Part 8

Tämä antoi minulle erään ajatuksen. Edellisenä syyskesänä oli meistä pari suomalaista tavannut muutamia puolalaisia, jotka tahtoivat asettua kanssamme yhteyteen Venäjän tsaarivaltaa vastaan kohdistetun vastustustyön vuoksi, ja silloin oli meille selvinnyt, että puolalaiset olivat valmiit melkein mihin tahansa. Huomattavin läsnäolijoista silloin oli Dmovski, joka sittemmin vähitellen kääntyi, niin että hänestä on tullut Venäjän ja Puolan jatkuvan yhteyden huomattavin esitaistelija. Siihen aikaan hän totisesti oli toista mieltä. Hänelle sen vuoksi kirjoitin ja tiedustelin, oliko hän halukas auttamaan minua juonessa, joka todennäköisesti tulisi tuottamaan Venäjälle melkoisesti haittaa. Hänen vastauksensa tuli paluupostissa ja oli myöntävä.

Japanin lähetystö oli sillävälin matkustanut Pietarista ja saapunut Tukholmaan, jonne sen oli määrä jäädä sodan loppuun saakka. Otin selon siitä, kuka oli sotilasasiamies, sain tietää että se oli eversti Akashi ja menin tapaamaan häntä hotelli Rydbergiin, jossa hän asui. Lähetin käyntikorttini, minut otettiin heti vastaan ja m.m. kysyttiin minulta olinko sattumalta erään Japania käsittelevän teoksen kirjoittaja. Kun teos oli ilmestynyt ruotsinkielellä Suomessa eikä sitä koskaan oltu käännetty muille kielille -- mitä se todellakaan ei ansainnutkaan -- hämmästytti minua suuresti se, että hän sen tunsi. Mutta hän selitti, että Japanissa oltiin selvillä kaikesta mitä kirjoitettiin tai painettiin heidän maastaan tai sen oloista.

Jää oli sillä tavoin murrettu ja minä siirryin heti käyntini tarkoitukseen, ajatukseeni, joka lyhykäisesti sanoen tähtäsi siihen, että oli saatava puolalaiset rintamajoukot karkaamaan vihollisen puolelle. Mikäli hänen hallitukisensa olisi halukas sodan jälkeen huolehtimaan karkulaisten matkasta Amerikkaan siinä tapauksessa, että he mieluimmin sodan loputtua matkustaisivat sinne kuin palaisivat kotiinsa, olin varma siitä että enemmistö puolalaisista ilolla antautuisi vangiksi. Ja huomattavalta osaltaan olivat venäläiset joukot Itä-Aasiassa puolalaisia puhumattakaan niistä tuhansista, jotka jatkuvasti sinne lähetettiin.

Hän irvisteli tyytyväisen näköisenä ja kysyi, miten kävisi laatuun päästä sellaiseen kosketukseen puolalaisten sotamiesten kanssa, että nämä ottaisivat asian vakavasti ja ymmärtäisivät ettei kysymyksessä ollut minkäänlaatuinen sotajuoni, vaan todellinen tarjous. Annoin hänelle silloin Dmovskin kirjeen, joka oli kirjoitettu ranskankielellä, jolla mekin keskustelimme -- melkoisen vaivalloisesti muuten, sillä Akashi oli kaikkea muuta kuin perehtynyt eurooppalaisiin kieliin. Hän ymmärsi melkein kaiken, mitä hänelle sanoi englannin-, ranskan- ja saksankielillä, mutta puhui kaikkia kolmea kieltä yhtä kankeasti.

Kuitenkin vilkastui hänen mielenkiintonsa kuta enemmän suunnitelmaa pohdittiin ja sanoi lopuksi, että hän tahtoi sähköttää koko ehdotuksen asianomaisille Tokioon, jossa asia oli ratkaistava. Se oli liian laajakantoinen laadultaan ainoastaan lähettilään ratkaistavaksi, mutta hän osaltaan oli vakuutettu siitä, että ehdotus hyväksyttäisiin, minkä vuoksi hän pyysi minun uudelleen kirjoittamaan puolalaisille ystävilleni ja ehdottamaan kohtaamista puolueettomalla alueella heti kun he olivat saaneet sähkösanoman, s.o. niin pian kuin vastaus Tokiosta oli saapunut.

