Part 2

Kuollut oli tosin poissa, mutta kun hän kääntyi, näki hän taasen neiti Potterin muutamien askelten päässä takanaan, hevosella kuten viime kerrallakin ja yhtä eloisana ja tarkkaavaisena kuin heidän ensi kertaa tavatessaan. Kun hän oli taikauskoinen, värisytti häntä kylmästi kauttaaltaan, ja sen jälkeen tunsi hän suurinta vastenmielisyyttä tyttöä kohtaan.

Tyttö tervehti ainoastaan nopealla päännyökähdyksellä. "Tulin tänne vain muistoani elvyttämään", sanoi hän, "sillä herra Hornsby sanoo, että minun jonakin päivänä tulee vielä esiintyä todistajana."

Cass nojasi välinpitämättömästi lapiollaan maahan eikä vastannut sanaakaan.

"Entä te sitte?" kysyi tyttö.

"Minä tulin tänne sattumalta, ollessani kullan etsinnässä, muuten en suinkaan olisi tullut tälle paikalle."

"Tekö siis olette kaivanut nämä kuopat?"

"En!" vastasi Cass huonosti salatulla halveksumisella. "Ei voi ajatella, että kukaan muu kuin joku muukalainen olisi kyllin yksinkertainen kaivaakseen tästä paikasta."

"Tahdotteko sanoa, ettei kullankaivaja tiedä, että on onnellisinta kaivaa siellä, missä ihmisveri on vuotanut!"

Cassin taikausko heräsi jälleen eloon ja hän sanoi, kuitenkaan rohkenematta kohottaa katsettaan: "Sitä en ole ennen kuullut!"

"Ja te tahdotte käydä kalifornialaisesta kullankaivajasta?"

"Kyllä."

Neiti Potterin oli mahdoton ymmärtää väärin hänen lyhyitä vastauksiaan ja hänen särmikästä esiintymistään. Tyttö katsoi jäykästi hänen silmiinsä ja samalla kohosi suuttumuksen puna hänen kasvoilleen. Ja samalla kuin hän veti ohjakset puoleensa, sanoi hän aivan huolettomasti:

"Kaikessa tapauksessa te ette ole läheskään samanlainen kuin muut kullankaivajat, joita olen oppinut tuntemaan."

"Ettekä tekään ole samanlainen kuin muut idän tytöt, joita olen oppinut tuntemaan", vastasi, Cass.

Tyttö nauroi näyttäen kaksi riviä lumivalkoisia hampaita.

"Mitä sillä tarkotatte?" kysyi hän vielä pidättäen hevostaan.

"Tarkotan mitä sanon!" vastasi Cass jurosti. Mutta tuskin oli hän antanut tämän vastauksen, ennenkuin hän käsitti, ettei se nostanut hänen arvoaan miehenä; ja ennenkuin hän sai aikaa sanoa mitään enempää, oli neiti Porter kadonnut.

Hän kohtasi tytön vielä kerran samana iltana. Oikeudenkäynti oli yhtäkkiä keskeytetty Calaveron tuomarin saapumisen johdosta, ja Joen asia siirtyi nyt Blazing Starin tilapäiseltä tuomioistuimelta täysin lailliseen, mutta samalla tarkempaan oikeustutkintoon. Mutta sitä ennen oli kuitenkin uudestaan kerrottu kertomus edelläkäyneestä tutkinnosta ja sormuksen löydöstä. Kun syytetty oli kuullut tämän, pyysi hän epäluuloisesti naureskellen nähdä löytäjän. Tämä tapahtui, ja vaikka syytetty seisoi jo niin sanoaksemme hirsipuun varjossa — jollaiseksi käytettiin muuatta niistä korkeista petäjistä, joiden lehvien alla oikeus istui koolla — valtasi hänet kuitenkin niin teeskentelemättömän sydämellisen iloisuuden puuska, etteivät tuomari ja valamiehet voineet muuta kuin säestää häntä siinä. Vakavuuden jälleen palattua halusi tuomari selitystä tähän kummalliseen käytökseen. Mutta vastauksen sijaan päästi vanki kuuluviin ainoastaan moiskahtavan äänen suustaan.

