Part 4

Kuinka toisin Sophokleella! Mitään moraalista ongelmaa ei ole olemassa hänelle. Hänen tragediassaan murhaaja ei epäröi ennen tekoaan eikä kärsi, ei kadu sen tehtyään; siinä ei aukea mitään näköaloja rangaistukseen eikä kostoon. Lyhyt koorilaulu, johon draama päättyy, päinvastoin ylistää tekoa: nyt on Atreuksen suku vihdoinkin vapautunut kärsimyksistään! Tätä tragedian perustunnelmaa ikäänkuin heijastaa ja symbolisoi se seikka, että kun Aiskhylos antaa murhatyön tapahtua hämärässä ja pimeän langetessa maahan, Sophokleella taas draaman alku sattuu varhaiseen aamuun. Aurinko on jo hälventänyt yön varjot ja herättänyt lintujen laulun, ja toiminta tapahtuu päivän kirkkaassa valossa.

Tämä Sophokleen ote aiheeseen on yhteydessä hänen draamallisen taiteensa koko laadun kanssa. Aiskhylos näki jumalallisen oikeuden johtavan maailmaa, eikä suonut itselleen rauhaa ennenkuin oli saanut kaikki käsittelemänsä aiheet sopusointuun tämän oikeuden vaatimusten kanssa. Mutta Sophokles ei ole aaterunoilija niinkun Aiskhylos. Hän on pikemmin sadunkertoja suurta mittaa, runoilija, joka kuvailee elämän rajatonta rikkautta — hyvää ja pahaa, onnea ja kärsimystä — enimmän kuitenkin - jälkimäistä, sillä hänhän kirjoitti tragedioja. Siksi hän saattoi ottaa aiheikseen vanhat myytit sellaisinaan, muodostelematta niitä omia tarkoituksiaan varten, koettamatta saada niitä sopusointuun oikeuden vaatimusten kanssa. Hänen asianaan oli vain tehdä ne todenmukaisiksi: antaa tapahtumain kehittyä johdonmukaisesti, antaa tekojen sukeutua toimivien henkilöitten luonteista. Ja hiljattain on osoitettu, että hänen silmämääränään ei niinkään paljon ole luonnekuvauksen perinpohjaisuus ja uskottavuus ja toiminnan ehdoton johdonmukaisuus kuin joka yksityisen tilanteen tekeminen niin jännittyneeksi ja keskitetyksi, niin draamallisen vaikuttavaksi kuin suinkin. Kun hän nyt sadun mukaan antaa Oresteen ja Elektran äidinmurhan kautta kostaa isänsä, ei hän tässä näe mitään moraalista ongelmaa, ei mitään ristiriitaa — tai oikeammin sanoen ei tahdo nähdä; hän tyytyy kuvaamaan Elektran sellaiseksi, että katsoja uskoo hänen kykenevän tekoon, ja äidin niin, että hän ansaitsee tuollaisen rangaistuksen. Tässä tragediassa on paljon arkaismia, ei ainoastaan muodon, vaan myös katsantotavan suhteen.

Ja ikäänkuin erikoisesti harrastaen naisluonteita on Sophokles tehnyt Elektrasta, joka Aiskhyloksella oli sivuhenkilö, koko draaman päähenkilön ja keskipisteen. Mutta tämän kautta on myöskin eräs heikkous pujahtanut tragediaan, sillä se on Elektrasta saanut sankarittaren, jolla ei ole mitään osaa toiminnassa; hän tekee epätoivossaan päätöksen kostaa, mutta hänen ei tarvitse toteuttaa sitä; ilman häntä on Orestes laatinut kostosuunnitelmansa, ja ilman sisartaan voisi hän panna sen täytäntöön. Mutta se mikä auttaa meidät tämän heikkouden yli, mikä tekee että me tuskin huomaamme sitä, on se verraton taito, millä runoilija keskittää huomion Elektraan, niin että hän itse asiassa koko ajan esiintyy todellisena päähenkilönä. Hän on eheä vihassaan ja eheä rakkaudessaan. Viha kohdistuu äitiin, jossa hän näkee vain aviorikkojan ja murhaajan, viha kohdistuu tämän rakastajaan ja kanssarikolliseen; rakkaus taas isävainajaan ja nuoreen veljeen, jota hän on vaalinut ja joka hänen unelmissaan ja toiveissaan aina on ollut tuleva kostaja.

