Part 7

Ja kun viimeistä kiitosvirttä veisattaessa näin Kaisun kohottavan kirkkaat silmänsä ylös, oli minun mielestäni oikein ja kohtuullista, että koko seurakunta yhtyi hartaudella siihen virteen. Vai eikö ruskeasilmäisen tyttöni sielunrauha olisi ollut yhden kiitosvirren arvoinen.

Papilla oli vielä monenlaista tekemistä, mutta hän oli väsynyt ja tahtoi hiukan levähtää ennen kastetoimituksen alkamista. Olikin niitä kastettavia, kokonaisen vuoden sato oli kerätty laajalta alueelta ja se ei ollut mikään vähäinen sato. Taivaan siunaus näkyi lepäävän tämän harvaan asutun seutukunnan yllä, onnellisina äidit tungeskelivat esille kantamuksineen, kummeja huudeltiin ja etsittiin valmiiksi paikalleen, koko rahvasjoukko joutui levottomaan liikkeeseen.

Kaisu oli hävinnyt pihamaalta, mutta Annikki järjesteli siihen puiden siimekseen papille ja muille valiovieraille kahvipöytää. Kesken tämän työnsä hän sattui minut huomaamaan, pyörähti tervehtimään ja alkoi udella, että eikös sieltä meidän lautalta muita ollutkaan hartausmenoissa. Nähtävästi Annikin levottomassa mielessä pyöri se Hilpaksen matka, varmaan Annikkikin oli äsken vähän itkeskellyt ja huokaillut sen puolesta, että Hilpas onnistuisi pehmittämään sen varakkaan naissukulaisensa sydämen.

Annikki sai minut houkutelluksi siihen vieressä olevaan tyttärien yhteiseen aittaan kahvia odottamaan. Mutta katua sain sinne menoani, sillä kenenpä tapasinkaan siellä ensimäiseksi? En ketään muuta kuin sen Kaisun kaukaisen serkkumiehen, jonka luulin jo ikipäiviksi hävinneen näiltä mailta. Kaisu itse ei sillä hetkellä ollutkaan aitassa, se serkkumies vain sisarineen ja Kaisun Helvi sisko. Ja sitten oli Hopeasaaren Hilma myöskin siellä. Hän tuli minut tavatessaan hyvin hämilleen, sillä me emme olleet nähneet toisiamme sen jälkeen, kun siellä hänen aittansa ovella erosimme.

Ja sitten ilmestyi Kaisu aitan ovelle ja hämilleen hänkin tuli, tuskin tervehtiessään katsahtikaan minuun. Mutta se Kaisun serkkumies, sepä ei tullutkaan hämilleen, itsetietoisesti ja nenäkkäästi hän alkoi tiedustella, mitenkäs se minun kaupunkilaisen aika oli kulunut malmilautalla. Hän tuntui erikoisesti korostavan sanaa "kaupunkilainen", nauroi sitten ja selitti, että jo minä olin todella hiukkasen päivettynyt, jo sen verran, että olisi saattanut melkein erehtyä, jollei olisi tietänyt mistä minä olin kotoisin.

Oli selvää, että näissä nenäkkäissä sanoissa piili joku tarkoitus, Kaisun serkkumies vainusi minussa kilpailijaa. Minä vilkaisin Kaisuun, hänen näkyi olevan hyvin vaikea pysyä alallaan.

Mutta se mies ei ollut mitään huomaavinaan, alkoi vain naureskellen kertoa, että hän oli minut huomannut jo saarnan aikana. Hän oli sisarineen istunut melkein minun vieressäni, mutta minäpäs vain en ollut heitä huomannut, mitä lienen muuta katsellut koko ajan niin tarkasti, yhtä ainutta kertaa päätäni kääntämättä.

Poika nauroi jälleen, ja silloin minun sisuni kuohahti. Minä selitin kuivasti, etten todellakaan ollut häntä jumalanpalveluksen aikana sattunut huomaamaan, mutta vielähän tässä nytkin hyvin ehdittiin tuttavuus uudistaa.

