Part 1

SORMUS

Kalifornialainen kertomus

Suomentanut

Juho Ahava

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909.

ESITTELY.

_Bret Harte_ (s. 1839), etevä pohjoisamerikalainen kirjailija, joka syvään paatokseen yhtyvällä humorilla esittää rehellisiä ja pelottomia kuvauksia villistä elämästä äärimmäisessä lännessä, Kalifornian kullankaivajamaassa, pelaajien, porttojen, pahantekijäin, karkeain ja paatuneiden ihmisten kesken. Hän säilyttää sielläkin uskon hyvän voimaan ihmisluonteessa; hän osottaa, kuinka kovettuneet seikkailijatkin heltyvät jaloihin tunteihin kohdatessaan jotakin puhdasta ja hienoa, johon eivät ole tottuneet: pikkulapsen avuttomuus saa heidät miettiviksi ja huolekkaiksi, nuoren kihlatun parin läsnäolo hyviksi ja iloisiksi. Tässä tarjotaan suomalaiselle lukijalle yksi hänen parhaimmista kertomuksistaan.

SORMUS.

Aamun koittoa ennustava harmaa juova näyttäytyi jo sillä osalla taivasta, joka kaareutui Blazing Starin yllä. Vihdoin oli lakannut satamasta, ja uutisasutuksella herättiin tietoisina siitä, että oli alkanut uusi puhtauden aikakausi. Viljavat sadepuuskat olivat kokonaan poistaneet majojen eteen kertyneet roskakasat ja kaikellaiset jätteet ja antaneet aihetta toivoon, että jälleen tulisivat näkyviin kaikki ne veitset, tinamaljat ja muut talouskalut, jotka olivat olleet kateissa. Ja kerrottiinpa paikkakunnalla muutamasta, joka oli ollut liikkeellä varhain aamulla ja onnistunut löytämään suuren kappaleen kultakvartsia, jonka sade oli paljastanut sora- ja multapeitteestään. Kentiesi oli tästä löydettävissä syy siihen, että kaikki, jotka sadeaikaan olivat ulkona varhain aamulla, kulkivat allapäin ja kasvot syvämietteisen näköisinä ja kohottivat aniharvoin katseensa mustiin, sadevetisiin pilviin.

Cass oli tänä aamuna noussut sangen varhain, vaikkei hänellä ollutkaan mitään löytöaikeita mielessään. Muuan reikä hänen pienen majansa katossa — puutteellisuus, joka oli täydessä sopusoinnussa omistajan laiminlyödyn, huolettoman olennon kera — oli aiheuttanut, että hän oli herännyt jo neljän aikaan läpimärän peitteen alla ja vedentäyttämässä vuoteessa. Niitä muutamia tikkuja ja lastuja, joita hänellä oli, ei hän tahtonut sytyttää, ja saadakseen tulta, jonka ääressä voisi kuivailla vuodevaatteitaan, täytyi hänen kääntyä huolellisemman naapurin puoleen ja luottaa hänen apuunsa. Tämä asui aivan vastapäätä. Cass kulki suoraan kadun poikki, mutta pysähtyi yhtäkkiä. Aivan hänen edessään punertavassa vesilätäkössä loisti jotakin — epäilemättä kultaa! Mutta ihme kyllä ei se ollut mikään muodoton pala tavallista kvartsia, vaan palanen kultaa, josta kultasepän käsissä oli muodostunut sileä, kiiltävä sormus. Tarkemmin tutkiessaan huomasi hän sen sisällä kirjoituksen, joka kuului: "Cass'ille — May."

