Part 6

Niin ne vaihtuvat osat tässä maailmassa, ja Hilpas ottaakin nyt asian oikein toden kannalta. Se pojan vintiö suunnittelee salakavalaa hyökkäystä itseensä keisarin linnaan tai ainakin siihen linnan liepeille. Asia on nimittäin niin, että toinen siinä Kiviharjun palteilla olevista pikku taloista kuuluu nykyään olevan melkein isännätön, ja Hilpas on uskonut minulle suurena salaisuutena, että sitä taloa hän nyt katselee itselleen ja Annikille. Mistäkö hän muka rahat saisi sen isännättömän talon ostoon? Hilpas nauraa virnistää, vai hänkö ei muka rahoja saisi. On hänellä muuan varakas sukulainen, vanhempi naisihminen, ja kun sen luo mennään, niin eiköhän vain rahoja heltiä. Aina hän on ennenkin naisista selvinnyt, ja nyt seuraavat häntä vielä matkalla Annikin lämpimät toivotukset.

Ja sitten kun se talo on vallattu, sitten kosimaan ja niin pesiydytään lujasti siihen vaaran palteelle. Siitäpä on sitten mukava kavuta vaikka hiukan ylemmäs, kunhan keisarista aika jättää. Kadehdinko minä Hilpasta? En tiedä, mutta hiukan liian jokapäiväiseltä hänen sotasuunnitelmansa haiskahtaa. Vanhan naikkosen turvin, josta Hilpas tähän päivään asti ei ole luultavasti hiventäkään välittänyt, niin, senpä turvin hän nyt käy keisarin ylpeätä tytärtä omakseen kosiskelemaan. Ja ylpeä Annikki antaa suunnitelmalle siunauksensa, kenties kirjoittaa vielä Hilpaksen mukaan makean kirjeen pehmitelläkseen sen vanhan leski-ihmisen sydämen. Ah, Annikki, missä on nyt sinun ylpeytesi, kenokaula nainen. Niin talonpoikaismaista, niin perin talonpoikaismaista, mutta arvaapas suostuisiko Kaisu, minun ruskeasilmä tyttöni, sellaiseen. Mentäisiinpäs hänelle ehdottamaan, suostuisiko!

Sinähän hommasit Kaisullekin miestä. Huolehdit ja holhosit ensin muuten ja sitten toimitit sieltä Uimaharjun puolelta sen serkkumiehen, itsetietoisen nulikan. Mutta missäs hän onkaan nyt, se sinun toimittamasi serkkumies, eipäs häntä ole sen päivän perästä näillä mailla näkynyt. Taisi Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä antaa sille pitkät lähtöpassit!

Mutta tämä on laihaa iloa minulle. Ruskeasilmä tyttöni on otettu minulta pois ja minut on tuomittu yksinäisyyteen. Minä jätän kuparinkarvaiseksi paahtuneen Hilpaksen haaveilemaan ovelaa sotasuunnitelmaansa ja soudan pois lautalta, soudan kauas avaroille vesille, Hopeasaaren kohdalta näkyvien tiiraluotojen lähettyville.

Vedenpinta uinuu rasvatyynenä, mitä iloa on minulle tällaisella ilmalla kauniista "Aallottarestani". Ah, nousisipa myrskytuuli, kohoaisivat vaahtoavat Koitereen kuhilaspäät kuohumaan, ne sokkeloisten selkien nostattamat kuhilaspäät. Silloin nähtäisiin, mihin minun "Aallottareni" kelpaa, silloin saisi minun sorja veneeni eloa, saisi sen elävän hengen ruumiiseensa, josta Kiviharjun keisari puhui. Keisari ymmärtää nähkääs, mikä on hyvä vene, kun on itsekin tehnyt veneitä.

Minä istun luodon kivellä, tarkastelen ympäristöä. Aurinko alkaa lähetä laskuaan ja saa punertavan hohteen. Sinervä savu lepää liikkumattomana kaukaisten saarien vaiheilla, tiirat lentelevät pääni yläpuolella, mutta nekin näyttävät väsyneiltä, niiden kirahtelu on uneliasta. Ja muualla ei missään näy elonmerkkiä, ei ainutta venhettä vesillä, ei niin liikahdusta. Tämä on se liikkumaton tyhjyys, nirvana, josta itämaiden kansat uneksivat. Mutta minä en vielä halua nukahtaa nirvanaan, minulla on ihana nainen, ruskeasilmä saaren tyttö, ja hän ikävöi minua siellä karjamökillä. Ah, minä tiedän miten hän ikävöi, mutta itse keisari on siellä valppaana vartijana ja paljon muuta heinäväkeä, joille Kaisun pitää emännöidä.

