Part 4

"Siksi, että tahdon päästä varmuuteen!" sanoi nainen hurjasti. "Ettekö voi ymmärtää ettei nainen, kuten minä, voi elää epävarmuudessa. Mutta sitäpaitsi voitte olla minulle avuksi. En ole kutsunut teitä tänne ainoastaan rasittaakseni teitä surullani: Teidän on otettava minut mukaanne sinne, mistä löysitte sormuksen, mistä löysitte ruumiin, paikkaan, jossa — jossa hän lepää haudattuna. Mutta teidän täytyy osata asettaa niin, ettei kukaan näe, ei kukaan tunne minua."

Cass epäröi. Hän ajatteli tovereitaan ja kuinka heidän saippuakuplansa särkyivät. Kuinka voisi hän suojella heiltä salaisuuden?

"Jos tarvitsette rahaa siihen, niin sanokaa. En tahdo kuluttaa aikaannekaan sitä vastaavalla tavalla korvaamatta. Bookhamilla on tuhat dollaria maksettavaksi, jos sormus löytyy. Kohotan summan kaksinkertaiseksi, jos autatte minua tässäkin asiassa."

Cass luuli sentään, että se oli mahdollista. Hän voi ottaa neidin mukaansa kenenkään siitä tietämättä; voi sitte sanoa tovereille, että tarvittiin vielä muutamia todistuksia ennenkuin palkinnon saisi nostaa, ja jos hän sitte jakaisi saaliin toisten kera, ei kukaan virkkaisi mitään. Hän vastasi päättävästi: "Minä vien teidät sinne."

Neiti otti hänen molemmat kätensä omiinsa, kosketti niitä huulillaan ja hymyili kiitollisesti. Hänen kasvojensa surullinen ja umpimielinen ilme oli kadonnut yhtäkkiä ja kiemaileva ynnä samalla veitikkamainen katse hänen tummista silmistään teki kaikille vaikutuksille herkkään Cassiin niin suuren vaikutuksen, että hän läksi talosta jokseenkin sekavassa mielentilassa. Samalla johtui hänen mieleensä, että mitähän neiti Porter ajattelisikaan, jos hän saisi kaiken selville. Mutta hänhän palaisi tämän luo onnellisempana ja tuhatta dollaria rikkaampana. Miksi hän nuhtelisi itseään siitä, että kaunis nainen ja surullinen juttu olivat häneen vaikuttaneet? Hän tunsi, kuinka miellyttävä naisen läheisyys oli, kun hän illalla auttoi tämän postivaunuun, ja erään toisen matkan muisto ei estänyt häntä lohduttamasta tätä naista, jota hän katsoi olevansa velvollinen lohduttamaan. He olivat sopineet siitä, että Cass antaisi neidin laskeutua vaunuista hotellin edustalla poikkitien risteyksessä, mutta itse jatkaisi matkaansa Blazing Stariin; puolenyön ajoissa tulisi hän sitte neitiä noutamaan, jos hän näki mahdolliseksi tämän huomaamatta viedä mainitulle paikalle. Päivä jo valkeni, kun postivaunu pysähtyi tienristeyksessä, missä ravintolan ruoka- ja tarjoiluhuoneen valo loisteli itäisen aamuruskon kera. Cass laskeutui vaunuista, jätti neiti Martimerin emännän huostaan ja palasi vaunuun, jonka ilman monet vielä makaavat matkustajat olivat turmelleet. Cass huomasi vapaan paikan vaunujen katolla ja kiipesi heti sinne ja istuutui hyvinkäärityn olennon viereen. Tämä liikahti samassa hieman ja kuiva ääni sanoi: "Hyvää huomenta!" Se oli neiti Porter.

"Oletteko istunut täällä kauvan?" sammalsi Cass.

"Koko yön!"

Mieluummin olisi Cass hypännyt alas vaunuista, jotka juuri lähtivät liikkeelle, päästäkseen selityksistä joiden nyt välttämättä täytyi seurata. Hän tunsi, että hän näytti hämmentyneeltä, vaikkei hänellä ollut mitään syytä siihen. Siitä huolimatta heittäytyi hän, kuten kaikki kokemattomat tunteelliset luonteet, heti ansaan. Hän kertoi tytölle kaiken, paljasti yksin salaisuutensakin ja istui sitte onnetonna, omantunnonvaivojen ahdistamana ja selvästi tietoisena siitä, ettei ollut saanut mitään aikaan suoruudellaan.

"Ja hän on siis" — sanoi tyttö olkapäitään kohauttaen — "_teidän Maynne_?"

Cass tahtoi heti alottaa kertomuksensa uudelleen. "Ei, ei, jättäkää se! Juttu ei ole hauska eikä muuten merkillinen. Uskotteko _te_ siihen?"