"Onko sormus kuulunut teille?" kysyi tuomari ankarasti, ja valamiehet samoinkuin kuulijatkin odottivat jännitetyllä tarkkuudella vastausta, joka oli seuraava. Mutta vanki pysyi itsepäisesti vaiti ja tähysteli viirusilmillään ympärinsä joukkoon.

"Mutta sanohan nyt meille se, Joe?" kuiskasi muuan valamiehistä, joka mielellään tahtoi makeasti nauraa ja joka tunsi jossain määrin sääliä syytettyä kohtaan. "Sano pois vaan. Et tule sitä katumaan!"

"Kuules!" sanoi tuomari, joka nyt oli saanut takaisin täyden arvokkuutensa. "Saat muistaa, että henkesi on kysymyksessä. Kieltäydytkö vielä vastaamasta?"

Joe laski verkkaan kätensä tuolin selkänojalle ja sanoi äänellä, joka ilmaisi mitä voitollisinta tyyneyttä: "Luulisin, etten seiso oikeuden edessä siksi, että olisin varastanut sormuksen, jonka toinen sanoo löytäneensä; ja mikäli tiedän, ei sillä asialla ole mitään tekemistä minun ja rikokseni kanssa. Niin luulen."

Mutta samassa näyttäytyi Caloveran tuomari kynnyksellä ja salaisuus jäi yhtä selvittämättömäksi kuin ennenkin.

Blazing Starin asukkaiden olisi pitänyt tietää, että tämä uusi hullunkurisuuden piirre, joka tarttui Cassin persoonallisuuteen, oli varmaan tuskallisesti koskettanut hänen tunteellista sieluaan, jos he yleensä olisivat tulleet ajatelleeksi mitään sellaista kuin sielun herkkätuntoisuutta. Hän menetti hyvän tuulensa ja sen helläsydämisyyden, joka oli hänet houkutellut aivan liian suureen avomielisyyteen, ja vähitellen tuli hän yhä särmikkäämmäksi ja ynseämmäksi. Aluksi hän oli kuin kaikki olisi ollut leikkiä, kaikki mitä hän oli saanut kadonneista ihanista unelmistaan, ja kätki pettymyksensä sydämensä sisimpään; mutta heti kuin hän joutui taisteluun tunteidensa kanssa, ei hän voinut enää elää toveriensa kera sovinnossa. Pitemmän aikaa tunsi hän itsensä aivan vieraaksi ja syrjäytetyksi vertaistensa keskuudessa. Mikään kiittämättömyys ei ihmisiä saa niin tuohtumaan kuin se, että joku, jota suosiollisesti on pidetty pilanteon esineenä, jonakin hyvänä päivänä kieltäytyy tekemästä tehtäväänsä. Se, joka hylkää naurajain hänelle jalomielisesti osottaman suosion ja tahtoo, että hänet otettaisiin vakavalta kannalta, se ei ansaitse vastaiseksi mitään muuta kuin vihamielistä kohtelua.

