Part 3

Nyt astuu koori sisään laulaen. Sen muodostaa Aiaan seurue, merimiehiä ja sotureita Salamiista, jotka ovat samalla kertaa hänen palvelijoitaan ja uskottujaan; heidän menestyksensä riippuu hänestä, hänen onnensa tai onnettomuutensa on myöskin heidän. He ovat kuulleet tuon hirvittävän huhun, mutta tahtovat nähdä siinä valheellisia parjauksia, joita sankarin viholliset ovat levittäneet; jos hän todella olisi tehnyt tuon työn, on se tapahtunut jonkun vihastuneen jumalan yllytyksestä, ei koskaan vapaaehtoisesti. Että hän pysyttelee sisällä teltassa, antaa huhulle lisää ravintoa: astukoon hän senvuoksi ulos ja pesköön itsensä puhtaaksi.

Ulos ei astu Aias, vaan Tekmessa, hänen sotasaalis-puolisonsa, pienen Eurysakeen äiti. Hän kuvailee koorille sankarin tekoa, mutta lisää että mielenvikaisuus on jo parantunut, että hän on herännyt järkiinsä. Nyt kuuluu Aiaan tuskanhuutoja teltasta, Tekmessa avaa oven, ja sisällä näkyy sankari keskellä teurastettua karjaa. Tekmessan ja koorin lohdutuksiin hän vastaa valitushuudoin ja epätoivon purkauksin. Hän tietää olevansa jumalten vihaama, vastustajain vahingonilon ja sotajoukon suuttumuksen esine; ei edes kotona voi hän saada turvapaikkaa, sillä koskaan ei hän astu vanhan isänsä silmäin eteen kunnia tahrattuna. Vain yksi tie on avoinna: parempi kuolla kuin elää kunniatonna. Kun Tekmessa kuulee tämän, ahdistaa hän Aiasta epätoivoisin rukouksin. Aias on hänen kaikkensa; kun tätä ei enää ole, odottaa orjuuden osa häntä ja pientä Eurysakesta. Silloin Aias kysyy poikaa ja ottaa hänet käsivarsilleen lausuen helliä jäähyväissanoja — koko tämä kohtaus muistuttaa elävästi Hektorin ja Andromakhen jäähyväisiä Iliaassa.

Kun Aias on vetäytynyt takaisin telttaansa, virittää koori taaskin laulun. Salamiiseen liitävät ajatukset, mainehikkaaseen kotisaareen, joka onnellisena lepää kaukana aaltojen keskellä, kun Aias on syösty onnettomuuteen ja suru pian tulee kohtaamaan hänen iäkkäitä vanhempiaan. Mutta nyt näyttää siltä kuin olisi koorin valitus ennenaikainen: sankari tulee ulos ja selittää muuttaneensa mieltä, Tekmessan rukoukset ovat pehmentäneet hänen tahtonsa karaistuneen teräksen. Miekan, joka hänellä on kädessä, aikoo hän haudata maahan, ja vihansa Atreuksen poikia kohtaan hän tahtoo unohtaa; nyt hän lähtee meren rantaan puhdistautumaan.

Kas — vallat suuret, peljättävät ylhäiseen alistuu järjestykseen. Talvi tuiskusää suvea saapumast’ ei estä satoisaa, yö väistyy päättäin retken pitkän, verkkaisen, kun valkovarsoillaan jo ajaa aurinko; ja tuulten tuimain herkee hengitys ja suo ulapan uinahtaa; ei uni kaikkivaltias iäksi kahlitse, vaan päästää vallastaan. Kuink' emme oppis malttamaan siis me?

