Part 4
HYVÄRINEN (koettaen kohottaa mielialaa): Mitäs te nyt noin? — Ja minulle kun tuli postissa hyvä sanoma. Saan viho viimeinnii vaimoni ja lapseni tänne. Talomme on myyty. Rahat tulossa.
VAIMOT antautuvat puoleksi leikillään Hyvärisen teennäiseen hyvätuulisuuteen.
1:NEN VAIMO: No nyt vasta Hyvärinen iloon ehti.
HYVÄRINEN: Mutta näitä rahoja ei annetakkaan Alpertille. eheei!
2:NEN VAIMO Kukas tässä nyt johtajaksi tehdään?
HYVÄRINEN: Hoitakoon Alperti saha-asiat, Huhtiala viljelyksiä ja Jyrki yli kaiken laskuja ja kauppojamme.
3:S VAIMO: Ja valitaanpa me tämä Hyvärinen erikseen akkaväen johtajaksi.
HYVÄRINEN: Ka eikö siinä olekin johtamista? Aina kuivat puut, aina sytykkeitä, entäpä kun laitetaan vielä kellarit kuntoon, ja kiulut ja saavit ja lihatiinut...
VAIMOT vuoroin nauravat vuoroin huokaavat.
4:S VAIMO Onkin tässä saatu lihoja perunakuopissa säilyttää.
Sointulalaulu kuuluu kaukaa sekakuorossa laulettuna.
HYVÄRINEN: Kellarit, kellarit, kivikellarit oikein, ja kivinavetatkin aikaa myöten. (Tulee totiseksi).
5:S VAIMO: On siinä Hyväriselle paraiksi puuhaa.
VÄINÖ ja EEVA juoksevat iloisina portaille.
Vaimojen iloisuus lakkaa äkkiä. He muistavat todellisuuden, huokaavat.
VÄINÖ (ovella, ihmetellen vaimojen synkistymistä ja erehtyen sen syystä): No mitäs te, — tulimme juuri sanomaan että sovinnossa me jo ollaan. Ei meidän tähden...
2:NEN VAIMO: Sovinnossa, sovinnossa kyllä _te_, mutta...
HYVÄRINEN (kättänsä nostaen, matalalla äänellä): Hiljaa, hiljaa... Ei lapsille.
EEVA (kallistaa päänsä Väinön olalle, hiljaa, hempeästi)' Sovinnossahan me ollaan.
He kääntyvät ja menevät kaulatuksin, laulun tahdissa ja portailta alas mennessä yhtyvät siihen duettona. Heidän laulunsa etenee.
1:NEN VAIMO: Mennyttä, mennyttä on Sointulamme, minä luulen. (Heltyy hiljaa itkemään).
HYVÄRINEN: Älkää nyt rakkaat sisaret, kyllä tästä vielä... Kun lännessä rusko sammuu, iässä jo nousu kumottaa. Se on vaan tuo laulu ... sitä kun ei taho kestää ... itkeä minun täytyy. (Itkee).
VAIMOT nostavat kätensä silmilleen.
KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäisen näytöksen sali. Sisustus ja kalustus muuttunut köyhtymystä todistavaksi: permantomattoja ei ole, ei gobelinejä eikä liioin raskaita ikkunaverhoja, joiden tilalla on valkeat harsouutimet ja siirrettävät puoliverhot. Entistä pehmeää kalustoa korvaa kiillotettu koivu. Peilit poissa, paitsi oven ja ikkunan välissä oleva, vastapäätä katsomoa. Valaistuslaitteet vaihtuneet koruttomaan sähköjohtoon. Harvoja, entisyyttä muistuttavia huonekaluja, niiden joukossa kellokaappi entisellä paikallaan ja flyygeli-piano, jonka edessä tavallinen puutuoli. Asettelu todistaa makua.
NIINA (tummassa puvussa, valkea kannatinesiliina edessä, pieni valkea huivi päässä, asettelee tuoleja vähän toiseen järjestykseen, katselee pää kallellaan, etenee, taas muuttelee): Jenni! Tuleppas Jenni yhdessä nostamaan tätä sohvaa. Jennii!
JENNI tulee eteisen vasemmasta ovesta ulkopuvussa, vähän epäonnistunut hattu päässä, pysähtyy nolona.