Antaakseen oikeutuksen tyttären vihalle on Sophokles riistänyt äidiltä sen suuruuden, jonka tämä kaikesta huolimatta omaa Aiskhyloksen draamassa. Aiskhyloksen Klytaimestrassa ei ole mitään pientä; hirvittävässä rikollisuudessaankin hän on kuningatar kiireestä kantapäähän. Sophokleen näytelmässä hän on alentunut kiihkoisaksi ja pikkumaisen vihaavaksi naiseksi, joka ei säilytä suuruutta edes ulkonaisessa muodossa. Hän herjaa tytärtä, väittelee hänen kanssaan, ja kun hän Aiskhyloksen draamassa täydellisesti halveksii yleistä mielipidettä, valittaa hän tässä Elektran muka jäytävän hänen mainettaan kansan keskuudessa.

Ja pyrkimyksessään vastakohtavaikutuksiin, joka on niin suuressa määrin ominaista hänen luonnekuvaukselleen, on Sophokles luonut Khrysothemis-haahmon. Hän on nuorempi ja hennompi sisar, joka on omiaan vieläkin tehostamaan Elektran vihaa ja uhmaa; hänkin jumaloi isänsä muistoa ja inhoo murhaajia, mutta hänellä ei ole kylliksi rohkeutta eikä vastustuskykyä osoittaa sitä avoimesti ja antautua alttiiksi kieltäymyksille ja kärsimyksille.

Itse tapausten kulussa Sophokles on tehnyt erään vaihdoksen. Aiskhyloksen näytelmässä surmataan Aigisthos ensin, minkäjälkeen äidinmurha seuraa draaman huippukohtana; Sophokleella on järjestys päinvastainen, ja Aigisthoksen kuolemantuska on kuvattu sangen perusteellisesti. Ehkä hän on tehnyt tämän muutoksen ikäänkuin päästäkseen helpommin äidinmurhan hirmuisuuden yli ja jossain määrin lieventääkseen loppuvaikutelmaa antamalla murhenäytelmän huipentua oikeutettuun rangaistukseen, joka kohtaa kaikessa halveksittavaa rikollista.

»Elektra» antaa hyvän käsityksen Sophokleen keskimäisestä kaudesta, siitä, jota hän itse on sanonut kovaksi, teknillisesti täydelliseksi tyylikseen. Tuntijat kiittävät hyvää ja tasaista kieliasua, luonnekuvaus on selvä, ja puhtaasti draamallisessa suhteessa — mitä juoneen, jännitykseen tulee — merkitsee tämä tragedia suurta edistysaskelta Aiskhyloksen murhenäytelmistä. Kun Orestes »Hautauhrissa» ilmaisee itsensä sisarelle jo draaman alussa, syvenee Sophokleen draamassa sankarittaren epätoivo syvenemistään mitä lähemmäksi onnellinen ratkaisu tulee, ja harkitun taiteikkaasti lykätään tunteminen siihen hetkeen, jona Elektra jo luulee pitävänsä käsissään lopullista todistusta Oresteen kuolemasta, uurnaa, jossa muka on hänen tuhkansa. Mutta kieltämättä yhtyy tähän teknilliseen virheettömyyteen kovuutta ja tunteettomuutta, eräänlaista keinotekoista arkaismia.

VI. Trakhiin naiset. Philoktetes.

Tragedia _Trakhiniai_, »Trakhiin naiset», on saanut nimensä koorista, jona tässä on nuoria naisia Trakhiin kaupungista Thessaliassa; kun koori kuitenkaan ei esitä mitään merkitsevämpää osaa draamassa, on sangen aiheetonta nimittää sitä koorin mukaan. Näytelmän aikamääräystä varten ei ole mitään varmoja kiinnekohtia, mutta eräiden piirteitten perustalla, jotka tietävät Euripideen vaikutusta, voitanee katsoa sen kuuluvan viimeiseen tai ainakin myöhäisempään osaan Sophokleen runoilijatoimintaa. Kirjalliselta näkökannalta on tätä draamaa arvosteltu hyvin eri tavalla; kokonaisuutena se on mielestäni heikoin Sophokleen säilyneistä murhenäytelmistä. Aihe on Herakles-sadun loppukohtauksesta: sankarin tuhoutuminen ja kuolema roviolla. Tapahtumapaikka on Trakhiin kaupungissa, sen talon edustalla, jossa Herakleen perhe asuu.

