Part 2
HYVÄRINEN: Syntyyhän se, hyvä siitä tuloo. Vai tämä se on johtajamme. No jo on pulska miehekseen. (Valmistuu ikäänkuin puhetta pitämään): Niinkuin Mooses ennen vanhaan vei Israelin lapset Ekyptistä luvattuun maahan...
JYRKI lyö Hyväristä voimakkaasti olalle. He nauraen syleilevät toisiansa.
HYVÄRINEN: On, on meillä luettuna niistä lehistä.
HUHTIALA (vähän jurona): Meirän on myyty. Vein rahat pankkiin.
JYRKI (leikillisesti): No aina se hämäläinen varansa pitää.
HUHTIALA: Eikä pirä. Kuitti on. Perille päästyä nostetaan, kunhan nährään.
ALPERTI (ottaa setelitukon povitaskustaan, antaa Johannekselle): Uutehen talohon vanhan hinta.
JOHANNES ottaa rahat vastaan, antaa Jyrkille.
Karttaa katselevan ryhmän puolelta kuuluu naurunremahdus, joka vetää muidenkin huomion puoleensa.
JYRKI (Johannekselle, joka on jälleen siirtynyt etualalle): Etkö saa sanaa suustasi!
JOHANNES: Jossakin muualla. Enhän ole enää kotona täällä. Seinät puristavat minua, katto painaa päätäni.
JYRKI (hillityllä raivolla): Tämäpä on kirottua!
AILI on vähää ennen ilmestynyt eteiseen, riisunut päällysvaaiteensa, tulee sisälle peräovesta, lähestyy varovasti Jyrkiä, joka ei häntä huomaa.
JOHANNES: Puhua innoituksetta on minulle samaa kuin valehdella.
AILI koskettaa takaa Jyrkiä hihaan.
JYRKI: Niin, tässä saan sinulle esittää nuoren vaimoni.
JOHANNES: Hänkö? Kuule, enhän ole vielä onnitellutkaan sinua. (Kättelee Jyrkiä, katsellen Ailia, johon rakastuu ensi hetkistä).
JYRKI: No, no, joutavia! Akkahan se minullakin olla pitää.
JOHANNES (ottaa Ailia kädestä): Onko aikomus seurata mukana?
AILI: On.
JOHANNES: Valtamerten taa, läpi mittaamattomien maanosien.
AILI: Niin.
JOHANNES: Seurata tietymättömään tulevaisuuteen, ehkä puutettakin kärsimään, ehkä sairastumaan, ehkä jäämään vaille lääkärin apua, ehkä — ikävöimään vanhoja kotipolkuja, ystäviä, omaisia? — Silmät katsovat minuun avoimina, riemua täynnä.
MUUT LÄSNÄOLIJAT ovat vähitellen jättäneet karttansa, kunnes kaikki jännittyneinä kuuntelevat Johanneksen sanoja.
AILI: Teitä seuraan vaikka silmät ummessa.
JOHANNES: Sinuttele minua, sisar. Minä olen Juho. Ja sinä?
AILI: Aili.
JOHANNES: Onpa niitä sentään naisiakin, jotka voivat jotakin aatteelle uhrata.
1:NEN VAIMO (osottaen ylpeydellä 2:seen vaimoon): On niitä.
Johanneksen ja Ailin kädet erkanevat.
2:NEN VAIMO on vetänyt kaksi puolikasvuista lastansa eturiviin johtajaa heille osottaakseen.
JOHANNES (kääntyen 2:sen vaimon puoleen): Jotka jaksavat uhrata vielä lastensakin puolesta! (Nostaa yhden lapsista syliinsä).
2:NEN VAIMO: Vai jo uuden setän sylissä! Niin karistamme kurjuudet samalla lastenkin hartioilta, eivät näe viinaa, ei korttia, ei irstautta. (Itkee).
JOHANNES (annettuaan lapsen Ailin syliin, joka hänkin oli kumartunut lasten puoleen): Niin, veljet, sisaret! Vuosisatain kurjuudet me karistamme hartioiltamme! (Täynnä innostusta): "Uutehen talohon!" "Uutehen talohon", sanoi pohjalainen äsken, kun laski käsiimme talonsa hinnan. Hän uskoo meihin, hän rakastaa meitä, hän sanoo meitä uudeksi taloksensa. Uutehen talohon vanhan hinta! Se ajatus meitäkin innostuttakoon. Pesäeroon vanhasta yhteiskunnasta, pesäeroon, sanon minä! Kaikki siteet armotta poikki, kaikki peräytymisen sillat tuleen! Irti, irti vanhasta! Uutehen talohon!