Aias poistuu ja koori riemuitsee; se tanssii ilosta ja rukoilee Pania, iloisen ja vallattoman tanssin jumalaa. Mutta ilo ei ole pitkäaikainen. Sanantuoja saapuu ja kysyy Aiasta; tämän veli Teukros, joka hiljan on palannut partioretkeltä, on saanut varoituksen Kalkhas-tietäjältä. Jos vain sankari saadaan pysymään teltassaan tämän päivän, on hän pelastettu, sillä Athenan viha ei kestä kauempaa kuin tämän yhden päivän. Ja tietäjä on myös ilmaissut syyn sankarin onnettomuuteen — hänen ylimielisyytensä. Kun hän lähti sotaan ja isä kehoitti häntä voittamaan jumalten avulla, vastasi hän: »Jumalten avulla voi kuka tahansa voittaa, mutta minä aion saavuttaa voiton ilman heidän apuansa.» Ja kerran taistelussa hän sanoi Athenalle: »Jumalatar, auta toisia kreikkalaisia! Missä Aias seisoo, siinä ei rivi murru koskaan.» Tekmessa kutsutaan ulos, ja kaikki vaeltavat pois tähyilemään sankaria.

Nyt tapahtuu näyttämön muutos; paitsi tässä tavataan sellainen vain yhdessä säilyneistä Kreikan tragedioista. Näyttämö esittää nyt autiota seutua meren rannalla, ja siellä seisoo Aias miekkansa ääressä, jonka hän on työntänyt maahan kärki ylöspäin. Pitkässä yksinpuhelussa hän kääntyy jumalten puoleen. Pelastakoon Zeus hänen ruumiinsa joutumasta heitetyksi koirille ja petolinnuille antamalla Teukrokselle sanan hänen kuolemastaan; tehköön Hermes, varjojen saattaja, kuoleman nopeaksi ja kevyeksi, ja vaatikoot Erinyit verisen koston Atreuksen pojilta.

Sa, jonka vaunut taivaan jyrkänteitä vierivät, oi Aurinko, kun isieni maan sa näät, hepojas hetki kultasuitsin hillitse ja tuta kurja kohtaloni, kuoloni suo taaton vanhan, äidin murhetaakkaisen. Ah, koito tuo sen viestin konsa kuulla saa, hän voihkehellaan täyttää kaiken kaupungin! Mut turhaan tässä enää seison vaikertain, nyt, suotta viipymättä, toimeen viimeiseen! Oi Kuolo, Kuolo, tullos, käy mua katsomaan — mut ei, sun kanssas haastaa haudassa ma voin. Vaan sulle, päivän päilyväinen kirkkaus, ja sulle haastan, vaunuvälkky Helios, nyt kerran viimeisen, en sitten konsanaan. Oi valo, oi sa pyhä pohja Salamiin, perustus pettämätön lieden taattoisen, Ateena kuulu, armas heimokansani, te lähteet, virrat täällä, Troian tantereet, mua kauan ruokkineet, ma teitä tervehdin! Sanani tää on viimeinen. Täst’ edespäin vain varjoin kanssa Hadeen mailla haastelen.

Aias syöksyy miekkaansa. Tuntuu että tragedian nyt pitäisi olla päättynyt, mutta niin ei ole laita; nyt alkaa eräänlainen jatko, draaman toinen osa. Ensin astui koori sisään, jakautuneena kahteen puolikooriin, jotka kumpikin tahollaan ovat turhaan etsineet sankaria. Äkkiä kaikuu tuskan huuto: Tekmessa on löytänyt Aiaan ruumiin. Hän peittää hänet vaipalla, ja koori virittää valituslauluja. Nyt tulee Teukros paikalle. Hän lähettää Tekmessan hakemaan Eurysakesta, paljastaa Aiaan kuolleen ruumiin ja vetää miekan pois. Mutta samassa lähestyy Menelaos. Aiaan tarkoitus — sanoo hän — oli murhata sotapäälliköt; senvuoksi on hänen ruumiinsa jätettävä hautaamatta, ruuaksi meren linnuille. Teukros selittää tulevansa uhmaamaan kieltoa, ja kun uhkauksia ja herjauksia on vaihdettu, poistuu Menelaos. Nyt tulee Tekmessa pienen poikansa kanssa, joka asetetaan, uhrilahjoja käsissä, vartioimaan isän ruumista, sillä aikaa kun Teukros menee panemaan kuntoon hautaa. Koori valittaa kärsimyksiään ja vaivojaan Troian edustalla; suojaton on se nyt, kun poissa on Aias, turva yön kauhuja ja vihollisen nuolia vastaan; ah, jospa se Sunionin niemen ohi voisi ohjata purtensa kohti Ateenaa!