Jo toista vuotta on sankari ollut poissa kaukoretkillään hänen puolisonsa Deianeiran saamatta mitään tietoa hänestä. Tämän levottomuus ja tuska ovat jo käyneet sietämättömiksi, kun hän äkkiä saa sanan että Herakles on tulossa; mutta nyt hän myöskin saa tietää, että tämä on ollut hänelle uskoton ja että kilpailijatar on niiden vankien joukossa, jotka sankari on ennakolta lähettänyt kotiin. Hädässään Deianeira turvautuu kohtalokkaaseen keinoon voittaakseen miehensä rakkauden takaisin. Kentauri Nessos, joka kerran oli yrittänyt tehdä hänelle väkivaltaa, sai surmansa Herakleen myrkytetystä nuolesta; kuolinhetkenään neuvoi kentauri Deianeiraa kokoamaan veren, joka vuoti myrkytetystä haavasta; siitä hän muka saisi pettämättömän keinon Herakleen rakkauden säilyttämiseksi. Nyt Deianeira etsii tuon nesteen, voitelee sillä erään vaipan ja lähettää sen miehelleen. Hetken kuluttua saapuu turman viesti: Herakles on pannut ylleen myrkytetyn puvun, hän vääntelehtii pelottavissa tuskissa ja on mennyttä miestä. Deianeira menee taloon ja ottaa omin käsin itsensä hengiltä; kuoleva Herakles kannetaan näyttämölle, jossa hän loputtomassa yksinpuhelussa kuvailee kärsimyksiään. Tämä viimeinen kohtaus täyttää neljännen osan koko murhenäytelmää ja päättyy siihen että sankari taaskin kannetaan pois, oman toivomuksensa mukaan poltettavaksi roviolla Oita-vuorella. —

Jos katsoo ohi suurimman sommitteluvirheen — pitkän, yhtä yksitoikkoisen kuin tarkoituksettoman loppukohtauksen kärsivine ja valittavine sankareineen — ei tältä tragedialta suinkaan puutu ansioita. Kaikista Sophokleen naisluonteista edustaa Deianeira hennointa ja pehmeintä naisellisuutta. Hän on rakastava ja anteeksiantava nainen; huolimatta kaikesta mitä hän on saanut kärsiä miehensä tähden, on hän säilyttänyt rakkautensa ja ihailunsa vähentymättömänä. Elämä tuon väkevän rinnalla ei ole tarjonnut hänelle sekaantumatonta onnea. Yksinään hän on viettänyt suurimman osan elämäänsä; ainoat auringonpilkkeet ovat olleet Herakleen lyhyet käynnit kodissa. Kaikille hänen virheilleen Deianeira on ummistanut silmänsä, kaikelle raa'alle ja epävakaiselle hänen luonteessaan, vain sankarin ja vapauttajan hän on nähnyt miehessään, vain hänen kykynsä taistella ja kärsiä.

Vasta kun Herakles lähettää kilpailijattaren hänen oman kattonsa alle, on mitta täysi. Mutta ei edes tämä loukkaus kykene surmaamaan hänen rakkauttaan, hän ajattelee vain, kuinka voisi voittaa miehensä rakkauden takaisin. Ei vihaa eikä suuttumusta herätä nuori ja kaunis kilpailijatar hänessä, jo vanhentuvassa ja hyljätyssä; myötätuntoa, sääliä on hänessä vain. Suurimpana hän esiintyy siinä kohtauksessa — koko draaman järkyttävimmässä — jossa hän saa tietää lahjansa seuraukset ja kun »murhaaja»-sana sinkoaa häntä vastaan hänen oman poikansa huulilta. Vastaamatta sanaakaan hän alkaa käydä taloa kohti. »Miksi vaikenet» — kysyy koori — »etkö ymmärrä, että hiljaisuutesi syyttää sinua?» Mutta mykkänä jatkaa hän tietään, sanatonna, valittamatta, kohti taloa ja kohti kuolemaa.

