Part 3
1:NEN VAIMO (hiljaa): Ei tässä _Väinön_ ja _Eevan_ asiaa ratkaistu.
JYRKI: Tai koirien valtakuntaan. Siellähän rakastellaan vapaasti ja tappelut ovat luvalliset.
2:NEN VAIMO (hiljaa): Johan sitä ajattelinkin, muuta tuossa on alla.
Lähestyvien tyttöjen iloisia ääniä.
HYVÄRINEN: Nyt pois myrkkymieli, nuoret tulevat. (Tulee pöydän takaa vaimojen luo).
Vaimojen puolella mieliala keventyy hänen sanojensa johdosta. He nousevat seisaalleen.
ALPERTI siirtyy vasemmalle estääkseen Hyvärisen vaikutusta vaimoihin.
HUHTIALA seuraa Alpertia piippuunsa katsahtaen, mutta pistää sen jälleen taskuunsa.
JYRKI jää paikoilleen pöydän päähän, katselee tarkkaavasti oikean ikkunan kautta ulos.
TYTÖT tulevat kukkineen.
TOISET TYTÖISTÄ (vaimoille iloisesti): Me kukitamme tämän tuvan.
TOISET: Pojat meni tuomaan koivuja portaille.
AILI (ulkoa portaille juoksu jalassa): Laivan savu näkyy, Nyt kiiruusti tytöt! (Tulee ilosta säteillen sisälle, heittää köynnökset tytöille, kääntyy itse kukkia helmassa oikean ikkunan puolelle): Ja kiertäkää nuo köynnökset...
Mykkä kohtaus AILIN ja JYRKIN välillä: Aili huomaa Jyrkin läsnäolon ja äkkiä pysähtyy epäröiden. Jyrki katselee häntä tiukkaan, liikahtamatta jäsentäkään. Ailin kukat valahtavat maahan. Voimatta kestää Jyrkin katsetta hän menee pää painuksissa ensin hitaasti, sitten kiiruummin portaille. Kaikki keskustelu on laannut vaimojen ja miesten kesken. Useat nuoristakin ovat kääntäneet huomionsa välikohtaukseen ja seuranneet sitä jännittyneen uteliaasti.
1:NEN TYTTÖ (oli noussut jakkaralle asettamaan köynnöstä ikkunan yli ja sen vuoksi tilanteesta tietämättömänä): Mihinkäs sinä Aili menet?
AILI (portailta, kääntymättä, vavahtavalla äänellä): Lisää kukkia hakemaan. (Menee alas kiirehtien).
JYRKI hetken kuluttua seuraa häntä hitain askelin.
1:NEN VAIMO (hiljaa muille): Nyt ei Ailille valkene hyvä huomen.
ALPERTI ja VAIMOT menevät seuraavan kuluessa yksitellen ulos.
HYVÄRINEN (nuorille): No mikäs tytöt noin nyrpeiksi sai? Eihän tässä mikä! Heleästi vielä päivänen paistaa. Nostetaanpa köynökset yli oven, ja kun astuu johtajamme uuteen tupaan, käy hän kuin kunniaportista. Niin! Entäs kukat? Sirotellaanpa niitä köynnösten sekaan.
TYTÖT nostavat sanaakaan sanomatta köynnökset oven ympärille ja kiinnittelevät niihin kukkasia. Toiset ripottelevat korista katajan hakosia permannolle.
HYVÄRINEN: Hei, hei, tuolla jo pojatkin tulivat.
TYTÖT (sen kuultuaan vilkastuvat toimissaan): Mihinkä näitä kukkia vielä? Ruiskukat erikseen. Anna minulle noita leinikkejä.
Höyrylaivan mörähtävä vihellys.
HYVÄRINEN: Nyt sukkelaan, tytöt. Jo juoksevat kyntömiehetkin rantaan.
POJAT (portailla koivuineen, iloisesti): Tässä näitä on! Mihinkä näitä pannaan?
HYVÄRINEN: Ka, sitokaa vaikkapa jokaisen tolpan kohalle.
POJAT sitovat kiireessä koivut pylväisiin iloisesti nauraen ja huudahdellen.
TYTÖT (eloisuus ja äänteliäisyys entisellään): Tässäkö me lauletaan se laulu? Tässäkö?
