Part 8

Hilma ei sanonut mitään, vaan tuli mukaan. Minä istutin hänet jalkojeni juureen siihen keskelle venettä. Minä selitin, että siinä oli hänen parempi istua; perässä voi hän pahasti kastua, mutta siinä ei ollut mitään hätää.

Ja niin me läksimme kiertämään Hopeasaaren eteläkärjen ympäri. Siellä luotojen vaiheilla kävi sievoinen kohina, me saimme monta vesi- ja vaahtohurstia ylitsemme. Välistä Hilma hiukan kalpeni, mutta jo... seuraavassa tuokiossa hän hymyili ja sanoi, että tämä oli ihanaa. Minä käärin takkini hänen hartioilleen, ja niin istui hän siinä minun jalkojeni juuressa lyhyellä laudanpalasella. Kun välistä minun jalkani ponnistaessa yritti luiskahtaa, painautui Hilma sitä pitelemään ja minä nauroin, ettei hän ollut ensinkään pelkuri tyttö. Hän oli luotu rohkean pojan naiseksi ja hänen piti saada sellainen lohkea poika ja tehdä hänen elämänsä onnelliseksi.

Minä en kääntänytkään venettäni Hopeasaaren päästä kotiin, vaan sousin kauas selälle ja siellä me kiikuimme koko iltapäivän. Vuoroin nousimme vastatuuleen ja sitten laskimme viistoon myötäiseen, ja Hilma tuli vähitellen iloiseksi kuin pieni tyttö, nauroi ja selitti, ettei hän ikinään ollut uneksinut näin hauskasta veneretkestä.

— Ja kuitenkin sinä pelkäsit lähtiessäsi. Tunnusta pois Hilma, sinä hiukkasen pelkäsit!

— No jos silloin vähän, mutta nyt minä jo luotan "Aallottareen" ja sinuun!

Myöhään me palasimme Hilman kotirantaan ja sinä iltana minä menin Hilman aittaan. Hilma oli niin iloinen ja onnellinen sen ihanan souturetken jälkeen, en minä voinut ovelta kääntyä.

Seuraavana päivänä tuuli kiihtyi sievoiseksi lounaismyrskyksi. Vanha Aapeli silloin lähtiessäni varoitti:

— Elähän mene tänään tuolla veneellä. Siellä on nyt leikki pois!

Mutta minä nauroin Aapelin varoitukselle ja menin, sillä juuri tänään minä kaipasin muuta kuin leikkiä. Voimieni takaa soutaen minä sivuutin Hopeasaaren viimeiset luodot ja jouduin niin suoraan kaukaa selältä tulevaan aallokkoon. Korkealla ne kävivätkin tänä päivänä ja hyvin teräväharjaisina; vihuri niitä särki, sivuttain kyntävä vihuri, sen puhaltamina ne muuttuivat lyhyiksi toinen toistaan ajaviksi töyryiksi, joiden lomissa uhkasi vihurin poimuttelema musta syvänne kuin paholaisen kattila. Minä sain monta vesi- ja vaahtohurstia niskaani, mutta minä painuin vain kauemmaksi; en huomannutkaan, ennenkuin olin joutunut Soidinsaaren pohjoispään kohdalle.

Siinä pitkin rantaa kulkevien luotojen ulkopuolella kävi ankara vasta-aallokko ja sepä minut havahdutti. Ahaa, tännepä siis oli jouduttu, vaikka ei ollut tänne mitään aikomusta. No sama se, kun oli jouduttu, niin mentiin perille asti! Ja minä sousin siinä vihaisessa vasta-aallokossa perille asti, sain ponnistaa kaikki voimani, vettä ja vaahtoa tuli jokaisen aallon harjalta niskaani, "Aallotar" vettä puolillaan ja vaatteet märkänä minä laskin Soidinsaaren karjamökin valkamaan.

