Part 5

Nyt on jäljellä ne kolme Sophokleen tragediaa, joihin aiheen on antanut thebalainen satupiiri, Labdakidien kauhistuttava sukuhistoria — toinen noista kahdesta Hellaan vertatihkuvasta perhetarusta, jotka niin suuressa määrin ovat herättäneet antiikin murhenäytelmänkirjoittajain mielenkiintoa ja aina meidän päiviimme saakka kummasti viehättäneet runoilijain mielikuvitusta. Theban kuningas Laios oli eräällä rikoksellaan vihastuttanut jumalat, ja kun hänelle syntyi poika, antoi hän viedä tämän autiolle vuorelle puhkaistuaan hänen jalkanivelensä ja pistettyään puikon niiden läpi. Selvää ei ole, kuinka tätä tekoa perusteltiin eepillisessä sadussa — oliko se sovitusuhri vai tapahtuiko se Laioksen turvaamiseksi eräältä ennustukselta, jonka mukaan hän oli kuoleva poikansa käden kautta. Pojan pelastivat kuitenkin eräät paimenet, jotka veivät hänet kuningas Polyboksen luo Korinthokseen; täällä hän kasvoi tuntematta syntyperäänsä, ja sai alati kipeitten ja turvonneitten jalkojensa vuoksi nimen Oidipus, »Turpojalka».

Monen vuoden kuluttua hän kohtaa eräällä vuoritiellä muutamia outoja miehiä, joutuu riitaan heidän kanssaan ja surmaa heidät; eräs niistä oli hänen isänsä Laios. Myöhemmin hän tulee — vieläkään tietämättä syntyperäänsä — Thebaan ja vapauttaa kaupungin Sfinksistä, hirviöstä, joka jo pitkät ajat on ollut maan vitsauksena. Palkaksi hän saa maan kuninkaankruunun ja leskikuningattaren käden, ja hän menee naimisiin kuningattaren, oman äitinsä kanssa. Asian oikea laita tulee ilmi. Kuningatar tekee itsemurhan ja Oidipus puhkaisee silmänsä. Hän on kuitenkin edelleen Theban hallitsijana, menee uusiin naimisiin ja saa tässä avioliitossa kaksi poikaa, Eteokleen ja Polyneikeen, sekä kaksi tytärtä, Antigonen ja Ismenen. Iäkästä Oidipusta loukkaavat pahasti hänen poikansa; rangaistukseksi hän kiroaa heidät ja ennustaa, että he eivät sovinnossa tule jakamaan isänsä perintöä, vaan kaatuvat kumpikin toistensa käden kautta. Isän kuoleman jälkeen Eteokles pääsee valtaan Thebassa, Polyneikes taas lähtee Argokseen, josta myöhemmin sotajoukon etupäässä marssii kotikaupunkiansa vastaan ja piirittää sitä; taistelussa Theban muurien ulkopuolella kaatuvat molemmat veljet toistensa iskusta. —

Tämän sadun pohjalle oli Aiskhylos rakentanut traagillisen trilogian, josta viimeinen osa on säilynyt. Ensimäisen tragedian nimi oli _Laios_ ja siinä kuvattiin kuinka onnettomuus alkuaan tuli Labdakidein taloon; toinen oli nimeltään _Oidipus_ ja kuvaili tämän kohtaloa; kolmannessa, säilyneessä, nimeltään _Seitsemän Thebaa vastaan_, on aiheena perhedraaman loppunäytös: veljestaistelu Oidipuksen poikain välillä. Aiskhylos oli jonkun verran muutellut ja tiivistänyt eepillistä aihetta, ja muutoksista kiinnittää huomiota varsinkin eräs, joka tekee tuon hirvittävän sadun vieläkin kaameammaksi ja joka lujemmin liittää kolmannen sukupolven, Oidipuksen lapset, sukukiroukseen: Aiskhylos on kaikesta päättäen ensimäinen, joka antaa Oidipuksen poikien ja tytärten olla hedelmiä hänen avioliitostaan oman äitinsä kanssa. Ei siis yksin rikos isää vastaan ja tämän kirous tuota onnettomuutta pojille; he ovat samalla jonkinlainen viaton sovitusuhri aikaisempien sukupolvien syyllisyydestä.

