Part 2
Ja sitten kuningas saapuu näyttämölle, ympärillään sotilaita, voittomerkkejä ja vankeja, niiden joukossa Priamoksen kaunis tytär Kassandra, ja Klytaimestran tervehtimänä hän astuu isiensä linnaan. Vangittu troiatar jää näyttämölle. Hän on tietäjänainen; hänen tehtävänsä on valmistaa kooria tapahtuvaan verityöhön ja asettaa teko oikeaan yhteyteensä sen kirouksen kanssa, joka aina Atreuksen rikoksesta asti on painanut Argoksen kuninkaanlinnaa. Kaikki linnan hirvittävät muistot saavat ilmauksensa hänen hämärissä tietäjän-sanoissaan; se, mitä on tulossa, paljastuu hänen haltioituneelle kaukonäköisyydelleen. Vihdoin hänkin menee linnaan, vielä kynnyksellä vavahtaen niitä verihöyryjä ja sitä ruumiinhajua, jota hänen tietäjävaistonsa tuntee tulvahtavan vastaan. Hetkinen sietämätöntä jännitystä; sitten kuuluu Agamemnonin kuolinhuuto, ovet aukeavat, ja näkyviin tulee kuninkaan ja Kassandran ruumiit. Ja Klytaimestra itse astuu kooria kohti, julistaa riemuiten tekonsa, kuvaa kylmäverisesti itse murhakohtausta, pelottavana rikollisessa suuruudessaan; tämä oli korvaus Iphigeneian uhrikuolemasta!
Sarjan toinen osa,. »Hautauhri», tapahtuu samalla paikalla kuin edellinen, Argoksen kuninkaanlinnan edustalla, mutta siellä näkyy nyt hautakumpu, Agamemnonin hauta. Orestes, jonka Klytaimestra oli lähettänyt pois isän kotiintulon ajaksi, seisoo uskollisen ystävänsä Pyladeen kanssa haudalla ja toimittaa uhria, kun lähestyy kulkue mustapukuisia naisia; hänen sisarensa Elektra siinä koorin — talon palvelijatarten — kanssa tuo uhrilahjoja haudalle. Nuoret miehet piiloutuvat, mutta hiuskiehkura haudalla ja jäljet ilmaisevat Oresteen läsnäolon, ja järkyttävässä kohtauksessa ilmaisee hän itsensä sisarelle. Delphoin oraakkelin käskystä hän on tullut kostamaan isänsä kuolemaa, ja sisarukset tekevät murhasuunnitelman. Valepuvussa kolkuttavat nuorukaiset palatsin portille ilmoittaen tuovansa sanaa Oresteen kuolemasta. Sisällä linnassa surmaa Orestes ensin Aigisthoksen ja sitten Klytaimestran. Loppukohtaus muodostaa täydellisen vastineen edellisen tragedian lopulle: samoin kuin kuningatar siinä seisoo Agamemnonin ja hänen jalkavaimonsa ruumiitten ääressä, on tässä Orestes äitinsä ja hänen rakastajansa ruumiitten ääressä, kylmästi ja pilkallisesti herjaten vainajia. Mutta kun hän seisoo siinä, tapahtuu hänessä vähitellen muutos. Hän tuntee järkensä olevan pimenemässä, kauhunäyt ahdistavat hänen hämmentynyttä mielikuvitustaan. Hän näkee Erinyit, verikoston taipumattomat jumalattaret, mustine vaippoineen, kyykäärmeitä hiuksissa, ja kauhun vallassa hän syöksyy pois.