POJAT (ulkoa): Missä lauletaan?
HYVÄRINEN: No laivasillalla, laivasillalla. Virittäkää laulunne kohta kun maihin astuu. Ja nyt rantaan sukkelaan!
POJAT ja TYTÖT (juosten pois): Rannalle, rannalle! Sukkelaan! Kiiruusti! Joutuun! Sievään!
HYVÄRINEN istuutuu väsähtäneenä oikeanpuoleiselle penkille, pyyhkii hikeä otsaltaan.
HUHTIALA (on jäänyt istumaan vasemman penkin keskikohdalle, jalat ristikkäin, panee piippuunsa): Katos kun vaimoväet jätti meirät kahren.
HYVÄRINEN: Ei ois nuorten pitännä saaha koko asiasta vihiä mitään.
HUHTIALA: Olisi toki joku emäntä jäänyt tupaantulijata tervehtimään!
HYVÄRINEN: Ohhoh. Paljon meillä on vielä oppimista Sointulassa.
HUHTIALA: Paljon. Paljon on tavoissamme korjattavaa, onpa tietenkin. Mutta opitaan ajan mennen, opitaan meillä niinkuin muuallakin.
HYVÄRINEN (elpyen): Tuopa puhe on kuin palsamia minun rinnalleni. Ka opitaanhan, miksei opittaisi! Aika sen tekee. Aika, se on, tiiättekö Huhtiala, aika se on niinkuin vuolas virta, joka särmäkkäätkin kalliot sopuisiksi silittää.
HUHTIALA: Aika, aika.
HYVÄRINEN (ripotellen loput hakosista permannolle): Tuntuupa joskus, kun rajut voimat temmeltää, kun tapaukset yhteen törmää ja ihmistä vastaan kaikki pystyyn nousee, tuntuupa että nyt ihmissydän jo suruun pakahtuu. Mutta annappa ollakaan! Tulee huomen, koittaa ylihuomen, viikko vierähtää: Ka meneehän tuo hiljalleen, menee kuin meneekin! Ja jo surunlapsi hymyilee. (Ottaa lakkinsa, katsoo ulos): Eivätpä laulaa joutaneetkaan. Joukolla tulevat. No eikö se Huhtiala lähekkään?
HUHTIALA (nousee seisaalleen): Hämeessä isäntäväki tupansa ovella tulijata tervehtii. Jäänmähän tuonne portaille.
HYVÄRINEN: Kah, kun jäät, niin jääne. (Menee).
HUHTIALA painaa piippunsa sammuksiin, ottaa lakkinsa seinältä ja asettuu selin, avopäin oven ääreen portaille.
JOHANNES (nousee nopeasti käyden portaille, ilakoiva nuoriso jäljessään. Hänellä on hattu päässään, päällystakki avoinna, kukka rinnassa. Iloisesti): No päivää Huhtiala! Uusi kokoussalimme taitaa olla valmis? Kaunis ilma tullakseni!
HUHTIALA (vähän juhlallisesti, lakki kourassa): Tervetuloa. Ja paistakoon Herran kaunis sää sisällekin, niinkuin paistaa...
JOHANNES astuu tupaan hattu päässä, Hyvärisen seuraamana, katsahtaa ympärilleen kummastuneena, menee hakien oikealle ovelle, jonka aukaisee, ja kurkistaa huoneeseen, pettyen odotuksessaan.
HYVÄRINEN: Tuo puoli se ei ole vielä lopulleen valmiina.
TYTÖT tulevat pyrähtäen sisälle, 1:sellä käsissään Johanneksen pieni matkalaukku, jonka laskee ovensuuhun, 2:sella kaksi pakettia, jotka tämä asettaa pöydälle.
POJAT asettuvat ikkunalaudoille tai jäävät portaille.
VAIMOT tulevat yksitellen.
MIEHET myös kyntö- ja ajomiehet, paitahihasillaan, jäävät peremmälle.
JOHANNES (yhä kuin hakien katselee tyttöjen parveen): Tässä ette ole kaikki. Eihän kukaan liene sairaana?
TYTÖT (melkein yhtaikaa): Aili meni lisää kukkia tuomaan.
JOHANNES (katsahtaen ensi kertaa ympärilleen): Niin, niin, olettehan koristaneet uuden kokoushuoneemme. (Ottaa hatun päästänsä): Taisinpa osua juuri vihkiäisjuhlaanne.