Olipa se tosiaan tiukka soutumatka, käsivarsiani pakotti, hiki virtasi kasvoiltani ja taisinpa saada muutamia rakkojakin kämmenpäihin. Mutta perillä oltiin, vaikka vanha Aapeli varoitteli lähtiessä. Mitäs se Aapeli, ei se vielä tainnut tietääkään, että oli meissä hiukkasen miestä, sitä alkuaikojen voimakasta miestä, pimeänä elokuun yönä nuotionsa virittävää, sen äärestä kivilohkareiden jymähdyksillä omistusoikeuttaan julistavaa. Niinpä niin, olihan sitä hiukan, eiköhän voisi vaatia omistusoikeutensa kunnioittamista. Täällä Soidinsaaren ulottuvilla oli muutamia asiaankuulumattomia tungettelijoita, sepähän hittoa, jottei niitä voitaisi karkoittaa näiltä vesiltä!

Minä nauroin ajatukselleni ja nykäisin veneeni vesilastissaan teloille. Se olikin helppoa, tuulen voimasta oli vesi kohonnut niin korkealle, että rantapenger peittyi ja alimmaiset telat uiskentelivat vesivarassa. Potkaisin toisia ylemmäs nurmikolle ja vedin veneeni sinne asti, jotta sain sen vedestä tyhjentymään.

Minä tapasin Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäisen emännän pikku tupasestaan. Siellä oli hän askartelemassa ja hän joutui kovin hämilleen ja muutenkin ihmeisiinsä minun odottamattomasta tulostani, ja vielä näin aikaisin, melkein keskellä päivää. Hän oli kai luullutkin minun olevan vielä Hiislahdella... jos lie muutenkaan enää minua odottanut Soidinsaaren karjamökille.

Mutta kun hän näki minun vaatteeni likomärkinä, alkoi hän huolestuneena touhuta valkean sytyttämistä liedelle. Pitihän minun hiukkasen kuivatella itseäni, muuten voisin vielä vilustua. Minä luulen, että Kaisu touhusi sitä tulen sytyttämistä enemmän vain hämminkiään peitelläkseen. Minä nauroin, ettei tämä kastuminen ollut ensinkään niin vaarallista. Minulla oli ollut ihana soutumatka ja jos siellä hiukkasen kastuikin, niin sehän vain virkisti; ja minä kaipasin nykyään tällaista virkistävää kastelua, se puisteli pois joutavan uneliaita ja muutenkin ikäviä ajatuksia.

Näin minä puhelin nauraen, mutta Kaisu ei sanonut monta sanaa. Hiukan arkana, ainoatakaan kertaa minuun katsahtamatta hän vain siinä lietensä ääressä askarteli. Pyysi minua riisumaan takkini ja asetteli sen sitten siihen huolellisesti kuivumaan. Kahvipannukin siihen pian ilmestyi, sellainen soma ja hyvin puhtaaksi kiilloitettu kahvipannu, hauskaa oli siinä katsella Kaisun emännöimistä.

Hyvin kodikas ja hauska oli muutenkin se soma pikku tupanen. Kaisu ei nähtävästi nykyään enää päiväiseen aikaan asustellut aitassaan, vaan täällä tupasessa. Maitopytyt oli nyt pikku pöydältä pois korjattu ja siinä oli oikein kukkamaljakko, ja pöydän kohdalla tikutti pikkarainen seinäkello, jota en aikaisemmin ollut huomannutkaan.

Siinä minä seisoskelen lieden ääressä, nautin tästä lämpimästä, hyväilevästä kodikkuudesta. Kaisu on kumartunut pannunsa ääreen, minä näen hänen poskilleen nousevan lämpimän hohteen, meidän käsivartemme koskettavat joskus toisiaan ja Kaisun palmikko heilahtelee siinä niin houkuttelevana. Miten helposti minä voisin kiertää käsivarteni Kaisun hartiain ympäri, ja miten minusta tuntuukaan kuin Kaisu odottaisi sitä, edes tukkansa hyväilevää kosketusta.