Teinkin niin ja parin päivän kuluttua sain vastauksen, joka ehdotti kohtauksen tapahtuvaksi Krakaussa. Samana päivänä saapui vastaus Tokiosta. Akaski haki heti minut käsiinsä ja ilmoitti saaneensa tehtäväkseen jatkaa edelleen asiaa ja minä puolestani ilmoitin hänelle Varsovasta tulleen vastauksen. Jo samana iltana matkusti Akashi annettuaan minun tehtäväkseni sähkösanomalla ilmoittaa asianomaisille saapumispäivänsä.

Lyhyemmässä kuin viikon ajassa palasi hän Tukholmaan ja kertoi että kaikki oli selvää. Dmovski oli Amerikan kautta matkustanut Japaniin ollakseen avullisena puolalaisten sotavankien järjestelyssä ja yleensä pitämässä huolta siitä, että sopimus täytettiin. Oli lähetetty kiertokirje, jossa puolalaisia kehoitettiin olemaan taistelematta japanilaisia vastaan ja antautumaan vangeiksi, ja sotapalvelukseen kutsutut olivat vieneet kymmeniätuhansia kappaleita mukanaan jakaakseen niitä maanmiehilleen Itä-Aasiassa. Suunnitelman menestymistä eivät he lainkaan epäilleet ja kuten tulos osoittaa, oli heidän toivehikkaisuutensa täysin oikeutettu.

Kului muutamia kuukausia toisen japanilaisen maa-armeijan hitaasti edetessä Korean kautta, toisen valmistuessa piirittämään Port Arthuria. Yleensä olivat vain laivastot taistelleet ja meritaistelujen tulokset olivat kaikkea muuta kuin ilahduttavia venäläisille, jotka joka taistelussa enemmän tai vähemmän täydellisesti lyötiin, mutta aina pääsivät pakoon lujasti linnoitettuun Port Arthuriin. Vihdoin olivat japanilaiset tunkeutuneet aina Jalu-joelle saakka Korean pohjoisrajalle, jonne venäläisten sotavoimat olivat kokoutuneet estämään vihollisen menoa joen yli ja tulemaan Mandshuriaan. Ensi kerran molemmat vastustajat kohtasivat toisensa maalla ja yleensä ensi kerran sen jälkeen kuin eurooppalainen järjestely oli saatettu voimaan Japanissa, japanilaiset joukot kohtasivat eurooppalaisia joukkoja. Koko maailma odotti sen vuoksi jonkun verran jännittyneenä ratkaisua, joskin kaikki pitivät melkein varmana, että se olisi japanilaisille onneton. Siihen, että he olivat merellä voittaneet, ei kiinnitetty niin paljon huomiota, vaan katsottiin sen riippuvan sekä aineellisesta ylivoimasta että venäläisten yleisesti tunnetuista huonoista merimiesominaisuuksista.

Vihdoinkin nähtiin aamulehdissä ensimmäiset sähkösanomat maataisteluista ja ne olivat ylen niukkoja sisältäen tuskin muuta kuin että japanilaiset olivat voittaneet, mutta ei juuri mitään taistelun kulusta. Olin kuten tavallista mennyt "Vapaan Sanan" konttoriin ja olin juuri päässyt työhön käsiksi, kun ovikello soi ja Akashi astui sisään. Hän hymyili kaikkein leveintä hymyään -- se ei ollut vähäinen -- ja sanoi tulleensa "onnittelemaan ensi menestyksemme johdosta". Samalla otti hän esiin sähkösanoman ja käänsi sen merkkikielen ranskaksi. Yli kymmenentuhatta puolalaista vankia oli otettu. Kokonainen rykmentti oli antautunut heti kun japanilaisten onnistui päästä Jalu-joen yli ja venäläiset olivat lähteneet käpälämäkeen. Miehistö oli aivan yksinkertaisesti kieltäytynyt tottelemasta ja uhannut ampua venäläiset upseerinsa, elleivät nämä jättäisi joukkoja rauhaan. He saivat jäädä tai lähteä mielensä mukaan, mutta miehistö meni omia teitään.