2 TYTTÖ: Ei kuin sinun tuloksesi Aili tahtoi kukittaa.
JOHANNES (virkistyen): Minun tulokseni? — (Ottaa päällystakin yltään ja asettaa matkalaukun päälle ovensuuhun): No kiitos, kiitos, tytöt! Kuinka kaunista, ovi köynnöksissä ja koivuja portailla. Ja mikä ihana ilta, meri päilyy... (Katse hakevana muualla)
1:NEN VAIMO (ei ilman syrjätarkoitusta): Ja Jyrki on hänkin terveenä.
JOHANNES (ottaa pöydältä toisen paketeista): Toin kotimaan postin mukanani. (Heittää tytöille): Tässä!
TYTÖT ilohuudahduksin tavoittavat paketin ja aukaisevat sen malttamattomasti hakien kukin omaa kirjettään.
HYVÄRINEN: On se vanha kotimaa rakas.
1:NEN TYTTÖ: Hyväriselle ensimmäiseksi. (Kurottaa kirjeen Hyväriselle).
HYVÄRINEN (ottaa kirjeen, näppäsee merkitsevästi sormillaan): No nyt, pojat! (Menee kirje kädessä kiirehtien).
1:NEN TYTTÖ: Mennään jakamaan portaille.
Menevät portaille ja häviävät mikäli saavat kukin kirjeensä.
Postinjaon aikana kuuluu portailta 1:SEN TYTÖN ääni: "Helmi Laaksoselle", "Alina Tihoselle", "Toini Terholle" j.n.e. sekä kunkin vastaukset ja ilonhuudahdukset: "Minulle!" tai "Tänne!".
JOHANNES (on sillävälin avannut toisen paketin, jonka kohottaa voitokkaasti ilmaan): Ja tässä uusi numero lehteämme.
VAIMOT siirtyvät yksitellen postinjakoon portaille ja vähitellen poistuvat.
JOHANNES (jakaa lehtiä miehille): Uusia tilauksia on kotimaasta tullut tukuttain, tukuttain! Olen tässä numerossa esittänyt suuren suunnitelman miten lehteä vastedes painatamme. Emme tarvitse enää kapitalistien kirjapainoja rukoilla. Lukekaapa, lukekaapa. Onko kaikilla?
MIEHET ottavat lehden vähän veltosti vastaan, ensin jääden seisten lukemaan, nojallaan siellä täällä pitkin tupaa, mutta vähitellen siirtyen mukavammin pöydän ympärille, toiset joskus haukotellen, joskus myös kuunnellen seuraavaa keskustelua.
JYRKI tulee Johanneksen häntä huomaamatta, jää taaemmas.
Portailta ovat kaikki kadonneet.
ALPERTI (Johannekselle): Onkos sitä uutta lainaa saatu?
JOHANNES: En ole onnistunut.
HUHTIALA (täytellen piippuaan): Vai ei olle uutta lainaa saatukaan.
ALPERTI (painavasti): Mitenkäs _sitte_?
JOHANNES: Ensimmäistä kiinnitystä vaativat kaikki pankit, toisesta eivät tahdo kuullakaan.
JYRKI: Ilman sitä lainaa...
JOHANNES: Jaha, Jyrki. Terve mieheen. (Ojentaa kätensä Jyrkille): Miten _täällä_ on jaksettu?
JYRKI (ojentaa kätensä lyhyeen tervehdykseen): Ilman uutta lainaa, sanon, emme laskuistamme selviä.
JOHANNES (leikillisen merkitsevästi): Jokohan olisi niin hullusti?
JYRKI: Ei hullummin kuin että vararikko on edessämme.
LUKIJAT nostavat päänsä, sittemmin alkavat jälleen lukea ja haukotella.
HUHTIALA sytyttää piippunsa.
ALPERTI: Mettä on myytävä.
JOHANNES: Hongikko on ylpeytemme, sitä emme kaada.
ALPERTI Kaattavaksi puu kasvaa.
