Part 6

Siinä lausunnossa, jossa Antigone viimeisen kerran harkitsee tekoansa ja kohtaloansa, on paikka, joka on herättänyt paljon huomiota ja väittelyä. Hän puolustaa siinä itseään yhtä uudella kuin yllättävällä tavalla. Vain siksi, että oli kysymys veljestä, hautasi hän Polyneikeen, sillä toista veljeä ei hän koskaan voinut saada; puolison tai lapsen vuoksi ei hän olisi uhmannut kieltoa, sillä hän olisi voinut mennä uusiin naimisiin tai saada uuden lapsen! Muiden muassa loukkaantui jo Goethe tästä ja lausui Eckermannille toivomuksensa, että jokin tutkija vakuuttavalla tavalla poistaisi koko tämän kohdan. Useat hellenistit ovatkin selittäneet nämä rivit Sophokleelle arvottomiksi ja epäperäisiksi; heistä on tuntunut mahdottomalta ajatella, että runoilija olisi antanut sankarittarensa alentua tuollaiseen viisasteluun puolustettuaan itseään niin kauniilla ja jalolla todistelulla. Asia ei ole kuitenkaan niin vähällä kuitattu: noin sata vuotta »Antigonen» esityksen jälkeen mainitsee Aristoteles juuri tätä kohtaa. Senvuoksi ovat monet sitä puolustaneet ja eri tavoilla selittäneet. Eräs aikamme etevimpiä hellenistejä näkee siinä suorastaan piirteen Sophokleen neroutta, kohdan, joka suuressa määrin lisää todellisuusvaikutelmaa; Antigone on vain seurannut vaistoaan eikä ole selvillä menettelytapansa syistä, hän ei tiedä kuinka puolustaisi itseään, hän ei osaa esittää järkisyitä, hän osaa vain tuntea. Tähän voi kuitenkin huomauttaa, että aikaisemmin olemme kuulleet hänen esittävän järkisyitä yhtä viisaasti kuin kaunopuheisesti. Toiset puolustajat katsovat asiaa toisin. Antigone antautuu kokonaan yhdelle tunteelle, yhdelle ajatukselle; puoliso ja äiti ei hän ole koskaan ollut, rakkaus veljeen täyttää hänet kokonaan; että se velvollisuus, jonka hän nyt on täyttänyt ja jonka puolesta hän on valmis uhraamaan elämänsä, myöskin tuntuu hänestä pyhimmältä kaikista, on psykologisesti oikein, ja siksi hän voikin vakuuttaa, hyvässä uskossa mutta kuitenkin vasten totuutta, että hän ei olisi tehnyt samaa lapsen tai puolison tähden. Useimpien korvissa lienee kuitenkin mainituilla säkeillä väärä sointi, mutta emme saa unhottaa, että kreikkalaiset olivat suuresti mieltyneet kaikenlaisiin dialektisiin viisasteluihin; eräänlaisia tämän kohdan vastineita tavataan niin Sophokleella kuin jo Aiskhyloksella. Ei voi muuta kuin yhtyä Goethen toivomukseen, niin vähän toiveita kuin onkin sen toteutumisesta. Olen maininnut tämän yksityiskohdan vain ollakseni lankeamatta ylistelyyn ja ihannoimiseen ja osoittaakseni, että Sophokleenkin marmorilla voi meidän näkökannaltamme katsoen olla pilkkunsa.