Akashi oli ihastunut ja uskoi, että tämä oli vain alkuna menestyksiimme, mutta sittemmin osoittautui, että alku samalla oli niiden loppukin. Mitään joukkokarkaamisia puolalaisten puolelta ei enää tapahtunut ja pääasiallisin syy tähän oli se, että venäläinen päällystö oli saanut käsiinsä julistuskappaleita ja sen vuoksi siirsi joukot siten, että puolalaiset tulivat etappipalvelukseen varsinaisen rintaman taakse ja sieltä oli tavattoman paljon vaikeampi karata. Niiden, jotka vielä halusivat seurata julistuksessa annettua neuvoa, oli yksitellen tai hyvin pienissä ryhmissä pyrittävä japanilaisten linjoille ja se oli kaikkea muuta kuin helppoa, minkä vuoksi puolalainen asiamies piankin palasi Eurooppaan.

Yhteyteni Akashin ja hänen kauttaan japanilaisen sodanjohdon kanssa sitävastoin ei keskeytynyt. Venäjällä oli tyytymättömyys sotaan ja sen kautta oloihin yleensä kasvanut hyvin suuresti. Kaikkialla koko suuressa valtakunnassa kuohui ja kuohunta kohdistui vallitsevaa järjestelmää vastaan, sitä enemmän kuta selvemmin tämä osoitti kykenemättömyytensä johtaa sotaa, johon kansalla ei ollut mitään halua, onnelliseen loppuun. Että kaikki päättyisi katastrofiin oli päivä päivältä yhä ilmeisempää ja tämä antoi aihetta monenlaisiin mietteisiin. Minä olin useiden vuosien aikana koettanut seurata vallankumouksellisen liikkeen kehitystä Venäjällä ja joutunut kosketuksiin useimpien tämän liikkeen johtavien henkilöiden kanssa sekä äärimmäisen että maltillisemman suunnan keskuudesta. Ja kaikesta mitä olin kokenut kävi selville, että sota oli Venäjällä synnyttänyt kuohunnan, joka yhä leveni ja joka päivä tarttui yhä laajempiin kansankerroksiin. Mutta mitään yksimielisyyttä ei ollut tyytymättömien ainesten keskuudessa. Jokainen puolue työskenteli itsekseen, erikoistarkoituksiansa varten, eikä niillä yleensä ollut mitään yhteyttä muiden puolueiden kanssa, vaan pitivät näitä vastustajina, ettemme sanoisi vihollisina. Olipa miten hyvänsä, kaikki viittasi siihen, että tyytymättömyys sotaan sellaisenaan, sen johtoon, ennenkuulumattomaan mädännäisyyteen, joka sodan aikana oli kohonnut aavistamattoman korkealle ja viimein, eikä vähimmin suinkaan, sen alkuunpanijoihin, joiden joukossa tsaaria, huolimatta hänen koko sivistyneelle maailmalle osoittamastaan aseistariisumis-manifestista, pidettiin yhtenä syyllisenä, oli hyvin yleinen. Jotakin pitäisi voida tehdä yleisestä nurinasta, mikäli saatiin se kohdistumaan yhteiseen päämäärään.

Siinä oli kuitenkin vaikeus, joka aluksi tuntui melkein voittamattomalta. Minä kosketin ajatusta keskustellen Akashin kanssa, joka heti osoitti suurta mielenkiintoa, mutta rupesi epäilemään yrityksen toteuttamismahdollisuutta, jonka johdosta hän kuitenkin sanoi alustavasti kirjoittavansa Tokioon ja kehoitti minua hetimmiten poimimaan suhteet niin monen venäläisen vastustuspuoluelaisen kanssa kuin mahdollista tunnustellakseni maaperää suunnitelmalle, jonka ei luonnollisestikaan sopinut näyttää olevan missään tekemisissä japanilaisten kanssa. He olivat tällä hetkellä Venäjän vihollisia eikä kukaan voinut tietää, kuinka arkoja isänmaanystäviä punaisimmatkin vallankumoukselliset saattoivat olla.