Ne kolme tragediaa, joissa Sophokles vuorostaan on käsitellyt tätä satua, ovat _Antigone, Oidipus Tyrannos_ (»Kuningas Oidipus») ja _Oidipus epi Kolono_ (»Oidipus Kolonoksessa»). Nämä murhenäytelmät ovat — niinkuin runoilijan muutkin — täysin irrallisia ja itsenäisiä tragedioja, vaikka ne luonnollisesti meidän silmissämme tulevat kuulumaan yhteen siksi että ne kuvaavat saman perhedraaman eri vaiheita. Sisäisen aikajärjestyksen mukaan tulee »Antigone» viimeiseksi, mutta me aiomme kuitenkin alkaa siitä. Se on vanhin noista kolmesta draamasta ja yleensä Sophokleen vanhimpia säilyneitä tragedioja, muutamien mukaan vanhin kaikista; oletetaan hyvillä syillä, että se esitettiin vuonna 442 tai 441, siis yli 30 vuotta ennen kuin »Oidipus Kolonoksessa». Ja olen tahtonut lopettaa esitykseni tuohon viimeksimainittuun murhenäytelmään, johon Sophokles luultavasti todellisuudessa lopetti pitkän runoilijauransa.

* * * * *

»Antigonella» on Sophokles liittänyt Labdakidien sukutragediaan vielä yhden renkaan, joka puuttui Aiskhylokselta ja luultavasti myös alkuperäisestä sadusta. Tämä tragedia on jatkoa Aiskhyloksen näytelmään »Seitsemän Thebaa vastaan». Ja jos Aiskhyloksen murhenäytelmän loppu on alkuperäinen — mitä kuitenkin monet epäilevät — sisältää se jo idun Antigone-tragediaan. Eteokles ja Polyneikes ovat kaatuneet taistelussa toisiansa vastaan; heidän ruumiinsa makaavat näyttämöllä. Silloin tulee airut tuoden käskyn kaupungin neuvostolta: Eteokles, joka on kaatunut taistelussa maansa puolesta, on kätkettävä synnyinmaan poveen, kun taas Polyneikes, joka on johtanut vihollisjoukkoa isiensä kaupunkia vastaan, on hautaamatta heitettävä Theban muurien ulkopuolelle. Mutta Antigone selittää tulevansa uhmaamaan kieltoa ja omin käsin hautaamaan Polyneikeen. Thebalaisten neitseitten muodostama koori on neuvoton ja jakautuu lopuksi kahteen puolikooriin, joista toinen saattaa Polyneikeen ruumista, toinen taas neuvoston käskyä noudattaen seuraa Eteoklesta. Ei siis edes kuolema voinut peittää sovintoon tätä veljesriitaa, ja tässä muodossaan tragedia epäilemättä päättyy epäsointuun. Tästä alkaa »Antigone», vaikkakaan tilanne Sophokleen tragedian alussa ei ole aivan sama kuin hänen edeltäjänsä näytelmän lopussa. —

Aikainen aamu Theban kuninkaanlinnan edustalla, päivää jälkeen sen taistelun, jolloin vihollinen torjuttiin ja veljekset kaatuivat toistensa aseista. Antigone tulee ulos sisarensa Ismenen seurassa ja kertoo hänelle, mitä heidän enonsa Kreon, kaupungin uusi hallitsija, on tehnyt ja määrää. Eteokleen hän on jo antanut haudata, mutta Polyneikeen ruumiin hän on käskenyt heittää, hautaamatta ja itkemättä, nälkäisten petolintujen saaliiksi; se, joka uhmaa käskyä, kivitetään kuoliaaksi. Ja Antigone ilmoittaa aikovansa omin käsin haudata veljen ruumiin. Turhaan koettaa Ismene kiellellä häntä, huomauttaen kuinka vähän he, heikot naiset, ovat omiaan nousemaan miesten käskyjä vastaan. Ismene tehköön niinkuin tahtoo — vastaa Antigone. Mutta hänen oma päätöksensä pysyy lujana; kauniilta näyttää hänestä kuolema, kun tehtävä on suoritettu, kaunis on lepo veljen rinnalla. Ja hän poistuu yksin suorittamaan tekoansa. Ismene menee palatsiin.