Mutta mitä tuovat uuteen taloon ne, joilla ei ole ollut vanhaa myydä? Eikö mitään? Koko elämänsä, työnsä, jänteittensä voiman, jota innostus ja toiminnanhalu paisuttaa! Minäkin kuulun niihin, jotka eivät tuo uuteen taloon muuta: kaikki siteeni vanhan kanssa, olen katkaissut, omaisuuteni olen menettänyt, kohtalo ei ole sallinut minun sitä aatteelleni luovuttaa. Maailma tahtoo pitää omansa. Mutta olkoon niin. Minullakin on siis antaa vain käteni, pääni ja sydämeni. Maailma viheltää, ilkkuu ja nauraa minulle: me muka hukumme omaan yritykseemme, me muka kuolemme nälkään! Eikö joukossamme ole kyntäjiä, kylväjiä?
ÄÄNIÄ JOUKOSTA: On niitä!
JOHANNES: Me muka jäämme kylmiin, sateitten alle! Eikö siis joukossamme ole kirvesmiehiä!
ÄÄNIÄ JOUKOSTA: Täällä ollaan!
JOHANNES: Eikö ole suutareita, eikö räätäleitä, eikö seppiä, eikö konemiehiäkin, eikö sahanasettajiakin!
Kysymyksiin kuuluu joukosta yhä innostuvampana: "Täällä ollaan!".
JOHANNES: Satoja meitä on, ja mekö kylmiin jäisimme! Totta on yksi asia: paljon meille työtä tulee. Mutta raskaskin työ on meille oleva pelkkää iloa ja riemua. Se ei ole meille oleva kirousta, niinkuin vanhan maailman orjille, jotka kapitaalin kätyripomoja palvelevat. Ei! Meidän työmme on oleva omaa työtämme. Kerrankin on työmies saava nauttia työnsä koko tuloksen! Kerrankin hän on tekevä työtä itsellensä! Kerrankin maa on oleva ojankaivajan oma, kerrankin metsä hongankaatajan, kerrankin apaja sen, joka nuotan kutoo. Kerrankin! Mikä vapahtava riemu! Turhaanko lintu visertää kesken arkista työtänsä? Turhaanko kiuru kesken pesähommaansa taivaisiin kohoaa, suun täydeltä laulaaksensa? Niin mekin! Niin mekin, sanon minä! — Ja vielä maailma moittii meitä, että muka tahdomme eristäytyä oman erikoisonnemme hakuun. Niin kyllä, eristäytyä, mutta vain niinkuin eristäytyy mies, joka korpeen lähtee uutta tietä raivaamaan. Sillä tietä me lähdemme raivaamaan, uraa uutta ihmisten kulkea. Ei auta tässä tiedemiesten viisastelut enää, ei auta opit, ei seulomiset, ei paljon puhumiset. _Teossa_ se tie on meidän näytettävä maailmalle. Aatteemme toteutus ei tarkoita siis vain itsekästä erikoisonneamme, vain _maailman_ onnea! Ei oman itsemme hyväksi, vaan _maailman_ hyväksi! Aatteemme aateloitsee meidät! — Niin, rakkaat hengenheimolaiset, veljet, sisaret, aatteemme on tehnyt meidät toistemme sukulaisiksi. Maailmassa, jonka me nyt jätämme, tekee liha ja veri ihmiset toistensa sukulaisiksi, ja he kokoovat toisilleen perintöjä ja riistävät ja riitelevät. Mutta meidät tekee veljiksi ja sisariksi aate. Ja kerran näytämme maailmalle, että tämä on korkeampi ja lujempi sukulaisuuden pohja! Veljet, sisaret, yhdessä uskallamme, yhdessä voitamme tai hukumme! Kädet käsihin, sormet sormien lomahan!
Kaikki haltioituneina, riemukkaina kättelevät tai syleilevät toisiaan.
JYRKI (Johannekselle): Se se vasta puhe oli!
JOHANNES (ottaa Ailia kädestä): Sinä minulle voiman annoit!