Samoin kuin useimmat toverinsakin oli Cass taikauskoinen. "Cass!" hänen oma nimensä. Hän koetti sormusta sormeensa; se sopi pikkusormeen. Sitte silmäsi hän pitkin maantietä. Kaikki oli vielä rauhallista. Pienet vesilätäköt alkoivat loistaa punaisella tiellä ja yhä enemmän saada ruusupunaista värivivahdusta etäisyydessä säteilevästä aamuruskosta, mutta missään ei hän voinut havaita vilahdustakaan löytämänsä esineen omistajasta. Hän tiesi, ettei tiemaalla ollut ainoatakaan naista, eikä hän voinut muistaa, että olisi nähnyt kenenkään toverinsa konsaan omistavan tällaista kalleutta. Silloin johtui hänen mieleensä, että tuo merkillinen yhteensattumus hänen jokseenkin epätavalliseen liikanimeensä "Cass" voisi antaa aihetta loppumattomaan pilantekoon, erittäinkin, kun hän olisi toverijoukon seurassa eikä niin muodoin olisi mitään tilaisuutta syventyä tunteellisiin mietelmiin. Hän antoi kiiltävän sormuksen solahtaa taskuunsa ja kääntyi mietteissään takaisin majaansa.

Kaksi tuntia myöhemmin, lukuisan kullanetsijäin jonon, mikä joka päivä taivalsi Blazing Stariin vievää tietä pitkin, lähdettyä liikkeeseen, katsoi Cass sopivaksi mainita löydöstä tovereille: "Ei kai kukaan teistä ole kadottanut mitään eilen illalla", kysyi hän sentähden varovasti ja hieman hämillään.

"Minä kadotin lompakon, jossa oli joukko tärkeitä papereita, vähintään viiden- tai kuudenkymmenen dollarin arvoiset", vastasi Petter Drummond välinpitämättömällä äänellä ja lisäsi: "Mutta eihän se merkitse mitään! Kun vaan joku tahtoisi antaa minulle ne vierasten suurmiesten kirjeet, jotka nämä omakätisesti ovat minulle kirjottaneet ja jotka samoin säilytin lompakossa ja ovat ainoastaan oikealle omistajalleen jonkin arvoiset, niin saisi hän kernaasti pitää rahat omina hyvinään. Kukaan ei saa sanoa, että minä olen mikään kitupiikki, ei!"

Tämän jutun, jolla oli hävyttömimmän valheellisuuden leima, kuulivat toiset ilman mitään huomautusta, ja mies jatkoi äänetönnä ja totisena matkaansa.

"Entä sinä sitten?" kysäsi Cass jälleen hetkisen äänettömyyden jälkeen eräältä toiselta toverilta.

"Joo, minä hävitin rahaa Vingdamissa, jossa istuin koko yön pelaten korttia Jack Hamlinin kera", vastasi kysytty miettivästi. "Mutta en usko, että näkisin ne heitettynä johonkin, en."

Toverin ironisilla hyökkäyksillään pakottaessa hänet selittämään lähemmin, ilmaisi Cass vihdoin, kuinka asian laita oli, ja näytti hänelle kallisarvoisen löytönsä. Lähin seuraus siitä oli, että tehtiin hyvinkin kymmenkunta mitä hurjimpia selityskokeita, vaikkei niistä tuntunut pätevältä kuin yksi ainoa, joka sopi yhteen sen alakuloisuuden kera, joka seurassa vallitsi, alakuloisuuden, jonka syy mahtoi olla siinä, että oli liian nopeasti hotkittu kasa paistettua läskiä ja kermaisia pannukakkuja. Otaksuttiin, että sormuksen oli hukannut jokin maankiertäjä, joka harppaili tietä myöten kantaen väärinsiepattua saalistaan.

"Jos olisin sinun sijassasi", sanoi Drummond syvämielisesti, "niin en minäkään kulkisi miehestä mieheen tuolla sormuksella kerskuen, en. Olen nähnyt parempia miehiä kuin sinut, ja miehiä, joilla oli vähemmän kuin tuo joutava sormus hallussaan, hirtetyn lähimpään parhaaseen puuhun."

"Ja minä", lisäsi eräs toinen, joka oli vielä pessimistisemmällä tuulella, "minä en puhuisi jokaiselle ihmiselle, jonka tapaan, että nousin niin turkasen varhain. Tuomarista voi moinen näyttää niin vietävän epäilyttävältä, tahdon sinulle sanoa."