Nykyaikaiselle lukijalle on Oresteen henkinen sortuminen tyydyttävä päätös Atridein perhedraamaan. Meistä näyttää ristiriita ratkaisemattomalta: verikoston laki pakottaa Oresteen surmaamaan äitinsä, ja tunnonvaivat tuosta hirvittävästä rikoksesta syöksevät hänet mielenvikaan. Mutta tähän ei Aiskhylos voinut tyytyä. Hänen täytyy sovinnon tietä ratkaista ristiriita Apollonin ja Erinyitten välillä, Apollonin, joka edustaa verikoston periaatetta, ajaa Oresteen äidinmurhaan ja ottaa hänet suojiinsa, ja Erinyitten, jotka pitävät murhatun äidin puolta ja vaativat kostoa. Tätä kiistaa ja sen ratkaisua käsittelee kolmas tragedia, »Eumenidit», jossa Orestes joutuu olemaan sen taistelun tahdottomana esineenä, jota nyt jumalvoimat käyvät keskenään, Klytaimestran haamun yllyttäminä ajavat Erinyit Orestesta takaa. Tämä pakenee Ateenaan, jossa hänet asetetaan Athena-jumalattaren vastaperustetun tuomioistuimen eteen, Erinyit syyttäjinä ja Apollon puolustajana; pitkien neuvottelujen jälkeen vapauttaa hänet jumalattaren oma ääni, joka ratkaisee asian. Erinyit raivoavat, mutta Athena lepyttää heidät. Hän lahjoittaa heille pyhäkön Ateenassa, ja verenjanoisista kostottarista muuttuvat Erinyit nyt Eumenideiksi, »armollisiksi», »suopeiksi» jumalattariksi. Että tuomioistuimessa vapauttavat ja tuomitsevat äänet lankeavat tasan, näyttää tavallaan tehostavan sisäisen ristiriidan ratkaisemattomuutta. Mutta Athena edustaa ylevämpää siveysoppia, alkuperäinen verilaki joutuu korkeamman oikeuden alaiseksi, yksityisen kosto väistyy yhteiskunnan oikeudenkäytön tieltä.
Aiskhyloksen dramatiikkaa sanotaan usein kohtalotragiikaksi, mutta fatalisti tavallisessa merkityksessä ei Aiskhylos ole. Kohtalokäsite — _moira, ananke_ — ilmaisee hänen teoksissaan lähinnä välttämättömyyttä siinä mikä tapahtuu, tunnetta siitä että jokainen suuri ja kohtalokas tapaus on ehdoton seuraus aikaisemmin sattuneista tapauksista. Kohtalo merkitsee niinmuodoin usein sitä tilannetta, jonka ovat luoneet ihmiselle hänen omansa ja toisten teot ja jota vastaan on turha ponnistella. Tavallisimpia muotoja, joissa tämä kohtalo ilmenee Aiskhyloksella, on sukukirouksen perinnöllisyys, rikollisten taipumusten siirtyminen sukupolvesta toiseen, rikoksen kyky synnyttää uusia rikoksia. Vanhempain syyllisyys painaa myöskin lapsia, veri huutaa verta.
Toinen Aiskhyloksen murhenäytelmän kantava ajatus on tuo vanha helleeniläinen käsitys jumalattomasta ylimielisyydestä, rikollisesta uhmasta — _hybris_ —: joka saa ihmisen unohtamaan asemansa ja pyrkimään korkeammalle kuin sallittu on, mutta joka erehtymättä, ennemmin tai myöhemmin, tuo mukanaan rangaistusta ja kostoa. Jokainen voiman ja menestyksen ylimittaisuus sisältää vaaran; se ei uhmaa ainoastaan ihmisiä, vaan myös jumalia. »Persialaisissa» esitetään mahtavan vihollisvallan perikato seurauksena Xerxeen rikollisesta ylimielisyydestä. »Agamemnonissa» näyttelee sukukirous suurta osaa, mutta sen ohella kuninkaan ylimielisyys. Kun hän kotiin palatessaan antaa kunnioittaa itseään tavalla, joka ei sovi kuolevaiselle ihmiselle, kun hän Klytaimestran viettelemänä astuu purppuralle, joka on varattu vain jumalille, on tässä vertauskuva, joka sallii meidän katsoa tämän tragedian sisimpään tarkoitukseen. Useissa Aiskhyloksen koorilauluissa kaikuu puhtaasti monoteistinen sävel, ja yleensä antaa hänen maailmankatsomukselleen leiman usko jumalalliseen oikeuteen, maailman ja ihmiskunnan kehitykseen kohti korkeampaa moraalia ja korkeampaa kulttuuria.
Kaikessa on Aiskhylos runouden jättiläinen. Hän on yli-inhimillisten luonteinen luoja, ja hänen kielensäkin on valtavampaa ja väkivaltaisempaa kuin tavallinen runokieli. Hänen mestariteoksensa saivat aikaisemmat draamalliset kokeet häipymään unhoon, ja kaikelle dramatiikalle, joka myöhemmin on nähnyt päivänvalon, tuli niillä olemaan ohjeita-antava merkitys.