Kaisu nousi äkisti ja häkelsi jotakin, että hänen piti mennä auttamaan kahvin valmisteluissa. Aitassa tuli vähitellen painostava hiljaisuus, vihdoin pujahti Hilmakin ulos ja hänen perästään läksin minä.

Miten harmistuneena, sydän täynnä pahoja epäluuloja minä läksinkään, miten tarkoin oli särkynyt se ihana tunnelma, johon olin tuudittautunut hartausmenojen aikana. Ah, minun kauniit kuvitelmani, mihin ne olivat joutuneet, miten arkipäiväiseen todellisuuteen minä olin äkkiä pudonnut. Niin, tämä naurettava arkipäiväisyys, se minua juuri enimmän harmitti. Mitä minulla oli enää täällä tekemistä, tässä seurassa? Että Kaisu sallikin typerän serkkumiehensä tuolla tavoin, ja minä kun olin ajatellut Kaisusta niin toista, niin kokonaan toista. Oli tuskallista tällä tavoin erehtyä, pois täältä piti paeta viipymättä.

Mutta enpäs vain päässyt pakenemaan, aitasta ulos tultuani olin vähällä törmätä yhteen Hiislahden Huurinaisen kanssa. Huurinaisella olivat leveässä vanavedessään valkolakkinen Aili ja Lotta tyttönen ja Huurinainen julisti ensi sanoikseen, että nytpäs en enää pääsisi heidän käsistään karkuun pujahtamaan. Juuri minua etsimässä he olivatkin, olivat saaneet Annikilta kuulla, että minä täällä tyttöjen aitassa piileskelin ja nyt he veisivät minut mukanaan. Niin oli jo kotoa lähtiessä päätetty eikä siinä auttanut ruveta vastaan hangoittelemaan.

Vai niin, vai olivat he sillä tavoin kotoa lähtiessään päättäneet. Todellakin! Ja samassa hengenvedossa minä jo julistan, että olin valmis hetkeäkään viivyttelemättä heitä seuraamaan, niin, oikeastaan minä olin jo hiukan odotellut tätä tilaisuutta. En tiedä, miten minusta tällä hetkellä heidän ystävällinen vierasvaraisuutensa tuntuikin niin houkuttelevalta, suorastaan onnelliselta käänteeltä. Kun tarkemmin asiaa ajattelin, niin minulla olikin ollut jo pitemmän aikaa näillä vesillä ikävä, kuolettavan ikävä, minä kaipasin todella vaihtelua ja siellähän oli mieluisaa vaihtelua tarjolla.

Minä vilkaisen Ailiin ja enkös vain huomaa hänen jo hiukkasen päivettyneen ja muutenkin reipastuneen. Se oli mieluisa huomio, hyvin mieluisa minulle. Vaan mitäpäs nyt yksinään Ailista, olihan siellä myös tuo herttainen Lotta tyttönen ja kaiken kruununa itse Huurinainen, mainio mies, ja virkistävät keskustelut tieteellisistä asioista. Niin että missäs mies olisi viihtynyt, jollei siellä. Joutavia tässä harmittelemaan!

Me joudumme kaikki siihen kahvipöydän ääreen. Siinä oli Kaisukin kahvia tarjoilemassa ja minä luulen huomanneeni, että hänen kätensä hiukkasen vapisi Ailille ja Lotalle kahvikupposta ojentaessa. Ja Lotta lörpöttelee minulle, että hepä olivat jo laittaneet sen entisen huoneenkin siellä ylhäällä valmiiksi minua varten kuntoon. Ja Aili oli jo tänä aamuna vienyt sinne kukkiakin, hyvin kauniita kukkia.

— Eläpäs nyt joutavia! toruu Aili vahvasti punastuen.