Oli miten oli — se muutos, joka on tapahtunut Antigonen mielentilassa ja ryhdissä, kun hän viimeisen kerran esiintyy näyttämöllä, kuuluu enimmin elävöittäviin ja tosiin piirteisiin, joita runoilija on sankarittarelleen antanut. Niin kauan kuin jännitystä kestää, ei hän heikkene silmänräpäykseksikään. Mutta kun tuomio on langennut, Kreon poistunut eikä hänellä enää ole ketään vastustettavanaan, silloin tulee hänestä vain hyljätty ja kuolemaantuomittu nainen, joka ikävöi sääliä ja myötätuntoa. Janoten ymmärtämystä, jäähyväissanaa, jäähyväiskatsetta, kääntyy hän kooriin, mutta vanhusten viittauksessa hänen tulevaan maineeseensa näkee hän vain pilkkaa: sellaisia sanoja ei hän ollut odottanut. Hän on valinnut kuoleman mieluummin kuin rakkausvelvollisuutensa pettämisen, mutta hänen lämmin verensä hyytyy sen edessä, hänen nuoruutensa riippuu kiinni elämässä, jonka rikkautta hän vain aavistaa. Se valitus, joka on hänen huulillaan, kun hän erkanee päivän valosta, ikäänkuin kruunaa hänen kauniin ihmisyytensä.

Myöskin Kreon on hienosti piirretty. Hän ei ole mikään tunnoton tyranni, mutta hänen ensimäinen hallitustoimenpiteensä on epäinhimillinen käsky, josta hän itsepintaisesti pitää kiinni, vaikka näkeekin mitä kauhistavia seurauksia se tuo mukanaan. Jouduttuaan kerran väärälle tielle ei hän osaa jättää sitä. Hän on väkivaltainen ja kiivas ja itsepäinen mies, mutta hän ei ole alhaisten eikä henkilökohtaisten vaikuttimien johtama. Valtion menestys vaatii hänen silmissään esivallan määräysten sokeata tottelemista, olivat ne sitten minkälaiset tahansa. Antigonessa, joka avoimesti uhmaa hänen määräystään, vieläpä ylpeilee teostaan, hän näkee anarkian ja kapinanhengen ruumiillistuneena; hänen vaikuttimiaan ei Kreon ymmärrä, sillä heidän ajatuksensa ja tunteensa liikkuvat aivan eri tasoilla.

Tragediat »Elektra» ja »Antigone» ovat muutamissa suhteissa vastineita toisilleen. Molemmat kohoavat muistomerkiksi voimakkaalle ja intohimoiselle naissielulle; molemmissa pitää sankaritar rakkaan vainajan puolta, toisessa isän, toisessa veljen; molemmissa on lujatahtoinen ja tekoihin pystyvä sisar asetettu vasten heikkoa sisarta. Mutta kuinka suuri onkaan sen ohella eroitus — toisaalla vihan tragedia, toisaalla rakkauden ja uhrautuvaisuuden! »Antigone» lienee uudempina aikoina ollut suosituin antiikin tragedioista, ja syystäkin: se on niistä kaikista yleisinhimillisin ja yleispätevin.

VIII. Kuningas Oidipus.

Siirtyessämme tragediaan »Kuningas Oidipus», joka näytelmäin sisäisen aikajärjestyksen mukaan tulee ensimäisenä Sophokleen Oidipus-draamoista, otamme siis pitkän askelen ajassa taaksepäin; Oidipus on kuninkaana Thebassa ja on vallan, onnen ja kunnian kukkuloilla. Näyttämö on sama kuin »Antigonessa»: paikka kuninkaanlinnan edustalla.

Vanhukset, nuoret miehet ja pojat, kaikki valkoisiin puettuina, ovat laskeneet oliivipuun oksia alttareille linnan edustalla sekä asettuneet niiden ympärille. Ovet avataan ja Oidipus itse astuu ulos; hän katselee vaieten ryhmiä alttarien ympärillä, ja sitten hän alkaa puhua, kääntyen vanhaan pappiin, joka on toisten johtajana. Savu-uhrit nousevat kaikkialla kaupungissa — sanoo hän — kuuluu hymnien ja valitushuutojen kohinaa; mitä kansa haluaa, tai mitä se pelkää? Pappi vastaa hänelle. Kaikki ikäkaudet ovat lähettäneet edustajansa kuninkaan luo, sillä maahan on iskenyt onnettomuus. Laihot näivettyvät pelloilla; laumat menehtyvät laitumille; vaimojen kohdun hedelmä on kuollut jo syntyessä. Ja kaupungissa raivoaa rutto. Kaikki ovat kiinnittäneet toiveensa Oidipukseen.