"Minäkö! Kyllä!" sanoi Cass tuohtuneena.

"Ah, kuinka onnellista! Mutta antakaa minun sitte nukkua!"

Cass, joka edelleen oli tuohtunut, mutta samalla tunsi olevansa sangen kiusallisella tuulella, ei sanonut enää tytölle sanaakaan. Kun vaunut pysähtyivät Blazing Stariin, kysäsi tyttö ohimennen: "Milloin alkaa tuo tunteellinen pyhiinvaellus?"

"Minun on noudettava hänet yhden aikaan", sanoi Cass eräänlaisella teennäisellä arvokkuudella.

Hän piti sanansa. Toverinsa tyynnytti hän lupaamalla heille kultaa ja kaikkea hyvää ja näytti samalla sen palkinnon, jonka oli jo saanut. Hän kuletti neiti Martimerin erästä polkua myöten, jonka ainoastaan hän itse tunsi, tielle majansa edustalle. Jännitys punasi nyt neidin muuten hieman kalpeat posket aivan veripunaisiksi.

"Täällä siis?" kysyi hän kiihkeästi.

"Täältä löysin sormuksen!"

"Ja ruumiin?"

"Sen löysin paljoa myöhemmin. Kauvempana tuolla päin, metsän toisella puolen, lähellä poikkitien risteystä."

"Ja jokainen, joka kulki sinne, täytyi aina kulkea ohitse?" kysyi neiti hymyillen samalla omituisesti ja pannen lisäksi kylmän, hermostuneesti vapisevan kätensä Cassin kädelle. "Eikö ole laita niin?"

"On, juuri niin."

"Menkäämme sitte sinne."

Cass riensi nopeasti edellä päästäkseen metsään niin pian kuin mahdollista ja välttääkseen kaikkia väijyviä katseita. "Tätä tietä on kulettu ennenkin — se näyttää tallatulta polulta."

"Kentiesi sen olen minä polkenut, tästä on lyhin tie metsään."

"Ettekö ole koskaan löytänyt mitään tältä polulta?"

"Olen jo sanonut, että sormus oli ainoa, mitä olen milloinkaan löytänyt."

"Niin, niin, sehän on totta! Siksi juuri kummastuittekin. Unhotin sen tuokioksi."

Puolessa tunnissa saapuivat he metsään. Kulkiessaan pitivät he tarkkaavaisesti silmällä tien kaikkia omituisuuksia. Kun he kulkivat maantien poikki ja Cass näytti murhapaikan, katsoi nainen hätäisesti ympärilleen ja kysyi: "Oletteko varma siitä, ettei kukaan meitä huomaa?"

"Aivan varma."

"Älkää pitäkö minua liian hassuna, vaikka pyydän teitä jäämään tänne, kun minä menen sinne yksin!" Hän viittasi onnettomaan näreikköön heidän edessään. Hän oli tullut kalmankalpeaksi.

Cass, jonka sydän oli kylmennyt kaunista tuntematonta kohtaan hänen viimeisen kohtauksensa jälkeen neiti Porterin kanssa, pehmeni uudelleen.

"Menkää — minä jään." Hän odotti viisi minuuttia, mutta nainen ei palannut. Ajatteles, jos ihmisparka päätti päivänsä samalla paikalla, jossa hänen uskoton rakastajansa joutui murhaajan uhriksi! Mutta kohta tyyntyi Cass jälleen, kun hän kuuli naispuvun kahisevan pensaiden välissä. "Minä aloin juuri tulla pelkoihini", sanoi Cass.

"Teillä on syytäkin siihen", vastasi ystävällinen ääni. Cass sävähti, sillä neiti Porter eikä kukaan muu astui esiin pensastosta. "Katsokaas", sanoi hän, "näettekö tuon miehen tiellä? Hän on hiipinyt teidän molempain jälestä, aina teidän lähdettyänne majaltanne. Tiedättekö kuka hän on?"

"En!"

"Kuulkaa sitte! Hän on kolmisormi Dick, kauttaaltaan ruoskittu maantieritari. Minä tunnen hänet."

"Menkäämme heti varottamaan neitiä", sanoi Cass innokkaasti. Neiti Porter pani kätensä hänen olalleen. "En luule, että hän kiittäisi teitä siitä. Kentiesi olisi parempi, jos katsoisitte mitä hän oikeastaan tekee?"

Cass seurasi häntä aivan hämmentyneenä, jättäytyen hänen johdettavakseen. Notkeana kuin kissa hiipi tyttö vesaikon lävitse. Äkkiä pysähtyi hän: "Mutta katsokaas", sanoi hän ilkeästi, "sitä hellyyttä, millä sureva May muistelee vainajaa!" Cass näki naisen, joka vähää ennen oli hänestä eronnut, olevan polvillaan nurmella ja kaapivan maata kuin minkäkin maamyyrän. Cass ennätti nipinnapin nähdä, kuinka nainen silloin tällöin heitti pelokkaan, väijyvän katseen sille taholle, jolla luuli hänen olevan, kun pensaikko kahisi ja joku mies — sama, joka äsken oli seissyt tiellä — yhdellä hyppäyksellä harppasi tämän rinnalle. "Rientäkää täältä", sanoi hän, "rientäkää minkä ehditte — teidät huomataan."