Mutta minä en saa kättäni liikutetuksi ja sanat huulillani, olevinaan ystävälliset sanat, kuoleutuvat tyhjänpäiväiseksi jaaritteluksi. Minä kyselen yhtä ja toista Soidinsaaren oloista, miten siellä ja siellä niittytieralla oli tullut heinää, olivatko hänen sisarensa käyneet täällä karjamökillä ja olivatko puolukat jo Soidinsaaren metsissä kypsyneet. Kaisu vastailee hiljaa ja ykskantaan, mainitsee senkin, että teiren poikueet jo alkavat nousta lentoon ja muutenkin siellä metsässä alkaa jo näkyä paljon syksyn merkkejä. Ja asustelikos hän nyt jo täällä tuvassa? Niin, täällä hän asusteli päiväiseen aikaan, täällä kun oli hiukkasen valoisampaa.

Niin me haastelemme, aivan joutavista, jokapäiväisistä asioista. Ja kumpikin tunnemme me, miten hiljainen tuska väräjöi näiden merkityksettömien sanojen alla, väräjöi sydäntä ahdistaen ja ikävöiden. Yksi hyväilevä kosketus vain, yksi ainoa sana vain toisella äänenpainolla ja silloin se tuska häviäisi olemattomiin. Mutta sitä hyväilevää kosketusta ei tule, sitä hyväilevää sanaa ei pääse minun huuliltani, eikä Kaisukaan sitä sanonut. Meidän kielemme ovat kahlitut, on niin paljon tullut väliin, mitä lienee tullutkaan käsittämätöntä ja tukalaa.

Kahvin juotuani minä aloin hankkiutua lähtemään. Takkini oli tosin vielä hiukan kostea, mutta minä kiskoin sen päälleni, kiskoin Kaisun estelyitä kuuntelematta. Kaisu tuli perässäni ulos minua hyvästelemään ja heti sinne pihamaalle tultua saattoi hyvin huomata, että tuuli oli tällä välin arveluttavasti yltynyt. Koivut karjamökin ympärillä huojuivat ja vääntyivät kuin notkeat vavat, tänne karjamökille saakka kuului järveltä ankara kohina.

Silloin Kaisu näytti pelästyvän ja alkoi pyydellä, että minä jäisin iltapäivään. Siihen mennessä tuuli varmaan hiukkasen asettuisi ja eihän ollut mitään hauskuutta lähteä aivan tahallaan itseään kastelemaan.

Olipahan, oli siinä paljon hauskuutta! nauroin minä. Sitä hauskuutta minä olin tullut juuri hakemaan ja nytpä näytti nousseenkin se oikea ilma, nyt saattoi hauskutella sydämen pohjasta.

— Tulepas mukaan, tule minua saattamaan tuonne saaren pohjoispäähän asti, niin saat itse kokea. Ja silloinpa saat vasta nähdä senkin, miten ihana vene minun "Aallottareni" oikeastaan on!

Kaisu kalpeni huomattavasti.

— Ei, se on jumalan kiusaamista, sanoo hän hiljaa. — Elä lähde nyt sinäkään, sitten hiukan myöhemmin...

— Mitä sitten myöhemmin? Tulisitko sitten mukaan... tulisitko?

— En tiedä jos sitten, mutta eihän nyt kukaan voi lähteä.

Silloin nauroin minä kovasti ja sanoin, että hän täisikin olla hiukkasen pelkuri, pelkurimpi kuin Hopeasaaren Hilma. Niin, niin, Hilma oli ollut kerran minun mukanani melkein samanlaisella tuulella kuin nyt, ja hän sai uskoa, että se oli ollut ihana venematka, verraton.