NIINA (katsomatta tulijaan): Me nostamme sohvan ensin ihan syrjään. (Katsahtaa Jenniin, kun tämä ei lähesty): Jaha, sinä olet ulos menossa. Hyvä. Vie tämä paketti samalla Bulevardille 2, siinä on vähän hopeata, he tietävät siellä, ja tämä lappu, ja ota vastaan 400. Bulevardille 2, se sama rouva. — Mutta mikä sinua vaivaa?
JENNI: Ei rouvan pidä nyt vaan suuttua, kun olen vasta kuukauden ollut ja tuli jo tämmöistä.
NIINA: Aiotko muuttaa?
JENNI: Missäs minun olisi parempi olla. Ei minun puolestani, mutta...
NIINA: Olen sinuun todellakin hyvin, hyvin tyytyväinen.
JENNI: Ja kun se lakko vaan loppuu...
NIINA: Mikä lakko?
JENNI: No palvelijain lakko. Mutta kyllä minä sohvan sentään siirrän.
NIINA: Odota. Ja ette saa mitään tehdä?
JENNI: Ei mitään, ei edes halkoja kyökkiin tuoda, ei mitään!
NIINA: No ei tälläkään paketilla ole mitään kiirettä.
JENNI: Joutuu lakonrikkuriksi, jos muut tytöt kantelevat, jaapas!
NIINA: Herranen aika, selvä valtiopetos. Ja minne nyt menet?
JENNI: Muuten vain kävelemään. Mutta iltapäivällä meillä on suuri, suuri lakkokokous, tietääkö rouva: puisto ihan, ihan täynnä ihmisiä, ja siellä puhuu hän itse, se, joka on Amerikasta tullut, kaunis-kaunis mies.
NIINA: Todellakin.
JENNI: Viime kerralla, kun hän puhui Koitolla, ei mahtunut puoliakaan saliin ja hän puhui ikkunasta kadulle, jossa oli mustanaan ihmisiä ja raitiovaunujen oli seisahtuminen kadunkulmaan, jaapas.
NIINA: Kuuleppas, Jenni, ollaan nyt kerran niinkuin et sinä olisikaan — niinkuin en minä olisikaan rouva. Tule tänne sohvalle istumaan.
JENNI: Mitä se rouva...
NIINA: Istu nyt vain tähän viereeni. Vaikka leikitään, jos ei muuta.
JENNI: No jos _leikillä_...
He istuutuvat sohvalle.
NIINA: Kuule — tuota — mitä hän oikein sanoi?
JENNI: Voi, voi, hän sanoi ... ja niin tulisesti hän puhui ... hän sanoi... Mutta se on sitte kaunis mies! Ai, ai, silmät palavat ja salamata iskevät ja tukka liehuu...
NIINA: Kuule, minä tiedän hyvin minkä näköinen hän on. Mutta kerroppas mitä hän puhui?
JENNI: No kaikkea vaan... Semmoista noin... Mutta uskooko rouva että maailma kohta muuttuu? että ei mitään palvelijoitakaan enää, kaikilla hatut, ja vaikka paronitar tulisi vastaan, ei muuta kuin — päivää! Kyllä se on vaan _niin_ merkillinen mies, kaikki, kaikki muuttuu. Puistossakin viime pyhänä sanovat olleen ainakin satatuhatta ihmistä kuulemassa, mutta me päästiin sentään ihan eteen. Onko rouva nähnyt sitä miestä ihan, ihan likeltä?
NIINA: Hyvin likeltä. Eikö Jenni tiedäkään, että minä olen hänen entinen rouvansa?
JENNI: Hänen rouvansa! (Loistavana ihastuksesta, lyö kätensä yhteen): _Hänen_ rouvansa! (Nousee seisaalleen, täynnä kunnioitusta): Ja minä kehtaankin vielä samassa sohvassa... Ei mutta, ei mutta, _hänen_ rouvansa!
NIINA (päännyökkäyksellä, huulet ummessa): Yhym, yhym.
JENNI (äkkiä totisena): Mutta miksi...
NIINA: Niin miksi _entinen_ rouva? Sitä et sinä voi ymmärtää.
JENNI: _Niin_ kaunis _mies_?!