HYVÄRINEN (osoittaen Väinöön ja Eevaan, jotka ovat rakkaita toisillensa): Mutta mitenkäs nämä Väinö ja Eeva vihitään, kun myö jäähään papittomiksi?
KAIKKI räjähtävät iloisesti nauramaan.
JOHANNES: No, no, kyllä siihen keinot keksitään. Olkaapa toistaiseksi kuin veli ja sisar vain. Siellä sitten häät vietetään!
HYVÄRINEN: Riemuhäät ensimmäiseksi!
NUORET: Hääkokot loimuamaan! Tanssit käymään!
JOHANNES (Ailin puoleen): Ja nyt sinä, nuorin sisareni, annappa nimi uudelle yhteiskunnallemme.
AILI: Minäkö?!
MUUT: Sinä juuri, sinä, sinä!
JOHANNES: Sointuisa nimi sopusoinnullemme.
AILI (epäröiden): No — olkoonpa sitten vaikka — Sointula.
MUUT (ihastuen, ei yhtaikaa): Sointula!
JOHANNES: Hyvä on. Olkoon Sointula!
JYRKI (haltioissaan): Ja eläköönpä "Mooseksemme"! Eläköön!
KAIKKI (voimakkaasti): Eläköön! Eläköön!
TOINEN NÄYTÖS.
Sointulan uusi, vain sisustustöitä enää puuttuva kokoustupa. Pitkä penkki on jo kiinnitetty oikealle seinävierelle. Sen edessä tupapöytä. Vasemman seinävieren penkkiä paraillaan asetetaan. Joitakuita istuin jakkaroita. Lastuja permannolla. Peräsemän molemmilla sivuilla leveät ja korkeat ikkuna-aukot, ruutukehyksiä vielä vailla, keskellä laaja oviaukko, sen edessä ulospäin lähinnä porrassillake pylväineen ja edempänä Tyynenvaltameren lahdeke, jonka vasemmalla puolella näkyy kaukaa pieni saharakennus lautatapuleineen ja siellä täällä työläisasumuksia metsän rinnassa. Oikeanpuoleisessa seinässä suljettu ovi.
On kirkas, tyyni iltapäivä.
ALPERTI ja HUHTIALA, molemmat vasemmalla, ja HYVÄRINEN oikealla, lakit päässä, asettelevat ikkunakehyksiä, höyläilevät niitä, kiinnittelevät saranoita, naputtelevat hiljaa. JYRKI, oikealla avopäin, istuu pöydän ääressä uppoutuneena laskelmiin, edessään joukko papereita ja sanomalehtiä, joita hän tutkii ja toisinaan hermostuneesti vaihtelee. Ulkoa kuuluu karjankelloja, käenkukuntaa, kiekonheittäjäin ääniä ja kauempaa miesääninen soololaulu, jota sekakuoro kerraten säestää. Nuotti: "Sancta Lucia" (O dolce Napoli...). Sanat:
SOOLO:
Kas kuinka aallotar kirkkaana päilyy! Oi kuinka tuulonen oksissa häilyy! Poissa on onneton maailman myrsky, poissa on aaltojen tuskaisa tyrsky.
KUORO:
Voi kuink' on sointuisaa, voi kuinka ihanaa! Riemuitse armahain kansa Kalevan!
SOOLO:
Tuolla sen kansan viljavat pellot, tuolla sen karjan sointuisat kellot, Tuolla sen laivat aaltoja leikkaa, tuolla sen lapset lyö kuperkeikkaa!
KUORO:
Voi kuink' on ... j.n.e.
ALPERTI (huutaa ikkunasta): Töihin, töihin, poiat!
HYVÄRINEN: Antaa nuorten iloita. Taitavatpa sen laulun sitten kun johtajamme kaupungista palaa. Semmoisen läksyn oli hän heille lähtiessään antanut.
ALPERTI: Eipä ole nyt kiekonheiton aika! (Huutaa ankarammin ja kovemmin): Töihin!
HUHTIALA (pehmentäen): Töissä näkyivät olevan vielä kyntäjätkin.
HYVÄRINEN: Se Sointulan laulu on toki minulle kuin pyhä virsi ikään, niin käypi sydämelle ja kyynel kihoo silmään. (Hyräilee): "Voi kuinka sointuisaa, voi kuinka ihanaa..." no, no!