Teukros palaakin kohta, sillä hän on nähnyt Agamemnonin vuorostaan lähenevän. Nyt alkaa heidän välillään sanakiista, jonka keskeyttää Odysseuksen tulo. Kuultuaan kiistan aiheen lausuu tämä avoimesti mielipiteensä, osoittaen siinä puolueettomuutta ja jalomielisyyttä, joka jyrkästi eroaa Atreuksen poikain kiihkeydestä ja matalamielisyydestä. Aias oli hänen katkerin vihamiehensä — sanoo hän — mutta siitä huolimatta kreikkalaisen joukon mainioin sankari lähinnä Akhilleusta; hänen ruumiinsa häpäiseminen olisi rikos, sillä kuolleen vihollisen herjaaminen sotii jumalten lakia vastaan. Agamemnon ei ymmärrä sellaista mielen ylevyyttä, mutta jättää ratkaisun Odysseukselle ja poistuu.

Odysseus kääntyy Teukrokseen ja selittää nyt olevansa Aiaan ystävä yhtä suuressa määrin kuin ennen on ollut hänen vihollisensa sekä tarjoutuu olemaan apuna hautaamisessa. Teukros kiittää hänen oikeamielisyyttään ja jalomielisyyttään; hän on iloinen, jos Odysseus on läsnä hautajaisissa, mutta ei uskalla antaa hänen ottaa osaa itse toimitukseen, jottei vainaja vihastuisi. Odysseus mukautuu ja vetäytyy pois. Teukros määrää ryhdyttäväksi hautausvalmistuksiin. Aiaan ruumis nostetaan ylös ja kannetaan pois; omaiset ja salamiilaiset merimiehet kulkevat perässä.

* * * * *

Tämän draaman sommittelu on saanut osakseen ankaraa arvostelua. Se osa tragediaa, joka seuraa sankarin kuoleman jälkeen ja käsittää noin kolmannen osan koko näytelmää, on monen mielestä niin aiheeton, että siinä on tahdottu nähdä myöhäisempi lisäys. Tämä ei kuitenkaan ole todenmukaista, ja jos koettaa asettua antiikin kannalle, ei tämä jälkinäytös mitenkään tunnu niin aiheettomalta kuin ensi näkemältä luulisi.

Aias itse oli tietoinen siitä, että vihollisten kosto mahdollisesti tulisi kohtaamaan hänen kuollutta ruumistaan; hautaamiskielto on seuraus teosta, johtopäätös, jonka runoilija jo ennakolta on antanut katsojan aavistaa. Mutta toisaalta tiedetään mikä merkitys haudalla oli kreikkalaisille. Niin kauan kuin ruumis viipyi maanpäällä, ei vainaja ollut vielä kokonaan eronnut elävien piiristä, hänen sielunsa ei ollut vielä saanut astua varjojen valtakuntaan; vasta kun hänen tomunsa oli ikivanhojen hautajaismenojen mukaan laskettu maan poveen, oli vainajan satu päättynyt ja henki sai rauhan. Kysymys, saiko vainaja nauttia haudan rauhaa vai eikö, painoi yhtä raskaana, jopa raskaampana kuin kysymys elämästä ja kuolemasta. Ja ateenalaiselle runoilijalle ja ateenalaiselle yleisölle sai tämä kysymys aivan erikoisen merkityksen, kun puheena oli Aias. Tästä oli tullut attikalainen kansallisurho ja suojelussankari; yleisen kansanuskon mukaan hän oli ottanut osaa Salamiin taisteluun ja vaikuttanut onnelliseen päätökseen; hänestä johti eräs Attikan heimo nimensä ja muutamat ylhäisimmät perheet sukuperänsä. Tuliko hän asianmukaisesti haudatuksi vai eikö, oli kysymys, joka koski hänen sankariksijulistamistansa, hänelle Ateenassa omistetun kultin perusehtoa. Jos katsoo asiaa tältä näkökannalta, on Aias vielä elämästä erittyäänkin näytelmän päähenkilö, jonka kohtalo kuoleman jälkeen kiinnitti katsojain mieltä vähintään yhtä voimakkaasti kuin se hirvittävä tilanne, jossa hän sitä ennen oli ollut.