Kuningas vastaa, että kaikki tämä ei ole hänelle mikään uutinen; koko kaupungin kärsimys on patoutunut hänen hallitsijasieluunsa. Hän on itkenyt ja miettinyt, ja ainoaa keksimäänsä pelastuskeinoa hän on jo käyttänyt: lankonsa Kreonin hän on lähettänyt Delphoihin kysymään neuvoa Apollonin oraakkelilta. Oidipus on tuskin lopettanut puheensa, kun Kreon jo tuo vastauksen. Syynä Theban onnettomuuksiin on sovittamatta jäänyt verivelka, kaupungin ainoa pelastus on syyllisen maanpako tai kuolema; ja tämä syyllinen on se tuntematon mies, joka kauan sitten surmasi kaupungin hallitsijan Laioksen. Oidipus saa nyt kuulla, kuinka ryövärit hyökkäsivät kuninkaan ja hänen saattueensa kimppuun ja kuinka vain yksi seurueesta pääsi pakoon hengissä; ettei heti ryhdytty etsimään murhaajaa, johtui siitä että Sfinksi silloin vainosi maata ja hetken kauhu sai tapahtuneen jäämään unhoon. Oidipus lupaa ottaa asian omiin käsiinsä, hän kehoittaa lähetystöä poistumaan ja kutsuttaa koolle kansankokouksen.

Lähetystön ja Kreonin poistuttua astuu koori näyttämölle. Sen muodostaa tässä — kuten Antigonessa — joukko thebalaisia vanhuksia, se edustaa Theban kansaa, joka on kokoontunut neuvotteluun. Suuressa laulussa tulkitsee se hetken mielialaa: kauhua ja vastaheränneitä toiveita. Mikään uusi elämä ei orasta kentillä eikä kaupungin taloissa; hautaamattomia ruumiita makaa maassa levittäen ruttoa ympärilleen; nuoret vaimot ja valkohapsiset äidit kohottavat valitushuutoja jumalten alttarilla. Ja koori huutaa avukseen jumalia: Athenaa, Apollonia, Artemista, Dionysosta, Theban suojelusjumalaa.

Kun laulu on vaiennut, kääntyy Oidipus lausumaan juhlallisen kuulutuksen kansalle. Joka tietää jotakin Laioksen murhaajasta, hänen tulee se ilmaista. Kukaan ei saa ottaa vastaan murhaajaa eikä puhutella häntä, pyhäköistä ja taloista on hän karkotettava kuin rutonsaastuttama. Kuningas huutaa taivaan kirousta murhamiehelle ja niille, jotka eivät tottele määräystä: älkööt heidän peltonsa kantako satoa älköötkä heidän vaimonsa lapsia, ja rutto heihin iskeköön! Ja vihdoin sanoo hän jo kahdesti lähettäneensä noutamaan tietäjä Teiresiasta, joka näkee syvimmälle salattuihin asioihin; häntä ihmetyttää, ettei tämä vielä ole saapunut.