JOHANNES: Maltahan, Alperti. Minulla on hyviäkin uutisia. Ensiksi kerron teille, että aatteemme tekee työtään. Tänne on ilmoittautunut paljon uusia tulijoita. Saamme tänne lääkärinkin, tutkinnot suorittaneen miehen. Mitä siihen sanotte? — Sitten: tänne tulee muuan ystäväni, joka soittaa mainiosti, olen ostanut pianon, sen asetamme tähän tupaan ja niin on meillä henkistä nautintoa nuorisollekin, ettei aina vain tanssia ja tanssia. Mitä? — Onpa toivo saada tänne muuan insinöörikin. No, miehet, mitä sanotte? Sanokaa toki jotain.
HUHTIALA (hetken kuluttua): Täällä olisi hyvä saara pappikin joskus käymään.
JYRKI: ja LUKIJAT naurahtavat.
JOHANNES: Oliko tuo pistokseksi aijottu?
HUHTIALA: Ei mar ollutkaan, sitä Väinön asiaa minä, kun ei niitä kahta saa millään yhteen kytkettyä.
JOHANNES: Kytkettyä? Ei täällä ketään yhteenkytketä. Jotka eivät rakasta toisiaan, erotkoot, ja jotka rakastavat, yhtykööt, siinä kaikki.
HUHTIALA: Kukapa sen aina tietää?
JYRKI ottaa piipun Huhtialan kädestä, vetää syviä rintasavuja.
JOHANNES: _Minä_ sen tiedän. Jätä vain minun huolekseni.
ALPERTI: Pane sitten liperit kaulallasi.
JOHANNES tarkastelee hämmästyneenä Alpertia.
ALPERTI katsoo häntä silmiin, kädet lukkarissa.
JOHANNES kääntyy katsomaan Jyrkiä, odottaen pahinta.
JYRKI palauttaa piipun Huhtialalle.
JOHANNES ja JYRKI mittelevät toisiaan katsein.
HUHTIALA (juuri ennenkuin Jyrki on räjähtämässä, piippua imien): Ja velkavaroillako ne lääkärit ja insinöörit olisi täällä meininki elättää?
JOHANNES: Minulla on vielä yksi uutinen, se olisi ehkä pitänyt ensimmäiseksi sanoa. Nimettömältä lähettäjältä olen vastaanottanut suuremmoisen lahjoituksen Sointulamme hyväksi.
MIEHET pöydän ääressä nostavat veltosti päätänsä kuunnellakseen. Joku miehistä sanoo esiintymättä: "Nyt tulee vissiin urutkin". Toiset nauravat.
JOHANNES: Meillä on kotimaassa tosi ystäviä, sanon minä, ja niiden joukko on laajenemistaan laajeneva. (Ottaa suuren setelitukon povitaskustaan): Kas tässä!
MIEHET (hyökkäävät kiihkeinä pöydän äärestä): Rahaa!
JOHANNES (heittää rahatukon pöydälle): Tuossa on, laskekaa itse.
MIEHET asettuvat pöydän ääreen rahoja laskemaan, äännellen: 10 tuhatta, 8 tuhatta, 15 tuhatta, j.n.e.
ALPERTI istuutuu vasemmalta puolen nojalleen pöydän reunalle.
HUHTIALA katselee rahanlaskua seisten ja poltellen.
JYRKI istuutuu entiselle paikalleen pöydän päähän, ottaa vastaan miesten yhteenlaskemia seteleitä.
JOHANNES katselee kauempaa vasemmalta, vähän ivallisesti hymyillen.
HUHTIALA: Oli meillä siellä kotipuolessa rikas kauppias, rahoja säkittäin. Lienee hän tämän teon tehnyt.
JYRKI: Johan nyt kauppiaat! — 16:ko näitä oli? — Se voi olla paremminkin se Tammisaaren apteekkari, minä luulisin.
JOHANNES: Jos antaja on tahtonut pysyä salassa, jääköön arvoitteleminen. Minullakin voi olla ystäviä kotimaassa.
JYRKI: Yhteensä 40 tuhatta taalaa.
JOHANNES (innostuneesti): Nyt hankimme oman kirjapainon lehdellemme.
JYRKI: Siitä asiasta kai äänestetään.
ALPERTI (kääntyen päin Johannesta): Tuommoinen lehti paha, menee se vieraasakin painosa.
JOHANNES: Lehtemme on laajennettava nelikertaisesti.
ALPERTI: Saha on laajennettava neliraamiseksi. Mettää on ostettava, tukit uitettava ennen talven tuloa.