Miehet alkavat koota kapistuksiaan.
Jahah, veljet, nythän tämä alkaa osapuilleen olla valmis.
HUHTIALA istuutuu, panee tulen piipun nystyräänsä.
HYVÄRINEN: Kunhan ei tuli lastuihin päässe. Tupakastahan se vanhakin tuleen syttyi ja poroksi paloi. Ja silloin jo päätettiin, että nyt ei Sointulassa enää tupakoiakkaan.
HUHTIALA: Ei lähre se tapa enää tän ikäisestä.
HYVÄRINEN: No, no, kuhan et muien nähen, ettei pahat himot nuoriin pääse.
ALPERTI: Tämä talo vakuutetaan Nyyjorkin paloyhtiösä.
HYVÄRINEN: Vielä se mitä vakuutetaan. Parempi ois olla tupakoimatta. Johan sitte taas tultais kiinni siihen kapitaaliseen yhteiskuntaan.
HUHTIALA: Kiinnipä siihen tultiin, kun se lainakin otettiin. Hypoteekissä ovat Sointulan maat. Ja uutta velkaa on Mooses hommaamassa. Alvaria vaan asioissa mannermaalla.
HYVÄRINEN: Se nyt on minkä hätä on pakottanna. Ei, veljet, vahinko tulee, jos on tullakseen.
HUHTIALA: Mikä on Jyrkin mieli tässä asiassa?
JYRKI: Siitä asiasta kai — äänestetään.
ALPERTI Mutta tämä talo vakuutetaan.
JYRKI: Siihen puoleen minäkin äänestän, kun äänestämään päästään. Vielä kerran sellainen palovahinko ja vielä kerran vakuuttamaton tukkilautta tuuliajolle, niin ollaan hukassa. Näitä hiton laskuja ja numeroita ei selvitä enää mikään. Tuskan hiki nousee otsalleni.
HYVÄRINEN: Kuuleppas, veli Jyrki, Sointulassa asiat puhutaan suoraan. Ei ne nuo laskut sinunlaisellesi älyniekalle vaivaa tuota. Jokin muu asia se sinun mieltäsi painaa.
JYRKI: Jos painanee se, ettet vieläkään ole luvattua talonhintaa suorittanut.
HYVÄRINEN: No nytpä jo suutuit.
JYRKI (hillittömästi): Puhu sinä Moosekselle siitä "muusta asiasta", viaton on siihen minun rintani.
HYVÄRINEN: Kah, miksenkä minä puhuisi. Suoraan sanon hänelle, niinkuin sanoin sinullekin.
ALPERTI: Sanoo sen hälle kerta tämäkin poika.
HUHTIALA: Puhuen asiat selvenevät. Parempi suoraan kuin juoruamalla.
JYRKI (Hyväriselle): Jos sanot, niin tuohon käteen.
HYVÄRINEN (Jyrkiä kädestä pitäen): No saatpahan nähä, kun hän vain kaupungista palaa, suoraan sanon ja varotan, ihan suoraan.
ALPERTI (ikkunaan): Tytöt hoi, tulkaa lastut korjaamaan!
JYRKI (kokoaa paperinsa): Tässä metelissä ei hittokaan numeroita kirjoittele. (Menee oikealle).
Lähestyvän nuorison iloisia ääniä.
HYVÄRINEN: Kuulkaapas sitä vikinätä! Kinastelustamme älkööt nuoret saako vihiä. Päivänpaisteena lempeänä on täällä vanhain nuorille säteiltävä. Mitäs sinä Alperti siinä. Jo tulevat.
ALPERTI: Mutta tämä talo vakuutetaan.
AILI (peräovella): Hei tytöt, uusi kokoussali on valmis! (Tulee sisälle): Ja kuinka pitkät penkit! Ihanaa!
Nuoriso syöksähtää sisälle, hajoten eri paikkoihin tupaa.
1:NEN TYTTÖ: Valmis, hurraa!
MUUT: Hurraa!
1:NEN POIKA: Nyt tässä kelpaa... (Sieppaa 1 tytön vyötäisistä, tanssiin vaatien).
2:NEN ja 3:S POIKA: Tanssimaan, pojat! (Sieppaavat kukin tyttönsä): Ja tintulintulitii...
TYTÖT vastustelevat.
2:NEN TYTTÖ: Malttakaa, malttakaa!