Minä sanon Lotalle, että viipyisinkin nyt siellä heillä hyvän aikaa. Mitä varten minä sen sanoin siinä aivan kaikkien kuullen. Eihän sen sanominen olisi ollut niin tuiki tarpeellista, mutta ihminen sanoo välistä tahtomattaan sellaista, joka voi tuntua jostakin toisesta hyvin tuskalliselta.

Kun me lähtiessämme hyvästelimme Kiviharjun väkeä, huomasin minä Kaisun vetäytyvän kaikkein takimmaiseksi. Ja kättään ojentaessaan hän painoi päänsä alas.

Ja yhtäkkiä minusta tuntui pahalta lähteä sillä tavoin. Aivan kuin olisin menettänyt jo kesän ja kaikki, kun läksin pois näiltä vesiltä.

XII

Kun on kauniina elokuun sunnuntaina tehnyt pitkän purjehdusmatkan Koitereen vesillä, ei sitä ikinään unohda. Meillä oli juuri sellainen ihana matka, tuulta parahiksi sen verran, että se hyvin veti ilman airomiesten apua. "Aallotar", jonka minä olin ottanut mukaan paluumatkaani varten, tuli kauniisti kelluen Huurinaisen suuren viislaidan vanavedessä. Soutajiksi varatut Huurinaisen naapurimiehet rallattelivat joutilaina kokkateljolla, Huurinainen itse hoiteli tottuneesti peräsintä, minä purjenuoria ja Aili ja Lotta livertelivät iloisina siinä purjepuun alla. Aili oli riisunut pois valkoisen lakkinsa, jottei silloin tällöin häilähtävä purje pyyhkäiseisi sitä mukaansa. Tuuli sai näin aivan vapaasti pöyhiä hänen tukkaansa, joka oli harvinaisen vaalea ja kihartui somasti ohimoilla. Kun kauemmin katselin sitä tukkaa, tulin vähitellen vakuutetuksi, ettei se ollut ensinkään hullumman näköinen. Se sopi mainiosti Ailin kasvojen väriin, joka oli muuttunut entisestään paljon terveemmäksi ja reippaammaksi.

Aili ja Lotta kertoilivat kilpaa niistä ihmeellisistä löytöretkistä, joita he olivat tehneet metsiin. Niin, Aili ei nyt enää pelännyt metsässä käärmeitä, jo olivat he käyneet etsimässä teirenpoikueitakin, joista minä silloin viime kerralla olin puhunut. Ja olivat he jo pari kertaa olleet malminnostajana lautallakin. Niitä olikin nykyään useampia lauttueita siellä heidän lähettyvillään, ja tottahan minäkin heidän kanssansa lähtisin niitä tervehtimään, kun itsekin kuuluin siihen samaan joukkoon. Tietysti minä lupasin lähteä, sitä varten minä olin ottanutkin "Aallottaren" mukaan, että sillä tehtäisiin pitkiä soutumatkoja, ja sittenpä he vasta saisivatkin nähdä, miten oivallinen minun veneeni oli. Ei se heidän veneensä ollut mitään minun "Aallottareni" rinnalla.

Me sivuutimme matkalla monta malminnostajain lauttaa, huutelimme heille ohimennessä tervehdyksiämme. Muitakin vesillä liikkujia tapasimme runsaasti, tänä kauniina elokuun sunnuntaina oli Koitereella harvinaisen vilkas liike. Kaikki oli kaunis päivä houkutellut venematkoille, jossakin Kivilahden puolella kuului olevan häät ja varsinkin sinne päin oli runsaasti menijöitä. Peninkulmaisten taipalien takaa, Koitereen toiselta puolelta oli lähtenyt venekuntia täynnä ilakoivaa nuorisoa.