MIEHET (hyväksyen, toiset): Oikein puhuttu! (Toiset): Tukit uitettavat. (Kolmannet): Saha neliraamiseksi.
ALPERTI: Sinä Huhtialan neuvosta kuokitat uutismaita, ja ostovilja on puolta halvempaa. Ei semmoinen elätä.
MIEHET: Ei semmoinen elätä!
HUHTIALA: Oma leipä ensin. Mutta menkööt miehet tukkitöihin, viekööt vaikka hevosetkin, me palkkaamme rahoilla vieraat kyntäjät.
ALPERTI (Jyrkille): Korjaa rahat! (Muille): Saha on suurennettava kuusiraamiseksi.
MIEHET (innokkaasti): Saha kuusraamiseksi!
JOHANNES (pakottavalla voimalla): Lehti suurennetaan kuusipalstaiseksi!
Äänettömyys.
JOHANNES: Mitä kuulenkaan! Sinä Alperti puhut kuin paatunut metsäkauppias. Ja sinä Huhtiala olet valmis tänne jo palkkaväkeä tuottamaan! Otatte liikekannalta koko Sointulan. Missä on aatteemme? Metsäyhtiönäkö me tahdomme kilpailla vanhan maailman kanssa? Kiroilemaan ja syljeskelemäänkö me olemme tänne paenneet? Ei, vaan veljeyden tietä maailmalle raivaamaan. Ei, miehet, lehti suurennetaan, minä en niinkään vain jätä asiaani.
ALPERTI: Se nährähän.
JOHANNES katsoo hämmästyneenä Alpertiin.
HYVÄRINEN (tulee tyytyväisenä, avonaista kirjettä heilutellen, huomaa jännittyneen tilanteen, päätään pudistaen, huolestuneena itsekseen): Aih, aih, aih, aih... (Pistää kirjeen povitaskuunsa).
ALPERTI (Hyväriselle): Puhu hänelle asia, niinkuin lupasit. (Menee)
TYTÖT ja POJAT (tullen Hyvärisen jäljestä): Milloinkas lauletaan?
HUHTIALA pistää piipun taskuunsa ja kulkee rauhallisena ulos.
JYRKI yhtyy häneen ja menee.
MIEHET seuraavat heitä yksitellen.
HYVÄRINEN (vastaten kysymykseen): Ei nyt, ei nyt. Lauletaan illemmalla. Tuntuukin se laulunne sietävän vielä silitystä. Harjoitelkaapa hiljaa kisakentällä. (Kun tytöt nyrpistyvät): No entä karttusille? (On lyövinään karttua): "Karttu on kotona, oma nimi kirjassa"?
TYTÖT ja POJAT (elpyvät): Ruvetaanpas karttusille! Ruvetaan! (Juoksevat pois)
HYVÄRINEN: seisoo keskellä tupaa nolona vaikean tehtävänsä edessä.
JOHANNES (väsähtäneenä ja mietteissään istuen vasemmalla penkillä): Muistatko sinä Hyvärinen, kun me riutuvina ja janoisina vaelsimme tänne jylhän vuoriston poikki? — Ta miehet kantoivat paareilla Leenaa, synnytyskuumeisena? — Ei ollut joukossamme lääkäriä, ei auttajaa. — Silloin minä, viime hetkessä, kokosin kaikki voimani — ja puukolla avasin hänen rintapaiseensa. — Muistatko? — Se oli elämäni raskain tehtävä. Se onnistui. Hän elää. Mutta nyt on vielä paljoa vaikeampi leikkaus tehtävä. — (Kun Hyvärinen vaikenee): Mikä sinun on?
HYVÄRINEN: Mooses vei Israelin lapset Ekyptin orjuutesta erämaan halki luvattuun maahan. Se oli _hänen_ Sointulansa. Ja hän toi kansan perille, niinkuin sinäkin toit meiät. Mutta Siinain vuorella hän antoi lain heitän syämmiinsä: Ei sinun pitä himoitseman lähimmäises emäntää.
JOHANNES (värähtää satutettuna, nousee, itsekseen): Sinäkin, Brutus!
HYVÄRINEN: Mitä?