NIINA: Kuuleppa, otappas tuo hattu päästäsi. (Nousee): Koetellaan toista. (Menee peilin luo).
JENNI: Mitä se rouva taas ... kyllä tämä kelpaa. (Seuraa Niinaa).
NIINA: Tule, tule. (Muuttaa hattua Jennin päähän). Kas nyt sinä olet oikein sievä. Katso itse.
JENNI (ihastuneena peilin edessä): Mutta vaihdetaanko todellakin?
NIINA: Mitä vielä, tuota pidät sateella, tätä poudalla.
JENNI (haltioissaan): Kaksi hattua! Päivää!
NIINA: Tai odota vielä. Koetellaan tätä. (Ottaa toisen hatun hattukotelosta, joka on peililaudalla).
JENNI: Herranen aika, tuohan on melkein käyttämätön!
NIINA: No, no, odota. (Sovittaa hatun hänen päähänsä): Katsoppas nyt!
JENNI (loistavana, peilin edessä käännellen): Jaapas! Jaapas!
NIINA: Olet todellakin sievä siinä. Saat sen omaksesi.
JENNI: Omakseni! (Itkee ilosta, kädet silmillä).
NIINA: Kun eivät olisi nuo kätesi noin punaiset. Vedäppäs käsiisi nämä hansikkaat.
JENNI (koettaa turhaan): Tietääkös rouva, nämä eivät mene, eivät vaikka — kuinka — vetäisin —
NIINA: Älä, älä... Pidä sitten käsiäsi tässä muhvissa. (Pujottaa käsipuuhkan nauhan Jennin kaulan ympäri).
JENNI: Ei mutta — jos minä kehtaankaan.
NIINA: Mainiota! Et uskokaan! (Yhä Jennin pukua laitellen ja nykien): Oikeastaan en tätä tämmöistä koreutta hyväksy, mutta en voi pidättää, olet tuossa hatussa niin armottoman nätti!
JENNI (hyppii ilosta): Kyllä minä vaan hyväksyn.
NIINA: Ja nyt, kun hän illalla puhuu, kuuntele tarkemmin, oikein, oikein tarkkaan, ja tule sitten minulle kertomaan.
JENNI (ei voi irtautua peilistä): Panen muistiin joka ikisen sanan! Ja nyt sitä mentiin... Ei mutta, jos täällä on kylmä, minunpa pitää juosta alas kellariin puita tuomaan.
NIINA: Seis, seis, tuossako puvussa kellariin! (Sormeansa heristäen): Lakonrikkuri! — Menen itse. (Alkaa mennä)
JENNI (jäljessä pidättäen): Ei, ei, rouva ottaisi edes lyhdyn, siellä on hirmu pimeä, rouva kompastuu...
NIINA (heidän mennessään ovesta): Sano vain kuinka.
JENNI: Ensin vasemmalle, sitten taas vasemmalle, sitten oikealle kolmas ovi, avain kynnyksen alla ... kynnyksen alla...
(Heidän askeleensa ja viimeiset sanansa kajahtelevat rappusilta).
JEAN BORGSTRÖM (tulee jonkun ajan kuluttua ulkoa, ihmetellen että ovi on raollaan, huomaa Niinan päällysvaatteet riippuviksi paikoillaan, ottaa päällystakin yltään, tulee hattu kädessä sisäovesta, katselee ympärilleen, näkee Jennin hatun peililaudalla, katsahtaa tyhjään hattukoteloon, ihmettelee, asettaa oman hattunsa peililaudalle ja vie Jennin hatun eteisen vasemmalle ovelle, jonka raottaa): Jenni, hattusi. Ilmoitappas tuloni rouvalle. (Aukaisee oven, kurkistaa sisälle, jättää sinne hatun, sulkee oven, menee oikealle ovelle, koputtaa varovasti, aukaisee kun ei kuule vastausta, kurkistaa, sulkee jälleen, menee ihmeissään nopeasti eteiseen, jossa kääntelee Niinan päällysvaatteita).
KAUPUNGINLÄHETTI (tulee ulko-ovelle, ojentaa kirjeen Borgströmille): Täälläkö?
BORGSTRÖM (katsoo kirjettä): Täällä. Annan kyllä rouvalle.
KAUPUNGINLÄHETTI: Käskettiin tuoda vastaus, onko kotona.