Näimmepä muutamassa leveässä salmessa lähellä Hiislahtea vielä harvinaisemmankin ihmeen: komea hirviperhe, emo ja kaksi puolikasvuista poikaa siellä uida viiletti saaresta mantereelle. Kauniina näkyvät vehmaat saaret ne houkuttelevat välistä tämän Koitereen ympäristöllä niin runsaslukuisena esiintyvän jalon otuksen tällaisille löytöretkille, ja kenties oli tämäkin perhekunta sillä tavoin, saaresta saareen uiden, retkeillyt yli koko Koitereen.

Aili ja Lotta seurasivat ihastuneina hirvien matkaa ja komeapa olikin se näky, kun nämä uljaat otuksen päät korkealla vedestä hyvää vauhtia aaltoja halkoen pyyhkäisivät melkein meidän veneemme editse. Hyvin siinä taival katkesi, sievoista kyytiä olisi venemies saanut soutaa perässä pysytelläkseen. Viimeiksi näimme nämä vesille uskaltautuneet komeat metsien otukset, kun ne kahlaten nousivat rantamatalalle, puisteleutuivat siinä pitkät koivet huojahdellen ja sitten nopeasti katosivat sakean rantametsän suojaavaan syliin.

Huurinaisella oli varattu minulle todellakin ihanat olot ja sattui vielä niin mainiosti, että juuri siellä ollessani tulivat elokuun ensimäiset kuutamoillat. Hyvin minun olisi siis pitänyt siellä viihtyä ja kuitenkin valtasi mieleni jo ensimäisinä päivinä kumma levottomuus. Minä ikävöin takaisin omille vesilleni, omalle malmilautalleni vanhan Aapelin ja pelimannin seuraan. En oikein tiedä, mitä lienenkään ikävöinyt, mutta aivan ventovieraalta tuntui minusta koko Hiislahden ympäristö, vaikka se on aivan yhtä kaunista kuin siellä Kiviharjun ja Liuskavaaran seuduillakin.

Huurinainenkin huomasi pian levottomuuteni. Hänellä oli kokonainen koskematon laatikollinen sitä tavaraa, jonka ääressä tavallisesti tieteellisistä asioista puhutaan. Mutta se laatikko jäikin melkein niinikään koskemattomaksi, minusta ei oikein ollut Huurinaisen puhekumppaniksi, ja Huurinainen on sitä lajia mies, ettei hän yksinään osaa tieteistä puhua. Hän kyllästyi minuun jo toisena iltana ja alkoi murista, ettei hän ollut kutsunut minua luokseen Koitereen vettä juomaan. Sitä kun minä sain aivan tarpeeksi oman lauttani vierestä, ei sitä varten tarvinnut peninkulmien päähän soutaa.

— Mutta Koitereen vesi on hyvin terveellistä. Vesi yleensäkin on hyvin terveellistä juomaa ja Koitereen vesi aivan erittäin. Siinä on näet niin perhanasti rauta-aineen puolta, niinkuin meidän Aapeli sanoo. Ja se rauta-aineen puoli, se se juuri antaa miehelle luontoa.

— Eläpäs haastele roskaa, murahti Huurinainen. — Sinusta on hävinnyt rauta-aineen puoli ja muu luonto aivan olemattomiin. Ei sinusta näy enää olevan tieteistä puhumaan, saat mennä hameväen pariin.

Ja niin jätti Huurinainen minut hameväen pariin. Itse hän seuraavana päivänä hävisikin kokonaan näyttämöltä, selitti että hänellä oli muutamia tärkeitä metsäasioita Enon puolella ja sinne hänen piti nyt lähteä.

Aililta minä sain suurena salaisuutena kuulla, että taisi Huurinaisella siellä Enon puolella olla hiukan muitakin kuin metsäasioita. Huurinainen oli leskimies, ja Aili kuiskutteli hiukan punastellen, että siellä jossakin Enon kirkolla päin huhuiltiin hänellä olevan uuden mielitietyn. Joka toinen viikko Huurinainen kuului sinne matkoja tekevän ja saattoi käydä niin, että vielä tänä syksynä pidettäisiin Hiislahdella komeat häät, Huurinainen toisi uuden ehtoisan emännän uljaaseen taloonsa.