Jos Deianeira ensi hetkestä saakka herättää myötätuntoa, on aivan päinvastoin Herakleen laita: hän on Sophokleen näytelmien epämiellyttävimpiä ja tympäisevimpiä luomuksia. Tosin edellytetään, että hän on tuo suuri sankari ja vapauttaja, viljelyksen esitaistelija, mutta turhaan etsii suuruutta hänen personallisuudestaan ja esiintymisestään tragediassa. Kaikki, mitä draamassa saamme kuulla hänestä, virittää mielemme häntä vastaan, ja sinä aikana, jolloin hän on näyttämöllä, vahvistuu tämä vaikutelma yhä. Hänen kärsimyksensä jättävät meidät jokseenkin kylmiksi, huolimatta siitä väkivaltaisesta ja pitkäaikaisesta paatoksesta, jolla niitä kuvataan. Herakles on villi ja raaka voimaihminen, jonka ainoat myönteiset ominaisuudet ovat rohkeus ja fyysillinen voima.

»Trakhiin naiset» vaikuttaa kahdelta eri tragedialta. Toinen kaunis ja täysin kehittynyt, jossa Deianeira on päähenkilö, sitten toinen — lyhyt, vain yksinäytöksinen tragedia — jonka sankari on kuoleva Herakles.

* * * * *

Vuonna 409, muutamia vuosia ennen kuolemaansa, ja ainakin 85 vuoden iässä, esitytti Sophokles tragedian _Philoktetes_, joka monessa suhteessa on hänen kauneimpia ja mielenkiintoisimpia murhenäytelmiään. Satu, jolle näytelmä on rakennettu, kuuluu troiaiaiseen tarupiiriin ja on sisällöltään seuraava. Thessalialainen kuninkaanpoika Philoktetes oli kuolevalta Herakleelta saanut tämän jousen ja nuolet, jotka eivät koskaan erehtyneet päämäärästään. Kun sitten kreikkalainen laivasto Agamemnonin johdolla purjehti Troiaa kohti, oli Philoktetes mukana laivoineen; matkan varrella pysähdyttiin toimittamaan uhria, ja tämän toimituksen aikana pisti myrkyllinen käärme häntä jalkaan. Kun tuon pahan haavan haju vaivasi tovereita ja haavoittuneen valitushuudot häiritsivät uhritoimitusta, antoivat Atreuksen pojat ja Odysseus laskea nuoren miehen maihin Lemnos-saaren asumattomalle ja kolkolle rannalle. Niin kului kymmenen vuotta. Philoktetes eleli edelleen Lemnoksessa, hyljättynä ja tuskien kalvamana, ja hänen entiset toverinsa piirittivät edelleen Troiaa; Akhilleus oli jo kaatunut ja Aias tuhoutunut oman kätensä kautta. Silloin eräs tietäjä ilmoitti, että Troiaa ei voida valloittaa ennenkuin kaksi ehtoa on täytetty. Ensiksikin on Philoktetes haettava Lemnoksesta, sillä vain jos hän Herakleen aseilla taistelee Troiaa vastaan, voidaan tämä valloittaa. Ja toiseksi oli Akhilleuksen pojan Neoptolemoksen tultava Troiaan ja isänsä aseilla otettava osaa ryntäykseen. Niin tapahtuikin. Neoptolemos ja Philoktetes tuotiin kreikkalaiseen joukkoon. Jälkimäisen haavan paransi sotajoukon lääkäri, hän löi Pariin kaksintaistelussa, ja nuoret sankarit jakoivat kunnian Troian lopullisesta kukistamisesta.

Sophokles on tragediassaan käsitellyt vain lyhyttä kohtausta tästä tarusta, niinkuin aikaisemmin Aiskhylos ja Euripides hävinneissä Philoktetes-draamoissaan: kertomusta siitä, kuinka Philoktetes saadaan tulemaan inhoamiensa toverien avuksi. Jo Aiskhyloksen draamassa uskotaan Odysseuksen tehtäväksi suostutella ja noutaa sankari, joka vihasi juuri häntä kaikista enimmän; Sophokles kehittää juonta edelleen panemalla mielevälle Odysseukselle avustajaksi Neoptolemoksen, Akhilleuksen urhean ja ritarillisen pojan.