Ei mikään Sophokleen säilyneistä tragedioista liity niin läheisesti Homerokseen eikä ole saanut niin voimakasta vaikutusta Aiskhylokselta kuin tämä. Aiskhylolainen piirre tulee näkyviin ennen kaikkea draaman moraalissa, siinä syyllisyysaiheessa, joka on pantu tragediaan. Sama _hybris_, sama ylimielisyys, joka vie niin monta Aiskhyloksen sankaria perikatoon, kohdistaa myöskin Aiaaseen jumalten vihan, ja harvoin on vanha käsitys uhkamielen turmiollisuudesta saanut räikeämmän valaistuksen kuin siinä kohtauksessa, jossa Athena osoittaa mielenvikaista ja raivoavaa sankaria. Ylpeys on peruspiirre Aiaan luonteessa. Arkatuntoinen ja järkeä kuulematon ylpeys se muuttaa tuon ritarillisen miehen salamurhaajaksi, joka yön pimeydessä hiipii nukkuvien vihamiestensä telttaan. Ja kun hän sitten herää tietoisuuteen, masentuneena häpeästä ja nöyryytyksestä, niin taaskin ylpeys — mutta ylpeys paremmassa mielessä — käskee häntä kuolemaan mieluummin kuin elämään kunnia tahrattuna; hänelle ei merkitse enintä elämän pituus, vaan sen sisällys ja arvo. Hän kuolee taipumattomana ja vihaa vihollisiaan viimeiseen saakka, mutta olisi kuitenkin väärin nähdä vain teeskentelyä hänen maltillisissa sanoissaan kauniine kuvineen, jotka on lainattu luonnon vaihteluista; omaisien hyvästijättö on saanut syvät ja kenties unohdetut kielet väräjämään hänen sielussaan, ja hän jättää elämän jossain määrin sovitettuna ja kuuliaisena niille valloille, jotka ohjaavat maailmaa ja ovat määränneet hänen kohtalonsa.

Mutta vaikka sekä sisällyksessä että runo- ja kielimuodoissa tuntuukin jonkun verran Aiskhyloksen vaikutusta, on tällä tragedialla jo nimenomaisesti sophoklesmainen sävy. Siinä ei ole jälkeäkään Aiskhyloksen valtavasta paatoksesta, ja kun tämän kielellä vuoropuheluosissa usein on sama lyyrillinen luonne kuin koorilauluissa, on »Aiaassa» sitävastoin jyrkkä raja koorien lyyrillisyyden ja vuoropuhelun levollisemman, yksinkertaisen ja notkean sanonnan välillä. Niin jalo ja hillitty, niin luonnollinen on sävy Aiaan suuressa yksinpuhelussa, niin kokonaan vapaa kaikesta retoorisesta palautuksesta!