3:S TYTTÖ: Lastuthan ensin korjataan.
POJAT: No lastut korjataan, mutta sitte...
TYTÖT: Sitte, sitte... (Toiset lakaisevat lastuja kokoihin, joita pojat nostelevat heidän helmoihinsa, toiset korjaavat miesten kapistukset oikeanpuoleiseen huoneeseen).
AILI: Tiedättekö tytöt mitä? Pannaanpas tämä tupa kukkiin ja köynnöksiin. Että kun hän tulee...
3:S TYTTÖ: No onpa se Aili iloinen tänään, kun se Juho palaa!
TYTÖT (nauravat): Hyvä, hyvä, kauankos me! — Juostaan hakemaan! — Sepä hauska tuuma! — Ai sitä Ailia!
AILI: No eikös pitäisi?
POJAT: Ensin tanssitaan. — Pyhä lupaus annettiin. — Tanssimaan!
TYTÖT ja AILI (hetken keskenään kuiskuteltuaan pyrähtävät äkkiä ulos): Ottakaapas kiinni!
POJAT: Petoskauppaa! — Tavoitetaanpas! — Peijakkaat! (Juoksevat ulos tyttöjen jäljessä).
EEVA, joka piiloutui tupaan muiden tyttöjen ja poikain juostessa ulos, aikoo livahtaa ovesta.
RISTO (joka pojista eroten jäi vahtimaan Bevaa ovipielen taa, ottaa hänet kiinni, aikoo suudella): Ähä, kiinni olet, kyyhkyläinen!
EEVA (riuhtaisekse irti): Etpäs vielä saanut! (Juoksee Riston ahdistamana miesten turviin, väistyen toisen takaa toisen taa, sitten pöydän taakse penkille, sieltä koettaa jälleen päästä miesten luo, mutta joutuu kiinni).
RISTO: No onkos tässä nyt paha olla, tui, tui?
VÄINÖ (peräovella): Jaha, siinäpä olette molemmat!
RISTO ja EEVA erkanevat äkkiä.
HUHTIALA (lähdössä Alpertin ja Hyvärisen kanssa): Taisitpa sinä Risto siinä Väinön morsianta nauratella?
RISTO: Oma tämä on.
VÄINÖ: Älkääpäs lähtekö. Nyt näette itse, minkä vuoksi häämme ovat näin pitkälle jääneet. Todistajiksi kutsun teidät.
EEVA: Ettäs kehtaatkin!
HYVÄRINEN: Kumpaakos sinä Eeva oikein rakastat?
RISTO: "Kumpaako"! Johan sen näitte.
VÄINÖ: Mutta minulla on Eevan lupaukset. Johtajan ja Jyrkin edessä naimakaupasta sovittiin. Ja kun ei Sointulassa vihille pääse, niin mitkä valat täällä pitää?
ALPERTI: Vanhasa Kyröösä ennen aikaan poiat puukolla tekivät semmoisista selvää...
HYVÄRINEN: Ei riiellä, lapset. Sointulassa asiat ratkaistaan sovussa. Onhan teitä kolme, — äänestäkää.
VÄINÖ: Äänestetään vaan, mutta hetken minä määrään.
HUHTIALA: Taitaa se likka olla välistä sinullekin hellänä.
VÄINÖ: Vai ettei olisi! Niin painaa välistä päänsä olkaani vastaan, kun rantakivellä istumme, katse ulapalla, hiljaa haastelee korvaani ja vastaisen elämämme kuvat eteeni piirtelee.
HYVÄRINEN: Eeva vastatkoon itse omasta kohdastaan: Kumpaako sinä rakastat, Väinöäkö vai Ristoa?
EEVA (vähän kiihkeästi): Jos suoraan puhutaan, niin minähän tuota Väinöä alun pitäin kosinkin. Sellainen vätys se on. Mutta nyt rakastan tätä Ristoa, ja sillä hyvä.
RISTO: Nyt sen kuulitte.
HYVÄRINEN: Rakkaus on kyllä Sointulassa yli kaiken muun.
ALPERTI: Eikö annettu lupaus mitään paina — Sointulasa?
Hetken äänettömyys, jonka kestäessä miehiä kovasti ajatelluttaa.