Sen jälkeen hajosivat miehet jälleen ja jättivät viattoman Cassin seisomaan sormuksineen ja vielä epäselvine tunnelmineen, että oli jo tehnyt itsensä toverien epäluulon esineeksi. Ei ole tarpeellista lisätä, että kullankaivajat olivat tästä aivan vakuutetut, ja että he sanoillaan olivat juuri tarkottaneet pistää okaan toverinsa viattomaan rintaan.

Vaikkakin löytö ensi hetkessä oli herättänyt taikauskoisia toiveita Cassin sydämessä, niin ei se kuitenkaan näyttänyt tuovan mukanaan onnea, ei löytäjälleen eikä koko uudisasutukselle. Heidän mitä rasittavimman työnsä hedelmä oli päivästä päivään mitä niukin, että suonenvedontapainen vakavuus miesten kesken lisääntyi päivästä päivään. Mutta vaikkakaan Cassilla ei löydöstään ollut mitään aineellista etua, niin kiihotti hänen aarteensa kuitenkin hänen muuten ylenmäärin hidasta kuvitusvoimaansa. Se kohotti hänet ylemmäksi sitä matalaa kantaa, jolla hän siihen asti oli ollut huolettomassa, kurjassa uudisasukkaan elämässään. Ajatellen toverien viisaita neuvoja koristi hän nyt ainoastaan öiseen aikaan sormensa sormuksella. Heti kun hän oli kääriytynyt peitteeseensä, pisti hän sormuksen sormeensa ja nukkui sitte, kuten sanoi, "sitä paremmin." Mahtoiko sormus salaperäisellä tenholla loihtia miehen palavia unelmia ja paratiisillisia näkyjä näinä tyyninä, kylminä, neitseellisinä suviöinä, jolloin yksin kuukin ja suuremmat tähdet lyijynharmaalla, jääkylmällä taivaanlaella näyttivät ikäänkuin vetääntyvän vielä kauvemmaksi etäisyyteen; mitään sellaista en uskalla väittää. Kaikessa tapauksessa alkoi kuvittelu antaa hänen taikauskolleen varmaa väriä ja toivo jossain määrin lieventää hänen sokeaa uskoaan sattuman merkitykseen. Mutta senlaatuiset unelmat kuin missä hän nyt kulki, eivät olleet omiaan tekemään häntä kelvolliseksi työmieheksi niissä hommissa, joissa uudisasukkaat puuhailivat, ja seuraus siitä oli, että hän pian huomasi jääneensä yksin, joka tosin aluksi häntä miellytti, mutta joka esti häntä hyötymästä siitä käytännöllisestä elämänviisaudesta, josta toverit tavallisesti juttelivat ja kinailivat keskenään. "Piru minut vieköön", sanoi joku, joka häntä piti silmällä, "jollen luule, että Cassin huono tuuli johtuu tuosta sormuksesta, jonka hän löysi. Hän kantaa sitä nyörissä kaulassaan."

Vuodenajat kulkivat sillä välin tasaista kulkuaan. Hehkuva kesäkuun aurinko oli jo kuivannut punaiset vesilätäköt, ja näillä seuduilla tavalliset, voimakkaasti puhaltavat yötuulet olivat nekin tehneet tehtävänsä. Hento nurmi, joka oli kohonnut vesilätäköiden tilalle, pöyhöttyneeseen, ruskeaan ruokamultaan, oli ennen pitkää lakastunut ja kuivunut. Kaikki kevään merkit hävisivät häviämistään ja viimeisetkin katosivat kesähelteisen maantien hienoon pölyyn.