Aito sophoklesmainen luomus on myöskin tragedian Odysseus-haahmo. Eroten päähenkilön uhmailevasta soturinylpeydestä ja Atreuksen poikain kovista ja kiihkeistä päällikköluonteista on hän kokonaan _sophrosyne_, täynnä itsehillintää, malttia, viisautta; hänen ylevän mielensä pohjana on yhtä hyvin terävä järki kuin tunne. Hän tulee kokonaan näkyviin seuraavissa kauniissa ja surumielisissä säkeissä, joilla hän vastaa Athenalle, kun tämä näyttää hänelle Aiaan keskellä kurjuutta ja alennusta, ja jotka kuin väläyksessä ilmaisevat kreikkalaisen murhenäytelmän sisimmän olemuksen, niinkuin Aristoteles sen määrittelee: sen voiman puhdistaa mieltä herättämällä pelkoa ja sääliä.

On vihamieheni hän, mutta koito mies, iäksi polo-kohtaloonsa kahlittu. Ma kärsin hänen kerallaan enk’ aattele enemmän hänen osaansa kuin omaani: kaikk’ olemme, sen nään, vain unihaamuja tai tyhjää varjoa, muut' emme enempää.

V. Elektra.

Jätämme tragedian »Antigone» tarkasteltavaksi Oidipusdraamojen yhteydessä, joihin se sisällöltään kuuluu, ja siirrymme nyt näytelmään _Elektra_. Tätä näytelmää ei ole voitu varmasti ajalleen määrätä, mutta useista seikoista päättäen se on luettava säilyneitten draamojen keskimäiseen ryhmään. Sophokles on siinä käyttänyt tarkalleen samaa aihetta, jota Aiskhylos oli käsitellyt »Hautauhrissa»;' tulemme näkemään, kuinka suuresti erilainen on molempien kirjailijain ote aiheeseen. —

Varhainen aamu Atridein kuninkaanlinnan edustalla Mykenessä. Kolme miestä astuu näyttämölle: Orestes, hänen uskollinen ystävänsä Pylades sekä se vanha palvelija, joka Agamemnonin murhan tapahtuessa pelasti pikku Oresteen ja vei hänet Pyladeen isän Strophioksen luo, jossa hän sitten kasvoi. Palvelija osoittaa Oresteelle pääpiirteet maisemassa, joka aukeaa heidän eteensä heidän seisoessaan Mykenen linnavuorella, ja kehoittaa ystävyksiä viipymättä laatimaan suunnitelmansa. Orestes kertoo nyt, että Delphoin oraakkeli on käskenyt häntä yksinään rankaisemaan syyllisiä, ja hän on päättänyt menetellä seuraavalla tavalla. Ensin on vanhan palvelijan mentävä palatsiin ilmoittamaan, että hänet on lähettänyt eräs Aigisthoksen ja Klytaimestran ystävä Phokis-maakunnasta; hänen tehtävänään on tuoda sanoma, että Orestes tapaturman kautta on saanut surmansa Delphoin juhlaleikeissä. Sillävälin Orestes ja Pylades toimittavat uhrin Agamemnonin haudalla; sitten he ilmestyvät kuninkaanlinnaan kantaen uurnaa, jonka he sanovat sisältävän Oresteen tomun. — Nyt kuuluu äkkiä naisen valitusta sisältä talosta. Orestes on tuntevinaan sisarensa Elektran äänen ja tahtoo jäädä paikalleen, mutta palvelijan kehoituksesta vetäytyvät kaikki pois.

Orestes ei ole erehtynyt: se on Elektra. Tämä astuu ulos ja käy kuvailemaan kaikkea sitä parantumatonta surua ja voimatonta vihaa, joka on jäytänyt hänen sieluaan pitkinä päivinä ja unettomina öinä aina siitä hetkestä saakka, jolloin hänen äitinsä ja Aigisthos kirveellä halkaisivat Agamemnonin pään, »niinkuin puunhakkaajat kaatavat tammen». Ja hän huutaa manalan jumalilta apua ja kostoa, Oresteen pikaista paluuta, sillä hänen oma vastustusvoimansa on jo lopussa.