Tällaisissa vähemmän ilahduttavissa olosuhteissa nousi Cass eräänä iltana postivaunuun ajaakseen poikkitielle. Tavallisesti istui hän ajajan rinnalla, mutta nähtyään Hornsbyn ja neiti Porterin, jotka istuivat vaununkatolla, muutti hän mielensä. Hän oli iloinen etteivät nämä molemmat kiinnittäneet huomiotaan häneen, ja kun hän oli ainoa, joka istui vaunujen sisällä, asettui hän mukavaan asentoon tyynyille ja vaipui surullisiin mietteisiinsä. Hän oli lujasti päättänyt lähteä Blazing Starista ja aikoi nyt tosissaan ansaita rahoja kokoon, sitte kerran hyvinvoivana miehenä palatakseen toveriensa luo ja herättää heidän hämmästyksensä kertomuksilla myöhemmistä vaiheistaan ja menestyksestään. Niin pitkälle ei Cass-parkamme vielä ollut päässyt maailman tuntemuksessa, että olisi ymmärtänyt ainoastaan silloin voivansa toivoa tulevaa menestystä, kun onnistui katkaisemaan suhteensa menneisyyteen. Kuutamo valaisi vaunun sisuksen heikolla alakuloisella hohteella. Ajopelin verkkaisat nytkähdykset, yksinäisyys ja rajaton näkö-ala, kaikki oli omansa antamaan halveksitulle sormukselle yhtä suuren lumousvoiman kuin Gygesin sormuksella oli ollut. Cass uneksi avoimin silmin, mutta hänet herätti tarumaisista unikuvistaan äkillinen nytkäys. Postivaunu pysähtyi. Kuskipukilla kuului kaksi miesääntä olevan kiihkeässä sananvaihdossa; mutta toisen riidellessä ja kiroillessa, puhui toinen rukoilevalla äänellä. Ehdottomasti tarttui Cass pistoliin.

"Kiitos! Minä saan kuitenkin luvan astua alas."

Tällä kertaa sanoi neiti Porterin ääni nämä sanat. Taasen vaihdettiin kiihkeitä sanoja kuskin ja Horsnbyn kesken. Sitte kuului edellinen lausuvan:

"Jos hän tahtoo istua sisällä, niin antakaa hänen tehdä kuten tahtoo!"

Neiti Porter kiepsahti alas kuskipukilta. Hornsby riensi hänen jälkeensä. "Hetkinen vain, neiti", kivisteli hän, puoleksi hämillään, puoleksi häikäilemättömästi. "Ette ymmärrä minua, tahdon vain — —."

Mutta neiti Porter oli jo hypännyt vaunun sisälle. Hornsby tarttui ovenripaan, mutta tyttö piti vastaan sisältä päin, niin että heidän välillään sukeutui pieni taistelu. Tämä kaikki tuntui puolivalveillaan istuvasta Cassista unelmalta, kunnes hän vihdoin heräsi täyteen tajuunsa.

"Ettekö tahdo", kysyi hän äänellä, joka hänestä itsestään tuntui aivan vieraalta, "että mies tulee sisälle?"

"En!"

Tiikerin voimin tarttui Cass ulkona seisovan ranteeseen. Mutta hyvää tarkottava ritarillinen palvelus ei kuitenkaan tehnyt tarkotettua vaikutustaan, sillä samassa sysäsi Cass auki oven, jota neiti Porter oli suurella ponnistuksella pitänyt sulettuna. Raivoissaan heittäytyi Cass vastustajansa kimppuun ja tarttui hänen kurkkuunsa, jonka jälkeen hän näytti suurimmalla tyyneydellä odottavan mihin hänen vastustajansa aikoi ryhtyä. Ja heti ensi hetkessä oli hän tunkenut Hornsbyn vaunuista pois ja ulos kirkkaaseen kuutamoon.

"Hei, kuka ottaa ohjakset?" huusi nyt "vuoriston Kalle", mutta antamatta mitään vastausta hyppäsi kuski alas istuimeltaan ja juoksi erottamaan taistelijoita.

"Tahdotteko te ajaa vaunujen sisällä?" kysyi äsken mainittu "vuoriston Kalle" Cassilta; mutta ennenkuin tämä oli ehtinyt vastata, kuului neiti Porterin ääni vaunun ikkunasta:

"Niin, tietysti!"

Yhdellä nykäyksellä oli Kalle tuupannut Cassin vaunuun.

"Entä te sitte?" sanoi hän nyt Hornsbylle. "Jollette tahdo kävellä jalkaisin, niin pysykää siinä vaununosastossa, jonka olette ottanut!"