HUHTIALA: Me ei olla tämän asian tuomareita. (Panee piippuunsa, jonka sytyttää alkaessaan seuraavan lauseen): Mutta eikös Sointulassa ole semmoinenkin laki — oho — (muistaa nuorten läsnäolon, painaa piipun sammuksiin ja pistää takintaskuun): meinaten semmoinenkin laki, että jos syntyy riita, niin...
HYVÄRINEN: Niin aivan, että jos syntyy mikä riita, niin asiapuolet valitkoot kaksi sovintotuomaria kumpikin, jotka sitten riian ratkaiskaat.
HUHTIALA: Ei ole siihen mutisemista, vaan tuomioon on tyyryttävä.
VÄINÖ: No siihen saatan mennä, jos vaan Jyrki rupeaa minun puolestani.
RISTO: Jyrkikö? (Kuiskuttelee Eevan kanssa).
VÄINÖ: Jaa-a, Risto ja Eeva, Jyrki juuri. Ja Alperti toiseksi.
ALPERTI nyökkää myöntyvästi.
RISTO: Sitten Hyvärinen puhukoon meidän puolestamme.
HYVÄRINEN: Ka miksi en minä rupeaisi. Entäpä toiseksi?
RISTO: No jos vaikka tämä Huhtiala.
HUHTIALA: Minä en niihin asioihin koske. Sopikoot keskenään.
ALPERTI: Ei sovintotuomarin auta kieltää.
HUHTIALA: No, jos lain pakko pannaan...
RISTO: Jyrkiä ei me sentään hyväksyttäis.
ALPERTI: Ei vastapuolen miestä jäävätä. Jyrki pysyy.
HYVÄRINEN: Mutta puheenjohtajaksi valitsemme johtajan, kun hän saapuu. Pysykääpäs te nuoret loitommalla, kun me tässä vähän neuvotellaan.
VÄINÖ, RISTO ja EEVA menevät.
HYVÄRINEN (hiljaa, huolestuneesti): Sitä Jyrkiä en minäkään oikein... Asia on arkaluontoinen Ailin tähden. Ei pitäisi Jyrkiin ollenkaan koskettaa tässä jutussa.
ALPERTI: Vähemmänkös asia Johannekseen koskee, jota puheenjohtajaksi ehdotit? Kannalleen sama jäävi.
(Menee ovelle oikealle).
HUHTIALA: Sitä minäkin meinasin sanoa, että... (sytyttelee piippuaan).
ALPERTI (aukasee oven): Tulepahan tänne, Jyrki.
HYVÄRINEN (kuin olisi sormensa polttanut): Aih, aih, aih...
HUHTIALA: Että tuota noin, meinaten...
JYRKI (tulee oikealta, ilman papereita): Mikäs nyt?
HYVÄRINEN: Eihän tässä mitään erikoisempaa, vaan se vanha iänikuinen Väinön ja Riston välinen jupakka olisi lopulleennii selvitettävä.
HUHTIALA: Kun ovat, meinaten, meirät sovintotuomareiksi valinneet.
ALPERTI: Jyrkin Väinön puolesta, ja minut.
JYRKI (Huhtialalle): Annappas kun vetäsen tuosta piipustasi.
HUHTIALA antaa piippunsa Jyrkille, istuutuu penkille pöydän ääreen.
HYVÄRINEN (istahtaa Huhtialan viereen): Mutta mikäpä kiire tällä asialla. Jospa oiskin heittää tuonnemma, kunhan johtajakin saapuu.
JYRKI (vetäistyään jonkun syvän rintasavun): Risto on ajettava Sointulasta ulos. (Istuutuu pöydän päähän, yhä taajaan savutellen).
ALPERTI istuutuu penkille Jyrkin viereen, heittää lakkinsa keskelle pöytää.
HUHTIALA ja HYVÄRINEN: paljastavat päänsä. Kaikki lakit läjään.
HUHTIALA (pitkän ja vaikean äänettömyyden jälkeen): En ole minä tähän istunut _sitä_ asiata ratkaisemaan, vaan _sovinto_tuomariksi pyyrettynä.
JYRKI (ojentaa piipun Huhtialalle): Tuossa, ota piippus. (Alpertille): Mekö ollaan Väinön puolesta?
ALPERTI: nyökäyttää päätään.
HUHTIALA jatkaa vienoa polttamista.
HYVÄRINEN (mietittyään): Rakkaus ja sovinto olkoot Sointulassa ylinnä tuomarina.