BORGSTRÖM: Joku tulija. Sanokaa "oli". Rouva tulee kotiin tuossa tuokiossa, koska näkyy menneen ulos vain hattu päässä.
KAUPUNGINLÄHETTI menee.
BORGSTRÖM tulee eteisestä etualalle, heittää kirjeen ohimennessään flyygelin kannelle, avaa pöytäalpumin, katselee ihastellen valokuvaa, painaa totisena, silmät ummessa kuvaa rintaansa vasten. Kuulee rappusilla nousevia askeleita, panee alpumin pian pois, katsoo uteliaana eteiseen päin.
NIINA paiskaa jalanterällä oven auki, tulee halkokantamus sylissä.
BORGSTRÖM: Mitä _tämä_ on?
NIINA alkaa valtoinaan nauraa.
BORGSTRÖM: Mitä sinä naurat?
NIINA: No kun — silmäsi — pullistuivat —
BORGSTRÖM (aikoen ottaa halot Niinalta): Mutta annahan toki _minun_ —
NIINA: Ei, ei, pois tieltä! (Tuo kantamuksensa uuniin asti, mutta naurun vuoksi pudottaa kaikki halot maahan).
BORGSTRÖM: Kovin hyvällä tuulella tänään.
NIINA: No kun on lakko.
BORGSTRÖM (menee polvilleen uunin eteen, alkaa asetella halkoja): Se on totta, olen kuullut.
NIINA: Mutta osaatkohan sinä? — Pystyyn, pystyyn. (Aikoo itse asettaa): Perälle ensin ohuempia.
BORGSTRÖM (torjuen Niinan kättä): Ja Jenni myös lakossa?
NIINA: Kuinkas muuten. Kaikki yhteistä, tasa-arvoisuus. (Vähän kiukkuisesti): Ei perälle noin suuria, sanon minä. Suuret keskelle!
BORGSTRÖM (muuttelee halkoja): Tasa-arvoisuus ja erittäinkin — tinkimätön vastavuoroisuus keskinäisissä palveluksissa...
NIINA (jalkaansa polkaisten): Vedä kaikki ulos jälleen.
BORGSTRÖM (tottelee nöyrästi): Meillä porvareilla on vaikea oppi edessämme: oppia tekemään toisen tahtoa, ei niinkuin itse tahdomme, vaan niinkuin toinen tahtoo.
NIINA (epäillen sala-ajatusta): Vaikkako pitäisi toisen tahtoa tyhmänä?
BORGSTRÖM: Vaikka.
NIINA menee mietteissään huokaisten sohvalle istumaan.
BORGSTRÖM (haloista): Näinkö?
NIINA: Aseta, aseta vaan niinkuin itse tahdot, ja sytytä pian, täällä on kylmä.
BORGSTRÖM (seuraavan kuluessa panee halot pesään ja puhallellen sytyttää): Tietysti jos käsky on vaan tyhmä eikä käsketä suoraan _pahaan_.
NIINA: Tuo tarkoittaa tietysti minua.
BORGSTRÖM: Ei ollenkaan tarvitse tarkoittaa sinua. Palvelijoistahan me puhuimme. Olemme kasvattaneet itsellemme palvelijatyypin, jolta vaadimme tyhmänkin käskyn tinkimätöntä täyttämistä. No nyt menkäämme koreasti itse samaa tietä. Nyt on tullut meidän vuoro. (Puhaltaa hurjasti).
NIINA: Sinä olet siis sitä mieltä, että minun olisi pitänyt tehdä niinkuin Johannes tahtoi, vaikka pidin hänen yritystään tyhmänä?
BORGSTRÖM: Sitä en ollenkaan tarkoittanut, en sinnepäinkään.
NIINA: Pane käsi sydämelles.
BORGSTRÖM (panee vasemman kätensä sydämelleen): No?
NIINA: Olisiko minun pitänyt?
BORGSTRÖM (vaikeasti, mutta päättävästi): Olisi. Vaikka pidit yritystä tyhmänä, sittenkin olisi.
NIINA (masentuu, alakuloisesti hymyillen): Voi sinä rakas, iäkäs, harvinainen ihminen. Minä luulen sinä antaisit henkesi ennenkuin valehtelisit.