Nyt astuu koori sisään. Sen muodostaa joukko vapaasyntyisiä Mykenen naisia ja se edustaa yhteiskuntaa, joka suhtautuu myötätuntoisesti Agamemnonin lapsiin ja vain pakosta alistuu vallananastajien vihattuun hallitukseen. Se kääntyy Elektraan osaaottavin sanoin, ilmaisee inhoavansa hänen äitinsä rikosta; se lohduttaa häntä ja varoittaa antautumasta surunsa valtaan. Kyynelet ja valitukset eivät voi herättää Agamemnonia elämään, ne vain yhä enentävät vihollisten kiihkoa. Puolustaakseen esiintymistään kuvailee Elektra niitä olosuhteita, joissa hänen on pakko elää. Hänen asemansa isänkodissa on orjattaren. Hänellä on tuskin vaatteita panna ylleen, tuskin ruokaa syötäväksi. Ja aina hän on alttiina loukkauksille ja herjauksille. Äiti elää julkisesti yhdessä Aigisthoksen kanssa, joka istuu Agamemnonin valtaistuimella ja toimittaa uhreja sen lieden ääressä, jonka eteen kuningas kaatui murhakirveen iskusta; sensijaan että tuntisi katumusta, viettää Klytaimestra puolisonsa kuolinpäivää tansseilla ja ilouhreilla. Koori saa edelleen tietää, että Aigisthos ei ole kotona: tämä selittää, että Elektra on voinut poistua talosta.

Nyt tulee Elektran sisar Khrysothemis linnasta, käsissä uhrilahjoja. Hän moittii Elektraa tämän alituisista ja liioitelluista katkeruuden purkauksista; itse hän myöskin kärsii ja vihaa, mutta voimattomuus on opettanut hänelle varovaisuutta. Silloin Elektra alkaa kiivaasti herjata sisartaan. Tämä ryömiköön kernaasti murhaajaan edessä; Elektra ei kadehdi sitä palkkaa, jonka hän siitä niittää, elämää rikkaudessa ja ylellisyydessä. Khrysothemis sanoo puhuneensa vain varoittaakseen Elektraa: jollei tämä muuta mieltään, ovat Aigisthos ja Klytaimestra päättäneet lähettää hänet pois ja sulkea pimeään luolaan. »Tapahtukoon se pian, niin pääsen vapaaksi teistä kaikista» — huudahtaa Elektra, vihassaan asettaen sisaren murhaajain tasolle.

Khrysothemis tahtoo jatkaa matkaansa, mutta silloin Elektra kysyy minne hän kantaa uhrilahjojaan. Agamemnonin haudalle — sanoo hän — Klytaimestran käskystä, tämä kun on säikähtänyt erästä unta: hän näki puolisonsa palaavan ja istuttavan kuninkaansauvansa lieden ääreen, ja katso, sauvasta puhkesi viheriöivä oksa, joka varjosti koko Mykenen. Nyt rohkaisee Elektra taaskin mielensä ja käskee sisartaan heittämään pois Klytaimestran uhrilahjat ja sensijaan laskemaan haudalle toisia, heidän omiaan, sekä huutamaan avuksi isän henkeä. Khrysothemis taipuu.