HUHTIALA: Vallankin sovintotuomareilla.
HYVÄRINEN: Muistuu tässä mieleeni valtamerilaiva, kun maat jo oli taaksemme jääneet eikä eessä, ei sivulla muuta näkynyt kuin aavaa ulappaa yltympäriinsä. Ylinnä vain perämies seista jökötti. Ei viittaa, ei karia, mistä suunnan arvoaisi, ei nientä, ei loistoa, aallot vain loiskuu, toinen tullen toinen mennen.
HUHTIALA: Mutta tunsipa perämies suunnan, tunsi viitoittakin.
HYVÄRINEN: Eessään vain kuin lautasella ikään tuollainen pieni viisari.
ALPERTI: Kompassiksi sitä sanotaan. Kärki näyttää pohjoiseen.
HYVÄRINEN: No niinpä niin, kompassiksi. Aallot loiskuu mistä milloinnii, mutta kompassin kärki aina pohjoiseen viittaa.
HUHTIALA: Meinaten, ei ota merkkiä erestä, ei takaa, vaan itte kohrastansa.
HYVÄRINEN: Niinpä olkoon Sointulassakin lakina rakkaus ja sovinto. Ihmisiksi! Ihmisiksi!
JYRKI: Senpä sovinnon vuoksi sanoinkin: joka ei voi Sointulassa elää ihmisiksi, hän täältä lähteköön.
ALPERTI: Parempi riita kuin kiero sovinto.
HUHTIALA: Tätä riitaa, jonka päälle me sovintotuomareiksi asetetut olemme, ei Alperti selvitä niinkuin tavallista rajariitaa, koska naapuri ei salli viemäriojaa peltonsa halki kaivettaa. Syrämen asioita nämä ovat, hienoja kuin verkon säikeet, joita hämähäkki yöllä airanseipäitten väliin kutoo. Ja olenkin minä järin sopimaton mies näine kopukourineni niitä säikeitä tunnustelemaan — katkasematta meinaten. Ei niitä riiralla selvitetä, nuorukaisten ja herkän neiron asioita.
HYVÄRINEN: Johan me tässä riitelemään, lasten lemmenseikkailujen vuoksi! Oho!
JYRKI (kiivaasti): Sinä tiedät hyvin, mistä tässä on kysymys. Joutavia kieräilet!
MIEHET jäävät sanattomiksi.
VANHEMPIA VAIMOJA tulee yksitellen peräovesta, tupaa tarkastelemaan.
HUHTIALA pistää piippunsa taskuun.
1:NEN VAIMO: Valmishan _tämä_ on. Ja penkitkin jo paikoillaan.
2:NEN VAIMO Tilavalta tuntuu.
3:S VAIMO: Jaksaneeko yksi muuri talvella lämpimänä pitää. No kun on paljon kansaa koolla.
4:S VAIMO: No on tuossa pöydässä pituutta!
5:S VAIMO: Entäpä tuossa tuvan rakentajat.
1:NEN VAIMO: Kah, kahvitta istua jököttävät.
2:NEN VAIMO: Kun ei huomattu, olisi toki pitänyt vaikka kaljatuopit... Lähdenkö hakemaan? Pian minä ne käyn.
6:S VAIMO: Mutta istuttehan siinä totisina kuin lautakunta käräjäsaarnan aikana.
1:NEN VAIMO: Taisimmekin tulla sopimattomasti, jos miehillä oli mitä tähellistä eessään.
HYVÄRINEN: Ei toki, rakkaat sisaret, tulitte juuri parhaiksi. Meillä oli tässä... (Katsahtaa Jyrkiin): Saako tuota sanoakaan?
JYRKI (naurahtaen): Sano, sano.
HYVÄRINEN: Oli tuota esillä pulmallinen kysymys, kaikessa sovussa ja rauhassa, — jota me miehiset miehet, pököpäät, saanemmeko ollenkaan ratkaistuksi ilman naisten hellää osanottoa.
HUHTIALA: Vallankin kun riita koskee naista.
VAIMOT (ovat istuutuneet vieri viereen vasemmalle penkille ja tulevat uteliaiksi viimeisen sanan kuultuaan): Naista?
4:S VAIMO (koettaen saada miehet paremmalle tuulelle): Ai, ai, kun kohta tupaantuliaisiksi akkain asiat esille!