Cass oli muutamalla nyt niin tavallisista retkistään joutunut erääseen tiheään pähkinäpensastoon ja omaksi hämmästyksekseen osunut sille tielle, joka vei "punaisen tien" risteykseen. Harmaasta pölypilvestä, joka näkyi etäisyydessä, huomasi Cass että postivaunu oli sieltä juuri kulkenut. Cass oli jo joutunut niin pitkälle taikauskoisissa unelmissaan, että asetti pienimmänkin seikan salaisuutensa yhteyteen ja toivoi niistä vihdoin löytävänsä johtoa arvotuksen selitykseen. Hän katsoi suoraan eteensä maahan, ikäänkuin etsisi uutta löytöä, joka kentiesi tulisi hänen kuvitusvoimansa avuksi. Hän oli niin vieras kaikelle ympärillään, että eräs nuori ratsastajatar, jonka hän äkkiä näki edessään, tuntui hänestä aivan kuin olisi maasta sukeltanut esiin.

"Ah, tulkaa, tulkaa! Joutukaa!"

Hämillään kiinnitti Cass silmänsä vieraaseen tyttöön ja läheni tätä sitte tyynellä vastahakoisuudella.

"Kuulin jonkun tulevan pensaikosta ja odotin sentähden", lisäsi ratsastajatar. "Joutukaa nyt! Hui, se on hirveää!"

Huolimatta tästä alusta, jonka ehdottomasti täytyi herättää ajatus uhkaavasta vaarasta, ei Cassilta kuitenkaan jäänyt huomaamatta, että, vaikkakin tytön esiintymistapa oli vilkas ja kiirehtivä, ei se kuitenkaan osottanut mitään kauhua, ja että niissä salamoivissa silmissä, jotka hänet kohtasivat, oli huomattavissa tyydytetyn uteliaisuuden ilme. Vilkkain elein jatkoi hän:

"Kävelin juuri täällä pensastossa taittaakseni pajun ratsuvitsakseni, ja silloin keksin tämän, jonka voitte itse nähdä."

Esine oli tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä tiestä. Aluksi ei Cass nähnyt muuta kuin korkean, kovan miehenhatun, joka oli heitetty nurmelle. Hattu oli uusi ja loistava sekä niin muodinmukainen kuin mahdollista. Mutta juuri siksi muodosti se räikeän vastakohdan ympäristölleen; se tuntui joltakin kevytmieliseltä, keinotekoiselta, ja kuitenkin makasi se niin avutonna nurmella; se näytti tavattoman naurettavalta, niin vähän sopiva oli se paikkaan, jossa virui; ja tämä ristiriita esineen ja sen ympäristön välillä vaikutti Cassiin niin, ettei hän voinut tehdä muuta kuin aivan tolkutonna seistä tuijottaen hattuun.

"Mutta tehän katsotte väärään suuntaan!" huudahti tyttö kärsimättömästi. "Teidän on katsottava tännepäin!"

Cass vilkasi siihen suuntaan, johon neiti viittasi vitsallaan. Lopulta osui hänen katseensa johonkin, jota ensi hetkenä olisi saattanut pitää nurmikolle heitettynä takkina; mutta vähitellen saattoi nähdä, että takinhihasta pisti esiin liidunvalkoinen, lujasti yhteenpuristettu käsi; puoleksi ruohon peittämänä ja näköjään ainoastaan sattumalta joutuneena takin kera lähekkäin, näki kaksi housunlahetta, joista olisi varmasti voinut otaksua, ettei niissä ollut mitään sisältöä, jollei saapaspari niiden alapäässä olisi muodostanut eräänlaista tylppää kulmiota. Se oli siis kuollut ihminen! Niin perin kuollut, että henki näytti ikäänkuin paenneen vaatteista. Lepsuiset vaatteet antoivat ruumiille niin arvottoman ja vastenmielisen ulkonäön, että alaston ruumis leikkauspöydällä olisi ollut vähemmän tunnetta loukkaava. Pää oli vaipunut takanojaan erääseen syvennykseen maassa, kalpeat, ylöspäin kääntyneet kasvot kantoivat vähemmässä määrin paenneen elämän leimaa kuin viheliäiset verhoavat vaatteet. Toinen käsi, joka oli suuren vatsan päällä, herätti vastenmielisen tunteen, että tässä makasi herrasmies nukahtaneena liian ylellisen aterian johdosta.