Tärkeimmät puolueet Venäjällä siihen aikaan olivat kadetit ja sosialivallankumoukselliset ja molempien kanssa olin jo jonkun aikaa ollut yhteydessä, joka oli johtanut heidän kirjoitelmiensa salakuljetukseen, jotka painettiin eri tahoilla Eurooppaa ja sieltä lähetettiin Tukholmaan edelleen toimitettaviksi. Mitä sosialivallankumouksellisiin tuli, oli minulla täysi syy uskoa, että heidät vaikeuksitta saataisiin kannattamaan suunnitelmaa, mutta kadetteihin nähden oli asia arveluttavampi. He eivät aikaisemmin tiettävästi olleet olleet missään tekemisissä toisten puolueiden kanssa ja olivat toistaiseksi monarkistisella ja yhtenäisellä venäläisellä kannalla reformisuunnitelmineen, minä taas olin vakuutettu siitä, että korkeintaan federatiivinen yhtymä Venäjän eri kansallisuuksien kesken oli ajateltavissa siinä tapauksessa, että valtiosääntö kerran luotaisiin Venäjälle. Sitten oli olemassa puolalaisia, jotka kaikki olivat Venäjään nähden separatisteja, mutta muuten pyrkivät hyvinkin erilaisiin päämääriin, niiden joukossa juutalainen Bund, jolla ohjelmassaan oli m.m. autonomia juutalaisille, vaikka heiltä puuttuikin oma maa-alue eivätkä he koko Puolassa ja Länsi-Venäjällä, missä juutalaisia oli suurin lukumäärä, missään olleet enemmistönä kansan keskuudessa, kenties lukuunottamatta joitakin yksityisiä kaupunkeja ja kyliä.

Venäjän sosialidemokraatit olivat jo siihen aikaan jakautuneet, kahteen ryhmään. Toinen, lukumäärältään suurempi, oli Plechanovin johdolla asettunut Geneveen, toinen, jota johti Lenin-Uljanov, piti Zürichiä tyyssijanaan. Molemmat nämä ryhmät olivat sosialidemokratian teoriojen jyrkkiä kannattajia Lenin-Uljanovin suunta meni kuitenkin huomattavasti kauemmaksi kuin plechanovilainen eikä kumpikaan ollut osoittanut vähintäkään halua yhteistyöhön minkään muun puolueen kanssa. Sitäpaitsi oli eri puolueita niiden vieraitten kansallisuuksien keskuudessa, jotka enemmän tai vähemmän tahtomattaan kuuluivat Venäjään, mutta nämä olivat aluksi vähemmän tärkeitä. Jos yhtyminen suurimpien, ylempänä mainittujen puolueiden kesken voitaisiin saada aikaan, niin seuraisivat toiset kyllä mukana, siitä olin aivan varma.

Kadettipuolueen päämaja oli siihen aikaan Stuttgartissa, jossa painettiin heidän viikkolehtensä "Osvoboshdenie" (Vapautus) ja asui sen päätoimittaja Peter A. Struwe, joka samalla oli puolueen johtajia. Sosialivallankumouksellisten johtajat taas parhaiten tapasi Pariisissa, Lontoossa tai Genevessä, mutta heillä ei ollut mitään varsinaista päämajaa Euroopassa, jossa kuitenkin heidän vaikutusvaltaisimmat jäsenensä asuivat eri seuduilla, milloin siellä, milloin täällä, aina vakoiltuina ja ohranan vartioimina. Varsinaiset puolalaiset järjestöt taasen toimivat Puolassa, niin esim. puolalainen Kolo eli puolalaisten duumajäsenten yhtymä ja P. P. S. tai puolalaisten sosialistien puolue, johon kuului suurimmalta osalta työläisiä ja jota sen vuoksi lukuisimmin kannatettiin tehdasyhdyskunnissa, Lodzissa ja muissa kaupungeissa. "Bund", juutalainen työläisyhtymä, joka oli olevinaan tai aikoi tulla yleisjuutalaiseksi ja jolla olikin haarautumia Länsi-Venäjällä, piti päämajaansa Genevessä, jossa puolueen keskuskomitea oli tavattavissa.