On enemmän kuin luultavaa, että Kalle rakastettavalla palvelevaisuudellaan auttoi herra Hornsbyta nousemaan vaunun katolle, sillä vaunu lähti heti kohta taasen liikkeelle ja ratuutti eteenpäin.

Mutta nyt oli Kalle kiireissään osunut panemaan Cassin istumaan neiti Porterin polville. Hän hypähti pystyyn ja oli juuri kapuamaisillaan väliaitauksen ylitse, kun vaunu jälleen lähti liikkeelle, ja hän jälleen työkkäytyi takaperin ja kovalla puhdilla paiskautui neidin hattua ja olkapäätä vasten — joka oli kaikkea muuta kuin sopusoinnussa sen itseensäsulkeutuvaisuuden kanssa, jota hän oli aikonut osottaa neidin läsnäollessa. Neiti Porter oli nyt saanut takaisin reippaan, repäisevän tuulensa. "Hyi, mikä hirveä mies!" huudahti hän solmiten hatunnauhan leukansa alle, ja sen jälkeen oikoi hän näppärillä käsillään muutamia ryppyjä keveästä pikkuviitastaan.

Cass oli olevinaan kuin olisi unohtanut mitä oli tapahtunut ja kysyi hajamielisellä äänellä: "Kuka? Ah, ai niin, niin kyllä."

"Ilmeisesti olen teille kiitollisuudenvelassa", sanoi tyttö nauraen. "Mutta olen varma siitä, ettei hän olisi tullut sisään, jollette olisikaan vetänyt häntä kädestä ulospäin. Näytän sen teille. Katsokaas vain. Tarttukaas nyt ulkopuoliseen kahvaan, niin minä pidän kiinni sisäpuolelta, ja te ette voi kääntää sitä ympäri." Itse asiassa olikin laita niin. Hänellä oli luja, mutta samalla pehmeä käsi — Cass oli tullut sitä koskettaneeksi lukonkahvassa — ja nyt kuutamossa näytti se Valkoseltakin. Cass ei vastannut mitään siihen, mitä toinen oli sanonut, vaan vaipui takaisin nurkkaansa; kuitenkin tuntui niin omituiselta hänen sormissaan, joilla hän oli koskettanut tytön kättä. Hän istui varjossa ja saattoi huomaamatta tarkastella tämän kasvoja. Hänestä tuntui kuin ei olisi koskaan ennen oikein tyttöä nähnyt. Hän oli pitänyt tätä suurempana kuin tämä todella oli. Hänen silmänsä eivät olleet suuret, mutta niiden teräset olivat mustat ja sametinvienot. Hänen nenänsä kuosi ei ollut erittäin luonteenomainen, kasvot olivat jokseenkin värittömät, mutta muutamat, pienet, tummat kesakot saivat valkoisuuden nenävarsilla ja suupielissä esiintymään selvempänä. Pieni suu oli tummanpunainen ja huulet samoinkuin silmätkin alati kosteat. Hän oli painautunut nurkkaan takaistuimelle ja riiputti kättään alhaalla ulkona vaunusta; hänen kaunismuotoisen vartalonsa miellyttävät ulkopiirteet seurasivat vaunujen keinuvia liikkeitä. Hetkeä myöhemmin näytti hän unhottaneen, että joku istui pimeässä nurkassa; hän nojasi päänsä taaksepäin, sovittui vähän ulommaksi istumaan ja nosti molemmat sirosti kengitetyt jalkansa keskimäiselle istuimelle ja kuvastui siten mitä ihastuttavimpana luonnonraittiuden kuvana.

Tällä tavoin kului viisi minuuttia. Tyttö katsoi suoraan kuuhun. Cass alkoi tuntea, että hänen arvokas itseensäsulkeutuvaisuutensa vähitellen alkoi näyttää siltä kuin hän olisi hämillään. Hänen täytyi kohdella tyttöä kylmällä kohteliaisuudella.