Minä näin, miten sanani sattuivat Kaisuun. Hän katseli syrjään eikä sanonut enää mitään, ei ennenkuin minä olin hyvästellyt ja kääntynyt menemään. Silloin kuulin taas takaani hänen äänensä:

— Martti, etkö nyt voisi jäädä... vähäksi aikaa! Jos sinulle vielä tapahtuu jotakin, niin... Niissä sanoissa jo värisi arka pyyntö, joka houkutteli pysähtymään. Mutta miten lie ollut, minusta tuntui nololta kääntyä takaisin ja niin nauroin minä vain, että hän pelkäsi joutavia. Ei minulle mitään tapahtunut!

Kun minä sitten sousin siellä parhaissa kuohuissa, olin eroittavinani sieltä kaukaa näköalakalliolta jotakin valkoista. Kenties minä kuvittelin vain sellaista, minähän yleensä kuvittelin nykyään niin paljon kaikenlaisia joutavia asioita. Tämä rivakka soutaminen oli todella terveellistä minulle, ihanaa urheilua ja karisti pois joutavan hempeämielisyyden.

Heleijaa, antoi vesien kuohua ja tuulen viheltää!

XIV

Minä olen saanut kirjeitä, kokonaisen tukun samalla kertaa. Suomen postilaitos on nähtävästi ollut hyvän aikaa ymmällä kadonneen lampaansa olinpaikasta, mutta löysipäs lopulta. Merkillinen laitos tosiaan, se sitten etsii asiakkaansa, vaikka maan rakoon kätkeytyisit.

Minä istun tuohimajan ovella ja tarkastelen hajamielisenä kirjenipakan moneen kertaan muuteltuja ja tahrittuja osoitteita. Vain yksi ainoa kirje on tahrimaton ja käsiala sen kuorella on hyvin hentoa ja huolellista. Ja siinä on vain yksi ainoa leima, Hiislahden postipysäkin leima, viimeisen postipysäkin tällä maailman kulmalla.

Sieltä se onkin Hiislahdelta, Ailin ja Lotta tyttösen yhteinen kirje. Postipysäkki on siinä Huurinaisella ja tytöt kertovat kirjeessä, että kun näkivät tulevan minulle kokonaisen tukun muitakin kirjeitä, niin siitä he saivat ajatuksen lisätä sitä tukkua vielä yhdellä kirjeellä.

Aililla ei ole paljon erikoista kerrottavaa, valittaa vain, että kun tulivat näin tuuliset ilmat, niin eivät he uskalla enää kahdeltaan vesille lähteä. Ja hiukan koleata on metsässäkin, näyttää jo rupeavan syksy tulemaan, mutta ensimäisiä puolukoita he sentään ovat käyneet etsimässä ja ovat löytäneetkin.

Niin pidättyväinen on Aili, mutta Lotta tyttönen siihen sijaan lörpöttelee hyvin paljon kaikenlaisista asioista, ennen kaikkea siitä, että minun pitäisi taas hyvin hyvin pian tulla heille, sillä Aili niin... Tässä seurasi koukeroisia viivoja ja sitten Lotta valittaa, että Aili istui siinä hänen vierellään vahtimassa, niin ettei hän saanut kirjoittaa mitään sellaista, mitä olisi tahtonut. Mutta tiesinhän minä muutenkin, että he molemmat ikävällä odottivat minua ja he tulisivat niin iloisiksi, jos minä taas tulisin heille. Ja sitten oli hänellä vielä muutakin asiaa, he olivat ajatelleet niin ja isäkin oli siinä asiassa aivan samaa mieltä, että jos minä tulisin heille, niin saisin ruveta heillä vaikka kirjoittamaankin. Minä saisin kirjoittaa, jos vain tahtoisin, romaaneja ja mitä hyvänsä kirjoittaisinkin ja minä saisin asua siellä omassa huoneessani eivätkä he kukaan minua paljon häiritseisi, hän ei ainakaan häiritseisi, jos ei sitten vain Aili... No nyt se taas tarttui kiinni hänen käteensä eikä sallinut hänen enää mitään muuta kirjoittaa, mutta tiesinhän minä jo tästäkin, että heille odotettiin minua. Ja sitten seurasi paljon paljon terveisiä molemmilta.