III. Sophokleen elämä ja toiminta.
Kun Aiskhylos jo oli seppelöity ja vanhentuva runoilija, tapahtui kerran että 30 vuotta nuorempi kilpailija voitti hänet. Ja antiikkinen perimätieto kertoo että kiihtymys teatterissa oli tällöin ollut niin suuri, vastakohta vanhan ja nuoren kannattajien välillä niin ankara, että palkintotuomareita ei voitu asettaa totutulla tavalla, vaan ratkaisu jätettiin Kimonille ja toisille sotapäälliköille, jotka juuri silloin olivat palanneet voitokkaalta sotaretkeltä. Tämä nuori mies, oppilas, joka oli kasvamaisillaan mestaria pitemmäksi, oli Sophokles, Sophilloksen poika.
Tiedot Sophokleen syntymävuodesta horjuvat 497 a 495 välillä. Hän syntyi aivan lähellä Ateenaa, pienessä Zolonos Hippioksen kylässä, jota hän eräässä tragediassaan on niin kauniisti ylistänyt. »Valkohohteiseksi» voi Kolonos-kukkulaa vieläkin nimittää maan ja kallioperän valkean värin vuoksi, mutta meidän päivinämme se on autio ja alaston, huipullaan kahden rinnakkain lepäävän muinaistutkijan, saksalaisen ja ranskalaisen, valkeat hautapatsaat; satakielten kotipaikkaa, laakerilehtoja, oliivi- ja viinitarhoja, etsii lähimmästä ympäristöstä nyt turhaan. Mutta vähän etelämpänä Kolonos-alueella, suunnilleen siinä missä Platonin Akatemia sijaitsi, kostuttavat Kephisoksen vedet vielä tänään laajoja ja ikivanhoja oliivi-istutuksia, joitten holvien alla kevään kukat puhkeavat ja maa suviseen aikaan loistaa unikoista punaisenaan. Ja ryhmyisten runkojen ja hopeahohtoisten lehvistöjen takana kohoaa temppelivuori pyhäkköineen — verraton näky, vallitseva piirre maisemassa, jota ei Sophokleskaan unohda panna merkille.
Isältään, joka oli rikas teollisuuden harjoittaja, luultavasti asetehtaiden omistaja, sai Sophokles parhaan kasvatuksen, mitä siihen aikaan oli tarjolla. Hänen kehityksensä oli tyypillinen nuorelle yläluokan ateenalaiselle. Hän luki ahkerasti suuria kreikkalaisia runoilijoita ja sai soitannossa opetusta eräältä ajan kuuluisimmalta musiikkimieheltä; hän kykeni myöskin säveltämään musiikin koorilauluihinsa, ja kerrotaan että hän mielellään itse esiintyi sellaisissa osissa, joitten musikaalinen puoli oli vaativa. Tämän henkisen kasvatuksen ohella kävi huolellinen ruumiin kehitys; samoin kuin soitannollisissa kilpailuissa saavutti hän voittoseppeleen myöskin urheiluleikeissä. Perimätiedon mukaan juuri 15—16 vuotias Sophokles alastomana, lyyry kädessä, johti poikakooria, joka esiintyi Salamiin voiton kunniaksi, ja myöhemmin hän esiintyi eräässä omassa draamassaan palloalyövänä Nausikaana. Hevosiin ja hevosurheiluun näyttää hän voimakkaasti kiintyneen; hänen kotiseutunsa, joka ei suotta kantanut lisänimeä Hippios, oli tunnettu hevoshoidostaan. Kuten Aiskhylos näkyy silmissämme hopliittina, raskasaseisena Marathon-urhona, kuvittelemme Sophoklesta sitävastoin kernaasti ratsumiehen haahmossa.
Mutta mitä kaikkea sisältääkään se seikka, että Aiskhylos oli mukana taistelemassa Marathonin luona ja että Sophokles nuorena poikana otti osaa Salamiin voiton juhlimiseen? Edellinen oli mukana suuressa taistelussa, joka laski perustuksen Ateenan kukoistukselle, ja hänen tragedioissaan kuuleekin kaiun sodan pauhusta. Jälkimäinen oli nuorempaa sukupolvea, jolle persialaissodat olivat sankarillinen lapsuusmuisto, sukupolvea, joka säästyi vaivasta ja vaarasta, mutta sai olla mukana korjaamassa voiton hedelmiä. Sophokleen miehuusikä sattui attikalaisen kulttuurin suuruudenaikaan, jolloin Ateenasta tuli mahtavan merivaltaliiton pääkaupunki, Kreikan valtiollisen ja taloudellisen elämän keskipiste, ja samalla kreikkalaisen sivistyksen keskus. Se oli aika, jolloin Kimon ja Perikles ohjasivat Ateenan vaiheita, jolloin Iktinos rakensi Parthenonin ja Pheidias koristi sen veistoksillaan.
