen hyväksymiseen, vaan kokoontuivat, kuten sanotaan, pöytäkirjan ulkopuolella, keskustelemaan sopivimmasta tavasta, jolla vallankumous saataisiin puhkeamaan. Meistä suomalaisista olin minä läsnä, ja senaattori Mechelinin neuvoa ei pyydetty, mutta tri Neoviukselle ilmoitettiin kyllä neuvotteluista ja päätöksistä, mikäli niitä tehtiin.

Tämä niin sanoaksemme erikoiskongressi pääsi pian yksimielisyyteen menettelytavasta, joka ei kauan pysynyt salaisuutena keisarikunnan korkeilta viranomaisilta, kun Asev Venäjällä suuria murhayrityksiä suorittaneen kuuluisan "_bojevajo organisatsion_" (taistelujärjestön) päällikkönä oli luonnollisestikin mukana eikä suinkaan laiminlyönyt ilmoittaa kaikkea, mitä tapahtui. Itse teossa saattoikin se puolue, sosialivallankumouksellinen, jota hän edusti, suhteittensa vuoksi Venäjän talonpoikaisväestöön toimia hyväksytyn suunnitelman toteuttamiseksi enemmän kuin mikään muu. Suunnitelma oli lyhykäisesti se, että lietsottaisiin sitä tyytymättömyyttä, mikä kaikkialla Venäjällä alkoi olla huomattavissa, ja jos mahdollista koetettaisiin saada se puhkeamaan. Japanin sota, joka ei tuottanut muuta kuin tappioita, jatkui edelleen ja aiheutti alituiseen uusia sotaväen kutsunnoita, mikä vuorostaan aiheutti säännöllisesti kasvavan tyytymättömyyden mitä suurimmassa määrässä vihattua sotaa ja sen johdosta hallitusta kohtaan, jonka politiikan ansioksi täydelleen -- ja syystä; luettiin sodan puhkeaminen. Tätä tyytymättömyyttä oli lietsottava niin, että se ilmenisi enemmän tai vähemmän vallankumouksellisin purkauksin, kuta useammin ja eri paikoin valtakuntaa, sitä parempi. Sillä siten estettäisiin hallitusta lähettämästä Itä-Aasiaan muita kuin vasta sotapalvelukseen otettuja rekryyttejä, kun vanhempia joukkoja tarvittaisiin järjestyksen säilyttämiseksi valtakunnassa. Seurauksena tästä taasen ei juuri saattanut olla muu kuin uudet tappiot ja niitten vuoksi lisääntynyt tyytymättömyys, kunnes suurin osa valtakuntaa olisi kapinatilassa. Sellainen oli lyhyin piirtein se suunnitelma, johon kaikki yhtyivät ja joka aikanaan johti v. 1905 vallankumouksen puhkeamiseen.

Akashia pidettiin myös _au courant_ neuvottelujen ja tulosten kanssa, sillä hänkin oli saapunut Pariisiin. Huomasivatko ne lukuisat agentit, joita ohranalla tällä kertaa oli Seinen kaupungissa, minun kohtaamiseni hänen kanssaan, en tiedä, mutta pidän sitä kaikkea muuta kuin uskomattomana. Sillä niin useita ja niin tärkeitä palveluksia kuin Asevin kaltainen agentti olikin tehnyt asianomaisille kuluneena aikana, niin eivät kuitenkaan järjestelmän korkeat viranomaiset täydelleen luottaneet häneen, vaan antoivat, mikäli mahdollista, toisten urkkijain valvoa häntä ja hänen tiedoituksiaan.

Akashi oli kuitenkin hyvin tyytyväinen kongressiin ja sen tuloksiin, joista hän salamerkkisähkösanomilla ilmoitti päälliköilleen "vanhojen neuvostoon" Tokioon. Ja siellä ei nähtävästikään oltu vähemmän tyytyväisiä. Kun kongressi vihdoinkin neljän päivän puhumisen jälkeen, jota toisinaan oli kestänyt yöhön saakka, oli loppunut, kutsui Akashi minut päivällisille ja silloin, kun pitkä ruokalajisarja oli syöty ja monet viinilajit asianmukaisesti koeteltu ja sitten kun palveluskunta oli poistunut -- päivällisillä olimme vain me kaksi -- nousi ja pyysi saada lausua tervehdyksen Tokiosta vetäen samalla sähkösanoman taskustaan. Se oli kirjoitettu japanilaisella merkkikielellä, minkä vuoksi hän käänsi sen ranskaksi ja se sisälsi kiitoksen minulle kongressin aikaansaamisesta. Sen oli allekirjoittanut "Yamagata". Vanha sotamarsalkka, yksi harvoista jälkeenjääneistä Japanin suuren uudistuksen ajoilta, Kiinan sotaretken päällikkö ja yhä edelleen Japanin huomattavimpia miehiä, oli itse persoonallisesti lähettänyt sähkösanoman, kunnia, joka täydelleen oivallettiin ja jota Akashi asianmukaisesti tehosti nousten seisomaan ottaessaan sähkösanoman esille. Minä tein samoin ja kumarsin vakavasti, kun hän pääsi allekirjoitukseen.

Sillä eivät kuitenkaan kaikki selkkaukset kongressiin nähden päättyneet. Oli päätetty, että päätösten julkaiseminen tapahtuisi vasta jonkun ajan kuluttua kongressin päättymisestä, ja samanaikaisesti eri maiden sanomalehdistössä ja minä olin saanut tehtäväkseni huolehtia julkaisusta. Mutta muutamia päiviä ennen kuin tämän piti tapahtua sain sähkösanomalla kehoituksen saapua Tukholmaan erään tärkeän asian vuoksi. Lähdin heti matkaan ja perille saapuessani sain tietää, että Suomen valtiopäivät tultaisiin kutsumaan koolle, minkä vuoksi oli välttämätöntä luopua kaikesta yhteistyöstä venäläisten vallankumouksellisten kanssa.