Niin ne tytöt. Luettuani minä pitelen vielä hyvän aikaa kirjettä kädessäni. Minä voin niin erinomaisen hyvin kuvitella, miten he tätä kirjettä ovat kirjoittaneet: Lotta tyttönen on nenä kiinni paperissa ja piirtää siinä koukeroitaan, piirtää se veitikka ja on pöyhistänyt tukkansa ja koettaa levittää käsivarsiaan, jottei Aili vain näkisi, mitä hän siinä kirjoittaa. Mutta Ailipa vahtii siinä vieressä, painaa liotan päätä syrjään ja tarttuu toruen kynän varteen, kun se kynä yrittää lähteä luvattomille teille. Tytöt riitelevät ja Ailin poskilla hehkuu kaunis puna. Ah, ne Ailin posket olivat tosiaan saaneet terveen värin ja kauniit olivat ne uneksivat silmät. Jos ei muuta, niin...

Mutta eteenpäin! Minähän aivan unohdan toiset kirjeet ja kun näitä on vielä kokonainen nippu. Ovatkin ne lykänneet niitä, merkillistä väkeä kaikki, kun ei niillä näytä olevan mitään muuta tekemistä maailmassa, tällaiseen joutavuuteen ne vain haaskaavat kallista aikaansa.

Yhden kirjeen kuorelta sattuu minun silmääni kustantajani toiminimi. Ahaa, siinäpä se tuli, siinä kaivataan minua, kadonnutta lammasta!

Kirje on todella kustantajalta, kohtelias kirje muuten, mutta käsikirjoitusta siinä mangutaan. Tottahan minulla oli jo valmiina se romaani, jonka olin luvannut kirjoittaa. Niin, olihan se sopimuksen mukainen määräaika oikeastaan jo kulunut umpeen, niin että jos olisin hyvä ja koettaisin jouduttaa käsikirjoituksen lähettämistä, jotta saataisiin se ajoissa markkinoille. Vielä oli kaikenlaisia joutavia kohteliaisuuksia aiheen mielenkiintoisuudesta ja muusta, pelkkiä kohteliaisuuksia koko loppupuoli. Toivottiin sille uudelle teokselleni hyvää menekkiä ja odotettiin minua kesä laitumiltani tervetulleena takaisin rivakkaan yhteistyöhön.

Nauruun minä purskahdin sen kirjeen luettuani, äänekkääseen nauruun, niin että vanha Aapeli, joka siinä lähellä näperteli malmikauhojen korjaustyössä, alkoi hiukan ihmeissään udella iloni syytä.

Olipahan vain, oli minulla syytä nauraa. Se erinomainen romaani, aihe mielenkiintoinen ja odotettiin sille hyvää menekkiä, suunnatonta! Ja tietysti minulla oli se jo valmiina, sopi siis lähettää käsikirjoitus, jotta se joutuisi ajoissa kärsimättömänä odottavan ihmiskunnan käsiin tuottamaan sille huvia ja mielen virkistystä, jaloa sielullista nautintoa!

Osasivat ne tosiaan kirjoittaa ja minä kun olin jo unohtanut koko sen oivallisen romaanin, laskenut sen unohduksen hautaan, maan pehmeään multaan. Kuluttavalla tulella olin koko ihanuuden polttanut ja savu oli jo ammoin haihtunut kaikkiin ilmansuuntiin, mutta ne vain siellä odottivat kärsimättömästi. Niillä oli nähkääs lukijakunta, alituista henkistä nälkää poteva lukijakunta ja tottahan minäkin puolestani toimittaisin sille hiukkasen ravintoa.