Ahaa, siinäpä sitä oltiinkin, Huurinaisen itsensä mieli paloi hameväen pariin ja minut oli hän tänne houkutellut vain kotimieheksi, jottei Ailille ja Lotta tyttöselle tulisi kahdeltaan kovin ikävä. Ovela veijari tosiaan se komeapartainen, iloluontoinen Karjalan priha, mutta pitihän minun alistua kohtalooni ja olla kotimiehenä.

Me teimme tyttöjen kanssa ahkerasti "Aallottarella" souturetkiä, koetimme hiukan kalastellakin ja käväisimme monta kertaa muutamalla malmilautalla, joka oli aivan siinä Hiislahden suulla parin pikku saaren rantoja puhdistamassa. Tämän lautan miehet kertoivat olleensa melkein koko kesän sieltä kauempaa selältä näkyvien saarien luona ja kuului sinne vieläkin jääneen toinen lauttue. Reippaita poikia kuuluivat olevankin kaikki ne sinne selkävesille jääneet, olisi meidän kannattanut käväistä kerran niitäkin tervehtimässä.

Muutamana kauniina kuutamoiltana me Ailin kanssa sitten lähdettiinkin sinne. Olimme silloin siinä lahden suulla "Aallottarella" soutelemassa ja huomasimme sieltä kaukaa saaren selällisen rannalta pienen nuotiotulen tuikkavan. Aili alkoi udella, että mikähän se tuli mahtoi olla, näkyi sieltä niin houkuttelevan salaperäisenä, niinkuin mikähän satujen virvatuli. Minä selitin, että luultavasti se oli juuri niiden malmimiesten nuotiotuli.

— Voi, uskaltaisikohan sinne mennä hiukan lähemmäs katsomaan? puhui Aili melkein kuiskaten.

— Mikähän siinä, jottei uskaltaisi, soudetaan vain perille asti.

Ah, sepä olisi!

Ailin ääni vapisi. Luultavasti ensimäisen kerran tarttui Koitereen yön salaperäinen lumo häneen ja nyt oli tulossa oikea seikkailu. Minun hiljaa soutaessani hän kertoi, että jo hänen monta kertaa oli tehnyt niin mieli tuonne saariin selällisiin lähtemään, mutta kun nuo malmimiehet näyttivät hiukan villeiltä.

— Eivät ne puraisematta niele! nauroin minä.

— Ja oikeastaan, sitä samaa joukkoahan minäkin olen, niin jospa minä tänä yönä tekisinkin sinulle sen, jota pelkäät niiden villien miesten tekevän. Minä näetkös olen myöskin jo hiukan villiintynyt, saanut sellaisia ryövärin tapoja.

Enhän minä mitään sellaista tekisi, naurahti Aili. Mutta hänen äänessään ja naurahduksessaankin oli vavahdus, hänen sydämensä värisi jännittävän seikkailun odotuksesta.

Nuotiotulella oli todellakin malminnostajia. Olivat vaihteen vuoksi nousseet lautalta maihin yöksi ja virittäneet siihen rantakallion suojaan oikein kunnollisen rakovalkean. Siinä he häärivät illallispuuhissa meidän saapuessamme. He näyttivät siinä loimottavan nuotion valossa todella hiukkasen villeiltä, ja minä tunsin miten Aili vapisi, kun minä autoin hänet veneestä rannalle.

— Mitäs vieraita sieltä tulee? kuului nuotion äärestä.

Oltiinhan vain, vähän niinkuin samaa joukkoa. Ja minä kerroin heille terveisiä Aapelin, vanhan ruukinsepän lautalta ja pelimannilta. Tottahan he tunsivat vanhan Aapelin ja pelimannin?

Kukapas ei niitä miehiä olisi tuntenut, hyvin ne tunnettiin. Ja vai niin, jotta Aapelin toverejakos minä olinkin.