JOHANNES: Olipa vain muuan kuningas, jonka rintaan hänen lähin ystävänsä — puoluesyistä — pisti tikarin. Kuoleva kuningas sanoi: Sinäkin, ystäväni!
HYVÄRINEN: Pistipä se tai oli pistämättä. Mutta sinä et ole meille tässä kohin lakia antanut. Sano mikä on Sointulan laki avioasioissa, niin me seuraamme sitä kaikki. Sinä olet johtajamme, jonka on täytettävä laki omasta kohastansa ja sanottava meille.
JOHANNES: Kun hetki on tullut, olen sen sanova.
HYVÄRINEN: Me odotamme, me olemme sitä lakia kipeästi kaivanneet, eikä sen ilmaiseminen enää salli viivytystä.
JOHANNES (heltyen): Hyvärinen, oletko sinä koskaan rakastanut naista syvästi, vastustamattomasti, taivaat ja maat unohtaen?
HYVÄRINEN: Sitä kysy minun lapsiltani.
JOHANNES: Hyvärinen, minä tiedän, että jos sen lain täytän ja teille ilmaisen, mutta liian aikaiseen, voi kaikki täällä mennä nurin. Sillä sen lain varassa Sointulamme on seisova tai kaatuva.
HYVÄRINEN: Jos kaatuu, niin kaatuu, mutta laki meillä olla pitää. Puhun toverien puolesta.
JOHANNES (hetken kuluttua, päättävästi): Hyvä. Sanon sen teille, ehkä jo ennen auringon laskua. Mutta sitä ennen pyydä Aili tulemaan tänne ja antakaa meidän olla hetki kahden kesken.
HYVÄRINEN: Me olemme sinulle hyvin, hyvin kiitolliset, kutsun miehet kokoon. (Menee)
JOHANNES on hyvin mietteissään, milloin synkistyen, milloin elpyen hymyyn. Nostaa matkalaukkunsa pöydälle, aukaisee sen, katselee pienen kotelon sisällystä, sulkee laukun, aukaisee jälleen, vetää puoleksi esille jotakin punervaa vaatetta, ja jälleen sulkee, vie laukun ovensuuhun ja asettaa päällystakkinsa ja hattunsa sen päälle. Menee tukkaansa haraillen, ikäänkuin voimia kooten vasemmalle ja lysähtää penkille.
AILI nousee kuulumuttomasti, mutta nopeasti portaille, katsahtaa arasti taaksensa, tulee kynnykselle, kirkastuu, sitten vauhtiansa hiljentäen lähestyy Johannesta, kädet sydämen kohdalle yhdistäen ja ikäänkuin pelokkaasti kysyen.
JOHANNES (huomaa Ailin, kavahtaa pystyyn): Vihdoinkin, vihdoinkin, Aili! (Ottaa molemmin käsin Ailin käsistä, jotka tämä on nostanut sydämensä kohdalle).
AILI katsahtaa taaksensa.
JOHANNES: Sinä välttelet minua.
AILI: En ... en...
JOHANNES: Tämän kauniin kukan sain laivasillalla Aililta, mutta — Helmin käden kautta. Ei Ailia missään. Ei täälläkään. Sinä minun päivänpaisteeni! Kun sinut näen, kaikki jälleen on hyvin. Minä rakastan sinua pelotta ja ehdoitta.
AILI: Jospa sinä tietäisit mitä täällä tapahtuu.
JOHANNES: Olen kauan sitten huomannut. Tänään näin itse.
AILI: Hän on tullut niin julmaksi minulle.
JOHANNES: Ja siksi sinä kartat minua, Aili rukka.
AILI: Menisin vaikka mereen, ennenkuin näkisin, että Sointula hajoo minun tähteni.
JOHANNES: Nyt on täällä tehtävä viimeinen, ratkaiseva leikkaus. Aili, anna minulle siihen voimat!
AILI: Mikä leikkaus? Aiotko jonkun erottaa?
JOHANNES: Ennen kaikkea aion erottaa _itsestäni_ viimeisetkin jätteet vanhan maailman ennakkoluuloista, ja sitä odotan sinultakin.
AILI (ihmeissään): Odotat minulta? Mitä?
JOHANNES: Sinunkin on päästävä siitä taikauskosta, että mitkään ihmisten määräämät siteet muka ovat rakkauttamme ylempänä.