Nyt saapuu koori, jonka muodostaa joukko ylhäisiä Theban vanhuksia, ja tervehtii komealla hymnillä nousevaa aurinkoa. Koskaan ei päivän kultainen silmä ole niin ihanasti säteillyt yli seitsenporttisen Theban ja Dirken vuolteitten kuin tänä voiton suurena päivänä! Kotkan lailla iski vihollisjoukko kaupunkiin, aukoen peitsihampaista kitaansa, mutta se lyötiin takaisin, ennenkuin se oli ehtinyt täyttää kurkkunsa thebalaisten verellä. Nyt on aika unohtaa menneet taistelut ja jumalten temppelissä viettää voittojuhlaa lauluin ja tanssein.

Kreon astuu ulos. Hän ilmoittaa ottaneensa kaatuneitten Oidipuksen-poikien sukulaisena haltuunsa Theban valtaistuimen; hän kehittelee eräänlaista hallitusohjelmaa ja julistaa Polyneikeen hautaamista koskevan kiellon, jonka jo tunnemme. Kun hän on lopettanut esityksensä, syöksyy eräs niistä vahdeista, jotka hän on asettanut vartioimaan ruumista, hengästyneenä ja järkytettynä sisään; hän tuo uutisen, joka hänet vain vaivoin saadaan ilmoittamaan. Joku oli jo suorittanut vertauskuvalliset hautausmenot peittämällä kuolleen ruumiin mullalla, mutta työn tekijästä he eivät ole huomanneet jälkeäkään. Kreon uhkaa vahteja häpeällisellä ja kauhealla kuolemalla, jos nämä eivät pääse syyllisen perille. Kuningas menee palatsiin ja vahti poistuu.

Nyt ilmaisee koori hämmästyksensä ja vavistuksensa kohtalokkaan uutisen johdosta. Tämä laulu, joka on Sophokleen kuuluisimpia, kohoaa kunniatemppeliksi ihmisen kekseliäisyydelle ja voimalle. Myrskyisen meren yli käy ihmisen tie, maan hän kyntää aurallaan; ilman siivekkäät laumat, metsän pedot, syvyyksien sukukunnat hän vangitsee; hevosia hän kesyttää ja härkiä ja panee ikeensä niiden niskaan; kielen ja ajatustaidon hän on oppinut, yksi vain on hänen voittajansa: Kuolema. Suuri on hän totisesti niin hyvässä kuin pahassa, mutta korkeana kohoaa lakiatottelevan ja oikeamielisen kaupunki, kun taas rikollinen ei mitään kaupunkia omista.

Silloin koori saa nähdä jotakin, joka saa sen epäilemään silmiensä todistusta: vartija palaa, laahaten mukanaan Antigonea. Hän kysyy Kreonia, ja kun tämä on tullut ulos, kertoo hän missä olosuhteissa Antigone vangittiin. Vahdit olivat taas paljastaneet ruumiin ja asettuneet väijyksiin. Jonkun ajan kuluttua oli Antigone lähestynyt ja nähdessään veljen paljastetun ruumiin puhjennut valitushuutoihin ja kironnut ilkityön tekijää; sitten hän oli taas koonnut multaa ruumiille ja vuodattanut juomauhrin vaskiuurnasta. Silloin vahdit ottivat hänet kiinni, mutta hän ei säikähtänyt eikä liioin kieltänyt tekoaan. Ja sitä hän ei tee nytkään, kun Kreon panee hänet tilille; hän vastaa myöntävästi tämän kysymykseen, oliko hän tietänyt kiellosta.