BORGSTRÖM: Mutta saanko nyt sanoa jotain käsi poissa sydämeltä?
NIINA: Sano, sano, minä vaan en pane siihen mitään arvoa.
BORGSTRÖM (kiihkeästi): Mitä ihmettä sinä luonteellasi olisit Sointulassa tehnyt? Olisit ollut heille suureksi häiriöksi.
NIINA: Olisin ainakin soitellut heille, ja muutenkin... Ehkä hän ei olisi silloin rakastunut toverinsa vaimoon.
BORGSTRÖM: "Ehkä" ja "jos" ja "ehkä"...
NIINA: Niin, ja se "ehkä" ei lakkaa milloinkaan vaivaamasta minua. Siihen minä vanhenen.
BORGSTRÖM: Erotettu vaimo, ja entiselle miehelleen kuitenkin uskollisempi kuin yksikään eroomaton! Eikä edes sano rakastavansa!
NIINA: Taas sinä siitä —! Olethan luvannut olla puhumatta!
BORGSTRÖM (tempaisee itsensä alakuloisuudesta, koettaa virkistää Niinaa): Apropoo soittelemisesta — olen vihdoinkin saanut käsiini heidän laulunsa sanat, jotka sinulle lupasin, muistatko? Soita "Sancta Lucia", minä laulan ne sinulle.
NIINA (istuu flyygelin ääreen): Miten se nyt on?
BORGSTRÖM hyräilee.
NIINA: Jaha, jaha... (Soittaa alkuakordit): Äläpäs pidä kättä olallani. (Soittaa uudelleen).
BORGSTRÖM (laulaa)
"Kas kuinka aallotar kirkkaana päilyy! Oi kuinka tuulonen oksissa häilyy! Poissa on onneton maailman myrsky, poissa on aaltojen tuskaisa tyrsky! Voi kuink' on sointuisaa, voi kuinka ihanaa! Riemuitse..."
NIINA (lakkaa soittamasta, surun vallassa): Minä en voi. Miksi, miksi se ei onnistunut heille!
BORGSTRÖM (synkkänä): En ole koskaan nähnyt sinun olevan mistään niin onneton kuin Johanneksen epäonnistumisesta. Mitä muuta se on kuin rakkautta?!
NIINA: Sinä et ole koskaan ollut psykoloogi. Tahtoisin päästä _vaivasta_, joka ei milloinkaan jätä minua.
BORGSTRÖM: Etkö luule, että tuo kaikki olisi hänen kaltaiselleen ollut lopultakin liian pientä? Pikku siirtola jossakin kaukana valtameren takana, parisataa ihmistä johdettavana! Tuo on voinut olla hänelle korkeintaan jonakin kouluna, siipien harjoitteluna laajempiin lentoihin. Olethan nähnyt millä tarmolla hän nyt _täällä_ on ryhtynyt yleisiin asioihin, kuinka häntä kuunnellaan, kuinka suuria ihmisjoukkoja hän ympärilleen kokoo, kuinka...
NIINA (on kuunnellut kasvavalla innolla Borgströmin sanoja, kavahtaa seisaalleen): Jospa hän todella onnistuu! Voi, jos hän onnistuu!
BORGSTRÖM masentuu peräti, eikä voi sitä edes peittää. Menee korjaamaan puita.
NIINA (seuraa uteliaana Borgströmin eleitä, sitten vähän kiusaten): No, Nanne?! Jospa hän onnistuu, sanon minä!
BORGSTRÖM: Et ole myöskään mistään niin onnellinen kuin Johanneksen onnistumisesta.
NIINA (mielihyvällä): Sinussa ei ole todellakaan tuon vertaa psykoloogista kekseliäisyyttä.
BORGSTRÖM: Sinä rakastat häntä edelleen, siinä koko psykologia.
NIINA: Sydän on sinulla hyvä, mutta älylläsi et ole Euroopaa hämmästyttävä.
BORGSTRÖM: Jos sanoisin käsi sydämellä, niin sanoisin: älä ole sentään niin varma hänen onnistumisestaan.
NIINA (nauraa onnellisena): Kuule sinä ystäväni ... (huomaa kirjeen flyygelin kannella): Mikäs tämä on?