Uskottavat tiedot Sophokleen elämästä ovat hyvin niukat ja tarjoavat vähän ainehistoa »elämäkerralle». Sen tiedämme, että hän ei kieltäytynyt suorittamasta kansalaisvelvollisuuksiaan. Kerran hän toimi liiton rahastonhoitajana, ja kaksi kertaa hän täytti strategin, sotapäällikön, paikan; tässä asemassaan hän otti osaa sotaan Samosta vastaan, ja kerrotaan että »Antigone» oli se ansio, joka silloin hankki hänelle sotapäällikön valtuudet! Vielä elämänsä lopulla valittiin hänet kriitillisenä ajankohtana jäseneksi siihen kymmenen miehen neuvostoon, jolle uskottiin valtion korkein johto. Hän ei kuitenkaan näytä erityisesti kiinnittäneen mieltään näihin julkisiin tehtäviin eikä kunnostautuneen niiden suorituksessa: poliitikkona — niin kuuluu eräs senaikuinen arvostelu — hän ei ollut erikoisen taitava eikä tarmokas, tavallinen hyvä Ateenan kansalainen vain.
Uskonnollisiin menoihin oli Sophokleen suhde läheinen. Pappina hän palveli Amynosta, erästä lääketaidon jumalaa, jonka pyhäkkö oli Akropolis-kukkulan juurella, ja tässä asemassaan hän jollakin tavoin otti vastaan Asklepioksen, kun tämän kultti tuotiin Epidauroksesta Ateenaan; siitä hyvästä palveltiin häntä itseään kuolemansa jälkeen vuotuisilla juhlilla ja uhreilla Dexion »Vastaanottaja» nimisenä sankarina. Erääseen toiseenkin kulttiin oli hän läheisissä suhteissa, ja hän perusti »Muusain Thiasoksen», Runotarten seuran eli veljeskunnan.
Sophokleen ystävyyssuhteista tunnemme yhden: hän oli historioitsija Herodotoksen ystävä. Meille on säilynyt ensimäinen rivi elegiasta, jonka hän on kirjoittanut tälle, ja hänen tragedioissaan on luultu huomattavan vaikutuksia tämän historiateoksista. Hänen perhesuhteistaan omistamme muutamia antiikkisia tiedonantoja — osittain aika räikeäsisältöisiä — jotka eivät kuitenkaan ole uskomisen arvoisia; kaikesta päättäen ne ovat peräisin epäkunnioittavista ja karkeista sepitelmistä, joilla attikalaisen komedian oli tapana koristella suurten runoilijain elämäkertoja. Sen, mitä varmasti tiedämme hänen yksityiselämästään, voi lausua parilla sanalla. Sophokles oli naimisissa, ja hänen vaimonsa nimi oli Nikostrate; hänen poikansa lophon ja pojanpoikansa Sophokles nuorempi toimivat molemmat traagillisina runoilijoina. Jos — niinkuin muutamat kaskut tietävät — vakavat perheriidat olisivat synkentäneet hänen elämänsä iltaa, olisi kai se jälkimaininta, jonka hän sai samanaikuisilta runoilijoilta, kuulunut toisin; silloin kai huvinäytelmänkirjoittaja Phrynikos ei muutamissa säilyneissä riveissä olisi ylistänyt hänen samentumattoman onnellista elämäänsä.
Kaikista Attikan runoilijoista oli Sophokles attikalaisin. Ei ainoastaan siinä mielessä, että hänen personallisuutensa ja runoutensa kuvastaa attikalaista luonnetta niin kirkkaasti ja sekoittamattomasti, vaan myös siinä, että hän oli kiintynyt syntymäkaupunkiinsa lujemmilla siteillä kuin kenties kukaan muu. Kun Aiskhylos ja Euripides usein noudattivat vieraitten hallitsijain kutsua ja oleskelivat pitkiä aikoja ulkomaalaisissa ruhtinashoveissa — he kuolivatkin molemmat vieraalla maalla — ei Sophokles vapaaehtoisesti poistunut Ateenasta; vain kansalaisvelvollisuuden kutsuessa astui hän kotimaansa rajan yli. Ja erikoisesti hän oli mieltynyt aiheisiin attikalaisesta paikallistarustosta.