Siirrymme siis Lemnoksen karulle rannikolle. Odysseus ja Neoptolemos ovat juuri nousseet maihin; edellinen huomauttaa, ettei hän ilman hengenvaaraa voi kohdata Philoktetesta, ja laatii senvuoksi seuraavan suunnitelman. Neoptolemoksen on ilmaistava itsensä Philokteteelle, mutta uskoteltava jättäneensä kreikkalaisen sotajoukon jouduttuaan riitaan Atreuksen poikien ja Odysseuksen kanssa, jotka vastoin lupaustaan olivat pidättäneet häneltä hänen isänsä aseet; sitten, tilaisuuden sattuessa, hänen on viekkaudella anastettava sankarilta hänen jousensa ja nuolensa. Nuoren miehen rehellisyys nousee tätä ehdotusta vastaan: hän on valmis käyttämään väkivaltaa, mutta ei tahdo antautua petokseen. Silloin Odysseus osoittaa, kuinka mahdotonta on väkivallalla voittaa miestä, jolla on hallussaan Herakleen aseet, ja huomauttaa, että Philokteteen läsnäolo sotajoukossa on Troian valtauksen ja Neoptolemoksen omien mainetöitten ehtona. Nuorukainen suostuu vastahakoisesti, ja Odysseus katoaa näyttämöltä.

Nyt tulee Philoktetes näkyviin. Hän on iloinen kuullessaan äidinkieltään, ja vielä suuremmaksi tulee hänen ilonsa, kun hän saa tietää että Akhilleuksen poika on hänen edessään. Hän kuvailee tälle kymmenvuotisia kärsimyksiään, saa puolestaan kuulla Odysseuksen keksimän valhejutun, ja vannottaa Neoptolemosta ottamaan hänet mukanaan kotiin. Tämä antaa suostumuksensa, mutta silloin lähestyy äkkiä kaksi miestä, kaksi Odysseuksen lähettämää merimiestä, joista toinen on puettu kiertäväksi kaupustelijaksi. Tämä sanoo tulevansa varoittamaan: kreikkalaiset sotapäälliköt ovat lähettäneet ajamaan takaa Neoptolemosta, ja Odysseus ja eräs toinen sankareista on saanut tehtäväkseen ottaa vangikseen Philokteteen. Kun Philoktetes kuulee olevansa vainottu, innostuu hän vieläkin enemmän jättämään saaren, ja hänen myötätuntonsa Neoptolemosta kohtaan kasvaa, kun hän kuulee että samat viholliset vainoavat tätäkin.

Mutta nyt sattuu eräs noita useasti uudistuvia kouristuskohtauksia, jotka kuuluvat hänen tautiinsa, ja ennen tainnoksiinmenoaan hän jättää jousen ja nuolet Neoptolemokselle, jotta ne eivät joutuisi hänen vihollistensa käsiin; nuori mies ottaa ne vastaan pysyen vilpillisessä tarkoituksessaan. Lopuksi Philoktetes vannottaa uutta ystäväänsä olemaan hylkäämättä häntä. Nyt alkaa Neoptolemos tuntea syvää ja todellista sääliä; hän lupaa ettei jätä sairasta ja vahvistaa lupauksensa kädenlyönnillä. Philoktetes vaipuu horroksiin.

Kun hän taaskin herää tajuntaan, ei Neoptolemos enää voi jatkaa ilveilyään. Häpeä ja katumus polttavat häntä, hän tunnustaa arvottoman viekkautensa ja ilmaisee totuuden Philokteteelle. Tämä vaatii kohta jousta ja nuolia, mutta Neoptolemos kieltäytyy antamasta niitä takaisin. Philoktetes ilmaisee nyt epätoivoansa ja vihaansa; milloin hän rukoilee Neoptolemosta, milloin syytää tälle moitteita ja herjauksia. Tämä seisoo neuvottomana, säälin ja häpeän vallassa, ja katsojasta tuntuu, että hän jo on valmis antamaan aseet takaisin, kun Odysseus äkkiä hyökkää piilopaikastaan estämään häntä.

Nyt tahtoo Philoktetes heittäytyä kalliolta alas, mutta Odysseuksen käskystä hänet sidotaan. Hän jääköön kernaasti Lemnokseen — selittää tämä — kunhan vain hänen aseensa tulevat sotajoukkoon; löytyneehän siellä miehiä, jotka osaavat käyttää niitä. Odysseus ja Neoptolemos etenevät laivoja kohti päästettyään Philokteteen taas vapaaksi. Tämä on jo hävinnyt luolaansa, kun Neoptolemos kiireissään palaa, kintereillään Odysseus, joka kysyy häneltä mitä tämä äkillinen temppu merkitsee. Nuori mies, jonka sielussa oikeamielisyys ja kunniantunto ovat voittaneet, selittää aikovansa jättää Philokteteelle tämän oikeudenmukaisen omaisuuden. Odysseus koettaa saada hänet luopumaan aikeestaan, mutta kun mikään ei auta, poistuu hän lausuen uhkauksia.

