Part 3

Mutta kuinka toivoton hänen harminsa ja kostonjanonsa olikaan, täyttivät kuitenkin nämä ajatukset hänen sielunsa kokonaisten päivien, jopa kuukausien ajan. Silloin saapui tieto, että Ranaka Joen oli oikeus vapauttanut, ja samalla tuli sormusjuttu jälleen puheeksi, ja muutamia vanhoja sukkeluuksia tästä palasi jälleen ilmoille. Onni oli jonkun aikaa itsepäisesti kääntänyt Blazing Starille selkänsä, Blazing Star oli "leikkinyt leikkinsä loppuun", kuten kullankaivajat rohkealla kielellään sanoivat. Aikainen lumisade vuoristossa ja tulvivan virran tuhot jättivät ylen vähän tilaa sille alkuperäiselle, raskaalle leikillisyydelle, joka oli kadonnut samalla kuin nuoruus ja hyvinvointi oli sanonut jäähyväiset. Mutta ei tämä surkastumisen aika ollut saapunut kullankaivamisen ja huuhtomisen johdosta, vaan vuosikauden epäonnistuneet satunnaiset liikeyritykset olivat aiheuttaneet hyvinvoinnin häviön.

Cass taisteli urhoollisesti kovaa onnea vastaan ja voitti yksin toveriensa tunnustuksenkin, vaikkei sitä niin helposti voinut saavuttaa. Mutta hän saavutti vielä jotakin parempaakin, tyytyväisyyden omaan itseensä, joka johtui lisääntyneestä itseluottamuksesta, karaistuneesta voimasta ja järkkymättömästä terveydestä. Hän löysi käytännöllisen vaikutusalan vilkkaalle kuvitusvoimalleen ja tavattomalle huomiokyvylleen, ja teki pari keksintöä, jotka saattoivat hänen kokeneemmat, mutta vanhasta kiinnipitävät toverinsa ihmeihinsä. Mutta nämä keksinnöt eivät olleet sitä lajia, että ne olisi heti voinut muuttaa kiliseväksi rahaksi, ja Blazing Star teki sen huomion, että päivittäin kulutettiin joukko silavaa ja jauhoja, ansaitsematta vastaavaa määrää rahaa. Siten menetti Blazing Star luottonsa. Blazing Starissa oltiin nälkäisiä, siellä kulettiin ryysyissä ja kurjuudessa. Blazing Star, "säteilevä tähti", oli lähellä häviötään.

Cassilla, joka luonnollisesti sai ottaa osaa uudisasutuksen yleiseen onnettomuuteen, oli oma erityinenkin onnettomuutensa kannettavanaan. Hän oli päättänyt unhottaa ei ainoastaan neiti Porterin vaan kaiken muunkin, joka saattoi muistuttaa onnettomasta sormuksesta. Mutta julma kohtalo vaati, että juuri neiti Porteria hän ei voinut unhottaa, ponnistelipa hän kuinka paljo tahansa. Hän oli usein näkevinään tytön notkean vartalon lumoavassa kuutamossa, joka täytti hänen mitättömän majansa sisustan; tytön ääni helähteli virran kohinassa, hänen istuessaan rannalla levähtämässä; tytön ääni pani hänet usein hätkähtämään unissaan. Tämä ynnä se seikka, että hänen vaatteensa olivat kuluneet aivan repaleiksi, sai hänet välttämään näyttäytymistä poikkitiellä tai muissa paikoissa, jossa mahdollisesti saattoi kohdata tytön. Mutta kaikesta varovaisuudesta huolimatta oli hän nähnyt tämän kerran ajavan ohitse pienissä vaunuissa, joita veti pieni poni, ja tyttö oli ollut niin ihastuttava ja hieno ja korea, että hän kiireimmittäin oli pujahtanut muutamain tienvarteisten puiden suojaan, jotta tyttö voisi ajaa ohitse häntä huomaamatta. Hän seisoi siellä katsellen tahraisia repaleisia vaatteitaan ja kuvitteli katkerasti vihaavansa nuorta tyttöä. Hänen toverinsa mainitsivat tyttöä harvoin; kentiesi he aavistivat siten säästävänsä häneltä kiusauksen, joka olisi voinut tehdä hänet spartalaisille tavoilleen uskottomaksi; mutta hän kuuli sentään siellä ja täällä, että neiti Porter oli nähty tanssijaisissa ja muutamissa seurapiireissä, joissa hän nyt näytti löytävän ilonsa huvituksissa, joita vastaan oli ennen niin ankarasti puhunut.