"Toivon, ettette joutunut pois suunniltanne, neitiseni", alkoi hän, "tuosta — tuosta — tuon —."

"Minäkö?" Tyttö nousi, heitti koomillisen katseen pimeään nurkkaan, vaipui sitte takaisin nurkkaansa, lisäten: "Niin, miksi en?"

Kului taasen viisi minuuttia. Tyttö oli ilmeisesti unhottanut pimeässä istujan. Kohtelias siis olisi hän ainakin voinut olla. Cass sulkeutui jälleen itseensä, mutta hänen umpimielisyyteensä sekaantui nyt loukatun tunteen sivumaku.

Siitä huolimatta ei hän voinut olla panematta merkille, että tytön kasvot saivat paljo vienomman ilmeen kuutamossa. Eipä itse leveä, kulmikas poskikaan näyttänyt nyt enää niin ylen proosalliselta, eikä tuntunut nyt lainkaan epämiellyttävältä, kun Cass ei sillä enää nähnyt mitään halveksumista hänen heikkoutensa tähden. Ja kuinka kosteat hänen silmänsä olivat — ne todellakin välkkyivät kuutamossa. Mutta nyt tuli loiste silmäkulmissa pitkien silmäripsien alla vielä voimakkaammaksi, leimahti nopeasti ja katosi. Oliko se mahdollista? Ei epäilemistäkään, hän itki.

Se oli Cassille liian paljo — hän siirtäytyi lähemmäksi. Neiti Porter pisti päänsä ulos ikkunasta, mutta vetäsi sen heti takaisin ja näyttäytyi Cassille kuivin silmin.

"Jumalani, matkoilla joutuu monellaisten ihmisten kera yhteen!" sanoi Cass, joka tahtoi näyttäytyä eräänlaiselta iloiselta mietiskelijältä.

"Mahdollista kyllä! En juuri voi sanoa sitä. En ole vielä koskaan kohdannut ketään, joka olisi käyttäytynyt niin häikäilemättömästi minua kohtaan. Olen matkustanut kautta koko maan, aina yksin ja joutunut yhteen monenlaisten ihmisten kera, niin pitkälle kuin voin muistaa taakse päin. Mutta aina olen päässyt lävitse ilman vaikeuksia ja ikävyyksiä. Matkustan yksin tänäänkin enkä käsitä, miksi en sitä tekisi. Kentiesi eivät muut ihmiset siitä pidä, mutta minä pidän. Tahdon kokea jotakin, tahdon nähdä kaiken mitä on nähtävää. Minä en käsitä, miksi en saisi liikahtaa paikaltani ilman 'esiliinaa' vain sentähden että olen tyttö, miksi en saisi tehdä samaa kuin joka mies tekee, mikäli se ei ole väärää. Kentiesi te ihailette sellaisia nuoria tyttöjä, jotka aina vetelehtivät kotona tai rämpyttävät pianoa tai ahmivat romaneja. Pidätte kai minua liian rohkeana, kun minusta ei sellainen ole hauskaa enkä myöskään valehtele ja sano, etten pidä sitä hauskana."

Hänen äänensä sävy oli sellainen, että nämä sanat vaikuttivat kuten jyrkkä hyökkäys ja selvästi osottivat olevansa vastaus Cassin huomautukseen hänen käytöksestään, niin että siirtyminen yleisestä personalliseen hyökkäykseen ei ollut niin odottamaton.

"Te tiedätte aivan hyvin, että teitä suututti se, että minä noudin Hornsbyn, kruununvoudin, silloin kun löysimme ruumiin", lisäsi hän aivan tarpeettomasti.

"Hornsby ei ollut suuttunut", huomautti Cass ilkeästi.

"Mitä sillä tahdotte sanoa?" kysäsi tyttö lyhyeen.

"Te olitte hyvät ystävykset, kunnes —"

"Kunnes hän loukkasi minua? Sitäkö tahdotte sanoa?"