Ah, eivät ne siellä vielä aavistaneet, että minä olin sanonut hyvästit koko sille vanhalle sivistyskaudelle ja olin täällä paljon tärkeämmissä tehtävissä. Ei niillä miekkosilla näkynyt olevan tietoa siitä, että minusta oli tullut suuri löytöretkeilijä, väkevä alkuaikojen mies ja että minä kuljin täällä uuden entistä ehomman sivistyskauden tienraivaajana, kokosin raudan siemeniä luodakseni asumattomien erämaiden keskelle uuden voimallisen ja terveen sukukunnan onnelliset asuinsijat. Ne kaipasivat minua sinne entisille olinsijoille. Tietysti noissa toisissakin kirjeissä oli sitä yhtä ja samaa, niissäkin varmaan ihmeteltiin, minne minä olin kadonnut ja toivottiin minun pikaista palaamistani.

Mutta turhaan te siellä odotitte ja haikailitte. Mitä liikutti minua teidän vanha ja kitisevä sivistyskoneistonne, minä olin täällä tehnyt jo monta ihmeellistä löytöretkeä. Olin polkenut uusia polkuja, joita teidän jalkanne eivät ole tallanneet ja toinen oli minulla täällä unelmieni ihana maailma kuin teillä. Ah, olinpa minä jo saanut palkinnonkin hyvistä töistäni, olin löytänyt ihanan aarteen, minä väkevä alkuaikojen mies. Kauniiksi ja onnelliseksi oli minun kesäni tehnyt nuori ruskeasilmä naiseni, hänen syleilyssään minä olin uneksinut uuden tarinan kauniin maailman syntymisestä, uusista vehmaista saarista, jotka kohoavat vesien syvyydestä meidän huomenlahjaksemme. Mitä välitin minä teistä, väkevä ja onnellinen löytöretkeilijä, alkuaikojen mies!

Lukematta sulloin minä koko jälellä olevan kirjenipakan matkareppuuni ja lähdin lautalta, kapusin siinä rannalla olevalle näköalakalliollemme. Minä en ollut pitkiin aikoihin istunut iltaani siellä kalliolla, mutta nyt minä tahdoin istua, nauttia kesäisen iltani ihanuudesta, oman maailmani ihanuudesta, joka oli niille kaukana oleville vieras ja tuntematon.

Tuuli oli tyyntynyt ja muutenkin oli ilma harvinaisen lämmin, aivan kuin keskikesän kauneimpina iltoina. Mutta ihme ja kumma, sittenkin tuntuu jo merkillinen muutos tapahtuneen. Kun tarkastelen rantavaarojen metsiä, niin huomaan niihin aivan näinä viimeisinä päivinä tulleen uuden värivivahduksen ja pian minä oivallan, mikä sen vivahduksen aiheuttaa. Koivujen lehdet siellä alkavat väriä vaihtaa, ilmestyy joukkoon jo kellahtavia, ne rupeavat lakastumaan. Se on syksyä.

Ja kun katsahdan Liuskavaaran kylän pelloille, niin mitä siellä näenkään: kuhilaita, kuhilaita jokaisella peltotieralla. Pari päivää sitten ei siellä näkynyt niitä ainoatakaan, nyt on jo miten paljon hyvänsä. Ja ihmiset näkyvät häärivän siellä parhaillaan leikkuutyössä; Kiviharjun keisarin pellolla näkyy ruis olevan jo kokonaan leikattu ja riihet lämpiävät jokaisessa talossa. Se on syksyä. On kiire, on tulinen kiire saada viljat korjuuseen, ennenkuin pitkien sateiden aika alkaa, syksyn sateiden aika.

Minulle johtuu mieleen, miltähän Soidinsaaren metsissä nyt näyttäisi. Niin, niin, nythän muistankin, että Kaisu mainitsi sielläkin näkyvän jo paljon syksyn merkkejä. Miksi en pyytänyt Kaisua sinne metsään... olisi ollut hauska siellä niitä vanhoja tuttavia paikkoja tarkastella.