Eräänä sunnuntai-aamuna aikaisin keväällä palasi Cass asiaansa toimittamatta erään rahamiehen luota, jossa hän oli koettanut herättää harrastusta Blazing Stariin.

Hän mietiskeli vielä rahamiehen vähä-älyisyyttä, joka ilmeisesti oli kiintynyt anojan ulkoasuun ja siitä vetänyt epäsuotuisia johtopäätöksiä kädenalaisen leirin mahdollisuuksiin nähden, kun hän alkoi tuntea itsensä perin väsyneeksi ja sentähden ilolla suostui erään ajomiehen tarjoukseen, että saisi kappaleen matkaa ajaa hänen rattaillaan. Juuri rattaiden hiljaista vauhtia ajaessa uuden kirkon ohitse, virtaili kansa sieltä ulos. Oli liian myöhäistä hypätä pois ja juosta syrjään eikä Cass rohennut pyytää ajomiestäkään kiirehtimään hevosia. Ajatellen ajelemattomia poskiaan ja ryysyisiä vaatteitaan piti Cass silmänsä katuun kiinnitettyinä. Muuan ääni, jonka helähdys pani hänet vavahtamaan, huusi hänen nimeään. Se oli neiti Porter, ihastuttava olento silkissä, pitseissä ja kevätkukkien kietomana, ja hän juoksi yhä samalla vilkkaudella ja vapaudella ajopelien rinnalla. Kummastunut ajomies piteli hevosia, ja neiti huudahti läähättäen:

"Miksi annat minun juosta jälestä näin pitkältä, mikset kohota katsettasi maasta?"

Cass, joka sanomalehdellä koetti peittää kömpelösti ommeltua paikkaa housunlahkeessaan, vastasi sammaltaen, ettei hän ollut nähnyt neitiä.

"Ette siis tahallanne pitänyt silmiänne maahan naulattuna?"

"En", sanoi Cass.

"Miksette enää käy koskaan poikkitiellä? Miksette vastannut viestiini sormuksen mukana?" kyseli tyttö nopeasti peräkkäin.

"Ettehän lähettänyt minulle mitään muuta, kuin sormuksen!" vastasi Cass ja heitti samalla punastuen salavihkaisen katseen ajomieheen.

"Sormushan oli aivan kylliksi — hassu!" Cass levitti silmänsä niin selälleen kuin voi. Ajomies nauroi. Neiti tarkasti rattaita. "Ajaisin mielelläni näillä rattailla kappaleen matkaa — ne näyttävät niin oivallisilta." Samalla katsoi hän veitikkamaisesti ympärillään seisoviin töllistelijöihin, jotka verkalleen loittonivat. "Saanko minä?"

Mutta Cass pani lujimmasti vastaan. Ajopelithän olivat niin likaiset, hän ei voinut vastata edes siitä, oliko se _terveellistäkään_; neiti istuisi niin huonosti, itsekin ajaisi hän niillä vain muutamia kyynäröitä; ja sitte saattoi neiti tärvellä pukunsa.

"Niin, pukuni!" sanoi tyttö katkerasti. "Pukuni tietysti on ennen kaikkea otettava huomioon. Entä sitte?"