Niin, sill’ ei Zeus sit’ ollut säännyt; Dike ei, jonk’ istuin maili’ on Manan vakain, lausunut moist’ ihmisille lakia. Sun käskyjäs niin katsonut en korkeiks, että polkea sua kuullen tohtis kuolevainen jumalain lait pyhät, lakitauluun piirtämättömät. Ei tänäiset eik’ eiliset, vaan ainaiset ne on, ei tiedä kukaan, konsa syntyivät. Ja tulla vikapääksi niitten tuomioon en, ihmismieltä pelkäämällä, tahtonut. Mun ett’ on kuoltava, sit’ enkö tiennyt ois! — sun säätämättäskin. Mut ennenaikaiseen jos kuoloon käyn, sen voitoksi ma arvioin. Vai eikö oisi voitto sille kuolema, kell’ elo, niinkuin, mull’, on ani auvotont'. Jos onnen sen siis saavutan, ei huolta tuo se mulle. Vaan jos hautaa vaille heittänyt ma oisin oman äidin lapsi-vainajan, se toisi tuskan katkeran; mut tämä ei.

Kreon sanoo kyllä osaavansa nujertaa Antigonen, uhmatkoon hän miten tahansa; rauta, jota on eniten karaistu, on haurainta ja taittuu helpoimmin. Hän on saava rangaistuksensa, ja Ismene samoin, joka varmaan on ollut hänen rikostoverinsa. Antigone pyytää Kreonia kiirehtimään; enempää kuin hänen henkensä ei Kreon kuitenkaan voi saada; sananvaihto ei hyödytä mitään. Kun Ismene on kutsuttu paikalle, kysyy Kreon häneltä, oliko hänellä osuutta sisaren tekoon. Ismene, joka on päättänyt olla jättämättä sisartaan, vastaa myöntävästi. Mutta Antigone kieltää hänen osuutensa. Ylpeänä siitä että yksin on suorittanut tekonsa, tahtoo hän myöskin yksin kantaa vastuun. Kreon antaa henkivartijoitten viedä Antigonen ja Ismenen kuninkaanlinnaan ja vartioida heitä tarkasti; itse hän jää näyttämölle.

Nyt laulaa koori Labdakidien sukukirouksesta; sisarusten kuolemantuomio on sammuttanut suvun viimeisen toivon. Koori asettaa Zeuksen kaikkivallan vastakohdaksi ihmisten voimattomuudelle ja lopettaa lausumalla ikivanhan viisauden sanan: Se, jonka jumala on lyönyt sokeaksi, näkee pahan jonakin hyvänä. Kun laulu on lopussa, tulee paikalle Haimon, Kreonin poika ja Antigonen sulhanen. Kreon ottaa hänet vastaan pitkällä puheella, koettaen lohduttaa poikaa ja puolustaa omaa menettelytapaansa. On parempi menettää kihlattunsa kuin mennä naimisiin huonon naisen kanssa; kuri ja lainkuuliaisuus ovat välttämättömät valtiossa, kaikki kapinallinen uhma on rangaistava. Haimon puolustaa kihlattunsa asiaa alussa alussa levollisesti. Hän koettaa vaikuttaa isaänsä järkisyillä; hän kertoo että koko kaupunki paheksuu Kreonin tuomiota ja ylistää Antigonen tekoa, hän huomauttaa kuinka paljon viisaampaa olisi olla uhmaamatta kansan mieltä. Mutta Kreon vihastuu, sananvaihto isän ja pojan välillä käy yhä kiivaammaksi, ja kun kuningas uhkaa panna Antigonen kuolemantuomion täytäntöön Haimonin silmien edessä, syöksyy tämä pois, huutaen ettei isä koskaan enää ole näkevä häntä. Nyt julistaa Kreon mikä kuolema Antigonea odottaa: hänet muurataan elävänä erääseen luolaan, kalliohautaan, ja siellä hän saa hitaasti kuolla nälkään. Ismenen hän on päättänyt säästää, vakuutettuna hänen viattomuudestaan.

Kreonin mentyä palatsiin virittää koori, ajatellen äskeistä kohtausta, laulun rakkauden kaikkivallasta. Lannistamaton, vastustamaton on Eros, joka väijyy neidon hienohipiäisillä poskilla; kukaan jumala ei voi häntä välttää eikä kukaan kuolevainen, ja se, jonka hän on vanginnut, raivoaa. Hän se nytkin on aiheuttanut riidan isän ja pojan välillä.