Antiikin yksimielisen todistuksen mukaan oli Sophokles harvinaisen sopusointuinen ja onnellinen luonne. Hän ei ollut mikään erakko, hän ei kuulunut niihin runoilijoihin, jotka vetäytyvät syrjään maailmasta ja ankarassa eristäytymisessä rakentelevat teoksiaan. Päinvastoin hän oli seuraelämän ja seurailon ystävä, eikä hän ollut vieras millekään antiikin elämännautinnolle, ei edes niille, joita meidän aikamme on vaikea ymmärtää ja antaa anteeksi. Hänen olemuksessaan — niin kertoo nimetön antiikkinen elämäkerta — oli sellainen viehätys, että kaikki rakastivat häntä ja kaikkialla. Eläen onnen ja menestyksen päivänpaisteessa ei hän koskaan oppinut tuntemaan kateutta eikä katkeruutta toisia kohtaan. Runotarten lemmikki, yleisön seppelöity suosikki, kaunis ja voimakas, hieno ja henkevä — sellaisena on Sophokles meille todella terveen ja sopusointuisen ihmisyyden ihanne. Ja sellaisena kohtaa hän meitä myöskin ihannoidussa antiikkisessa veistoksessa, joka nähtävästi on sen pronssipatsaan jäljennös, joka lähes sata vuotta runoilijan kuoleman jälkeen pystytettiin Ateenan Dionysosteatteriin. Siinä näemme miehen ikänsä täydessä kypsyydessä. Vartalo on kookas ja jalorakenteinen, kasvonpiirteet kauniit ja sielukkaat, samalla kertaa vakavat ja lempeät, katse syvä ja levollinen, hiukset ja parta kiharat ja hyvinhoidetut. Koko olemuksesta henkii se ominaisuus, jota kreikkalaiset kutsuivat nimellä _sophrosyne_: kohtuullisuus, itsehillintä, kaikkien ruumiin ja sielun kykyjen kultainen tasapaino.
Sophokles eli jumalten lemmikkinä, ja jumalten lemmikkinä hän kuoli. Loppuun saakka kestivät hänen sielunkykynsä murtumattomina, hänen luomisvoimansa heikentymättömänä; 90-vuotiaana hän erkani elämästä, vuonna 406, vähän ennen isiensä kaupungin lopullista kukistumista. Hänen kuolemansa oli keveä ja tuskaton, ja kotiseudun mullassa sai hän hautansa, jonka äärellä häntä palveltiin vuotuisin uhrein sankarina, puolijumalana.
* * * * *
Jos Aiskhylos on luonut kreikkalaisen tragedian, on se Sophokleen kautta saavuttanut teknillisen täydellisyytensä. Tärkein tämän teknillisistä uudistuksista oli epäilemättä se, että hän ratkaisevasti vapautti tragediat niiden sisäisestä yhtenäisyydestä trilogiassa. Aikaisemminhan oli ollut tavallista että ne kolme tragediaa, joilla jokainen runoilija kilpaili palkinnosta, muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden. Murhenäytelmää sellaista kuin Aiskhyloksen »Prometheus» voimme ymmärtää ainoastaan mikäli tunnemme kappaletta, joka seuraa sitä ja muodostaa sille jatkon, ja Oresteiassahan meillä on täydellinen trilogia, jossa eri murhenäytelmät tuntuvat näytöksiltä jättiläistragediassa. Tästä periaatteesta Sophokles luopui. Emme tiedä, että hän olisi kirjoittanut ainoatakaan yhtenäistä trilogiaa, ja hänen säilyneissä murhenäytelmissään on yksinomaan vapaan tragedian leima, ne muodostavat kukin erikseen päättyneen ja pyöristetyn kokonaisuuden. Tämä pitää paikkansa myöskin molempiin Oidipus-draamoihin nähden, jotka kuitenkin käsittelevät samaa tarua, saman ihmisen kohtaloita; ne ovat runoillut kukin erikseen, toisistaan riippumatta, ja esitetyt eri aikoina.