"Ihmisistä se olisi niin kummallista ja lopuksi he luulisivat, että olen pyytänyt teitä siihen", jatkoi Cass epäillen.

"Vaikka päinvastoin juuri minä tunkeuduin rattaillenne. Kiitoksia paljo! Hyvästi!"

Tyttö viittasi kädellään ja peräytyi ajopelien luota. Cass olisi tahtonut antaa koko maailman, jos olisi rohjennut kutsua hänet takaisin; mutta hän istui liikahtamatta paikallaan, ja rattaat vierivät edelleen heidän molempain ollessa vaiti. Ensimäiselle poikkitielle tultuaan hyppäsi Cass alas rattailta. "Kiitoksia paljo!" sanoi hän ajomiehelle, ja tämä vastasi häntä uteliaasti katsellen: "Ei mitään kiittämistä! Mutta ensi kerran kun sellainen tyttö tahtoo ajaa näissä vaunuissa, en salli jonkun yksinkertaisen matkustajan asettua sitä vastaan. Hyvästi nuori mies! Laittakaa, ettette tule kotiin liian myöhään, muuten voisi joku tyttö ryöstää teidät mukaansa, ja mitä äitinne siitä sanoisi!" Mitä voi nuori mies tehdä muutakuin heittää pilkkaajaan sanomattoman halveksivan katseen ja lähteä tiehensä? Mutta tälläkin kertaa tunsi hän, että hänen arvokas asentonsa huonosti sopi yhteen sen suuren paikan kera, joka oli niin silmiinpistävällä paikalla hänen housuissaan, mutta joka sitä ennen oli kuulunut jauhosäkkiin ja jossa vieläkin saattoi lukea ironiset sanat: "_Parhaita, hienoimpia_!"

Tuli kesä lämpimine päiväpaisteineen ja lupauksineen runsaasta kukoistusajasta, jolleikaan runsaasta sadosta Blazing Starille. Pitkistä päivistä johtui, että kullankaivajat joutuivat luonnon kera lähempään kosketukseen, ja uudestaan heränneet toiveet astuivat entisen tyytymättömyyden sijaan. Tähän aikaan oli rahamiehiäkin helpompi saada vilkasemaan yksinäisiä vuoria kuin siihen aikaan, jolloin nousuvesi ja lumi teki kahlauspaikat ja polut kulkemattomiksi. Illalla ihanan päivän jälkeen istui Cass tupakoiden majansa oven edessä, kun hän kummikseen näki kymmenkunnan tovereitaan tulevan häntä kohden. Peter Drummond tuli etunenässä ja heilutti erästä sanomalehteä päänsä yläpuolella, ikäänkuin se olisi mikäkin voitonmerkki.

"Nyt on kaikki, kuten pitää ollakin, vanha Cass", hoilotti hän asettuen Cassin eteen ja tunkien toisia takaisin.

"Mikä niin on?" kysyi Cass epäillen. "Sinä! Nyt sinä veikkonen voit haalia hieman kokoon —, nyt voit sinä olla kuin herran kukkarossa! Kuules vain!"

Hän avasi lehden ja luki suurella tyyneydellä, asettaakseen Cassin kärsivällisyyden, seuraavaa:

"Kadotettu. Jos se, joka on löytänyt sormuksen kirjotuksella: 'Cassille — May' — joka löydettiin maaliskuun 4 p:nä 186- maantieltä Blazing Starin luota — ilmottautuu Bookhamin poikien luona, Leveäkuja n:ro 1007, Sakramento, niin saa hän kunniallisen palkinnon, joko hän jättää takaisin itse sormuksen tai voi antaa lähempiä tietoja löytöpaikasta."

Cass nousi pystyyn, rypisti otsansa ja katsoi tovereihinsa hurjin, salamoivin silmin. "Ei! Ei! se ei ole ilveilyä", tyynnytti häntä tusina ääniä. "Se ei ole mitään ilvettä! Totta kuin pyhä raamattu! Ei mitään pilaa, Cass!"