Koorin laulaessa tätä tuodaan Antigone ulos. Nyt ei koori voi pidättää kyyneleitään, ja nyt, matkalla kuolemaan, on Antigonekin toinen kuin äsken, seisoessaan uhmaten kuninkaan edessä. Hän puhkeaa valituksiin ajatellessaan kaikkea sitä elämän ihanuutta, joka hänen nyt on jätettävä; koskaan ei häälaulua ole laulettu hänelle, Akheronin morsiameksi hänet vihitään. Seuraa lyyrillinen vuoropuhelu, vuorolaulu hänen ja koorin välillä; tämän mielestä rangaistus on oikeudenmukainen, mutta se koettaa lohduttaa häntä viittaamalla hänen kohtalonsa kunniakkuuteen, mitä Antigone taas pitää pilkkana ja mihin hän vastaa valituksin. Kreon tulee ulos. Hän arvelee, että valitusvirret voivat jo riittää, ja käskee henkivartijoita viemään Antigonen pois. Vielä kerran tulkitsee tämä niitä tunteita, jotka täyttävät hänen sielunsa, vielä kerran tarkastaa hän tekoaan ja ilmaisee rakkautensa veljeen, ja hänen viimeiset sanansa, kun sotilaat vievät hänet pois, kuuluvat: »Katsokaa kuinka minä kärsin ja kenenkä kautta, siksi että olen pitänyt pyhänä sitä mikä on pyhää!»

Kun koori on laulanut toisista sankarittarista, joita on kohdannut yhtä pelottava kuolema kuin Antigonea, tulee paikalle vanha ja sokea tietäjä Teiresias erään pojan taluttamana. Hänellä on Kreonille tärkeätä asiaa. Hän on havainnut pahaa ennustavia merkkejä. Lintuenteet ovat epäsuotuisat, ja uhriliekki ei tahdo palaa kaupungin alttareilla; syynä tähän on, että linnut ovat saaneet syödä Polyneikeen hautaamatonta ruumista ja saastuttavat alttareita. Kaupunkia uhkaa turmio, ja Teiresias vannottaa kuningasta antamaan haudata Polyneikeen. Kreon, joka kunnioittaen on ottanut vastaan tietäjän, vihastuu ja syyttää tätä muka kansan lahjomaksi. Silloin Teiresias lausuu erään ennustuksen, jonka hän tähän asti on pitänyt salassa: kuolemantapaus Kreonin omassa perheessä on oleva rangaistus hänen kaksinkertaisesta rikoksestaan, siitä että hän on antanut sulkea elävän hautaholviin ja kuolleen hautaamatta virua maanpäällä. Kun tietäjä on singahduttanut ennustuksensa, poistuu hän.

Kreoniin on sattunut. Kokemus on osoittanut hänelle, että Teiresiaan ennustukset ovat tosia. Neuvoteltuaan koorin kanssa hetkisen hän taipuu ja rientää pois miehineen, hautaamaan kuolleen ja vapauttamaan elävän. Nyt herää koorissa toivo jälleen; lyhyessä ja eloisassa laulussa se kutsuu avukseen Dionysosta, Theban suojelusjumalaa, puhdistajaa ja ilontuojaa.

Mutta silloin saapuu airut, eräs niistä miehistä, jotka olivat seuranneet kuningasta hänen poistuessaan. Koorille ja Kreonin vaimolle Eurydikelle, joka on tullut ulos kuulemaan viestiä, kertoo hän mitä on tapahtunut. Kreonin ensimäinen toimenpide koski Polyneikesta: häväisty ruumis pestiin, poltettiin ja haudattiin. Kun he sitten lähestyivät sitä luolahautaa, johon Antigone oli suljettu, kuului sisästä Haimonin valittava ääni. He tunkeutuivat hautahuoneeseen ja löysivät Antigonen kuolleena, hirttäytyneenä kierrettyyn huntuunsa; voihkien syleili Haimon hänen ruumistaan. Kreon riensi hänen luokseen, mutta kun nuorukainen näki isänsä, sylki hän tätä kasvoihin ja paljasti miekkansa häntä vastaan. Kreon pakeni ja Haimon syöksyi miekkaan, tarrautuen rakastettunsa ruumiiseen saadakseen edes kuolemassa yhtyä häneen.