Mutta nyt lähestyy Teiresias. Vastahakoisesti on hän noudattanut kuninkaan kutsua; tieto, joka hänellä on, mutta joka ei voi tuoda mitään apua, painaa häntä raskaana. Hän vastaa hämärästi ja vältellen, mutta kuningas ahdistaa häntä yhä selvemmillä ja kiivaammilla kysymyksillä. Kun tietäjä itsepintaisesti kieltäytyy ilmaisemasta mitään, menettää kuningas lopulta malttinsa ja syyttää Teiresiasta itseään murhasta tai ainakin sen suunnittelusta.. Tämän syytöksen kuullessaan ei tietäjä enää voi hillitä itseään, vaan kehoittaa kuningasta tästälähin oman käskynsä mukaan olemaan puhumatta kenellekään; se rikollinen, jonka syyllisyys saastuttaa maata, on Oidipus itse. Mutta vielä eivät aukene kuninkaan silmät. Teiresiaan sanoissa hän näkee vain sekapäisen mieletöntä julkeutta; hän alkaa uskoa, että tietäjän takana on hänen lankonsa Kreon, että tämä punoo juonia päästäkseen itse Theban hallitsijaksi; hän herjaa tietäjää, sanoo tätä kerjäläispapiksi ja huijariprofeetaksi. Mutta nyt nousee Teiresias koko loukatussa korkeudessaan, lausuen hämäriä sanoja sukurutsauksesta ja tuntemattomasta syntyperästä ja rikoksesta omaisia vastaan. Laioksen murhaaja on vielä kansan keskellä, mutta pian on hän sokeana hoiperteleva vieraisiin maihin; hänet huomataan lastensa isäksi ja veljeksi, äitinsä pojaksi ja puolisoksi, isänsä murhaajaksi. Näine sanoineen poistuu Teiresias, ja Oidipus menee linnaan.

Suuressa laulussa tulkitsee koori niitä tunteita ja ajatuksia, joita edellinen kohtaus on herättänyt. Kuka saattaakaan olla tuo syyllinen, hän, joka nyt harhailee autioissa metsissä tai pitkin äkkijyrkänteiden reunaa, rangaistustuomion yhäti suhistessa ympärillään? Jumalat ovat kaikkitietäviä, mutta ovatko kuolevaiset tietäjätkin sellaisia?' Sydämessään täytyy koorin julistaa syyttömäksi Oidipus, Sfinksin kukistaja, kaupungin vapauttaja.

Nyt saapuu Kreon, joka on saanut kuulla niistä syytöksistä, joita kuningas julkisesti on singahduttanut häntä vastaan. Oidipus tulee ulos ja toistaa syytöksensä; hän on kiinnittänyt huomionsa omituiseen seikkaan — ettei nimittäin Teiresiaan tietäjänsilmään turvauduttu heti Laioksen murhan jälkeen — eikä siis voi muuta kuin epäillä salajuonia tässä myöhäisessä vetoamisessa tietäjän taitoon. Kreon puolustautuu. Hän ei ole koskaan tavoitellut kuningaskruunun vastuunalaisuutta ja painoa; Oidipus voi Delphoista saada takeet siitä, että Kreon ei ole väärentänyt oraakkelin vastausta; jos hänet huomataan vikapääksi petokseen, tuomitsee hän kernaasti itsensä kuolemaan. Mutta kuningas on kokonaan menettänyt malttinsa ja määrää, että Kreonin täytyy kuolla. Tuima sananvaihto on sillävälin herättänyt kuningatar Iokasten huomion; hän tulee ulos ja saa kuulla syyn. Hänen ja koorin pyynnöistä laskee Oidipus vihdoin Kreonin vapaaksi, minkä jälkeen tämä poistuu.

Ja rauhoittaakseen kuningasta ja osoittaakseen hänelle, kuinka vähän tietäjäin sanat ja ennustukset merkitsevät, huomauttaa kuningatar, kuinka väärä oli se oraakkelilause, joka ennusti että Laioksen surmaisi hänen oma poikansa: pojan, joka heille syntyi, antoivat he viedä autiolle vuorelle, ja vieraat maantierosvot, niin kerrotaan, surmasivat Laioksen tienristeyksessä, jossa kolme tietä yhtyy. Kun Oidipus kuulee mainittavan tienristeystä, pimentää hirvittävä epäilys ensi kerran hänen sieluansa; hän seisoo hetkisen kuin huumaantuneena, mutta sitten hän alkaa tutkia tapauksen lähempiä asianhaaroja. Hän saa kuulla, että Laioksen murha tapahtui Phokis-maakunnassa, sillä paikalla, missä Delphoin ja Dauliin tiet yhtyvät, vähäistä ennen kuin Theban kruunu annettiin Oidipukselle; että Laios oli kookas, harmaahapsinen mies, että hänen saattueeseensa kuului viisi miestä ja että hän yksin matkusti vaunuissa. Kaikki pitää yhtä erään Oidipuksen aikaisemman elämyksen kanssa, ja hän seisoo kauhun lyömänä.