HUHTIALA: Oikein Eevan asia onkin.
5:S VAIMO: Niinkö sen _meitän_ Eevan?
HUHTIALA: Ei Aatamin.
HYVÄRINEN: Ratkaistavanamme on Väinön ja Riston asia.
1:NEN VAIMO (pilkallisesti): No onpa siinä ratkaisemista!
2:NEN VAIMO: Ja sellaisen tyttöletukan tähdenkö päänkopua aikamiehille!
VAIMOT ovat yhtä mieltä ja antavat siitä toisilleen tiedon.
HYVÄRINEN: Se vyyhti näyttää kyllä päältä kahtoin sileältä, mutta aukaskeepas! ei päätä, ei perää, kaikki yhtenä mykkyränä.
ALPERTI: Asia on päivääkin selvempi. Kun täällä ei ole vihkijätä, astuu lupaus tilalle. Lupaus on pirettävä.
4:S VAIMO: Ajetaan Sointulasta mokomat Eevat!
ALPERTI: Eeva on Väinön, ei Eevaa ajeta, vaan kun ajetahan, niin ajetahan Risto.
5:S VAIMO: Sitä poika raukkaa? Mitä hän sille mahtaa, että on rakastunut!
HYVÄRINEN: Ja Eevakin puolestaan on Ristoon mieltynyt. Josta nyt näette, rakkaat sisaret, ettei asiaa niinkään vain summamutikassa ratkaista. Tässä on kysymys — _periaatteesta_, nii-in, _periaatteesta_!
VAIMOT alkavat seuraavan kuluessa keskustella keskenään, ensin hiljaisella äänellä, sitten yhä kiihkeämmin ja äänekkäämmin, yksimielisesti, mutta lopulta yhtaikaa. Heidän keskustelussaan toistuvat usein sanat: "Risto", "Väinö" ja "Eeva", "Rauhanhäiritsijä", "Mitä siitä tulisi, jos...", "Tänään sitä, huomenna toista", "Sointulassa", "Sopusointua", "Lupaus pitää", "Erotettava Sointulasta".
MIEHET kuuntelevat tarkkaavasti Hyväristä.
HYVÄRINEN: Niinpä niin, tämä kysymys on periaatteellista laatua. Johtajamme sanoo kirjoituksessaan... Mutta se oman lehtemme numero sattuu olemaan povitaskussani. Malttakaapas, kun luen teille sen kohan. (Ottaa esille pienen lehden povitaskustaan, nousee seisaalleen): Johtajamme sanoo ... malttakaapas... Johtajamme sanoo... (Löytää kohdan. Vaimojen yltyvän äänekkyyden vuoksi hänen on lukiessaan yhä korottaminen ääntänsä): Kuulkaa. Näinikäästi: "Vanhan yhteiskunnan kurjat taloutelliset olot pyrkivät estämään ihmistä kohoamasta eläimellistä tasoa ylemmäksi, ristallisoitumasta luonnollisiin, mahtaviin, yhteiskuntaa luoviin muotoihinsa. Mutta" — malttakaapas — "ei ainoastaan" — kuulkeepas tätä — "ei ainoastaan veljesrakkaus ole siellä kätkyeesensä kuristettu, vaan myöskin su-" (kääntää lehteä): — "kupuolirak-" jaha: "sukupuolirakkaus" — kuulkeepa tätä — "Myöskin sukupuolirakkaus on siellä alennettu eläimelliseksi vietiksi, toimeentulosta ja rahasta riippuvaksi ylellisyystavaraksi. Sukupuolirakkaus on luonnon herra. Sen tahtoa vastaan ei mikään mahti ole vielä koskaan rankaisutta rikkonut. Sitä mestaroimaan älkööt mitkään kätet ryhtykö. Se on nostettava yksinmäärääväksi, hallitsevaksi voimaksi, se on tehtävä yhteiskunnan kulmakiveksi, se on Sointulassa tunnustettava pyhäksi, se on saatettava valta-asemaansa, se on..."
JYRKI (lyö nyrkkinsä pöytään, kavahtaa pystyyn): Sioille karsinaan minä sellaiset periaatteet heittäisin!
VAIMOT ja HYVÄRINEN vaikenevat äkkiä. Syvä äänettömyys ja liikkumattomuus.