BORGSTRÖM: Unohdin sanoa. Se tuli poissa ollessani. Kaupunginlähetti.
NIINA avaa kirjeen, hämmästyy, lukee, vie kätensä sydänalalleen, taas lukee. Kirjettä on pari arkkia.
BORGSTRÖM (tarkastelee uunin luota huolestuneella uteliaisuudella Niinan kasvojen ilmeitä): Niina?
NIINA: Ah, anna minun lukea. (Salaa tunteitaan, kääntymällä poispäin).
BORGSTRÖM: Johannes?!
NIINA (ohimennen): Niin, niin. (Jatkaa lukemista).
BORGSTRÖM (nousee uunin luota, katsoo yhä Niinaan): Minä lähden, Niina.
NIINA: Ah. lukisinhan mielelläni tämän kirjeen sinullekin, mutta siinä on paljon personallista... Tässä on jotakin ihmeellistä. Olisikohan hänessä tapahtunut jokin muutos...
BORGSTRÖM (vähän katkerasti): Hän ehkä katuu.
NIINA: Ei juuri sitäkään, mutta niinkuin hänellä olisi — kuinka sanoisin — jokin uusi suunnitelma... En voi ollenkaan ymmärtää...
BORGSTRÖM: No sehän ei pitäisi olla vaikea ymmärtää.
NIINA (tosissaan): Ymmärrätkö _sinä_?
BORGSTRÖM: Hän rakastaa sinua edelleen, niinkuin sinäkin häntä.
NIINA (salatulla kauhulla): Jospa hän todella ehkä aikoo uudestaan kosia minua!
BORGSTRÖM: Sinä olet suostuva?!
NIINA: Ah, Nanne, sinun pitäisi tukea minua, mutta sinä päinvastoin heikennät, yhä vain heikennät. Minun _täytyy_. Itseni tähden, hänen tähtensä, sinun tähtesi, kaikkien ihmisten tähden. Voi Jumalani!
BORGSTRÖM: Minä lähden.
NIINA: Lähdet! Seisahdu! Onhan tässä miettimisen aikaa. Hän lopettaa kirjeensä: ... (lukee kirjeestä): "En tahdo pyytää kirjeellisesti vastaamaan, mutta jos lähetin kautta ilmoitat olevasi kotona, saavun kohta puheillesi." — Onneksi en ollut kotona.
BORGSTRÖM: Minä taisin lähetille sanoa, että sinä olet kotona.
NIINA (kauhistuen): Herra Jumala! (Huivi pois, kädet tukanlaitteissa).
BORGSTRÖM: Hän voi olla täällä tuossa tuokiossa.
NIINA juoksee ulko-ovelle, jonka lukitsee.
BORGSTRÖM (menee vasemmalle): Minä menen keittiön kautta.
NIINA: Et saa lähteä, et mitenkään.
BORGSTRÖM: Niin, niin, tietysti sinun täytyy ehtiä — (merkitsevästi) pukeutua!
NIINA: No, niin, niin, pukeutua. Enhän minä todella tässä asussa voi ottaa häntä vastaan. (Hyvin pyytävästi): Jää siis, jääthän!
BORGSTRÖM: Asianne on kahdenkeskeinen. Minä en voi missään asussa jäädä.
Sähkökello kilisee keittiössä.
NIINA (huudahtaa säpsähtäen, sitten kuiskaamalla ja suudellen Borgströmiä poskille): Nanne, rakas, rakas, jääthän sinä, jääthän sinä!
BORGSTRÖM: Hyvä, hyvä, minä jään.
NIINA juoksee oikealle, pelokkaasti ulko-ovelle katsellen.
BORGSTRÖM järjestelee tuoleja paikoilleen.
Sähkökello kilisee uudelleen.
BORGSTRÖM kiirehtimättä, seisahdellen mennessään perälle sulkee keittiön oven, sitten aukaisee ulko-oven.
JOHANNES (vähän laihtuneena kasvoiltaan, mikä tekee piirteet terävämmiksi, silmissä entistäkin tarmokkaampi ilme, astuu ulko-ovesta eteiseen, peittää hämmästystään Borgströmin odottamattoman läsnäolon johdosta. He tervehtivät toisiaan): Oo, — Borgström! Ilmielävänä! Edelleen vain talon uskollisena ystävänä?