Neoptolemos huutaa Philoktetesta, ja tämä tulee esiin, kysyen mitä uusia ansoja hänelle nyt on pantu. Vastaukseksi ojentaa Neoptolemos hänelle jousen ja nuolet. Odysseus, joka vain on jäänyt väijyksiin läheisyyteen, syöksyy ottamaan aseet takaisin, mutta vain Neoptolemoksen väliintulo estää häntä tulemasta ammutuksi. Hän katoaa nyt eikä enää tule näkyviin. Neoptolemos koettaa vielä kerran suostutella Philoktetesta tekemällä selkoa ennustuksesta, joka koskee hänen parantumistaan ja osuuttaan Troian valtaukseen. Philoktetes epäröi hetkisen, hän tekisi kernaasti ystävälleen mieliksi, mutta ei voi olla yhteistyössä verivihollistensa kanssa, ja hän pyytää Neoptolemosta nyt vain täyttämään lupauksensa ja viemään hänet kotiin.

Tämä suostuu, ja nuoren ystävänsä käsivarren tukemana Philoktetes alkaa kävellä rannalle päin. Mutta nyt näyttäytyy ylimaailmallinen ilmestys: Herakles. Hän ilmoittaa jumalten tahdon olevan, että Philoktetes, taudistaan parantuneena, kaksintaistelussa surmaa Pariin ja yhdessä Neoptolemoksen kanssa valloittaa Troian. Tämä jumalainen sanoma saa Philokteteen taipumaan. Hän sanoo hyvästit Lemnokselle ja kulkee Neoptolemoksen kanssa laivoja kohti. —

Kuten edellisessä tragediassa on tässäkin huomattu Euripidesta muistuttava piirre siinä, että sankarin kärsimysten kuvaus useammin kuin kerran lähentelee realistista ja patologista, ja vielä selvemmin ilmenee Euripideen vaikutus draaman loppukohtauksen jumalaisessa ilmestyksessä; tämä, tragediankirjoittaja nimittäin usein ratkaisee murhenäytelmäinsä monisäikeisen juonen antamalla jonkun yliluonnollisen olennon sekaantua asiaan. Että Herakleen esiintyminen merkitsee rakenteellista heikkoutta, siitä ei ole epäilystäkään, mutta voi hyvin ymmärtää, kuinka tällaisen keinon käyttäminen on houkutellut runoilijaa. Sellaisena kuin hän oli kuvannut Philokteteen, ei tämä voinut suostua sopimaan verivihollistensa kanssa, ja kuitenkin täytyi tragedian päättyä siten, että hän lähti sotajoukkoon Troian edustalle: niin vaati yleisesti tunnettu satu.

Mutta kaikesta tästä huolimatta on tällä harvinaisella juoninäytelmän ja luonnedraaman yhdistelmällä aito sophoklesmainen hohde. Philoktetes on Sophokleen selvimpiä ja perinpohjaisimmin kuvattuja luonteita, sielullisesti hienommin piirretty kuin Aias, jonka kanssa hänellä on useitakin vertailukohtia. Hänen tahdonvoimansa, hänen ylpeytensä, sensijaan että olisi taipunut tai murtunut, on vain karaistunut kymmenen vuoden keskeytymättömissä kärsimyksissä, ja runoilija antaa niiden nyt joutua kovimpaan koetukseen mitä ajatella voi. Ilman epäluuloa hän avaa sydämensä vanhan aseveljensä pojalle ja uskoo tälle ainoan omaisuutensa, aseensa. Sitten hän huomaa joutuneensa häpeällisen petoksen uhriksi. Hänellä on valittavana joko käydä kohtaamaan nälkäkuolemaa tai unohtaa vääryydet, solmia rauha vihollistensa kanssa ja niittää katoamatonta kunniaa — ja hän ei epäröi hetkeäkään. Sitten tulee käytäntöön vieläkin harkitumman hieno keino. Hän saa kernaasti jäädä saarelle — sanotaan nyt — Odysseus on hänen jousellaan ja nuolillaan niittävä sen maineen, joka muuten olisi tullut hänen osakseen. Mutta turhaan: ei edes ajatus verivihollisen voitosta hänen omien aseittensa avulla saa häntä taipumaan. Vihdoin tulee vaarallisin kiusaus. Rehellisyys ja jalomielisyys ovat tehoisampia keinoja häntä vastaan kuin väkivalta ja viekkaus, ja kun Neoptolemos katuu vilpillisyyttään ja antaa hänelle takaisin aseet, silloin hän epäröi, joskin vain silmänräpäyksen. Mikään ihmismahti ei häneen pysty. Tarvitaan yliluonnollinen voima taivuttamaan häntä: jumalten tahtoa vastaan hän ei taistele, kohtalon päätökseen hän mukautuu.