"Tuossa on lehti! _Sakramento Union'in_ eilinen numero. Katso itse", sanoi Drummond, ojentaen hänelle rypistyneen lehden. "Ja ajatteles vain, millainen onni sinulla on! Ei tarvitse näyttää itse sormusta. Jollei paksupää tuomari anna sitä takaisin, niin ei tee mitään."

"Lehdessä luetaan, ettei kukaan muu kuin löytäjä saa ilmottautua", lisäsi joku toinen, "niin että vanhusta itseään eikä Ranaka Joe'ta oteta lukuun."

"Ei ole epäilystäkään, että hän tarkottaa _sinua_, Cass", sanoi kolmas. "On aivan kuin olisi nimesi ilmotuksessa."

Neiti Porterin tähden, ja hieman itsensäkin, ei Cass ollut maininnut, että sormus jälleen oli hänen hallussaan, ja ilmeisesti oli myöskin "kukkulan Kalle" pitänyt suunsa. Cass ei voinut nytkään sanoa mitään ilmaisematta salaisuutta, ja hän oli iloinen, että sormus oli lakannut näyttelemästä pääosaa jutussa. Tosin oli hänkin tavattoman utelias tietämään, mitä mahtoi piillä siinä, että nyt etsittiin ensi sijassa häntä ja jätettiin sormus sivuasiaksi. Miksi pantiin niin suurta painoa juuri löytäjään?

"Näetkös?" sanoi Drummond vastaten toisen lausumattomiin ajatuksiin, "tuo tyttö — sillä tietysti siinä on tyttö mukana pelissä — on lukenut uutiset lehdissä ja on niinsanoakseni pihkaantunut sinuun. Nyt on se aivan samantekevää, kuka hänen Cassinsa oli tai on, sillä nyt on hän ilmeisesti jättänyt hänet omille hyvilleen."

"Ja täydellä syyllä — miksi hän on hukannut tytön sormuksen eikä sitte antanut kuulla mitään itsestään", keskeytti hänet joku, joka tunsi myötätuntoa tytön huolia kohtaan.

"Ja se jalo, romantillisen ritarillinen uskollisuus, jolla sinä säilytit sormusta, on ilmeisesti käynyt hänen sydämelleen", jatkoi Drummond unhottaen samalla, kuinka pisteliäästi ennen oli suvainnut puhua juuri tästä tunteesta. Koko leiri oli syöpynyt siihen uskoon, että kaikki siihen asti olivat suosineet ja osottaneet ritarillista tunnetta, joka nyt niin silmiinpistävästi palkittaisiin. Kaikki olivat varmat siitä, että _hän_, neiti, oli ilmotuksessa mainitun pankkiirin tytär, etteikä voinut otaksua muuta kuin että onnellinen isä heti olisi valmis anteliaasti ottamaan Blazing Starin suojelukseensa. Jolleikaan sulhasella ollut täällä mitään sukulaisia, käsitettiin hyvin, että sellainen paikka, josta löytyi kihlasormuksia ja, kuten Jim Fanquies lisäsi, "oli miehiä, jotka osasivat käyttäytyä", olisi paras, mihin saattoi sijottaa pääomiaan. Ja sama tuntehikas virginialainen vei myös Cassin syrjään kuiskatakseen hänelle seuraavat jalomieliset sanat: "Jos niin kävisi, ettet sinä sujuisi tytön kera yhteen, kuten tietenkään et voi ihmisen kera, jolla on punainen tukka ja joka on nilkku" (leiri oli ilman mitään aihetta koristanut ilmotuksen salaperäisen kirjottajan näillä vähemmän viettelevillä ominaisuuksilla), "niin voit luottaa minuun. Sinunhan tarvitsee vain tuoda esiin, että minä tunsin sormusta kohtaan samaa kunnioitusta kuin sinäkin ja että minä tahdoin aina lainata sen sunnuntaisin. Jos siitä sitte tulee jotakin, no, niin jaamme tasan keskenämme."