Ei, ei, sitä ei nyt ajatella! Ei ajatella Soidinsaarta eikä Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäistä emäntää. Tulee liian apeaksi mieli, jos niitä ajatellaan. Ilmankin pyrkii jo tämä yllättävä syksyn tuntu mielen masentamaan, mitä sitten jos vielä niitä ajateltaisiin. Korkeintaan muistellaan niitä kesän kultaisia aikoja, kun ei ollut vielä mitään häiritsevää tullut väliin. Niitä muistellaan ja koetetaan unohtaa kaikki muu.

Mutta syksyn mieliala, se vain hiljaa mieleen hiipii. Apea mieliala.

Pelimanni istuu myös tapansa mukaan kalliolla. Aapeli on vaihteen vuoksi lähtenyt Hopeasaaren taloon yöksi ja Hilpas on omilla matkoillaan. Me istuskelemme pitkän aikaa äänettöminä, pelimanni rimputtelee laiskasti viuluaan. Hän ei yleensäkään ole tällaisina rauhallisina iltahetkinä erikoisen halukas puhelemaan, ja sitten vielä, pelimannilla on hyvä vaisto, ei hänelle tarvitse mennä sanomaan, että nyt minä tahtoisin istua hetkisen häiritsemättä. Vähitellen hän antaa sormiensakin levätä, vain silloin tällöin kuuluu heikko helähdys viulun kieliltä.

Ilta alkaa hämärtää. Silloin minä ehdotan pelimannille, että mitäpä jos kerran vaihteen vuoksi tehtäisiin nuotio tänne kalliolle. Eihän nyt tosin kylmä ollut tuolla majassakaan nukkua, mutta jospa sittenkin viritettäisiin oikein kunnollinen nuotio tänne ylös.

Mikäs siinä, valmishan pelimanni oli. Siinä lähellä ahon reunalla oli runsaasti kuivia hylkypuita ja hetkisen kuluttua palaa lekotti meillä iloinen nuotiotuli. Sen ääreen kantoi pelimanni vielä havuja ja pehmeitä lehviä vuodealustoiksi.

Mutta meitä ei kumpaakaan nukuta, pelimanni loikoo siinä lämmittävän valkean hohteessa, minä kiinnyn tarkastelemaan tuulastulia, joita alkaa vesille ilmestyä hämärän saetessa pimeäksi yöksi. Tuulastulen näkeminen tuo aina mieleen jotakin salaperäistä: tuulastusveneessä pitää olla hyvin hiljaa, jotteivät kalat pelästyisi, ja niin vaikuttaa tuo tyynenä yönä äänettömästi vesipintaa pitkin lipuva, hiukan lepattava valkea aavemaiselta virvatulelta, varjojen sytyttämältä.

Tietysti, varjojahan ne ovatkin, miksi minä en sitä tietäisi! Levottomia varjoja, ne ovat tulleet kalastamaan, niitä ilmestyy yhä enemmän ja enemmän, jokaisen niemen takaa lipuu näkyviin lepattavia valoja. Ne kalastavat, kalastavat, menneiden polvien vainajat. Johan ne ovat minulle entuudestaan tuttavia, ne kävivät valoisina kesäöinäkin täällä entisillä kotivesillään kalastamassa. Mutta mitäs ne nyt noin? Silloin kesäöinä ne pitivät iloista kolketta, nauroivat ja puhelivat toisilleen ja meille elävillekin haastelivat, potkivat nuottaansa niin että kolisi. Niitä samojahan ne ovat, mutta mitä varten ne nyt noin äänettöminä hiiviskelevät? Arvaanhan minä senkin mitä varten: Ne ovat tulleet katsomaan meidän kauniin kesämme katoamista, sitä varten ne noin kulkevat, aivan hiljaa lipuen. Ne ovat kuolinsaattoa, tuohustulia kesän haudalla.