— Taidat ollakin se kaupunkilainen, joka siellä Aapelin lautalla kuuluu malmirahtia opiskelevan?

— Sama mies.

— Ja sinullapa taitaa olla oikein soma hempukkakin mukanasi. No tyttö, mitäs siinä, tule vain lähemmäksi eläkä joutavia kainostele!

— Eikös tämä olekin se Huurinaisen herrasneiti? alkoi toinen tunnustella.

— Sama se, tyttö kuin tyttö! Kun olet kerran meikäläisen mukaan lähtenyt, niin tule vain tänne istumaan.

Ja me istuimme hyvän aikaa siinä nuotiotulella malmimiesten kehässä. Ailillekin tarjottiin hiilillä paistettua kalaa ja hän kehui sen mainiolta maistuvan. Mutta sepä olikin suoraan vedestä siihen hiilille joutunut, se ei ollut ehtinyt kitua ja näivettyä, niin että ihmekös oli, jos se maistui hyvältä. Mielellään sitä hiukan sormiaankin nokesi, kun sai syödä sellaista kalaa.

Lopuksi ryhtyivät miehet meidän kunniaksemme ampumaan hiilipaukkuja siinä kalliolla. Konsti on hyvin yksinkertainen: syljetään vain kalliolle, pannaan siihen syljen päälle hehkuva hiili, varpujen varaan hiukkasen koholle; sitten pudotetaan päälle niin suuri kivi, minkä mies jaksaa päänsä tasalle kohottaa. Ei se sen ihmeellisempi, mutta juhlallisen se antaa jymähdyksen tyynenä ja kuutamoisena elokuun yönä Koitereen saarisien selkien keskellä. Ja kaiku kiiriskelee niin kauan, että sen sammumista on ikävä odottaa.

Miehet innostuivat kilpailemaan, kuka saisi ammutuksi kovimman jymähdyksen; hikipäissään he häärivät siinä kallion ja nuotion väliä. Kun me sousimme pois rannasta, näyttivät nuo loimottavan nuotion heijastuksessa suuria kivilohkareita heittelevät miehet oudoilta. Tulen loimo suurensi mittasuhteet, sadun jättiläisiksi he muuttuivat, menneiden alkuaikojen uroiksi, jotka pimeänä elokuun yönä nuotionsa äärestä kuuluttivat mahtiaan ja vapausoikeuksiaan kauas ympäristöönsä. Ja sieltä kaukaa vastattiin heille, heidän heimoveljiään siellä oli toisilla nuotioilla, yhdessä he julistivat kaikelle maailmalle, että tämä tienoo kaikkineen oli heidän omaansa. Vieraan tungettelijan ei ollut enää hyvä virittää ansaansa näille saloille, laskea verkkoaan näille viljaville vesille.

Minä unohdan aironi vedessä viistämään, kuvittelen olevani yksi noita voimakkaita alkuajan miehiä. Tietysti minä olen yksi heistä ja siellä... siellä Soidinsaaren korkeimman kallion alla, siellä palaa minun nuotiotuleni. Ja siellä korkealla kalliolla minä ammun raskaalla kivijärkäleellä kaikkein kovimman jymähdyksen, julistan hiljaisena elokuun yönä omistusoikeuteni piiriin Soidinsaaren rantavesineen, kalankutulahdelmineen, kaikkineen. Sitten laskeudun minä alas nuotiolle ja siellä majan ovella meheviä kaloja hiilillä paistaen odottaa minua hän... ruskeasilmä naiseni, jonka vasta samana päivänä olen löytänyt. Hänen poskensa hehkuvat nuotion lämmöstä ja kutsuvasti hän minulle hymyilee, naisista ihanin, nuori ja voimakas. Nuotion loimossa me syömme yhteisestä kalasta ja sitten menemme nuotiotulen lämmittämään majaan... siellä pehmeällä hukansammalvuoteella me rajussa syleilyssä otamme toinen toisemme. Ja kuutamo valaa taikavaloaan yli Soidinsaaren metsien, yli liikkumattomien vesien, joiden keskellä me olemme onnemme löytäneet.