Sangen tärkeä kysymys oli, kuinka Cass pukeutuisi, ja tämä kysymys käsiteltiin yhdessä, sillä häntä pidettiin yleensä leirin edustajana. Puku, joka hänellä oli tällä kertaa, ei tietysti sopinut lainkaan, sitä mieltä olivat kaikki muut paitsi Fanquies, joka ehdotti, että "hänen piti mennä tytön luo aivan sellaisena kuin oli ja siten osottaa, että hän sulasta rakkaudesta oli unhottanut kaiken muun." Mutta Cass väitti mitä innokkaimmin tätä vastaan ja häntä kannattivat toiset toverit. Ilmottamalla lehdessä saatiin takausta vastaan lainaksi valkoiset housut purjekankaasta, punainen paita, musta silkkinen kaulaliina ja panamahattu. Drummond, joka oli naimaton, lainasi hänelle paksun vihkisormuksen, hieno viittaus, arveli hän, ja viime hetkessä koristi Fanquies vielä kaulaliinan jättiläissuurella kultakvartsisella rintaneulalla. "Se tulee viittaamaan kullanrunsauteen meidän seudullamme, eikähän vanhuksen (vanhimman toiminimessä Bookhamin pojat) tarvitse tietää, että olen sen voittanut pelissä San Fransiskossa", sanoi Fanquies. "Jos luovutat tytön minulle, niin voit antaa neulan minulle takaisin, jotta minäkin voin sillä koettaa onneani." Cass sai neljäkymmentä dollaria matkarahaksi ja koko joukkokunta saattoi häntä poikkitielle, jossa hän pääsi postivaunuun, samalla kuin satoja onnentoivotuksia lähetettiin hänen jälkeensä huiskovien hattujen ja revolverin laukausten muodossa.

Tarvitsee tuskin sanoa, ettei Cass ottanut osaa toveriensa yli ääriensä kuohuviin toivomuksiin ja että hän kokonaan torjui heidän naimasuunnitelmansa. Samalla kuin hän leikillään oli suostuvinaan kaikkeen, piti hän kuitenkin hiljaisuudessa oman päänsä. Mutta asiassa piili kuitenkin jotakin puoleensa vetävää, houkuttelevaa, ja vaikkakin hänellä oli selvä tunne siitä, että oli ainaiseksi luopunut unelmistaan, oli hänestä kuitenkin suloista tietää, että ne sentään kerran voisivat toteentua. Ei hän ollut millänsäkään siitäkään, että neiti Porter joka tapauksessa saisi tästä kuulla ja silloin tyttö katuisi sitä, ettei ollut kunnioittanut hänen tunteitaan kuten ne ansaitsivat. Jos joku upporikas tyttö tosiaankin oli kiintynyt häneen, niin hän tahtoi näyttää neiti Porterille, että hänen tähtensä oli valmis luopumaan loistavimmistakin mahdollisuuksista.

Istuessaan aivan yksin matkavaunun katolla, harjotti hän yhtä niistä tyynnyttävistä puheista, joita mielikuvitusrikkaat ihmiset aina laittavat, mutta joita sentään ei todellisuudessa pidetä siten kuin ne on ajateltu. "Rakas neiti Porter", puhutteli hän ajurin selkää, "voitteko te luulla, että minä myisin elämäni ainoan rakkauden inhan voiton hinnasta, kun minä kuitenkin uskollisesti säilytin nuoruuteni unelman, joka tuskin oli muuta kuin hourekuva?" Tämän pienen, sievän puheen sepittäminen ja laususkeleminen vei häneltä kokonaisen tunnin työn. Ja vaihtelun vuoksi muutti hän muutamia sanoja ja laususkeli yhtä runollisesti ja yhtä suureksi tyydytyksekseen: "Rakas neiti Porter! Voitteko te luulla, että minä pysyisin uskollisena ainoalle rakkaudelleni, kun minä kuitenkin luovun nuoruuteni unelmista" j.n.e. Mutta silloin johtui myös hänen mieleensä, että koko asia saattoi tulla sekavammaksi, jos tuntematon, kun kaikki kävi ympäri, olikin köyhä — sillä neiti Porterin sanottiin olevan varoissaan.