Laulussa, jonka koori nyt virittää, selitetään uni onnelliseksi enteeksi. Oikeus valvoo; Agamemnonin henki ei ole unohtanut vääryyttä; verisellä kuparikirveellä on hyvä muisti; koston jumalatar lähenee ja ojentaa tuhannet käsivartensa kohti syyllisiä. Kun laulu on kaikunut loppuun, astuu Klytaimestra ulos palvelijattaren seurassa, joka kantaa uhrilahjoja. »Vai niin, sinä juoksentelet vapaasti ympäri, kun Aigisthos on poissa» — tämä on hänen tervehdyksensä, kun hän huomaa tyttären. Ja hän koettaa todistella syyttömyyttään: Agamemnonin murha oli oikeutettu kosto, rangaistus Iphigeneian uhrikuolemasta. Elektra puolustaa isäänsä: pakosta, vasten tahtoaan oli hän uhrannut tyttärensä. Klytaimestran teko oli inhottava rikos, ja jos hän itse olisikin pitänyt sitä oikeutettuna kostona, kuinka hän saattoi puolustaa sitä että hän edelleen vietti yhdyselämää murhaajan kanssa hyljeksien ja pidellen pahoin omia lapsiaan? Viha äitiä kohtaan leimahtaa ilmiliekkiin; hän tunnustaa että hän olisi valmis auttamaan Orestesta hänen verisessä kostossaan. Klytaimestra käskee häntä vaikenemaan ja kääntyy Apollonin puoleen, jonka alttari seisoo talon edessä; täyttäköön Apollon unen, jos se oli hyvä enne, ja kääntäköön sen hänen vihamiehiinsä, jos se oli huono. Ja hänellä on vielä yksi rukous, jota hän ei uskalla lausua, mutta jumala ymmärtää häntä kyllä...

Nyt saapuu vanha palvelija valepuvussa ja tuo tiedon Oresteen kuolemasta kuvaillen, kuinka tämä oli joutunut onnettomuuden uhriksi Delphoin vaunukilpa-ajoissa. Hänen runneltu ruumiinsa poltettiin roviolla; kaksi Phokiin miestä on matkalla tuoden hänen tuhkaansa. Klytaimestran sielussa taistelevat riemu ja tuska ylivallasta, sillä äidintunteet eivät vielä ole kokonaan tukehtuneet hänen rinnassaan. Mutta ilo voittaa pian, ja hän ilmaisee sen avoimesti. Nyt hän on vihdoinkin vapaa siitä tuskasta, siitä tilinteon pelosta, joka öin ja päivin on pitänyt häntä vallassaan, nyt hän voi elää levossa ja turvassa! Ja pilkaten Elektran surua hän saattaa sanantuojan linnaan. Elektra päästää epätoivonsa vapaasti valloilleen, koorin turhaan koettaessa lohduttaa häntä.

Mutta nyt tulee Khrysothemis sisään, hengästyneenä ja ilosta säteilevänä. Isän haudalta on hän löytänyt tuoreita jälkiä maitouhrista, ja kummulla oli kukkia ja hiuskiehkuroita. Kukaan muu kuin Orestes ei ole voinut panna näitä uhrilahjoja haudalle; hän on siis läheisyydessä! Suruissaan ja säälien särkee Elektra hänen harhaluulonsa: Orestes on kuollut, ja joku on kenties tahtonut kunnioittaa nuorukaisen muistoa koristamalla hänen isänsä hautaa. Ja nyt hän tekee epätoivoisen päätöksen ottaa koston omiin käsiinsä. Tahtooko Khrysothemis auttaa häntä? Mutta tämän mielestä suunnitelma on mieletön ja mahdoton ja johtaisi varmaan perikatoon ja kuolemaan; varoittavin jäähyväissanoin hän jättää sisaren ja menee taloon. Koorilaulu, joka nyt seuraa, ilmaisee surua sisarten erimielisyydestä ja ylpeyttä Elektran sankarillisuudesta.

Nyt lähestyvät Orestes ja Pylades kahden palvelijan seuraamina, joista toinen kantaa uurnaa. He kysyvät Aigisthosta, ja neuvottuina Elektran luo he ilmoittavat tälle tuovansa mukanaan Oresteen tomun. Elektra pyytää tätä, ja uurna käsissään hän tulkitsee suruaan kauniissa yksinpuhelussa. Ajatuksissa hän palaa veljen lapsuuteen, kuvaa sitä hellyyttä, joka yhdisti heitä, toiveita, joita hän kiinnitti Oresteeseen ja jotka nyt luhistuivat; ei edes viimeistä palvelusta hän saanut tehdä veljelleen, vieraat kädet pystyttivät rovion ja kokosivat hänen tuhkansa. Niinkauan kuin hän oli elävien joukossa, jakoi Elektra kaiken hänen kanssaan, nyt oli hänellä vain yksi toive, saada kuolla ja jakaa hänen hautansa.