AILI katselee pelokkaasti perälle, aikoo panna oven kiinni.
JOHANNES: Anna vaan oven olla auki. Se se juuri on pääasia tässä. — Kuinka sinä sentään pelkäät häntä!
AILI: Olenhan hänen vihitty vaimonsa.
JOHANNES: "Vihitty vaimonsa", siinäpä se! "Vihitty"!
AILI: Hän, vaikka on karu pinnalta ja minulle julma, rakastaa minua. Et voi aavistaa mitä seuraisi, jos...
JOHANNES: Jos sinä vapautuisit hänestä? Olisihan se onnettomuutta hänelle. Mutta semmoinen on onnettoman rakkauden kohtalo kaikkialla, ei vain Sointulassa. Sille ei voi mitään, Aili.
AILI: Sinä et tunne häntä, hän voi olla pelottava.
JOHANNES: Ja sinä — et rakasta minua.
AILI: Juho!
JOHANNES: Rakkaus on arvossa suurin, ainoa, mutta sinun pelkosi on suurempi rakkauttasi. En usko toisarvoiseen rakkauteen.
AILI (ikäänkuin herättäen Johannesta): Mutta Sointula, Sointula hajoo!
JOHANNES: Jos Sointula pysyy koossa vain mikäli täällä noudatetaan Mooseksen aviolakeja, niin — hajotkoon. Ei, Aili. Polvilleen Luonnon Kaikkivallan eteen pitäisi rakastavaisten mennä, kiittäen suuresta lahjasta, joka heille on armossa suotu, ja hurskaassa kiitollisuudessa, pelottomasti, avoimesti, laajakantoisesti, ehdoitta tunnustaa rakkautensa yksinmäärääväksi laiksi. Se laki on meidän nyt täytettävä ja Sointulalle julistettava, seiskoon Sointula tai kaatukoon!
AILI: Minä olen vaan tämmöinen pieni ihmisraukka, joka ei mitään ymmärrä.
JOHANNES (heltyneellä äänellä): Koeta siis olla tällä hetkellä ajattelematta Sointulaa, äläkä ajattele pelkoasi tai mitä ihmiset sanovat. Sano vain tässä minulle, tässä kahden kesken, rakastatko sinä minua?
AILI: Sen sinä tiedät.
JOHANNES: Mutta mistä sinä itse sen tiedät?
AILI: Etten tietäisi!
JOHANNES: Mutta _mistä, mistä_ sen tiedät?
AILI: No, siitä — siitäkin että aina ajattelen sinua.
JOHANNES: Ja mistä vielä?
AILI: Siitä — siitä että tulen aina niin iloiseksi, kun ajattelen sinua. Eilenkin, kun odotin sinua, syleilin — hullu — rannan koivuja...
JOHANNES: Niin, niin!
AILI: Ja kukat, vaikka hyvin tiedän, että tuuli heitä huojuttaa, minulle vain puhuvat: "Niin, niin!"
JOHANNES: Voi Pyhä Luonto!
AILI: Kuinka en minä sitä tietäisi. Kaikki puhuu sinusta, aallotkin, ja maa ja taivas...
JOHANNES: Aili! (Syleilee ja suutelee häntä).
AILI: Juho! Juho! (Silmät ummessa unohtautuu hänen syliinsä).
MIEHET nousevat Hyvärisen johdolla portaille.
VAIMOJA lukuisasti miesten selkien takana, uteliaina.
Kaikki pysähtyvät.
JOHANNES: Meidän on Sointula!
AILI (kavahtaa unhotuksesta, kauhulla): Sointula! (Näkee Jyrkin, kirkaisee).
VAIMOJEN ÄÄNIÄ "Herra siunatkoon!" — "Jesta varjelkoon!"
MIEHET katsovat maahan.
JOHANNES (hyökkää ovelle, huutaa): Rakkaus on Sointulassa vapaa!
AILI: Herra _Jumala_ mitä sinä teet!
JOHANNES: Vapaa!
AILI: Voi minua poloista! (Sortuu).
JOHANNES: Vapaa!
JYRKI (tullen tupaan muiden edellä, teennäisen sävyisesti): Niin, niin, Sointulassa vallitsee "vapaarakkaus". Näkee sen huutamattakin. (Ailille): Mene kotiis.
VAIMOT leviävät tupaan.