"Ah! Tuo mies — Cass?" kysyi nainen halveksivasti.

"Ei! Toinen! Rientäkää — tuhma ihminen! Nyt olette selvillä paikasta ja voitte palata toisella kertaa! Pois!" Samalla hän veti naisen mukanaan vesakkoon. He olivat tuskin kadonneet näkyvistä, ennenkuin neiti Porter oli samalla paikalla, jossa vieras nainen oli ennen ryöminyt. "Näettekös täällä!" huusi hän riemuiten. "Mitä sanotte nyt?" Cass polvistui hänen rinnalleen. "Ja tämä oli tuhannen dollarin arvoinen, eikö totta?" kysyi tyttö ilkeästi.

"Eikö totta. Mutta te jätätte ne hänelle takaisin. Oikein todella, sen teette."

Cass sai tuskin sanaa suustaan. "Mutta kuinka olette saanut selvän siitä?" kysyi hän vihdoin.

"Oh, minulla olivat omat epäilykseni — nainen oli pelissä mukana — ja sitte olette te sellainen hanhi!"

Cass nousi maasta ja ojentautui niin suoraksi kuin voi.

"Älkää nyt vain antako uutta todistusta siitä, että olen oikeassa, vaan noutakaa hevonen ja vaunut vuoritieltä. Mutta älkää sanoko kuskille mitään."

"Ette ole siis tullut tänne yksin?"

"En — sehän olisi ollut sopimatonta ja julkeaa."

"Anteeksi!"

"Ja ajattelepa vain, että sormus on lopuksi tuonut tämän kaiken mukanaan!"

"Niin, sormus, jonka sain _teiltä_ takaisin."

"Mitä sanotte?"

"Ah, en mitään."

"Jättäkää nyt tuo — vaunut tulevat."

Seuraavana aamuna oli paikkakunnan lehdessä "Chronicle" luettavana seuraava uutinen:

"_Merkillinen löytö_.

_Yli 300,000 dollaria löydetty toiminimen Veli, Fargo & Comp. varastetuista aarteista_.

Lukijaimme tuoreessa muistossa on luultavasti vielä se kuuluisa ryöväys, joka tehtiin yöllä syyskuun 1 päivää vastaan, jolloin toiminimen Veli, Fargo & Comp. suuri rahalähetys ryövättiin. Vaikkakin melkein kaikki rosvoliiton jäsenet saatiin kiinni, onnistui kuitenkin kaksi rosvoa päästä karkuun ja viedä mukanaan aarteen, jonka he luulon mukaan olivat haudanneet maahan ja joka, yhteensä kullassa, vekseleissä ja jalokivissä, nousi lähes 500,000 dollarin suuruiseen summaan. Eilen onnistui korkeasti kunnioitettu kansalaisemme, herra Cass, joka kauvan aikaa on nauttinut seudun jakamatonta arvonantoa, keksimään aarteen eräässä pähkinäpensastossa, aivan lähellä sitä paikkaa, josta jonkun aikaa takaperin löydettiin tuntemattoman miehen ruumis. Täydellä syyllä luullaan nyt, että tämä tuntematon henkilö eläessään on ollut eräs Henry Cass, jonka kaikki tunsivat sangen huonoksi henkilöksi, ja josta sittemmin on saatu tietää, että hän on ollut yksi pakoon päässeistä rosvoista. Asia on nyt oikeudellisesti tutkittavana. Onnellinen löytö on ainoa laatuaan, ja on siitä yksistään kiittäminen erästä nerokkaan herra Cassin järjestelmällisesti laatimaa suunnitelmaa, jonka toteuttamiseen hän väsymättömällä innolla on omistanut kokonaisen vuoden uuraan työn. Aihe siihen oli erään sormuksen löytö, joka tunnettiin kuuluneen varastettuihin aarteihin ja jonka rosvot luultavasti pudottivat paetessaan aarteiden kera Blazing Starin lävitse."

Sama lehti sisälsi vielä mieltäkiinnittävän uutisen, joka täydentää ja selittää tämän tosikertomuksen:

"Huhu kertoo, että aarteenlöytäjä-sankari ja eräs paikkakunnan nuori naishenkilö, jonka uhraavaisen ja omaa voittoaan pyytämättömän toiminnan tässä asiassa tunnustaa koko yhteiskunta, aikovat pian mennä avioliittoon."