"Kunnes hän ajatteli —" sammalsi Cass, "että hänelläkin olisi lupa käyttäytyä vapaammin, kun te ette ollut aivan niin — niin — ymmärrättehän — niin varovainen kuin muut tytöt."

"Toisin sanoen, koska minä mieluummin ratsastin jonkun peninkulman hänen kanssaan nähdäkseni jotakin todellista, jotakin kammottavaa ja tehdäkseni jotakin hyödyllistä enkä siihen sijaan ammotellut puodinikkunan edessä Suurkadulla tai kävellyt edestakaisin hotellin edustalla..."

"Ja ollut ihmisten silmänruokana", keskeytti hänet Cass. Mutta hänen surkea, tottumaton yrityksensä olla kohtelias epäonnistui jo alussa. Neiti Porter nousi ja katsoi ulos ikkunasta. "Tahdotteko, että minun tulee kävellä jalkaisin lopun matkaa?" kysyi hän.

"En!" riensi Cass vakuuttamaan; hän oli tullut tummanpunaiseksi kasvoiltaan, häntä hävetti.

"Lakatkaa sitte puhumasta tuolla tavoin — ja heti kohta."

Sitte seurasi hetken hiljaisuus, joka lisäsi Cassin hämmennystä. "Minä toivoisin olevani mies", valitti tyttö katkerasti ja vakavasti. Cass ei ollut vielä kyllin vanha ja kyynillinen huomatakseen, että tätä hurskasta toivomusta tavallisesti suosivat sellaiset, joilla ei ole vähintäkään syytä surra naisellisuuttaan, ja jollei hän olisi juuri äsken "nolannut" tyttöä, ei hän olisi jättänyt panematta sitä vastaan lämpimintä protestiaan, joka meillä miehillä on aina valmiina, kun tuollaisen toivomuksen lausuvat lämpimät, punaiset huulet pehmeällä äänellä, vaikkemme, sivuitse mennen sanoen, ole läheskään yhtä kehakoita silloin, kun vanhat naismiehet ylistelevät naisten täydellisyyttä. Neiti Porterin toivomus oli nähtävästi vilpitön, sillä hän jatkoi nyrpeänä lyhyen paussin jälkeen:

"Ja kuitenkin juoksin minä aina, kun olin kymmenen vuoden vanha, jokaiseen tulipaloon Sakramentossa. Olin mukana, kun teatteri paloi poroksi — kellään ei ollut mitään sanomista sitä vastaan."

Cass ei voinut olla kysymättä, eikö hänen isällään ja äidillään ollut mitään muistuttamista tyttärensä poikamaista mieltä vastaan. Vastaus ei ollut aivan tyydyttävä, mutta sitä luonteenomaisempi. "Hekö olisivat jotakin muistuttaneet? Senpä olisin tahtonut nähdä!"

Tie oli kääntynyt toiseen suuntaan. Huikenteleva kuudan oli jättänyt neiti Porterin ja paistoi nyt Cassiin, joka istui etuistuimella, se levitti lempeän valonsa nuoren miehen sametinhienoille viiksille ja pitkille silmäripsille ja kalvensi hänen päivänpaahtamat poskensa.

"Mutta mitä teillä onkaan kaulallanne?" kysäsi tyttö nopeasti.

Cass loi alas katseensa ja punastui, sillä hänen merimiespaitansa kaulus oli kohonnut ylös. Mutta sieltä näkyi vielä jotakin muutakin kuin hänen valkoinen, pehmeä, melkein naisellinen ihonsa. Paidan oli punannut veri, joka tihkui esiin lievästä haavasta olkapäässä. Hän muisti nyt saaneensa pienen naarmun painiskellessaan Hornsbyn kera.

Tytön silmät loistivat kirkkaasti. "Sallikaa minun", pyysi hän innokkaasti, "minä ymmärrän haavojen hoitoa. Tulkaa tänne luokseni! Ei, istukaa paikallanne — minä istun viereenne."