BORGSTRÖM: Edelleen ja — _vain_.
JOHANNES (päällystakin ripustamisen johdosta): Kiitos, kiitos, kyllä minä itse, — (naurahtaen): tuttuja paikkoja! (Saliin katsahdettuaan, ennen sisääntuloa, vähän oudoksuen): Kotona?
BORGSTRÖM: Kotona. Tulee aivan hetken kuluttua. (Kädenliikkeellä pyytää istumaan)
JOHANNES (jää seisomaan, katselee kummastellen huoneen muuttunutta sisustusta): En tunne tätä entiseksi. Kaikki — kaikki muuttunut aivan toiseksi. Tuo piano on melkein ainoa...
BORGSTRÖM: Olot ovat myös muuttuneet toisiksi. Hän on vuokrannut vain kaksi huonetta, tämän ja tuon.
JOHANNES: "Vuokrannut"? Onko hän myynyt tämän talonsa?
BORGSTRÖM (ihmetellen kysymystä): Mutta — onhan tietenkin. Ja jotensakin onnistuneesti.
JOHANNES: Mutta miksi entinen uhkea kalusto on vaihdettu tähän koruttomuuteen?
BORGSTRÖM: No, arvatenkin samoista aatteellisista syistä.
JOHANNES: Aatteellisista syistä? — Niina?
BORGSTRÖM: Niina. En ole nähnyt tämän maakamaran päällä toista ihmistä, joka yhtä räikeällä antaumuksella uhrautuisi aatteelle kuin Niina.
JOHANNES (katsoo Borgströmiin pitkään ja vetää suunsa ylpeään nauruun): Anteeksi — tuo on minulle jotensakin — uutta.
BORGSTRÖM: Uutta?! Minä en voi käsittää...
JOHANNES (keskeyttäen): Mutta tietysti _jos_ hänessä sellainen muutos todella on tapahtunut, olen minä ensimmäinen siitä iloitsemaan.
BORGSTRÖM: En parhaalla tahdollakaan voi ymmärtää, miten...
JOHANNES: Ja minä sanon vielä enemmän: se lisää onnistumisen toiveitani eräässä minulle ylen — ylen tärkeässä asiassa, jota varten olenkin nyt täällä.
BORGSTRÖM (masentuneena): Toivotan onnea!
JOHANNES (katselee jälleen ihmetellen huonetta, toivehikkaasti): Vai niin! Vai niin!
NIINA tulee oikealta, pysähtyy jonkun matkan päähän.
JOHANNES ja NIINA katselevat hetken toisiaan. BORGSTRÖM väänteleikse, tietämättä minne poistua.
JOHANNES: Olen tänään sinua jo puhutellut kirjeessäni ja toistan tervehdykseni.
NIINA: Ei ollut tilaisuutta vastata ... (ojentaa kätensä, jota Johannes suutelee, sitten osoittaa istumaan): Ole niin hyvä.
JOHANNES katsahtaa Borgströmiin.
BORGSTRÖM aikoo poistua keittiöön.
NIINA (osoittaen Borgströmiä istumaan): Nanne!
Istumisesta ei tule mitään.
NIINA (Johannekselle): Vieläkö me, niinkuin viimeksi, yhä jatkamme vastakkain-seisomista?
JOHANNES naurahtaa.
He istuutuvat, Niina sohvalle, Johannes tuolille.
NIINA siirtää kädellään vasemmalla olevaa tuolia, odottaen Borgströmiä istumaan.
BORGSTRÖM (käsi suun ohella, Niinalle): Teetä!
NIINA nyykäyttää päätänsä Borgströmille.
BORGSTRÖM menee keittiöön, sulkee oven jälkeensä.
JOHANNES: Olet siis vaivautunut lukemaan pitkän kirjeeni?
NIINA: Olen lukenut, Johannes. Mutta tunnustaakseni en ole kaikkia kohtia ymmärtänyt.
JOHANNES: No niin, tavallaan olenkin jo saanut odottamattoman, ilahduttavan vastauksen pääasiaan — lyhyestä keskustelustani Borgströmin kanssa juuri äsken. — Kummastelet? Tätä muutosta koruttomuuteen päin en voi selittää muuten kuin...