— Tämä on ihmeellistä! kuiskaa Aili. — En vielä milloinkaan ole kuvitellut tällaista!

Minä havahdun ja kohotan veteen unohtuneet aironi.

— Niin, täällä on kaikki ihmeellistä, eikös olekin! Mutta tulehan tänne minun rinnalleni, täältä on mukavampi katsella tuonne nuotiolle. Ja Aili tuli, vavisten hän painautui minun viereeni. Mutta minä jatkoin vielä, kerroin hänelle, minkä vuoksi täällä kaikki oli niin ihmeellistä. Se oli sen vuoksi, että täällä oli elämä väärentämätöntä ja sellainen elämä oli aina ihmeellistä, siinä oli ihana tenhovoima. Rakkauskin oli täällä sellaista, mutta sitä ei pitänyt pelätä, sillä silloin se särkyi ja menetti lumouksensa. Se muuttui silloin arkipäiväiseksi eikä siitä kannattanut silloin enää unelmoida.

Ja Aili, valkolakkinen kaupunkilaistyttö, antautui vapisten sen tenhovoiman valtaan. Hän oli tähän asti melkein pelännyt alkuperäistä luontoa ja metsien suuri ihanuus oli ollut hänelle sulettu kirja. Nyt se kirja avautui hänelle, hän eli elämänsä ensimäisen ihmeellisen yön Koitereen kuutamoisilla vesillä, ja kaukaa saaren rannalta näkyi malmimiesten loimottava nuotiotuli. Mutta minä kuvittelin olevani siellä... Soidinsaaren nuotiolla.

Seuraavana päivänä tuli Hiislahden Huurinainen kotiin. Minä pakenin omille vesilleni.

XIII

Ne ovat tulleet, Koitereen ensimäiset syyskesän tuulet, ja me olemme palanneet lauttoinemme takaisin Hopeasaaren metsien suojaan.

Ne ovat tulleet, Koitereen tuulet, ja minä olen ruvennut harrastamaan soutu-urheilua.

Aikaisin ne joutuivatkin tänä kesänä, tuuliset ilmat. Kypsyneet viljat ovat vielä enimmäkseen leikkaamattomina rantavaarojen pienillä peltotieroilla. Metsillä on vielä hedelmää kantavan myöhäiskesän kylläinen väri, ei syksyn väri, vaan elonkorjuuajan kypsä väri. Mutta ilmat ovat koleahkot, taivas pilveilee aamusta iltaan ja rannan pitkät kuuset taipuilevat puskupäisen vihurituulen viheltäessä.

Ja minä soutu-urheilua harrastan.

Ah, ihanaa on siellä kiikkua, Koitereen levottomina vellovilla vesillä. Ihanaa on siellä kiikkua kevyellä "Aallottarellani" ja hyvin terveellistä on tämä kiikkuminen minulle näihin aikoihin; pää vapautuu joutavista ajatuksista, kun käsivarret ja hartiat, koko mies saa olla yhtämittaisessa työssä ja huomiokyky valppaana.

Niin, niin, huomiokykyä siinä myös vaaditaan, Koitereen aallokko paremmanpuoleisen vihurituulen puhaltaessa on täynnä kujeita ja äkkinäisiä yllätyksiä. Ei se olekaan mitään jokapäiväistä aallokkoa, niinkuin aavoilla ja saarettomilla selkävesillä; mikäs konsti semmoisilla venettä hallita. Mutta kun Koitereella, vaaraisten rantojen saartamassa kattilassa, tuuli jo luonnostaan muuttuu pyörteiseksi, ja kun nämä pyörteet sitten vielä joutuvat etsimään tietään alituisesti eteen tulevien saarten monimutkaisista solosista ja sokkeloista, niin siinäpä meneekin lopulta kaikki sekaisin. Tuuli puhaltaa monelta suunnalta yhtaikaa, aallot särkyvät ja muuttuvat vauhkoiksi kuhilaspäiksi, rynnistelevät toisiaan vastaan niinkuin pillastuneet varsat. Siinä niiden hulmuavien harjojen keskellä kiikkuessa pitää olla silmät auki, muuten voi aaltojen väliseen hautaan pudotessaan saada ohitse hyppelevästä kuhilaspäästä sellaisen kastelun, että siinä on aivan tarpeeksi minun "Aallottareni" kokoiselle veneelle.