Tyttö astui keskimäisen istuimen ylitse ja istuutui Cassin rinnalle tyynyille. Uudelleen tunsi Cass hänen magnetillisten sormiensa koskettavan omiaan; hän tunsi hänen lämpimän hengityksen kaulallaan, kun tyttö kumartui hänen ylitsensä. "Se ei ole mitään", sanoi hän vilkkaudella, joka ei johtunut haavan tuskista, vaan lääkärin käsittelystä.

"Antakaa minulle pullonne", sanoi tyttö välittämättä hänen sanoistaan. Cass tunsi pistävää kirvelyä, kun toinen kostutti haavan väkevällä nesteellä, ja palasi sen johdosta normaliseen tilaansa. "Noin!" sanoi tyttö sitoen taitavasti haavan taskuliinallaan. "Napittakaa nyt takkinne rinnan ylitse, niin on se hyvä — varokaa kylmettymistä." Tyttö aikoi itsepäisesti itse napittaa nutun. Miehen voima ei ilahduta naisia niin suuresti kuin joku hänen heikkoutensa, jossa häntä voi auttaa. Mutta heti tehtävänsä tehtyään siirtyi tyttö hämillään Cassin luota hieman loitommaksi. Hän ihmetteli itsekin hämmennystään, sillä Cassin iho oli hienompi, hänen kätensä vähemmän kömpelöt, hänen pukunsa siistimpi — ja jottei salaisi mitään, se ilmakehä, joka ympäröi hänet, oli miellyttävämpi kuin niillä miehillä, joiden kera hänen miesmäiset tapansa olivat vieneet hänet yhteen.

Hetken jälkeen kysäsi hän äkkiä: "Mitä aiotte tehdä Hornsbylle?"

Cass ei ollut miestä lainkaan ajatellut. Hänen vihansa oli kadonnut samalla kuin se syykin, joka sen oli herättänyt. Vaikkei hän vähintäkään pelännyt vastustajaansa, olisi hän ollut täysin tyytyväinen, jollei olisi häntä enää kohdannut. Hän sanoi ainoastaan: "Se riippuu kokonaan _hänestä_!"

"Oh, luultavasti ette kuule hänestä enää mitään", vakuutti tyttö. "Mutta hieman lihasvoimia täytyisi teidän hankkia itsellenne. Ettehän ole väkevämpi kuin tytöt." Hän vaikeni äkkiä aivan hämillään.

"Mitä teen minä taskuliinallenne?" kysyi Cass kääntääkseen kiusallisen keskustelun toiseen suuntaan.

"Oh, pitäkää se jos teitä huvittaa — mutta älkää näytelkö sitä jokaiselle, jonka tapaatte, kuten menettelitte sormuksen kanssa." Hän huomasi heti, että Cassin kasvoille tuli syvän surun ilme, ja lisäsi sentähden: "Sanoin sen tietysti vain leikillä, sillä jos te olisitte hitusenkaan välittänyt sormuksesta, ette olisi siitä puhunut ettekä näytellyt kenellekään — eikö totta?"

Cass tunsi vapautuneensa todellisesta taakasta, kun hän ajatteli, että asia olisi voinut olla niin, mutta varmaa oli, ettei hän suinkaan ollut tähän asti katsonut asiaa siinä valossa.

"Oletteko todellakin löytänyt sen?" kysyi tyttö äkkiä sangen vakavasti. "Mutta vastatkaa suoraan!"

"Olen!"

"Ketään todellista Mayta ei ollut pelissä."

"Ei minun tietääkseni", vastasi Cass hymyillen sydämessään.

Mutta neiti Porter katseli häntä terävästi hetken, hypähti sen jälkeen pystyyn ja kapusi keskimäisen istuimen ylitse takaisin vanhalle paikalleen. "On kai sentään parasta, että annatte taskuliinan minulle takaisin."