"Eikö se ole kammottavaa?" huudahti nuori tyttö. "Mutta miksi hän on oikeastaan kuollut?"

Cassin mielessä heräsi eräänlainen epävarmuus, sillä tytön kylmäverinen uteliaisuus yllytti häntä, ja kammo murhattua ruumista kohtaan vaikutti vastakkaiseen suuntaan. Siitä huolimatta kohotti hän hieman epäröityään vainajan päätä. Sininen haava oikeassa ohimossa, muutamat ruskeat pilkut otsalla, paidankauluksella ja pörröisellä tukalla, nämä olivat ainoat väkivallan merkit.

"Mutta kääntäkää toki hänet!" huudahti tyttö kärsimättömästi, nähtyään, että Cass päästi ruumiin vaipumaan maahan. "Kentiesi löydämme useampiakin haavoja."

Mutta Cassin mieleen muistuivat nyt määrätyt muodollisuudet, joita sivistyneissä maissa katsottiin välttämättömäksi noudattaa, kun oli löydetty ruumis, ja tarkastus lykättiin sentähden toiseen tilaisuuteen.

"On kentiesi parasta, neiti, että ratsastatte täältä, ennenkuin teidät löydetään täällä ja vaaditaan todistamaan. Minä ilmotan asianomaisille ja lähetän tänne kruununvoudin."

"Antakaa minun tulla mukana", pyysi tyttö vakavasti. "Minua huvittaisi se suuresti. Tahdon mielelläni todistaa. Tai tiedättekös mitä", lisäsi hän välittämättä vähääkään siitä, miten hämillään Cass silmäili häntä, "minä vartioin täällä, kunnes te tulette takaisin."

"Neitiseni, se ei kävisi laatuun", väitti Cass.

"Minähän hänet ensiksi löysinkin", väitti tyttö.

Vetoaminen tähän etuoikeuteensa — oikeuteen, jota kaikki kullankaivajat pitävät pyhänä, sai Cassin myöntyvämmäksi.

"Kuka on kruununvouti?" kysyi tyttö.

"Joe Homsby."

"Tuoko pitkä mies, joka liikkaa, ja jonka susi söi puoleksi?"

"Joo."

"No, kuulkaas nyt! Minä ratsastan hänen luoksensa ja tulen puolessa tunnissa takaisin hänen kerallaan, mitä?"

"Mutta, neiti?"

"Ei mitään arveluita minun edessäni. Olen ollut tällaisessa mukana ennenkin ja tahdon nyt olla läsnä koko tämän asian vaiheissa."

"Tunnetteko Hornsbyn?" kysyi Cass, joka tietämättään oli hieman nokkaantunut.

"En, mutta tuon hänet kaikessa tapauksessa mukanani!" Tämän sanottuaan käänsi tyttö hevosensa tielle.

Tämän ruumistuneen tahdonvoiman läheisyys sai Cassin tykkänään unhottamaan vainajaraukan. "Oletteko asunut kauvemmin tällä paikkakunnalla?" kysyi hän.

"Nelisentoista päivää", oli lyhyt vastaus. "Ja Herran haltuun nyt! Katsokaa, eikö täällä läheisyydessä ole jotakin pistolia tai muuta sellaista. Vaikka olen tosin itsekin etsinyt maasta perin pohjin."

Pieni tomupilvi, hevosen pölähdyttämä kavioillaan; nopea laittautuminen satulaan; pari kavioniskua: — ja hän oli poissa.