Pankkihuoneen "Bookhamin pojat" näkeminen ei tehnyt mitään salaperäistä vaikutusta. Se näytti perin käytännöllisesti liiketarpeita silmälläpitäen rakennetulta, lasiovineen, joista lisäksi muutamat olivat seposen selällään. Kenenkään mieleen ei luulisi johtuvan uskoa täällä jollekin salaisuuksia, jotka epäilemättä leviäisivät koko huoneustoon. Cassin valtasi epämääräinen tunne, ettei hän eikä hänen kertomuksensa ja löytämänsä aarre kuulunut tänne, tähän realismin temppeliin. Suurimmasti hämillään piti hän käsissään kääröä, joka sisälsi sormuksen ja sanomalehden uutisineen, ikäänkuin täten tahtoisi todistaa tarkotustensa rehellisyyden. Lähinnä seisova kirjanpitäjä otti käärön hänen kädestään, avasi sen, käänteli sormusta ja pani uudestaan takaisin sanoen: "Seuraava liike, nuori mies; viereinen ovi!" Sen jälkeen kääntyi hän toisen kundin puoleen. Cass meni ovelle, näki ainoalla silmäyksellä, että "seuraava liike" oli panttilainakonttori, ja palasi takaisin salamoivin silmin ja punakoin kasvoin. "Olen täällä erään sanomalehdessä olleen ilmotuksen tähden", alotti hän uudestaan.

Kirjanpitäjä heitti katseen hänen kaulaliinaansa ja kultakvartsineulaansa ja sanoi lyhyesti: "Paikka täytettiin toissapäivänä — emme tarvitse enää ketään."

Cass punastui vihasta. Mutta Blazing Starissa ei ollut tapana jättää vastaamatta hävyttömyyksiin. Hän sanoi: "Jos tarkotatte _omaa_ paikkaanne, niin en epäile, että yhdessä käden käänteessä voisi saada paikan tusinalle teidänIaisianne. Mutta minä tulen tänne _tämän_ ilmotuksen johdosta. Jollei vanha Bookham itse ole saapuvilla, niin lähettäkää tänne joku hänen täysikasvuisista pojistaan. Sanomalehti ilmotuksineen ja ympärillä seisovain nauru ei jättänyt tekemättä vaikutustaan. Nuori, nokkaviisas kirjanpitäjä poistui, ja palattuaan kehotti hän Cassia seuraamaan itseään sisempään huoneeseen. Cass tunsi jälleen rohkeutensa vaipuvan, kun hän näki edessään harmaan miehen, jonka koko ulkonäkö, jonka kasvonpiirteet, puhe ja ryhti oli jyrkin vastakohta Cassille, sormukselle ja sille romantilliselle kertomukselle, joka sormukseen siirtyi. Nuori mies kertoi lyhyesti juttunsa ja näytti aarteensa. Pankkiiri heitti siihen tuskin katsettakaan ja kysyi kärsimättömästi:

"Missä ovat paperinne?"

"Paperini!"