Orestes tulee liikutetuksi ja hillitsee itseään vaivoin. Ja nyt seuraa verrattoman kaunis vuoropuhelu, jonka aikana hän vähitellen herättää Elektrassa ihmetystä ja toiveita sekä vihdoin ilmaisee itsensä näyttämällä isänsä sinettisormuksen. Elektra heittäytyy veljensä syliin ja puhkeaa riemuun, mutta Orestes kehoittaa häntä varovaisuuteen. Pian tulee myöskin vanha palvelija ulos ja moittii heidän ajattelemattomuuttaan; jollei hän olisi pitänyt vahtia ovella, olisi koko salaisuus tullut ilmi. Kun Elektra saa tietää, kuka tuo vanhus on, tervehtii hän häntä perheen pelastajana. Mutta vanhus kiirehtii: nyt on tullut toimimisen hetki, nyt on Klytaimestra yksinään palatsissa. Orestes ja Pylades menevät sisään palvelijan seuraamina, ja lausuttuaan lyhyen rukouksen Apollonille seuraa Elektra heitä. Koori laulaa lyhyen laulun. Nyt on kostaja saapunut, nyt ovat Erinyit astuneet talon kynnyksen yli.

Elektra astuu ulos ja kertoo koorille että Orestes ja Pylades ryhtyvät toimimaan; Klytaimestra pitelee tuhkauurnaa ja kostajat seisovat vieressä. Silloin kaikuu kuolinhuuto. »Voi minua, olen lyöty!» — huutaa Klytaimestra sisällä palatsissa. »Lyö häntä vielä kerran, jos voit!» — huutaa Elektra takaisin. Nuorukaiset tulevat ulos, ja Orestes kuuluttaa: »Kaikki on hyvin talossa, jos Apollonin oraakkeli puhui totta.»

Nyt lähestyy Aigisthos; nuoret miehet menevät sisään. Hän on iloinen, sillä hän on kuullut huhun Oresteen kuolemasta; ja hänen ilonsa yhä suurenee, kun hän Elektralta saa kuulla, että muukalaiset ovat tuoneet kuolleen ruumiin mukanaan. Avattakoon palatsin ovet — käskee hän — tulkoon Mykenen kansa itse saamaan varmuuden, että Orestes todella on kuollut, ettei heillä ole enää mitään toivoa. Ovet avataan. Huoneessa makaa peitetty ruumis, ja vieressä seisovat Orestes ja Pylades, miekat kätkettyinä vaippojen alle. Aigisthos vetää peitteen pois — ja näkee Klytaimestran. Hän tuntee nyt Oresteen ja ymmärtää, että koston hetki on tullut. Orestes tarttuu häneen ja laahaa hänet talon sisäosiin, jotta hän kuolisi samalla paikalla, jossa hän itse tappoi Agamemnonin. »Oi Atreuksen suku» — puhkeaa koori laulamaan — »kuinka monien kärsimysten kautta olet vihdoin saanut vapautuksen, kiitos sen teon, joka tänään suoritettiin!»

* * * * *

Verrattaessa Aiskhyloksen ja Sophokleen tapaa haahmoitella samaa traagillista aihetta, sattuu ennen kaikkea silmiin se eri valaistus, missä äidinmurha esiintyy heidän tragedioissaan. Aiskhylokselle merkitsee tämä uutta ja pelottavaa rikosta, joka vuorostaan vaatii kostoa ja rangaistusta. Järki hämärtyneenä, kauhunäkyjen ahdistamana syöksyy Orestes hänen näytelmässään pois, ja koorin viimeiset sanat kuuluvat: »Kuinka tämä on päättyvä? Koska tyyntyy kirouksen viha?»