Ja on kuin kuuluisi tyynen yön hiljaisuudesta niiden hyminä, kuolinmessun hyminä: Pois kesän kauneus katoaa, mitä kaipaatte enää.

Minun sydämeni täyttää raskas alakuloisuus. Pelimanni kohentelee kekäleitä tuleen, hänen laihoille poskilleen on lämpö kohottanut hohtavan punerruksen. On varmaan tuo pelimanni nuorempana ollut komea mies, mutta nyt hänen nuoruudestaan on vain kajastus jälellä ja runsas tukkakin on kovin harventunut, paljasta paistaa päälaelta. On kai elänyt mukana aikanaan, vaikka nyt on jo väsymys miehen tavoittanut. Ryhdyn puhelemaan pelimannille kesän katoamisesta.

— Oletkos huomannut, miten syksy on meidät yllättänyt?

— Tuntuuko sinusta jo syksyltä? naurahtaa pelimanni.

— No miltäs tämä muultakaan: kuhilaita pelloilla, metsät kellastuvat ja entäs nuo tuulastulet sitten. Syksyä vain, syksyä joka puolella.

Pelimanni katselee tuleen.

— Niin se yllättää aina, syksy. Asia on vain niin, ettei meikäläinen enää oikein huomaakaan kesästä syksyyn siirtymistä.

— Tuntuvatko ne sitten niin samantekeviltä?

— No jos ei nyt aivan, mutta katsos, kun osaa jo mukautua. Ja sitten, meikäläisellä ne kesän ilotkin... mitäs niistä enää.

Pelimanni työntelee kekäleitä tuleen, vaikenee hyvän aikaa, mutta hänellä näkyy olevan halu vielä jatkaa. Hänen poskillaan on hohde aivan kuin kirkastunut, kun hän sanoo:

— Onhan se oma kesänsä jokaisella, muutama kesä ainakin. Ja se jos sitten sattuukin kesken loppumaan, niin silloin tuntuu pahalta ensimäisten kuhilaiden ilmestyminen ja noiden tuulastulien näkeminen.

— Niin, se tuntuu pahalta.

Pelimanni haasteli vielä, kertoi muistelmiinsa unohtuneena, että oli hänelläkin ollut kesänsä, oikeastaan montakin kesää, joiden jälkeen ei olisi niin pian syksyä toivonut. Mutta syksy, se tuli aina väliin, hänen kohtalokseen oli joutunut soittaminen muille, ei koskaan itselleen. Niitä yksiä kuuliaisia ei tullut milloinkaan soitetuksi, vaikka viulu joskus tuntui käsissä niin itkevän ja ikävöivän, että oikein sydämelle pahaa teki.

— Mutta mitäpäs niistä, nyt on jo sanottu hyvästit niille kesille, joita ikävöidään ja itketään.

— Eihän nyt vielä pidä sellaisia ajatella!

Pelimanni kohotti päätään ja naurahti.

— Ei, en minä kuvittele enää joutavia. Minä olen kesäosuuteni menettänyt... kenties olin aikanani tuhlari ja tuhlaamisesta, siitähän seuraa rangaistus. Sellainen on laki elämässä ja viisainta alistua napisematta.

Pelimanni vaikeni. Minä heitin nuotioon kimpun puoliksi kuivuneita havunoksia. Ne syttyivät ratisten, heittivät pimeään yöhön suihkun säkeniä, ja vielä kerran kajasti hohde nuotion ääressä viruvan pelimannin väsyneillä kasvoilla, menneiden kesien hohde. Mutta hän oli jo sanonut hyvästi niille kesille, joita ikävöidään ja itketään.

Ja yön peittämillä vesillä hiiviskeli tuohussaatto. Sieltä kuului varjojen hyminä: Pois kesän kauneus on mennyt, mitä kaipaatte enää.

XV