Kuningatar kysyy huolestuneena, mikä häntä vaivaa, ja hän kertoo tälle eräistä tapahtumista, joita hän ei koskaan ennen ole maininnut. Kun hän vielä oleskeli vanhempainsa Polyboksen ja Meropen luona Korinthoksessa, tapahtui eräänä iltana ruokapöydässä, että eräs päihtynyt vieras huusi julki, ettei Polybos muka ollut hänen oikea isänsä. Saadakseen varmuutta asiasta lähti Oidipus Delphoihin. Siellä hän ei saanut tietoa haluamastaan asiasta, mutta kuuli ennustuksen, joka täytti hänen mielensä kauhulla: että hän tulisi surmaamaan isänsä ja naimaan äitinsä. Hän pakeni silloin päinvastaiseen suuntaan kuin missä Korinthos sijaitsi. Mutta matkalla — siinä tienristeyksessä, mistä oli ollut puhe — hän kohtasi seurueen, josta yksi matkusti vaunuissa. Muukalaiset tahtoivat tunkea hänet maantieltä pois, mutta hän löi ajomiestä; vanhus, joka istui vaunuissa, vastasi lyömällä Oidipusta päähän piiskallaan. Silloin tämä raivostui ja surmasi koko seurueen. Jos matkustaja todella oli Laios, silloin on Oidipus murhannut hänet ja mennyt naimisiin hänen leskensä kanssa, ja silloin hänellä ei ole muuta tehtävää kuin tuomita itsensä maanpakoon; hän ei voi edes palata omaan maahansa pelosta, että ennustus vielä täyttyisi, että hän joutuisi surmaamaan Polyboksen ja menemään naimisiin Meropen kanssa.

Siis: Oidipus ajattelee kauhun lyömänä, että hän kaikesta päättäen on tappanut Laioksen, mutta vielä ei hänellä ole heikointakaan epäilystä siitä, että tuo hirvittävä oraakkeliennustus jo on toteutunut. Eikä hän edes vielä ole menettänyt kaikkia toiveita syyttömyydestään Laioksen kuolemaan. Hän tahtoo vielä kuulustella sitä Laioksen seuraajaa, joka pääsi hengissä tapahtumasta. Jos tämä sanoo, että heidän päällensä hyökkäsi yksi mies, silloin on Oidipus syyllinen; jos heitä sitävastoin oli useita, niinkuin myöskin kerrotaan, silloin on hän viaton. Tästä eloonjääneestä kertoo Iokaste, että hän jonkun aikaa Laioksen kuoleman jälkeen saapui Thebaan, mutta tavatessaan siellä hallitsijana Oidipuksen pyysi ja rukoili, että hänet lähetettäisiin paimeneksi laidunmaille, ja kaukana vuorilla on hän vieläkin. Ja missään tapauksessa — sanoo Iokaste — ei Laiosta ole surmannut hänen poikansa; varhaisen kuolemansa kautta säästyi heidän lapsensa isänmurhaajaksi tulemisen onnettomuudesta. Koskaan enää ei hän tule uskomaan oraakkelilauseisiin. Oidipus myöntää hänen olevan oikeassa, ja kun paimenta on lähetetty hakemaan, menevät he kuningattaren kehoituksesta palatsiin.

Nyt ilmaisee koori sitä pelkoa ja vavistusta, jota siinä on herättänyt kuninkaan ylimielinen esiintyminen Kreonia kohtaan ja kuningattaren jumalattomat sanat oraakkelista. Osatkoon se itse aina välttää kaikkea ylimielisyyttä! Kaikki jumalanpelko on loppunut, kukaan ei enää voi kunnioittaen vaeltaa pyhiin paikkoihin, jollei vanha oraakkelilause Laioksesta käy toteen.