"Niin! Todistus, että olette sama henkilö. Sanotte nimenne olevan Cass. Millä voitte näyttää sen toteen? Kuinka muuten voin tietää, kuka te olette?" Tunteelliseen ihmiseen ei minkäänlainen halveksuminen tee niin musertavaa ja hämmentävää vaikutusta kuin se, että hänen epäillään esiintyvän _väärällä_ nimellä. Cass tunsi olevansa kaksin kerroin loukattu siitä, ettei hänen sanojaan uskottu, koskei hänellä tällä hetkellä ollut mitään, jolla olisi voinut näyttää ne toteen. Pankkiiri katseli häntä terävästi, mutta ei epäystävällisesti. "No hyvä", sanoi hän vihdoin. "Asia ei oikeastaan koske minua; jos teidän tiedonantonne tyydyttävät rouvashenkilöä, jonka asiamies oikeastaan olen, niin onhan kaikki kuten pitää ollakin. Uskon kyllä, että niin on laita, mutta kaikessa tapauksessa varotan teitä, jollei niin olisi asianlaita. Olen tehnyt teille muutamia kysymyksiä, koska tahdon säästää rouvashenkilöä joutumasta petturien kanssa tekemisiin — mutta te ette näytä olevan sellainen. Tässä on kortti. Hyvästi!"

"Neiti Martimer." Ei siis pankkiirin oma tytär. Blazing Starin ensimäinen toive haihtui kuin tuhka tuuleen. Mutta rikas täytyi hänen sentään olla, muuten ei kai pankkiiri olisi niin huolellisesti koettanut suojella häntä petkuttajilta. Hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan oli Cass aikoja sitte lakannut ajattelemasta.

Kortilla mainittu osote ei ollut kaukana. Pamppailevin sydämin painoi Cass kellonnappia ulkonäöltään kunnioitusta herättävässä talossa ja vietiin salonkiin. Hän aavisti, että tämä huone usein muutti asujaa; sillä oli vivahdus, joka on omituinen huoneustoille, jotka ovat muhkeimmasti kalustetut vuokrattavaksi, ja kun ovi aukeni ja pitkä nainen tummassa surupuvussa näyttäytyi kynnyksellä, näki Cass heti, ettei hän soveltunut nykyiseen ympäristöönsä. Hymyillen hymyä, joka väikkyi maailmaan tottuneen luonnollisuuden ja surullisen umpimielisyyden välillä, viittasi hän Cassin istumaan.

Miss Martimer oli vielä nuori, vielä kaunis, edelleen puettu viimeisen muodin mukaan ja edelleen sangen puoleensa vetävä. Ensi tervehdyksestä siihen saakka, jolloin he sanoivat hyvästit, ymmärsi Cass, että neiti oli hänestä hankkinut perinpohjaiset tiedot. Siten hän tosin vapautui näyttämästä toteen että oli sama henkilö, mutta hän tunsi sentään alemmuutensa neidin rinnalla. Hän tunsi kiusallisesti oman nuoruutensa ja kokemattomuutensa tämän naisen läsnäollessa.

"Toivon teidän uskovan minua", alotti neiti, "kun sanon, että syy, miksi teen teille kysymyksiäni, on ainoastaan se, että etsin sydämelleni tyynnytystä." Hän jatkoi surumielisesti hymyillen: "Jos asiat olisivat toisin, olisin jättänyt jutun oikeudellisesti tutkittavaksi ja keskustelun teidän kanssanne jollekin kylmäverisemmälle henkilölle, joka olisi ollut vähemmän kiintynyt asiaan. Mutta minä luulen, ei, minä tiedän, että voin luottaa teihin. Me naiset olemme tosin hupakoita, kun puhumme _vaistostamme_, ja heti kuultuanne kertomukseni on teillä syytä luulla, ettei pidäkään luottaa siihen — mutta eikö totta, en pety, kun edellytän teissä myötätuntoa, joka antaa tällaiset heikkoudet anteeksi?" Hän säesti kysymystään ylen surumielisellä hymyllä, painoi huulensa lujasti yhteen ja puristi suonenvedontapaisesti toisella kädellään toista. "Sanotte, että löysitte sormuksen kadulta noin kolme kuukautta sitte, ennen — ennen kuin — tiedätte kyllä, mitä aion sanoa — ennen kuin ruumis löydettiin."