Jo viiden minutin kuluttua katui Cass, ettei ollut seurannut tyttöä. Oli jokseenkin vastenmielistä odottaa häntä moisessa paikassa. Ulkonainen ympäristö ei kuitenkaan ollut suinkaan omansa herättämään surullisia ajatuksia ja kuvitelmia. Säteilevä, kaiken kirkastava kalifornialainen päiväpaiste hävitti kaiken mahdollisuuden mihinkään näköhäiriöihin, jollaisia hiipivät varjot ja liehuvat oksat synnyttävät. Kerran tosin tarttui tuuli hattuun ja kiepautti sitä ympärinsä, mutta tämä oli ainoastaan naurettavaa eikä lainkaan kammottavaa. Minkään muiden esineiden etsiminen oli näyttäytynyt hyödyttömäksi, ja nyt alkoi Cass tuntea kärsimättömyyttä. Hän oli tyytymätön itseensä, kun oli suostunut jäämään tänne, ja jollei häpeän tunne olisi häntä pidättänyt, olisi hän mieluimmin luikkinut tiehensä. Eivätpä edes kaksi laukkaavaa hevostakaan, jotka puolen tunnin kuluttua näkyivät etäältä tomupilvestä, voineet palauttaa hänen hyvää tuultansa. Tulijat olivat Hornsby ja nuori tyttö. Hänen epäselvä tyytymättömyyden tunteensa lisääntyi, kun hän oli panevinaan merkille, ettei kumpikaan heistä näyttänyt häntä huomaavan; kruununvouti oli vain tuskin huomattavalla päännyökähdyksellä vastannut hänen tervehdykseensä. Tytön, jonka reippaus ja neuvokkuus häntä nähtävästi suuresti huvitti, avulla nosti Hornsby ruumiin osaksi koholle ja tutki sen kaikilta puolin. Vainajan taskut etsi hän suurimmalla tarkkuudella. Muutamat hopearahat, muuan puikko samaa metallia sekä tupakkakotelo muodostivat taskujen koko sisällön, joka siten ei antanut vähintäkään johdetta omistajan tuntemiseen. Yhtäkkiä päästi tyttö, jonka väsymätön uteliaisuus sai hänet kyyristymään oikeudenpalvelijan rinnalle, ilohuudon.

"Täällä on meillä jotakin." Vainajan rinnalta putosi nähtävästi jotakin maahan. — "Katsokaas!"

Hän otti maasta palasen kokoon rypistynyttä ja pahoin pideltyä sanomalehtipaperia ja piti sitä koholla peukalonsa ja etusormensa välissä. Ja samalla loistivat hänen silmänsä vilkkaimmasta ilosta.

"Avaanko sen?" kysyi hän.

"Avatkaa vain!"

"Siinä on pieni sormus", selitti hän. "Näyttää kihlasormukselta. Sen sisäpuolella on jotakin kirjotettuna. Katsokaas vain! — 'Cassille — May'."

Cass astui askeleen taaksepäin. "Se on minun sormukseni!" sammalsi hän hämmentyneenä "Minä olen pudottanut sen. Mutta minä en siitä välitä, en lainkaan", lisäsi hän punastuen ja hämillään kotvan vaitiolon jälkeen, sillä tyttö ja ruumiintarkastaja katsoivat häneen. "Sillä ei ole suurta väliä, mutta tahtoisin saada sen takaisin."

Kruununvouti sysäsi kuitenkin takaisin hänen ojennetun kätensä.

"Siitähän ei ole suurta väliä", sanoi hän.

"Mutta sormushan on minun!" huudahti Cass, joka nyt päästi vihansa valloilleen sen arastelun sijaan, jota hän oli tuntenut sen johdosta, että oli paljastanut salaisuutensa. "Minä löysin sen puoli vuotta sitte tieltä ja otin sen luonnollisesti."

"Ja silloin oli jo teidän nimenne merkitty sen sisäpuolelle. Sehän oli mainiota!" sanoi kruununvouti julman leikkisästi.

"Se on ikivanha juttu", sanoi Cass ja punastui jälleen, sillä hän näki tytön nähtävällä vastenmielisyydellä kiinnittävän kysyvän katseensa häneen. "Koko Blazing Star tietää, että olen löytänyt sormuksen."