Kun laulu on loppunut, astuu Iokaste linnasta ja laskee uhrilahjoja Apollonin alttarille, jotta jumala pelastaisi, kuninkaan siitä kauhusta ja epätoivosta, joka on vallannut hänen sielunsa. Mutta samassa saapuu pitkämatkainen sanantuoja. Hän sanoo tulevansa Korinthoksesta ja tuovansa tiedon, joka on tuottava kuninkaalle sekä iloa että surua: Polybos on kuollut, ja Oidipus on huudettu kuninkaaksi myöskin Korinthoksessa. Kuningas kutsutaan ulos ja saa kuulla uutisen. Siinä nähdään — huudahtaa hän — minkä verran tarvitsee kiinnittää huomiota Pythian sanoihin ja kirkuvien lintujen enteisiin! Oli ennustettu että hän tulisi murhaamaan isänsä — nyt lepää isä jo mullan alla, ja itse seisoo hän tässä tahrattomin käsin! Mutta sitten hän äkkiä tulee ajatelleeksi, että hänen äitinsä elää vielä ja että ennustuksen toinen puoli voi toteutua.

Nyt sekaantuu sanantuoja puheeseen: mikä on tuo nainen, josta he puhuvat ja jota pelkäävät? Oidipus kertoo tuon kauhean ennustuksen. Silloin selittää sanantuoja voivansa vapauttaa kuninkaan kaikesta pelosta, sillä Polybos ja Merope eivät ole Oidipuksen vanhemmat enemmän kuin hänenkään. Ja sitten hän kertoo että kuningas on löytölapsi, jonka hän on löytänyt eräästä Kithairon-vuoren luolasta ja vienyt Polybokselle, joka otti lapsen omakseen. Oidipus tahtoo lähempiä tietoja, mutta sanantuoja vastaa että kaikesta tästä on paremmin selvillä se, jolta hän lapsen sai, eräs paimen, joka oli Laioksen palveluksessa. Kuningas miettii kuka se saattaisi olla, ja koorin johtaja ilmoittaa, että se varmaan oli sama paimen, jota jo on lähetetty hakemaan. Mutta varminta kai on kysyä kuningattarelta, paremmin kuin kukaan muu on hän tietävä asian.

Iokastelle on totuus vihdoin valjennut kaikessa kaameudessaan. Hän kärsii hirvittäviä tuskia, mutta ponnistaa äärimäiset voimansa estääkseen Oidipusta jatkamasta tutkimuksia. Hän vannottaa tätä antamaan asian levätä, olemaan kysymättä enempää. Mutta Oidipus ymmärtää hänet väärin: jos hän itse huomataankin orjien pojaksi, on Iokastella toki jalo syntyperänsä tallella! Ja totuudenetsijä kun on, ei hän jätä löytämäänsä lankaa, vaan käskee heti tuomaan paimenen. Voihkaisten menee Iokaste linnaan.

Nyt antautuu koori erääseen noita ilonpurkauksia, jotka Sophokleella niin usein käyvät välittömästi loppukatastroofin edellä. Se ei vielä aavista asiain yhteyttä; että sen hallitsija huomataan olevan löytölapsi Kithaironilta, on sille riemun lähde. Oidipus ei siis ole maahan muuttanut muukalainen, vaan synnynnäinen thebalainen, ehkäpä vielä jumalaista syntyperää, sillä Kithairon on pyhä vuori, jossa yliluonnollisilla olennoilla on tiensä.