Täten sain aikaa tehdä päätöksen asiassa enkä tullut täydelleen yllätetyksi, kun myöhemmin päivällä kokouksessa, johon ottivat osaa kaikki Tukholmassa oleskelevat ja pari Helsingistä saapunutta suomalaista, minulle ilmoitettiin, että valtiopäiväkutsun johdosta oli päätetty luopua kongressin päätöksistä ja määrätty minut siitä ilmoittamaan eri puolueille, jonka vuoksi minun hetimiten oli asetuttava yhteyteen heidän kanssaan, joko kirjeellisesti tai kernaimmin henkilökohtaisesti, ettei mitään väärinkäsityksiä syntyisi. Määräys oli jotakuinkin ehdoton, ja ajatus, että minä voisin tehdä muuta kuin taipua, ei näyttänyt juolahtavan yhdenkään läsnäolijan mieleen.

Vastasin, ettei asia kuitenkaan ollut niin yksinkertainen kuin tunnuttiin kuviteltavan, sillä valtiopäiväkutsu ei luultavasti toistenkaan mielestä olisi täysin riittävä syy peräytyä, ja siten kumota kaikki, mikä kongressissa oli saavutettu. Muista kongressissa edustettuina olleista puolueista ainakin puolalaiset ja georgialaiset seuraisivat meidän esimerkkiämme, ja sellaisissa olosuhteissa toisten pysyminen aikeissaan oli hyvin epävarmaa, sillä meitä suomalaisia he olivat pitäneet uuden yhtymän keskeisimpänä aineksena. Heidän olisi mahdotonta käsittää, että pelkkä valtiopäiväkutsu saattaisi meidät muuttamaan kantaa, kun ei ollut lainkaan luultavaa, että venäläisten meitä kohtaan harjoittama politiikka siten oleellisesti lieventyisi.

Senaattori Mechelin selitti, että juuri se seikka, että venäläiset, sekä hallitukselle uskolliset että enemmän tai vähemmän vallankumoukselliset, pitivät meitä kongressin alkuunpanijoina, tekisi meille välttämättömäksi siitä eroamisen, kun keisari ja hänen hallituksensa valtiopäiväkutsulla ilmaisivat aikeensa politiikan muutoksesta. Valtiopäiviähän kaikki olivat toivoneet, ja kun nyt ne oli päätetty kutsua koolle, ei käynyt laatuun saattaa vaaranalaiseksi niiden mahdollisia tuloksia ottamalla osaa vallankumouksellisiin vehkeilyihin.

Tähän vastasin, etten lainkaan ollut varma siitä, että valtiopäivien tulokset joutuisivat vaaralle alttiiksi, vaikka olimmekin ottaneet osaa kongressiin ja mahdollisesti yhteistyö vallankumouksellisten ainesten kanssa tulisi yleisesti tietoon. Päinvastoin saattoi käydä niin, että hallituksen halullisuus tehdä myönnytyksiä sen vuoksi kasvaisi, sillä Venäjällä nyt vallitsevien olojen aikana saattoi otaksua, ettei hallitus tahtoisi pitämällä kiinni meitä kohtaan aloitetusta politiikasta lisätä vallankumouksellisten voimaa, joka jo alkoi näyttäytyä uhkaavaksi. Eihän sitä paitsi valtiopäivät ole sama kuin kansan yksilöt eikä suinkaan sama kuin maastakarkoitetut Tukholmassa. Joskin muutamat näistä avoimesti työskentelivät yhdessä vallankumouksellisten kanssa, ei edes tämän korkeiden viranomaisten silmissä tarvinnut merkitä sitä, että koko kansa olisi taipuvainen sellaiseen yhteistyöhön.

Senaattori Mechelin vastasi, ettei maksanut vaivaa puhua tästä. Asiasta olivat neuvotelleet sekä kotonaolijat että Tukholmassa asuvat, ja yksimielinen päätös oli, että meidän suomalaisten oli peräydyttävä koko asiasta. Minut oli kutsuttu kokoukseen ja minulle oli päätöksestä ilmoitettu, sillä toivottiin että minä, joka enemmän kuin kukaan muu olin toiminut kongressin aikaansaamiseksi ja sitäpaitsi olin ainoa kaikkien eri puolueiden kanssa yhteydessä oleva henkilö, myöskin ilmoittaisin heille päätöksestämme vetäytyä pois asiasta.

Valitin, etten ilman muuta voinut taipua heidän mielipiteeseensä ja vielä vähemmän esiintyä heidän asiamiehenään venäläisiin puolueisiin nähden, sillä olin varma siitä, että tämä aiheuttaisi runsaasti lamaantumista, ei vain niissä, jotka olivat olleet kongressissa läsnä vaan myös omien maanmiestemme keskuudessa. Useat näistä olivat, siitä olin varma, samaa mieltä kuin minä, siis, ettemme voisi odottaa pysyväistä muutosta parempaan päin venäläisten meitä kohtaan harjoittamassa politiikassa, niin kauan kun rajaton tsaarivalta pysyisi voimassa Venäjällä. Mutta yksin emme me suomalaiset voisi saada aikaan mitään muutosta, vaan meidän oli senvuoksi yhdyttävä niihin aineksiin, jotka, kuten mekin, pitivät sortoa sietämättömänä, ja sentähden olivat päättäneet äärimmäiseen saakka ja kaikin käytettävissä olevin keinoin taistella tsaarivaltaa vastaan.