"Silloin kai on teidän helppo näyttää se toteen", huomautti Hornsby kylmällä välinpitämättömyydellä. "Tällä kertaa olemme sormuksen löytäneet me, ja aiomme sen myöskin pitää, kunnes oikeudellinen tutkimus on toimitettu."

Cass kohautti olkapäitänsä. Jos hän jatkaisi riitaa tästä asiasta, esiintyisi hän vain yhä naurettavampana tytön silmissä. Hän kääntyi menemään ja jätti aarteensa Hornsbyn käsiin.

Oikeudellinen tutkimus, joka pari päivää myöhemmin pidettiin, oli pian lopussa. Ei havaittu mitään jälkeä, josta olisi käynyt selville, kuka kuollut oli; ei ainoaakaan todistusta, jonka nojalla olisi voinut ratkaista, oliko kysymyksessä murha vai itsemurha; ei merkkiäkään, joka olisi viitannut kehenkään, tunnettuun tai tuntemattomaan, asiaan sekaantuneeseen henkilöön. Kuitenkin oli tutkimusta katselemassa suuri joukko ihmisiä, koska päätodistaja oli kaunis tyttö. "Neiti Porterin rohkeutta, tahdonvoimaa ja viisautta", sanottiin kertomuksessa tapahtumasta, "on Touloum Countyn kiittäminen ruumiin löytämisestä. Jokainen, joka oli läsnä oikeustutkinnossa, tunsi väkisinkin itsensä ihastuneeksi tämän kauniin nuoren naisen esiintymisestä ja koko olennosta. Neiti Porter on täällä oleskellut ainoastaan lyhyen aikaa, mutta me toivomme, että hän edelleen tulee jäämään tänne hyväksi esikuvaksi kaikille hentomielisille, kuudanhaaveisille 'vahvemman sukupuolen' jäsenille."

Tämän heti käsitetyn hyökkäyksen johdosta Cassia vastaan palasi kertoja jälleen asiaan. "Saapuvilla olleiden mieltä kiinnitti jokin, jota aluksi pidettiin viittauksena enempiin huomioihin, nimittäin pieni kihlasormus, joka vainajalta löydettiin. Esitettiin tosin todistuksia, joilla koetettiin osottaa, että sormus kuului herra Cassille Blazing Starissa, joka oli saapunut kysymyksessä olleelle paikalle, sittenkun neiti Porter oli keksinyt ruumiin. Hän itse sanoi kadottaneensa sormuksen kumartuessaan nostamaan ruumista. Kaikkia oikeustutkinnossa läsnäolijoita huvitti suuresti Cassin ilmaisema tunteellinen kömpelyys ja se puoluehenki, jota hänen toverinsa Blazing Starista osottivat. Tämän 'huokailevan Seladonin' omasta lausunnosta saatiin vihdoin selville, että hän kuusi kuukautta sitte oli löytänyt lemmenpantin maantieltä, jonka tähden ylenviisas kruununvouti piti varmimpana jättää sen tuomarin käsiin, jossa se saisi pysyä, kunnes oikea omistaja ilmottautuisi."

Tällä tavoin joutui syyskuun 13 päivänä 186- Blazing Starissa löydetty aarre löytäjän käsistä toisiin käsiin.

Syksyllä samana vuonna tuli salaisuus yhtäkkiä selville. Ranaka Joe oli joutunut kiinni hevosen varkaudesta ja tunnusti jalolla avomielisyydellä olevansa syyllinen paljoa suurempaan rikokseen, nimittäin miestappoon. Oikeuden varma, ravakka käsivarsi ei kuitenkaan heti tarttunut syyllistä rankaisemaan, sillä hänen tunnustuksestaan selvisi, että hänen pahantekonsa uhri oli juuri tuo salaperäinen tuntematon. Uteliaisuus pääsi oikeudenpalvelijoissa ylivaltaan.