Oli siis tehtävä oikea kiertomatka Euroopassa neuvotellakseen eri puolueiden edustajien kanssa. Ensin matkustin Stuttgartiin puhuakseni asiasta P. A. Struwen kanssa kadettipuolueen edustajana, ainoa puolue, jonka kanssa meidän suomalainen vastustuksemme katsoi maksavan vaivan ryhtyä puheisiin -- ja jonka kanssa minulla jo olikin yhteyttä, vaikkakin verrattain irrallista laatua. Sieltä piti minun lähteä Geneveen tavatakseni muutamia johtavia sosialivallankumouksellisia, jotka ainakin tilapäisesti oleskelivat siellä, kuten Shishko, historioitsija, Katharina Breshkovskaja, Volkovski ja muut. Jos minun onnistui saada suunnitelmalle näiden kahden puolueen suostumus, niin olisi verrattain helppo asia saada muidenkin kannatus. Ja heidän sanomalehti- ja muun kirjallisuustuontinsa välittäjänä piti minulla, jos kellään, olla mahdollisuuksia saada kannatusta.

Stuttgartissa kävikin kaikki melkolailla toivottuun suuntaan. Struwe ei tosin yksin voinut antaa mitään ratkaisevaa vastausta, mutta hän lupasi hetimiten asettua yhteyteen puolueensa keskuskomitean kanssa ja osoitti persoonallisesti hyvin suurta harrastusta asiaan, jota hän piti mitä suuriarvoisimpana. Eri puolueet olivat tähän saakka toimineet kukin yksikseen pyrkien toteuttamaan omat suunnitelmansa, vaikka tämä oikeastaan oli toisarvoinen asia. Pääasia oli aluksi kukistaa yksinvaltias tsaarius, siinä oli päämäärä, josta kaikkien pitäisi voida yhtyä, sitten saattoivat eri puolueiden erikoisohjelmat tulla keskustelun alaisiksi. Pääasiassa olimme siis yksimieliset. Minulle luvattiin lähempiä tietoja heti kun vastaus puolueen keskuskomitealta oli saapunut. Niine hyvineni matkustin edelleen.

Genevessä tapasin aivan oikein useita johtavia sosialivallankumouksellisia, muiden muassa Gotzin, joka monien seikkailujen perästä oli pelastunut Siperiasta, jossa häntä m.m. oli törkeästi pahoinpidelty ja tehty hänet raajarikoksi eliniäkseen ja joka oli nyt asettunut Geneveen asumaan. Sieltä käsin hän otti osaa sekä puolueensa että puolueensa "taistelujärjestön" (bavoja organisatoe) johtoon. Sosialivallankumoukselliset olivat lyhyen keskustelun jälkeen tinkimättä asian puolella. Gotzkin, joka oli yleensä hyvin ajatteleva herra, hyväksyi pääasiassa suunnitelman, joskin hänellä oli omat arvelunsa sen toteutettavaisuudesta.

Tuli sitten venäläisten sosialidemokraattien vuoro, joiden varsinaiset johtajat Plechanov -- Uljanov-Lenin -- joita silloin vielä kannatti verrattain pieni ryhmäkunta -- jo useita vuosia olivat niinikään asuneet Genevessä. Sosialidemokraatit, joiden kirjallisuuden kanssa minulla myös oli ollut vähän tekemistä, olivat vähemmän suvaitsevaiset venäläisistä yhtymistä toisiin puolueisiin nähden. Eritoten sosialivallankumouksellisten kanssa olivat he katkerassa riidassa, mutta muitakin puolueita he katsoivat kieroin silmin sekä puolueen johtomiehet että muut puoluemerkkihenkilöt. Osoitukseksi tällä taholla vallitsevasta suvaitsemattomuudesta kerrottakoon, että Helsingin yliopiston venäläinen lehtori, nykyinen bolsheviki Smirnov ehdotti minulle, jonka kirjojentuonnin suhteen olin asettunut kaikkien puolueiden käytettäväksi samassa määrin, että vain välittäisin sosialidemokraattisen kirjallisuuden tuontia.

Plechanov otti minut vastaan hyvin rakastettavasi ja oli näennäisesti innostunut asiaan, mutta ei katsonut voivansa antaa mitään varmaa vastausta, vaikka hän ei toiselta puolen tahtonut että tämä käsitettäisiin torjumiseksi. Hän toivoi vain saavansa tuumia asiaa ja lupasi antaa tuonnempana vastauksen -- kiirettähän ei ollutkaan, kun en vielä ollut varma kaikkien puolueiden kannatuksesta. Tähän sain tyytyä, mutta oli joka tapauksessa lupaavaa, etten ollut saanut osakseni jyrkkää epäystä.