Triloginen sommittelu edellytti suuren yhtenäisen aatteen, joka yhdisti eri tragediat kokonaisuudeksi, mutta Sophokles ei ollut aaterunoilija niinkuin Aiskhylos. Toinen edellytys yhtenäisille trilogioille oli yksityisten näytelmäin verrattain yksinkertainen rakenne — muutenhan olisi ollut vaikeata hallita kokonaisuutta — ja tämä sepittämistapa oli siis esteenä rikkaammalle ja monimutkaisemmalle toiminnalle. Luopumalla siitä Sophokles saattoi tiivistää ja tehdä suppeammiksi tragediansa, saattoi vähentää lyyrillistä ja eepillistä ainesta ja antaa puhtaasti draamalliselle suuremman tilan.
Toinen keino tämän saman päämäärän saavuttamiseksi oli näyttelijäin luvun lisääminen — toimenpide, johon Sophokles ryhtyi. Aiskhylos oli tullut toimeen kahdella näyttelijällä, Sophokles otti käytäntöön kolmannen. Tämä uudistus on hänen täytynyt panna toimeen jo varhain, sillä mitään hänen säilyneistä tragedioistaan ei voi esittää vähemmällä kuin kolmella näyttelijällä, ja Aiskhylosta ei myöskään arveluttanut ottaa tässä suhteessa oppia nuorelta kilpailijaltaan: hänen viimeinen trilogiansa, Oresteia, on nimittäin kirjoitettu kolmelle näyttelijälle. Tämän uudistuksen kautta, joka teki mahdolliseksi monimutkaisemman draamallisen juonen, saavutti kreikkalainen tragedia teknillisen kehityksensä huippukohdan; tämän yli — kuten jo aikaisemmin on mainittu — ei näyttelijäin lukua lisätty. Näytelmässä voi kyllä olla useampia henkilöitä, mutta enemmän kuin kolme ei koskaan samalla kertaa ottanut osaa vuoropuheluun.
Paitsi näitä kahta suurta ja merkitsevää uudistusta luetaan Sophokleen ansioksi vielä muutamia vähemmän tärkeitä teknillisiä uudistuksia. Myöskin koorin jäsenluvun lisäsi hän 12:sta 15:een, ja näyttämöteknillisenäkin keksijänä ja uudistajana sanotaan hänen toimineen.
Antiikkisten lähteitten mukaan oli Sophokles sepittänyt noin 120 draamaa; hän oli tuotteliain Kreikan kolmesta suuresta tragediakirjailijasta, niinkuin hän myös oli menestyksestä rikkain, hän kun saavutti useampia voittoja kuin kukaan hänen kilpatovereistaan. Hänen sanotaan 24 kertaa voittaneen, s.o. saaneen ensi palkinnon, ja useita kertoja toisen; kolmannelle sijalle hän ei joutunut koskaan.
Sophokleelta on meille säilynyt seitsemän tragediaa, siis yhtä monta kuin Aiskhylokselta; lisäksi tulee joukko katkelmia, niiden joukossa puolet erästä satyyridraamaa, joka aivan hiljan on tullut päivänvaloon. Nuo seitsemän säilynyttä tragediaa muodostavat luultavasti valikoiman, jonka joku myöhäisantiikkinen filologi on laatinut ja joka hänen mielestään edustaa arvokkainta Sophokleen tuotannossa. Ikävä kyllä voidaan ainoastaan kolmen näytelmän syntymävuosi jokseenkin varmaan määrätä, kun taas toisten suhteen saa turvautua hypoteeseihin ja olettamuksiin, joiden perustana ovat epävarmat antiikkiset lähteet ja perinpohjaiset tragedian rakennetta, kielimuotoa ja runomittaa koskevat tutkimukset; luonnollista on että sellaisilla perusteilla ei ole päästy mihinkään ehdottomaan yksimielisyyteen tragediojen järjestysluvusta. Emme siis myöskään voi muodostaa niin selvää käsitystä Sophokleen draaman kehityksestä kuin Aiskhyloksen; tämä siitäkin syystä että hänen varhaisin runoilijakautensa ei ensinkään näytä olevan edustettuna valikoimassa. Itse sanotaan Sophokleen jakaneen kehityksensä kolmeen eri kauteen. Hän alkoi — niin kuuluu arvostelu — jäljittelemällä Aiskhyloksen mahtipontisuutta ja majesteettia; tässä kohden on tulkinta kuitenkin jonkun verran epävarma, kun teksti on vahingoittunut. Sitten seurasi hänen oman tyylinsä kova ja ankara, keinotekoinen kausi — viimeisen laatusanan voi kuitenkin vaihtaa teknillisesti täydelliseen, liiaksi muokkailtuun; kolmantena ja hänen omissa silmissään parhaana kautena hän saavutti koruttoman ja luonnollisen ilmeikkyyden. Hänen ensimäiseen, aiskhylolaiseen tyylikauteensa ei kuulu mikään säilynyt tragedia; opimme tuntemaan hänen draamallisen taiteensa molempien myöhäisempien kehityskausien ajalta.