Kun kuningatar on kuullut tämän, vetäytyy hän hiljaisena pois; levottomana hänen äänettömyydestään seuraa airut häntä. Nyt palaa Kreon miestensä seuraamana, jotka kantavat Haimonin ruumista paareilla; kuningas vaikeroi myöhäisessä katumuksessaan. Airut tulee ulos ja kääntyy Kreoniin. Yhden surun — sanoo hän — tuo kuningas mukanaan, toinen odottaa häntä sisällä linnassa: kuningatar on surmannut itsensä, kiroten puolisoaan. Ovi avataan, ja Eurydiken ruumis tulee näkyviin.

Kreon toivoo kuolemaa; täysin murtuneena antaa hän henkivartijain taluttaa itsensä palatsiin. Ja murhenäytelmä päättyy koorin johtajan mietelmään: Viisaus ja jumalanpelko ovat korkein hyvä, mutta ylimielinen ja kopea saa rangaistuksensa.

* * * * *

Sophokleen murhenäytelmistä on »Antigone» yleensä katsottu kuuluvaksi parhaimpien joukkoon, ja tuskin minkään kreikkalaisen tragedian aatesisällöstä on enemmän väitelty. Mitä on runoilija tahtonut sanoa tällä murhenäytelmällään? Mitä periaatteita, mitä valtoja on hän tässä esittänyt ristiriidassa keskenään?’

Lähtien nykyaikaisista tragiikan teorioista on eräällä taholla tahdottu tässä murhenäytelmässä nähdä taistelu kahden pohjaltaan yhtä oikeutetun prinsiipin välillä: valtion ja perheen. Tragedian päähenkilöillä olisi siis kummallakin oikeus puolellaan, mutta samalla olisivat molemmat tehneet itsensä syyllisiksi edustamalla väärin keinoin ja liioitteluin itsessään oikeutettua periaatetta. Kreon pitää valtion puolta liian häikäilemättä, Antigone puolustaa perhesiteitten pyhyyttä, mutta rikkoo samalla yhteiskunnan lakeja vastaan ja unohtaa asemansa naisena. Tämän teorian kannattajien tehtävänä on siis ollut jakaa syyllisyystaakka tasan, mikäli mahdollista puolustaa Kreonia ja siirtää syytä myös Antigonelle.

Tämä katsantotapa ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Se edellyttää, että Sophokles olisi rakentanut tragediansa monisäikeisen yhteiskunnallisen ja siveellisen ongelman pohjalle — aikomus, joka varmaan oli hänestä kaukana. Yhtä väärin olisi kuitenkin kieltää kaikkea moraalista sisältöä tältä murhenäytelmältä: suhtautui Sophokles aiheeseen miten objektiivisesti tahansa, eräänlainen tendenssi seurasi jo itse aihetta, jonka hän otti käsiteltäväkseen. Hän kuvaa nuorta tyttöä, joka mieluummin käy kuolemaan kuin pettää pyhän velvollisuuden; taistelu käydään kuninkaan mielivaltaisen mahtikäskyn ja niiden kirjoittamattomien, pyhien lakien välillä, joiden äänen Antigone kuulee sisimmässään.

Tämä tendenssi näkyy murhenäytelmässä päivänselvänä. Runoilija ei anna minkään oikeutuksen varjon langeta kuninkaan kieltoon, joka koski Polyneikeen hautaamista. Tämä kielto tuntuu meistä oikulta, ei viisaan hallitsijan määräykseltä. Olemme jo aikaisemmin nähneet, mitä hauta merkitsi kreikkalaisille, ja hautaamisoikeutta ei historiallisena aikana kielletty edes pahimmilta vihollisilta; kiihkeimmät taistelut keskeytettiin, jotta tämä velvollisuus vainajia kohtaan voitaisiin täyttää. Ei edes suurimmilta rikollisilta riistetty tätä oikeutta: maankavaltajia ja temppelinhäpäisijöitä ei saanut haudata maan rajojen sisäpuolelle, mutta vieraalla maaperällä se sai tapahtua, itse hauta heille myönnettiin. Että Kreonin kielto onkin katsottu rikokseksi, käy selvästi ilmi murhenäytelmästä. Se on rikos ihmisten silmissä, sillä saamme tietää, että koko kaupunki salaa paheksuu kuninkaan tuomiota ja ylistää Antigonen tekoa. Että se on rikos myöskin jumalten edessä, sen saamme kuulla Teiresiaalta: jumalat osoittavat selvästi tyytymättömyyttään, onnettomuudet uhkaavat kaupunkia.