Jäljellä oli siis juutalainen Bund, jonka pidin viisaimpana antaa olla rauhassa toistaiseksi, sillä osittain oli puolue puhdas työläispuolue ja sellaisena kohdisti mielenkiintonsa vasta toisessa sijassa suurpoliittisiin kysymyksiin, osin oli se niin äärimmäisen teoreettissosialistinen, että tuskin muille kuin sosialistisille näkökannoille annettiin mitään merkitystä. Tämä oli tosin kyllä myös laita venäläisten sosialidemokraattien, mutta heihin nähden saattoi kuitenkin toivoa, että he jossain määrin ottaisivat huomioon muitakin kuin puhtaasti sosialistisia vaatimuksia, sillä yleinen vallankumoushan valmistaisi heille melkoisesti tilaisuuksia.

Genevestä lähdin Pariisiin ja sieltä Lontooseen tavatakseni yksityisiä sosialivallankumouksellisen puolueen johtavia jäseniä, jotka asuivat näillä seuduin. Pariisissa oli minun tavattava Rabinovitsh, vallankumouksellisen puolueen aikakauslehden julkaisija, jonka kanssa minun oli sovittava paljosta muustakin kuin yhteenliittymissuunnitelmista. Herra Rabinovitshin huomasin epämiellyttäväksi juutalaistyypiksi, erittäin itsetietoiseksi -- tahtoisin melkein sanoa röyhkeäksi, joka tiukasti piti kiinni sosialistisista teorioista, vaikka hän samalla oli sosialistivallankumouksellisten opinkappaleiden kannattaja, jotka kuten tunnettua käyttivät kaikenlaatuista terroria taistelukeinoina. Ajateltuun, konferenssiin hän suhtautui jotakuinkin epäilevästi, arvellen että joskin oli mahdollista saada eri puolueet kokoontumaan konferenssiin niin hän puolestaan epäili että olisi mahdotonta saada heidät yhtymään mihinkään päätökseen. Joka tapauksessa hän oli sitä mieltä, että yritys ei aiheuttaisi mitään vahinkoa. Tähän täytyi minun toistaiseksi tyytyä.

Lontoossa tapasin m.m. Tshaikovskin, joka oli yksi vallankumouksellisen liikkeen veteraaneja ja kaikessa suhteessa sympaattinen mies, joka Krapotkinin ja muutamien muiden kanssa oli kuulunut puolueen johtomiehiin jo Aleksankeri II:n aikoina. Hän oli m.m. n.k. "Tshaikovski-piirin" perustaja, johon kuuluisimmat vallankumoukselliset aikoinaan kuuluivat, esim. Sofia Perovskaja, Leonidas Shishko ja monet muut. Hän suhtautui aiheeseen mitä suurimmalla mielenkiinnolla, joka ei koskaan herpautunut, vaan päinvastoin sai hänet sanoin ja teoin avustamaan suunnitelman toteuttamista ja samalla tavalla avustamaan muidenkin suunnitelmien suorittamista, jotka myöhemmin tulivat puheeksi ja tarkoin katsoen vain olivat ensimmäisen kehitystä.

Tukholmassa olevien pakolaisten kanssa en silloin vielä ollut neuvotellut asiasta. Ainoastaan muutamille läheisille, tähän ryhmään kuuluville ystäville olin ilmoittanut siihen aikaan mitä aiottiin ja nämä hyväksyivät tinkimättä suunnitellun yrityksen. Palatessani Tukholmaan oli siellä kirje sekä Dmovskilta että Yodkolta, joille olin aikeesta kirjoittanut ja jotka kumpikin oman puolueensa puolesta selittivät kannattavansa asiaa ja periaatteessa olevansa halukkaat ottamaan osaa ehdotetunlaiseen konferenssiin.