"Se oli rehellinen taistelu", sanoi syytetty, ei aivan ilman turhamaisuuden pilkahdusta, sillä hän tiesi, että kaikki uudisasukkaat ahmivat hänen jokaisen sanansa. "Ja voiton saavutti luonnollisesti se, joka varmimmin ja ravakammin voi käyttää asettaan. Edellisenä iltana olimme Lagrangessa ja pääsimme silloin molemmin puolin selville yhdestä ja toisesta, sillä meillä oli molemmilla neljä ässää pelissä. Ensin jouduttiin käsikähmään, ja me löylytimme; mutta kun sitte toinen meistä oli ryöstäytynyt irti toisen käsistä, voitiin asia sen jälkeen ratkaista ainoastaan luodilla. Auringon noustessa seuraavana aamuna lähti hän Lagrangesta, ja minä läksin tunkeutumaan pensaikon ja vesakon lävitse ja niin törmään — aivan sattumalta — hänen kanssaan yhteen juuri maantiellä. Minä sieppaan pistolin ja huudan hänelle. Hän liukui alas hevosen selästä ja etsi suojaa hevosen takaa, samalla tarttuen revolveriinsa. Mutta hevonen nousi takajaloilleen ja sysäsi hänet tieltä nurmikolle, jossa minä muutamalla laukauksella ammuin hänet maahan.

"Ja sinä varastit hevosen?" kysyi tuomari.

"Minä pötkin tieheni", vastasi huijari yksikantaan.

Kuulustelu ei antanut asialle sen enempää valoa; Joe ei tiennyt uhrinsa nimeä eikä hänen elinsuhteitaan. Hän oli ollut tuiki tuntematon mies kaikille Lagrangen asukkaille.

Oli myrskyinen iltapäivä, ja sitä paitsi oli uudisasutuksella sangen myrskyistä. Puhuttiin siitä tavattomuudesta, että tuomio lykättäisiin. Ehdotus, että Joe ensin hirtettäisiin hevosenvarkaudesta ja sitte asetettaisiin oikeuden eteen murhasta, hylättiin tosin inholla, mutta sitä vastoin oltiin sitä mieltä, ettei murhalle annettaisi enempää merkitystä kuin pidettäisiin sitä todistuksena hevosenvarkaudesta. Tilapäistä tuomioistuinta avustamaan oli saapunut muiden muassa kruununvouti. Cass oli vetäytynyt syrjään koko asiasta, sillä se muistutti hänelle vain hänen surullisia kokemuksiaan. Kantaen kuokkaansa, paistinpannuaan ja eväspussiaan oli hän juuri matkalla uudisasutukseen. Sen johdosta, että hän oli ottanut mukaansa työaseensa, jotka juuri olivat hänen ammattinsa tunnusmerkit, näytti siltä kuin hän olisi menossa kullan etsintään, vaikkei hänellä oikeastaan ollut mitään määrää laiskottelevalle kävelylleen. Harhailtuaan ympärinsä kokonaisen kolmen tunnin ajan tuli hän vihdoin maantielle, jota kuitenkaan tuskin saattoi erottaa tiheistä, punaisista pölypilvistä, joita tuuli tuprutteli rajuin puuskahduksin puhaltaessaan vuoriseinää vasten. Paikka, johon hän oli saapunut, tuntui hänestä tutulta, vaikkakin hän siellä saattoi havaita äskettäin kaivettuja kuoppia aivan tien varressa sekä niiden ohella pengottuja multakasoja, joka kaikki näytti osottavan, että jokin kullankaivaja oli täällä äskettäin työskennellyt. Hän seisoi vielä ajatuksiin vaipuneena, kun tomupilvi äkkiä laskeutui, ja nyt huomasi hän seisovansa paikalla, jossa murha oli tapahtunut. Puuttui ainoastaan kuollut ruumis ja sen silmäänpistävänä vastakohtana eloisa ja sievä nuori tyttö, jotta asema olisi ollut aivan sama kuin viime kerrallakin.