Neoptolemoksen asettaminen tragediaan tekee sielullisen sisällön ja mielenkiinnon kaksinkertaiseksi: draamaan Philokteteen ylpeydestä ja lujuudesta kärsimyksessä liittyy vielä toinen, draama hyvän ja pahan taistelusta kunnianhimoisessa, mutta turmeltumattomassa nuorukaissielussa. Kunnianhimonsa houkuttelemana, viehättyneenä ajattelemaan sitä katoamatonta kunniaa, joka on tuleva hänen osakseen Troian valtauksessa, antautuu Neoptolemos käytettäväksi vilppiin, mutta nähdessään syvästi onnettoman sankarin kärsimykset hän tajuaa kavaltajatehtävänsä häpeän, ja hänen luonteensa oikeudentunto ja jalomielisyys pääsevät oikeuksiinsa.

Jyrkkänä vastakohtana näille luonteille on Odysseus, ja pitkä on välimatka häneen tuosta kauniin inhimillisestä Odysseus-haahmosta, jonka opimme tuntemaan »Aiaassa». »Philokteteessa» hän kohtaa meitä muodossa, joka näyttää olleen tavallinen myöhemmässä attikalaisessa tragediassa ja jossa viekkaus ja kavaluus ovat pääpiirteinä; hän on tunnoton juonienpunoja, joka ei häikäile mitään keinoja saavuttaakseen päämäärän, jonka on asettanut itselleen.

Silmiinpistävä on se vähäinen osa ja merkitys, joka tässä tragediassa on varattu koorille. Siinä on vain yksi koorilaulu varsinaisessa merkityksessä; kooriosilla on usein vuoropuhelun luonne, ne ovat monasti lyhyehköjä vuorolauluja, ja syvempiä mietelmiä ja jälkikatsauksia ei ensinkään ole keskeyttämässä toimintaa. Koorilla itsellään ei ole mitään korkeampaa tehtävää; sen muodostaa joukko merimiehiä Neoptolemoksen laivasta, se palvelee häntä ja toimittaa hänen asioitaan. Niin pitkälle olemme siis nyt tulleet tragedian kehityksessä että, koori — vanhimpien tragediojen ydin ja pääasia — on vain merkityksetön surkastuma.

Eräässä toisessa kohdin »Philoktetes» ei ainoastaan eroa useimmista säilyneistä antiikin tragedioista, vaan sotii koko sitä käsitystä vastaan, mikä meillä tavallisesti on murhenäytelmästä, vanhasta tai nykyaikaisesta. Tavallisestihan ajattelee tragedian päättyvän sankarin perikatoon, mutta tässä on meillä esimerkki siitä, että se ei ollut mikään ehdoton sääntö antiikin tragedioille; »Philoktetes» tosin on murhenäytelmä siinä mielessä, että se kuvailee surua ja kärsimystä, mutta se päätyy onnelliseen loppuun.

Jos »Elektra» joka suhteessa on luonteenomainen Sophokleen kovalle, keskimäiselle tyylille, edustaa »Philoktetes» taas erinomaisesti hänen viimeistä kehityskauttaan, yksinkertaisuuden, luonnollisen ilmeikkyyden aikaa. Tunteitten ja tapausten aaltoilun kuvailemisessa ei ilmene mitään pingoitettua eikä teennäistä; kaikki kehittyy luonnollisesti, kaikki ikäänkuin lankee itsestään. Harvinaisen ilmavaa runoutta henkii tuo tuulinen maisema autiolla saarella, sen lähteet ja niityt, rantakalliot ja kukkulat ja tulivuoret. Ja lähteensilmän tavoin kumpuaa runo raikkaana, kristallikirklcaana ja laulavana.

VII. Antigone.