NIINA: Ah, siitäkö sinä. Minä pyydän, älkäämme kajotko siihen asiaan.
JOHANNES: Mutta se on juuri pääasia, Niina hyvä. Se osoittaa minulle, että sinä et enää ole minun aatteilleni yhtä vieras kuin silloin. Ja niin on eripuraisuutemme perussyy poissa.
NIINA: Olen todella vilpittömästi surrut epäonnistumistasi Sointulassa.
JOHANNES: Minun epäonnistumisestani on varhaista puhua. Olisinko jäänyt sinne johtamaan kourallista ihmisiä, kun minun on täällä johdettava miljoonia! Kumouksellinen henki on nopeasti leviämässä. Murhia, terroristisia tekoja, joista minun aikoinani ei olisi voitu uneksiakaan! Oh, porvarit eivät aavista mihin he kansaa opettavat! Minä aion nousta tätä kaikkea _vastaan_! (Hän nousee jatkamaan seisoaltaan): Kalevan kansa ei saa mennä tuota vanhentunutta, iänikuista veritietä! Minä tukehdutan kätkyeeseensä sellaiset oireet. Mutta mitä voin aikaansaada pikku lehdelläni, joka ilmestyy vain kerran viikossa? Suut silmät täyteen ehditään minulle puhua, ennenkuin pääsen sanani sanomaan! Olenhan joutunut jo sosialistienkin viholliseksi. Mutta odottakaa, odottakaa! Aion nyt perustaa suuren jokapäiväisen lehden, toinen, toinen Sointula on siitä syntyvä! Mutta pankit ovat sulkeneet minulta ovensa ja ankara kiihoitus käy minua vastaan harhaanjohdetun työväestön puolelta. Aineellista tukea saadakseni on minun siis varakkaiden yksityisten joukosta löytäminen henkilöitä, jotka eivät vielä ole kaikelle aatteellisuudelle kylmenneet. Ja niin minussa on syntynyt rohkea ajatus kääntyä — sinun puolesi, Niina.
NIINA: Minun?
JOHANNES: Kun nyt sinussakin on tapahtunut suuri käänne aatteellisuuteen päin ja kun perussyy eripuraisuu-suuteemme...
NIINA: Mutta, rakas Johannes, tämä koruttomuus ei johdu ollenkaan aatteellisuudesta, vaan suorastaan köyhyyden pakosta.
JOHANNES: Köyhyyden? Borgström sanoi, että möit tämän talon jotensakin onnistuneesti?
NIINA (nousee seisaalle, tuijottaa ihmeissään Johannekseen): Etkö ole siis tähän päivään asti vielä arvannut että tuo nimetön rahalähetys Sointulaan oli minulta?
JOHANNES: Sinulta?! — Talon hinta?
NIINA: Talon hinta ja vähän muuta lisäksi.
JOHANNES: Se oli tyhmästi.
NIINA: Enhän tiennyt, että nyt sinä vuorostasi pidät yritystä tyhmyytenä.
JOHANNES: Ah, Niina, se oli tyhmyyttä vain siksi, että oli suunniteltu niin mitättömän pienessä asteikossa. Sinä et voi ymmärtää näitä asioita. Miljoonat, sanon minä, miljoonat ihmiset sisimmässään ovat kyllästyneet sotiin ja vallankumouksiin ja kaipaavat sopusointuista yhteiselämää. He ovat kuin hajoitetut lampaat. Heiltä puuttuu yhdysside. Minun lehteni on sen heille antava. Minä en ole jättänyt aatettani uuden elämänmuodon luomisesta. Minun vain täytyy, täytyy saada ensin oma äänenkannattaja. (Yhä enemmän kiihoittuen omista sanoistaan): Ja minä olen sen saava! Miksi minä elän, ellen sytyttääkseni muihin sitä tulta, joka palaa omassa rinnassani! Ellen sytyttäisi, se polttaisi minut poroksi, poroksi! Mutta minä särjen esteet tieltäni, minä kukistan vastustajani, minä otan heistä ylivallan, minä...
Seinäkello lyö viisi.
JOHANNES: Vanha kellomme! — Viisi. — Minun on lähteminen.
NIINA: Jospa tietäisit, kuinka kipeätä minun tekee, kun en voi sinua auttaa!