"Niin."

"Ajattelitte silloin, että joku ohikulkija on pudottanut sen?"

"Niin, sillä kukaan leirissä ei sitä vaatinut."

"Löysittekö sen asuntonne edestä vai maantieltä?"

"Asuntoni edestä!"

"Oletteko aivan varma siitä?" Neidin hymy oli edelleen surumielinen, mutta samalla niin surullinen, että Cassin täytyi punastua.

"Kyllä, mutta asuntoni on aivan maantien varressa."

"Ah, ymmärrän. Ja muuta ette löytänyt mitään? Ei mitään paperia? Ei mitään käärettä?"

"Ei mitään."

"Ja te kätkitte sormuksen, koska siinä oli sama nimi kuin teilläkin?"

"Niin!"

"Ei mistään muusta syystä?"

"Ei, ei muusta mistään." Mutta samalla Cass tunsi punastuvansa koko kasvoiltaan.

"Saatte antaa anteeksi, vaikka vielä kerran teen kysymyksen, jonka jo olemme jättäneet. Mutta panen suurta painoa siihen. Oikeudellisessa tutkinnossa näyttää tulleen näytetyksi toteen, että sormus löydettiin — tuon... onnettoman miehen ruumiilta. Sanotteko, ettei ollut niin?"

"Voin vannoa sen."

"Vanhurskas Jumala! Mikä petturi!" Hän nousi nopeasti, meni ikkunaan ja palasi sitte Cassin luo sanoakseen aivan murtuneella äänellä: "Lupasin luottaa teihin. Sormus kuului kerran minulle!"

Hän vaikeni tuokioksi, jatkaakseen sitte nopeammin: "Muutamia vuosia sitte annoin sen eräälle miehelle, joka on syvästi loukannut ja pettänyt minua — miehelle, jonka elämä siitä pitäen on ollut häpeäpilkku kaikille, jotka hänet ovat milloinkaan tunteneet; miehelle, joka kerran oli ansainnut herrasmiehen nimen, mutta joka vaipui niin syvälle, että hän tuli tappelupukarien ja varkaiden toveriksi, että hän petti yksin heidätkin ja jouduttuaan heidän uhrikseen, laskettiin nimettömään hautaan. Sellainen oli mies, jonka ruumiin olette löytänyt."

Cass lyyhistyi kokoon. "Hänen nimensä?" kysyi hän.

"Osaksi sama kuin teidän — Cass — Henry Cass."

Lyhyen väliajan jälkeen jatkoi nainen: "Näette nyt, miksi kaitselmus saattoi sormuksen juuri teidän käsiinne. Mutta jos kysytte minulta, miksi panen niin suurta painoa siihen, löysittekö sormuksen tieltä tai oliko se ruumiin mukana, niin kuulkaa! Kaikista enimmän suututtaa minua se, että tämän miehen sanotaan näytelleen minun sormustani, kerskailleen sillä, panneen sen peliin ja hävinneen sen muutamalle kurjista veikkosistaan."

"Ranaka Joelle", sanoi Cass, muistaen hevosvarkaan iloisuuden, kun sormus näytettiin hänelle oikeuden edessä.

"Niin, juuri hänelle!" puuttui neiti äkkiä puheeseen. "Jos sormus olisi löydetty hänen ruumiinsa muasta, niin olisin sentään vielä voinut uskoa, että jossakin hänen sydämensä piilotetussa sopessa vielä paloi tunteen kipinä sille naiselle, jonka hän oli pettänyt. Olen nainen — hupakko nainen — mutta te olette ainaiseksi tehneet viimeisen toiveeni tyhjäksi."

"Mutta mitä varten oikeastaan olette kutsunut minut tänne?" kysyi Cass, syvästi liikutettuna siitä surusta, jota oli joutunut todistamaan.