Cass alkoi heti aukoa nuttunsa nappeja.

"Ei! Ei! Tahdotteko tosiaankin kylmetyttää itsenne?" huusi tyttö kiihkeästi. Välttääkseen tämän hirveän mahdollisuuden, napitti Cass nuttunsa jälleen, mutta paitsi taskuliinaa kietoi sen ylen suloinen tunne.

Ei vaihdettu enää monta sanaa, kunnes vaunu keinahduksillaan ja kolahduksillaan osotti, että lähestyttiin poikkitietä. Pitkällä pääkadulla näkyi valo valon jälkeen. Kirkkaasti valaistujen ikkunain loisteessa ja innokkaasti kyseleväin äänten hälinässä laskeutui neiti Porter vaunusta käyttämättä Cassin tarjoamaa apua, vieläpä ennen kuin "kukkulan Kalle" ehti hypätä alas kuskipukilta. Neiti vaihtoi muutamia sanoja hänen kanssaan.

"Voitte luottaa minuun, neiti", sanoi Kalle, jonka jälkeen neiti Porter kääntyi hänestä ja ystävällisesti hymyillen tarjosi Cassille kätensä, jolla hän puolittain vastasi tämän puristuksen, heti sen jälkeen poistuakseen.

Muuatta päivää myöhemmin pysähtyi "kukkulan Kalle" postivaunuineen Blazing Starin portin edustalla, jossa Cass juuri seisoi, ja ojensi hänelle pienen paketin.

"Tämän lähettää neiti Porter. Hm, nähkääs! Se on sama mitätön sormus, josta on kerrottu kaikissa lehdissäkin. Hän ei hellittänyt, ennenkuin oli pakottanut tuomarin antamaan itselleen sormuksen. Neuvon teitä heittämään sen pois! Sitte voi joku toinen sen löytää ja tulla hassuksi. Muuta minulla ei ollut sanottavaa!"

"Eikö hän sanonut mitään muuta?" kysyi Cass huolissaan, näennäisen välinpitämättömästi ottaen aarteen.

"No, niin — voihan olla mahdollista että hän sanoi jotakin muutakin. Hän on käskenyt minua, että koettaisin pitää teitä ja Hornsbyta erillänne. Älkää sentähden häntä ärsytelkö, ja minä pidän huolen siitä, ettei hän teitä loukkaa." "Kukkulan Kalle" iski merkitsevästi silmää, sivalsi piiskallaan hevosta selkään ja ajoi matkaansa.

Cass avasi paketin. Se ei sisältänyt mitään muuta kuin sormuksen. Ja kun sen mukana ei ollut sanaakaan, joka olisi todistanut jostakin muistelemisesta, tuntui lähetys melkein loukkaavalta. Oliko tyttö tahtonut silmiinpistävästi huomauttaa häntä hänen hulluudestaan, tai luuliko se hänen surevan sormuksen kadottamista, ja oliko sormuksen lähettäminen olevinaan joku palkka siitä pikku palveluksesta, jonka hän oli tehnyt tytölle? Ensi tuokiossa tunsi hän houkutusta heittää pois pikku esineen, joka muistutti häntä omasta hulluudestaan ja tytön halveksimisesta. Olihan tyttö kaksin kerroin nöyryyttänyt hänet pannessaan Kallen rauhanhierojaksi hänen ja hänen vihollisensa välille. Hänen oli mentävä kotiin ja lähetettävä takaisin tytön lahjottama taskuliina. Mutta samalla hänen mieleensä ei voinut olla johtumatta se kaikkea muuta kuin romantillinen ajatus, että hän tosin eilen yksinäisessä ja hiljaisessa kamarissaan oli pessyt taskuliinan, mutta ettei hänellä ollut tarpeellisia työaseita sen silittämiseen, ja ainoastaan kuivattuna oli hänen mahdoton sitä lähettää. Hän ei siis voinut täten ilmaista suuttumustaan.