AILI tekee pari askelta ovelle päin, pää painuksissa.
JOHANNES: Nyt, Aili, rohkaise mielesi! Pää pystyyn!
AILI (moittivasti, särkyneesti): Juho, Juho!
JYRKI (hillittömästi): Mene kotiisi ja lukitse ovi, sanon minä!
AILI (säpsähtäen): Menenhän, menenhän minä. (Menee).
JOHANNES (katsoo hänen jälkeensä): Mennyt.
ALPERTI: Niin tekee mies.
HYVÄRINEN: Ei Sointulan mies.
JYRKI (raivokkaasti): Aioit ajaa ulos minut!
JOHANNES: Rauhoitu, Jyrki. Olen joutunut tappiolle, tunnustan. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja — teille muillekin. Ole hänelle sääliväinen. Hän rakastaa sinua. Tuo äskeinen se olkoon vain meidän jäähyväissuudelmamme. Palaan kotimaahani. Siirrän sinne lehteni. Siellä on ankarat ajat ja minua siellä tarvitaan ehkä paremmin kuin täällä. (Ottaa päällystakkiansa käsivarrelle, matkalaukun käteensä): Terveiseni kaikille, jotka eivät ole läsnä. Jääkää hyvästi. (Panee hatun päähänsä, menee).
Äänettömyys, liikkumattomuus.
HUHTIALA: Meni se. Sinne meni. Ja kunniaportista.
Vaimojen kesken alkaa levoton supatus.
1:NEN VAIMO: Eikö miehistä kukaan mene saattamaan?
ÄÄNIÄ VAIMOJEN JOUKOSTA: "Pitäisi toki mennä".
HYVÄRINEN: Minä menen. (Menee kiiruusti).
VAIMOJEN KESKEN: Ehkä vielä leppyykin. — Ei lepy. — Meni se varmasti.
ALPERTI: Ja jollei olisi mennyt, olisi ajettu.
Äänettömyys.
1:NEN VAIMO: Sanasi olivat kovat.
JYRKI: Kovat, mutta oikeat. (Menee).
ALPERTI (reippaasti miehille, jotka seista jurottavat mietteissään): Nyt poiat, huomenaamusta mettähän!
MIEHET elpyvät.
HUHTIALA: Kynnöt on kesken.
ALPERTI: Huomenaamuna neljältä keksit käteen, poiat. Tukinuittoon!
MIEHET: Hei, pojat, tukinuittoon! (Menevät riemuiten Alpertin ohitse, joka menee viimeiseksi).
HUHTIALA: Varroppas, Alperti, varro! — Ei kuultelekkaan, perhana!
1:NEN VAIMO: Mikä nyt Huhtialalle neuvoksi, kun kynnöt ja sonnanvetokin ovat kesken?
Muut vaimot huolissaan toistelevat kysymystä Huhtialalle.
HUHTIALA (pannen piippuunsa ja poistuessaan): Jos näin alkaa mennä, ovat maat jaettavat, ei muuta.
VAIMOT ymmällä, katselevat äänettöminä toisiinsa, istuutuvat seuraavan kuluessa mikä minnekin.
1:NEN VAIMO (selitykseksi): Kukin näät saa pitää omansa.
2:NEN VAIMO (hetken kuluttua): Niin, joka on talonsa myynyt ja tähän rahansa pannut.
3:S VAIMO: Entäpä työnsä ja häviönsä. Kuka ne mittaa?
MUUT VAIMOT (alakuloisina): Kuka ne mittaa!
4:S VAIMO: Riita tästä syntyy.
HYVÄRINEN tulee, voi vaivoin peittää masennustansa, jota tahtoisi salata, istuu muka lehteä lukemaan.
VAIMOT seuraavat äänettöminä Hyvärisen eleitä.
Kuuluu lehmänkellojen kilinää. Auringonlasku heittää punervan hohteensa maisemaan, portaille ja osaksi tupaan.
6:S VAIMO (nousee huokaisten): Täytyy tästä joutua lypsylle. (Portailta mennessään): Se Punikki, se Heluna, se lehmäin se-ee...
1:NEN VAIMO: Eipä leppynytkään.
HYVÄRINEN: Huomenna lähtee. Sulkeutui huoneeseensa.
VAIMOT huokaavat raskaasti.