Ja niinkuin Kreon esiintyy rikollisena, niin esiintyy Antigone viattomana. Tärkeimpänä todistuksena hänen rikollisuudestaan on mainittu koorin suhtautuminen Kreoniin ja häneen: koori hyväksyy kuninkaan toimenpiteet, on sanottu, ja tuomitsee Antigonen teon. Kuitenkaan ei koori lausu mitään hyväksyvää sanaa Kreonin kiellon johdosta; se ei myöskään pane vastalausetta, mutta sen tottelemista ja alistuvaisuutta osoittavista sanoista ymmärtää kuitenkin, että asia koskee siihen epämieluisasti. Kun sitten Antigone esiintyy näyttämöllä, osoittaa koori myötätuntoa häntä kohtaan, mutta tosi on, että se alussa pitää Kreonin puolta; vaikka se ymmärtääkin että hänen tekonsa itsessään oli hurskas, on hän kuitenkin sen silmissä syyllinen, koska hän oli rikkonut esivallan määräystä vastaan. »Sielun mielettömyyttä» näkee koori hänen teossaan. Mutta heti Teiresiaan esiintymisen jälkeen muuttaa se katsantokantaa ja asennetta. Nyt se ymmärtää, mitä Kreon on rikkonut, ja juuri koorin nimenomaisesta kehoituksesta kuningas rientää korjaamaan erehdyksensä. Ja kun hän myöhemmin syyttää itseään koko onnettomuudesta, huudahtaa koori: »Voi sinua, kuinka myöhään ovat silmäsi avautuneet totuudelle!»

Sen kautta että koori ensin asettuu Antigonea vastaan ja että se ja Kreon myöhään ja samaan aikaan tajuavat tuon kohtalokkaan erehdyksen, kohoaa draamallinen vaikuttavuus. Samanlaiselta näkökannalta ymmärtää myöskin koorin kokoonpanon tässä tragediassa — mikä on poikkeus yleisestä säännöstä. Antigonelta puuttuu sekin lohdutus, mikä on jokaisen muun tragedian sankarittaren saatavilla: naisten muodostama koori, joka tukee ja lohduttaa häntä. Asettamalla tuon impulsiivisen nuoren tytön rinnalle järkevän ja varovaisen vanhuskoorin, on runoilija vielä tehostanut hänen yksinäisyyttään ja eristymistään, vielä enentänyt lohduttomuutta ja tragiikkaa.

Koskaan kalpenemattomana loistaa Antigonen ympärillä rakkauden ja uhrautuvaisuuden sädekehä. Mutta mikään abstraktinen ja eloton ihanneolento ei hän suinkaan ole. Epäilemättä hän tavallaan on — käyttääksemme koorin sanoja — hurjan isänsä hurja tytär; muuten hän kai vain olisi istunut lieden ääressä ja itkenyt. Taipumaton on hänen uhmansa Kreonia kohtaan, ja sisarellekin tekee hänet kirpeäksi ja kovaksi suuttumus kiellon johdosta ja pettymys siitä että Ismene kieltäytyy olemasta hänen apunaan. Mutta kun jännitys on ohi, seuraa vastavaikutus. Kun kamppailu on päättynyt, alkaa ajatus toimia, ja hän miettii tekoaan; hän ei epäile sen oikeutusta, mutta hänet valtaa hämmästys ja epävarmuus niiden mahtien edessä, jotka antavat kuoleman olla palkkana siitä että hän on seurannut pyhien lakien käskyä.