Paimen, jota oli lähetetty hakemaan, tuodaan paikalle. Oidipus kuulustelee häntä ja asettaa hänet vastakkain korinttolaisen kanssa, jota hän alussa kuitenkaan ei sano tuntevansa. Mutta silloin muistuttaa tämä hänelle, kuinka he yhdessä paimensivat laumojaan Kithaironin ylätasangoilla ja talviksi ajoivat ne vuorelta alas, ja nyt herää paimenen muisti. Silloin kysyy korinttolainen häneltä, muistaako hän erästä lasta, jonka oli antanut tälle. Miksi tämä kysymys? — vastaa paimen. Kas tässä — sanoo korinttolainen ja osoittaa Oidipusta — kas tässä on tuo lapsi! Suunniltaan kauhusta koettaa paimen pidättää häntä, mutta nyt on liian myöhäistä. Nyt aloittaa kuningas ankaran kuulustelun, nyt syntyy hänen ja paimenen välillä sananvaihto, joka ratkaisee Oidipuksen kohtalon.

Oidipus.

Jätitkö hälle lapsen, jota kysyy hän?

Paimen.

Sen tein. Josp’ oisin kuollut sinä päivänä!

Oidipus.

Nyt kuolet, ellet totta mulle haasta vain.

Paimen.

Tuhoni surmaa suurempi on, jos haastaisin.

Oidipus.

Hän verukkeita vetää, näämmä, haluaa.

Paimen.

Ei, ei! Ma tunnustinhan antaneeni sen.

Oidipus.

Sen mistä löysit? Kotoas vain muualta?

Paimen.

Omani ei se ollut. Muuan mies sen toi.

Oidipus.

Ken Theben kansasta? Ja mistä talosta?

Paimen.

Äl' enää, taivaan tähden, kysy, valtias!

Oidipus.

Sa kuolet, jos mun vielä täytyy kysyä.

Paimen.

Siis kuule: laps ol' asunnosta Laioksen.

Oidipus.

Laps orjan, vaiko omaa valtaheimoa?

Paimen.

Nyt siis se kauhea mun pakko virkkaa on!

Oidipus.

Ja mun se kuulla — sillä kuulla täytyy se.

Paimen.

Se hänen oma poikans' olleen sanottiin, mut tuoll' on talossas sen tarkin tietäjä.

Oidipus.

Ja hänkö lapsen antoi?

Paimen.

Hän, oi valtias.

Oidipus.

Ja mitä varten?

Paimen.

Jotta sen ma surmaisin.

Oidipus.

Sen oma äiti?

Paimen.

Ennuslause pakotti.

Oidipus

Mi lause?

Paimen.

Lapsest' että taaton surma sukeais.

Oidipus.

Mut miksi tälle miehelle sa annoit sen?

Paimen.

Ah, säälistä, oi valtias, hän että veis sen omaan kotihinsa, seutuun kaukaiseen. Niin säästyi surkeutehen sanomattomaan se lapsi. Sillä jos se liet, joks sanoo hän, niin totisesti olet koitosyntyinen.

Oidipus.

Voi mua, voi, nyt kaikki salat selviää! Nyt viime kertaa sinut nään, oi aurinko! Ma tiedän: kirottuna synnyin, sukesin isäni surmaks, avioksi äitini.

Kuningas rientää palatsiin. Nyt ovat suomukset pudonneet koorinkin silmiltä, ja siinä laulussa, jonka se nyt virittää, yhtyvät Oidipuksen kohtalon herättämään kauhuun ihmetys ja pelko ihmiskohtalon edessä. Ihminen ei ole mitään, onni on tyhjä harha vain. Kuka oli suurempi kuin Oidipus? Loistoon hän pääsi, valtaan ja kunniaan; kaupungin hän pelasti, turva kuolemaa vastaan hän oli maalle. Mutta kenen nimellä on nyt hirmuisempi kaiku, kuka kärsii syvemmin kuin hän? Ah, jospa koori ei olisi koskaan tavannut häntä! Hänen kauttaan se virkosi elämään, mutta hänen kauttaan on taas pimeys peittänyt sen silmät.