IV. Aias.
Yleensä on tragedia _Aias_ yksimielisesti luettu Sophokleen vanhimpien säilyneiden murhenäytelmien joukkoon; muutamien mukaan se on vanhempi kuin »Antigone», toisten mukaan taas hiukan nuorempi. Tämän tragedian aihe on troialaisesta satupiiristä, mutta kuuluu samalla attikalaiseen paikallistarustoon; Salamiin saari oli liitetty Ateenaan, ja Aias, salamiilainen kuninkaanpoika, laskettiin Attikan heimosankareihin.
Aias, Telamonin poika, esiintyy Iliaassa kreikkalaisen sotajoukon suurimpana sankarina lähinnä Akhilleusta. Hän on päätä ja olkapäitä pitempi kaikkea muuta kansaa, hän on »turva Akhaijein»; hänet määrätään Akhilleuksen poissaollessa kaksintaisteluun Hektorin kanssa, hän suojelee Patrokloksen ruumista ja pelastaa aseman, kun Hektor ryntää kreikkalaista laivaleiriä vastaan ja valmistuu sytyttämään laivat tuleen. Hän on ruumiillistunut rohkeus ja velvollisuudentunto, harvasanainen ja itsepäinen urho. Hänen luonteensa on siis jo Homeros suurin piirtein kehittänyt valmiiksi, mutta se osa Aias-tarua, jolle Sophokles on rakentanut tragediansa ja joka kuvaa sankarin onnettomuutta ja kuolemaa, ei esiinny Iliaassa. Se on peräisin myöhemmästä kertomarunoudesta — sitä kosketellaan ohimennen eräässä Odysseian nuorimpia osia — ja sen mukaan syntyy Akhilleuksen kuoleman jälkeen Aiaan ja Odysseuksen välillä riita kaatuneen sankarin aseista. Riita ratkaistaan niin että Odysseus saa aseet, mutta Aias näkee tässä päätöksessä solvauksen, jonka jälkeen hän ei jaksa elää, ja aiheuttaa itse kuolemansa.
Tapahtumapaikkana Sophokleen tragediassa on Aiaan teltan edusta kreikkalaisten leirissä Troian lähellä. On aikainen aamu. Odysseus hiipii väijyen teltan ympärillä. Kun Athena-jumalatar yllättää hänet, sanoo hän vakoilevansa Aiasta, jonka epäillään yön aikana suorittaneen erään ilkityön. Kreikkalaisen sotajoukon karjalaumat on tavattu teurastettuina ja paimenet murhattuina; Aias on nähty yksinään kentällä verinen miekka kädessä, ja Odysseus on seurannut hänen jälkiään telttaan asti. Athena vahvistaa, että Aias on syyllinen, ja kertoo kuinka kaikki on tapahtunut. Suunniltaan katkeruudesta siksi että Akhilleuksen aseet oli tuomittu Odysseukselle, oli Aias yöllä hiipinyt ulos kostaakseen vastustajilleen, ennen kaikkea Odysseukselle ja Atreuksen pojille, mutta Athena vartioi heitä ja torjui vaaran. Hän lähetti Aiaaseen mielenhäiriön, niin että tämä hyökkäsikin karjalaumoihin uskoen vihollisten olevan siinä edessään; osan karjasta hän tappoi, osan laahasi mukanaan telttaan. Nyt kutsuu jumalatar Aiasta ulos, mutta asettaa niin että hän ei voi nähdä Odysseusta. Mielenvikainen sankari astuu ulos verinen ruoska kädessään ja kerskuu Athenalle teostaan: Atreuksen pojat hän on jo surmannut, Odysseus on sidottuna teltassa, ja hänet Aias aikoo piiskata kuoliaaksi. Kun Aias taas on kadonnut telttaansa, osoittaa jumalatar häntä Odysseukselle varoittavana esimerkkinä: niin käy ylimielisen, joka ei kunnioita jumalia. Mutta Odysseus tuntee sääliä vihollistaan kohtaan.