Mutta mainio vene on minun pieni "Aallottareni" vaahtoavien kuhilaspäiden harjoilla keikkumaan. "Aallotar" on nyt saanut elävän hengen ruumiiseensa, sen elävän hengen, josta Kiviharjun keisari puhui, kokenut veneiden tekijä. Ja elävän hengen antaa minullekin tämä riehahteleva ja hyppelevä aallokko, täynnä odottamattomia yllätyksiä se kuljettaa minua riemutanssissaan, pärskyttää lämmintä vaahtoa ylitseni. Välistä lävähtää aurinko pilvien lomasta ja silloin hyppelevät kaikki sateenkaaren värit silmissäni, hyppelevät häikäisevinä ja säkenöiden. Ah, tätä elämän ihanuutta! Mutta annas, kun puskee musta pilven murjake auringon eteen, silloin sateenkaaren ihanat värit häviävät ja häilähtää kuin kuolinhursti varjo veden yli. Silloin vihaisina kuhilaspäät sähisevät, välähtelee viheriää, ilkeät silmät vaahtohyypän alta, sähisevät, sähisevät: Varo itseäsi, tässä on hautasi, huimapää! Mutta eipähän, ei olekaan siinä minun hautani, nopealla ja varmalla nykäisyllä keikahtaa minun "Aallottareni" ohi, vain ohuen hurstin vettä ja pisaroivaa vaahtoa ennätti harhaan hypännyt viheriäsilmä ylitseni heittää, sen verran jotta vähän vaatteitani kasteli. Minä nauran riemuiten: Tapasitkos paholainen, viheriäsilmä vaahtohyyppä! Niin minä nauran ja pyyhkäisen pärskähtäneet vaahtopisarat kasvoiltani. Heleijaa, elävä henki on minun "Aallottarellani"!

Hilpas se kuuliaisia jo touhuaa, kosiomatkalle valmisteleikse, mutta minä vain soutu-urheilua harrastan. Hilpaksen matka sinne varakkaan naissukulaisensa luo lienee hyvin onnistunut, en ole kysynyt. Minä en ylipäänsä kysele nykyään mitään Hilpakselta, sillä minulla on näitä muita harrastuksia.

Hilpas näyttäisi olevan hyvin halukas kertoilemaan kaikenlaisista asioista. Kyselemättäni olen saanut tietää, että se Kaisun serkkumies on jo hävinnyt omalle maalleen, ja Kaisu kuuluu nykyään olevan yksinään Soidinsaaren karjamökillä. Mutta mitäpäs minua liikuttavat Kiviharjun tyttärien asiat, minä harrastan ihanaa soutu-urheilua.

Muutamana päivänä, kun olin lähdössä, ilmestyi Hopeasaaren Hilma lautalle. Minä istuin jo veneessäni ja huusin hänelle sieltä:

— Tuletko mukaan, Hilma, minä saatan sinut kotiin "Aallottarella", kierrätän Hopeasaaren ympäri.

Hilma kalpeni.

— Mutta siellähän tuulee niin hirveästi.

— Ahaa, sinä pelkäät Hilma, et luota minuun ja "Aallottareen"! Sanohan, mitä pitäisi minun luvata, jos tulisit mukaan, mitä hyvää pyytäisit?