Nyt tulee eräs palvelija palatsista. Ei mikään maan jättiläisvirroista — sanoo hän — voi pestä kuninkaanlinnaa puhtaaksi siitä häpeästä ja onnettomuudesta, jota sinne on kasaantunut. Kun kuningatar oli tullut sisään, sulkeutui hän vaikeroiden makuuhuoneeseen. Sitten syöksyi Oidipus sisään tuskasta ärjyen; hän mursi oven huoneeseen, jossa näki kuningattaren kuolleena riippuvan nuorasta. Kuningas avasi silmukan, ja kun Iokaste makasi lattialla, tapahtui jotakin kaameata. Hänen vaipastaan irroitti Oidipus kultaisen soljen ja puhkaisi neulalla silmänsä; kerta toisensa jälkeen hän upotti neulan silmämuniinsa, ja pimeän sateen tavoin valuivat veripisarat hänen poskilleen.

Ovet aukeavat, ja sokaistuna, kasvot veren tahraamina, hoippuu Oidipus ulos. Koori ei voi sietää tätä näkyä, vanhat miehet verhoavat päänsä vaipoillaan. Kuningas puhkeaa tuskanhuutoihin; lyhyin, katkonaisin lausein valittaa hän kohtaloansa; pistojen poltto kirvelee hänen silmiänsä, ja muiston kipu raatelee hänen sieluaan. Hän kiroaa sitä miestä, joka kerran Kithaironilla avasi hänen jalkainsa siteet ja pelasti hänet elämälle. Mutta vähitellen voittaa hänkin takaisin sen itsehillinnän, joka antiikin traagillisilla sankareilla tavallisesti levittää rauhansa ensimäisen sielunjärkytyksen yli, ja pitkässä puheessa kääntyy hän Theban kansaan. Mitä hän oli tehnyt, oli parasta mitä hän saattoikin tehdä. Olisiko lasten näkeminen, jotka olivat syntyneet niinkuin hänen lapsensa, ollut hänelle suloinen näky? Olisiko hän voinut katsoa kansaansa silmiin, olisiko hän jaksanut nähdä kaupunkia torneineen ja pyhäkköineen? Nyt on hänellä vain yksi pyyntö: että hänet vietäisiin jonnekin kaupungin rajojen ulkopuolelle tai surmattaisiin.

Koori, joka näkee Kreonin lähestyvän, sanoo päätöksen kuuluvan hänelle. Kreon selittää että hän ei ole tullut pilkkaamaan eikä soimaamaan onnetonta, mutta hän antaa palvelijoille käskyn viedä Oidipuksen sisään; ainoastaan omaisen silmä voi kestää tätä näkyä, on väärin antaa auringon loistaa tuollaiseen verhoamattomaan kauhistukseen. Mutta Oidipus uudistaa pyyntönsä maanpaosta. Tästä asiasta — vastaa Kreon — on hän kysyvä neuvoa oraakkelilta, jonka ennustusten todenperäisyyteen Oidipus kai on oppinut uskomaan. Silloin tämä pyytää saada tavata pieniä tyttäriään, koskettaa heitä käsillään. Antigone ja Ismene tuodaan ulos. Oidipus sulkee heidät syliinsä ja ottaa heiltä jäähyväiset sanoilla, jotka värisevät isänrakkautta ja jaloa tuskaa. Hän näkee edessään heidän ilottoman tulevaisuutensa; kukaan ei ota avioksi heitä ja heidän häpeäänsä, he tulevat kuihtumaan kantamatta hedelmää. Lopuksi hän uskoo heidät Kreonin hoitoon.

Ja kun Oidipus talutetaan linnaan, huutaa koori:

Katsokaa, tämä on Oidipus, hän, joka ratkaisi Sfinksin arvoituksen, hän, joka oli mahtava hallitsija, kaikkien ihailema ja kadehtima! Älköön ketään kuolevaista ylistettäkö onnelliseksi, ennenkuin hän on ehtinyt elämän rajalle kohtaamatta onnettomuutta.

* * * * *