Siis kaikille ehdottomasti tärkeimmille puolueille oli asiasta puhuttu, mutta näistä vain yksi venäläinen -- sosialivallankumouksellinen -- ja kaksi puolalaista olivat tinkimättä yksimieliset suunnitelmasta. Ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa niin kärsivällisesti kuin voi. Hyvänä apuna tässä oli japanilaisten melkein keskeytymätön voittokulku Aasiassa, jonka luonnollisesti täytyi kääntää Venäjän poliittisesti valveutuneet piirit suopeiksi konferenssisuunnitelmaan nähden. Sitten sai Akashi ja hänen kauttaan minä Japanista vastauksen ehdotuksiimme ja se oli suotuisa, joskin asianomaiset selvästi olivat jotakuinkin epäilevällä kannalla niiden toteutettavaisuuteen nähden. Akashi sai kuitenkin valtuuden avustaa kaikin tavoin asiaa ja siten oli yksi vastus voitettu, sillä valtuuteen sisältyi myös rahavarojen käyttö, jotka olivat välttämättömät matkoihin ja muuhun. Tukholmassa asiat sill'aikaa sujuivat tavalliseen tapaansa vain silloin tällöin häiriintyen joistakin rettelöistä tai oikeammin niiden yrittelyistä Ruotsin viranomaisten taholta. Erikoisesti oli "Vapaa Sana" silloisen ulkoministeri Lagerheimin silmätikkuna. Niinpä hän kerrankin esim. lähetti professori Mittag-Lefflerin luokseni kehoittaen minua lopettamaan aikakauslehden, koska hänen muussa tapauksessa täytyi ryhtyä toimenpiteisiin sitä vastaan, se kun ei ilmestynyt laillisella tavalla. Olin kuitenkin tarkoin perehtynyt Ruotsin painovapausasetuksen määräyksiin ennenkuin julkaiseminen Tukholmassa alettiin ja olin sen mukaisesti ryhtynyt kaikkiin toimenpiteisiin, välttääkseni selkkauksia korkeiden viranomaisten kanssa. Niinpä esim. lehti ei ilmestynyt määrätyllä nimellä, sillä vain sarjan tai vuosikerran ensimmäisellä numerolla oli nimi "Vapaa Sana". Seuraavilla numeroilla oli nimenä tai otsakkeena vain sen päivän päivämäärä, jona ne ilmestyivät. Edelleen eivät ne koskaan ilmestyneet samana viikon päivänä, painovapausasetuksen mukaan aikakauskirjan tunnusmerkki, vaan vaihdellen eri päivinä, niin ettei mitään määrätyitä ilmestymispäiviä voitu osoittaa. Ja lopuksi ei Ruotsissa otettu lainkaan tilauksia, vaan lähetettiin lehti ilmaiseksi asianharrastajille, jotka tavalla tai toisella olivat ilmoittautuneet.

Kaiken tämän esitin professori Mittag-Lefflerille ja lisäsin, että jos kuitenkin, vastoin otaksumaa joku peruste lehden ilmestymiskiellolle Ruotsissa voitaisiin keksiä, minä olisin halukas siirtämään koko yrityksen Kristianiaan, jossa olin varma jotakuinkin suosiollisesta vastaanotosta, erittäinkin kun ei aikonut pitää minään salaisuutena sitä miksi muutin.

Siihen aikaan vallitsi Ruotsin ja Norjan välillä hyvin kireä suhde, joka aikanaan johti unioonin purkautumiseen ja joka aikaansai sen että jokaista Ruotsin toimenpidettä vastustettiin Norjassa. Oli ilman muuta selvää, että minun esittämäni muutto antaisi aiheen täydelliseen sanomalehtitaisteluun Ruotsia ja yhteistä ulkopolitiikkaa vastaan, joka hänen ylhäisyydestään Lagerheimistä oli kaikkea muuta kuin tervetullut.

Mittag-Leffler, joka tunsi suurta myötätuntoa Suomea ja sen vaiheita kohtaan, käsitti tilanteen heti. "Tämän tulen ilolla esittämään Lagerheimille", vastasi hän, "ja erehtyisin suuresti, ellei se vaikuttaisi asiaan." Hän ennusti oikein. En koskaan enää kuullut sanaakaan toimenpiteistä "Vapaata Sanaa" vastaan.