Illan joutuessa hiottava helle hiukan viilentyy, auringon radalle kohonnut savuauer synnyttää päivänlaskun hetkinä värikylläisiä rusoja, niin että luulisi hetkiseksi siirtyneensä johonkin satujen maailmaan. Ja tuo savun katku, joka päivällä tuntui niin kitkerältä, sekin lemuaa illan viilentyessä miltei miellyttävältä. Siinä on samanlaista tuoreutta kuin kytölemussa virkistävän sateen jälkeen. Sitä lemua auransa perässä asteleva maanmies nautinnolla keuhkoihinsa vetää, sillä se lemu lupaa hänelle satakertaisen sadon möyheäksi palaneeseen kyvetykseen siroitetusta siemenestä.

Mutta mitäpäs minä sellaisia uneksin, kytölemuista. Olenkos minä se voimakas alkuaikojen mies, luotu kytöjä raivaamaan? Olisikohan minusta todella siihen... Soidinsaaren hedelmällisyyttä uhkuvissa notkelmissa?

Minä havahdun siihen, että huomaan illan hämärtyvän ympärilläni. Todella yöt rupeavat jo pimenemään, kesä lähenee loppuaan. Nytkö jo?

Minä nousen väsyneesti, soudan "Aallottarellani" kesäyön hämärään. Viimeinen rusoitus päivänlaskun puolella on sammunut, vesillä asuu suuri hiljaisuus, painostava hiljaisuus.

Aikani kuluksi olen ryhtynyt opiskelemaan keittotaidon salaisuuksia. Hilpas kun nykyään lyö melkein kokonaan laimin emännän velvollisuudet, niin on meidän joka miehen vuoronsa perään täytynyt ruveta keittämään. Hopeasaaren Hilma jää joskus lautalla käydessään hetkiseksi avustamaan. Niin on meistä Hilman kanssa tullut hyvät ystävät.

Lauantaina, ensimäisen piinaviikkoni viimeisenä päivänä pyysi Hilma, että lähdettäisiin seuraavana päivänä käymään Kiviharjussa. Olisi hän muuten yksinäänkin, mutta ajatteli, että jos haluaisin tulla mukaan, kun kaikki Kiviharjun tyttäretkin olisivat luultavasti sunnuntaina siellä kotosalla.

Hilma punastui tätä sanoessaan, mutta minä selitin, ettei hänen tarvinnut ensinkään punastella. Me olimme kaksi unohduksiin jäänyttä orpoa ja sovimme siis erinomaisesti toistemme seuraan. Minä tulin mielelläni hänen mukaansa.

Mutta matkasta tuli minulle suuri pettymys, en saanut nähdä ruskeasilmäistä tyttöäni sielläkään. Aamupäivällä oli Kaisu tosin käväissyt kotona, he olivat olleet Helvi siskonsa kanssa, mutta olivat vain pikimmältään pistäytyneet ja menneet jo takaisin Soidinsaareen.

Annikki tuli alas venevalkamaan meitä saattamaan. Hän on viime aikoina huomattavasti muuttunut, ei pidä enää niskojaan niin ylpeästi takakenossa kuin aikaisemmin. Niinpä niin, Kiviharjun ylpeä tytär alkaa kypsyä laskeutumaan alas vaaransa laelta sen juurelle, valmistuu kulkemaan ikeen alaitse. Ah, se rakkaus, se saa monenlaisia ihmeitä aikaan.

Me aikailimme Hilman kanssa vesillä iltaan asti, sillä Hilmalla ei ollut mihinkään kiirettä. Hän kertoi sopineensa palvelustytön kanssa, että tämä tekisi yksinään iltatyöt, jos hän sattuisi kylässä viivähtämään. Pitihän se Hilman vapaa pyhäpäivä siis jotenkin kuluttaa.

Hilma oli koko päivän hiukan surumielinen. Lieneekö huomannut hänkin Kiviharjun Annikissa tapahtuneen muutoksen ja arvasi tietysti mistä se aiheutui. Ja hänkin oli kerran katsellut lempeillä silmillä meidän Hilpasta, mutta nyt Annikki veikin Hilpaksen häneltä. Olihan siinä jo tarpeeksi aihetta surumielisyyteen, Hilman kesä näytti menevän aivan tyhjiin ja Hilmalla ei ollut enää niin paljon kesiä tyhjiin menetettäviksi.

Hilman pehmeä surumielisyys sopi niin hyvin yhteen minun mielialani kanssa, minä tunsin kuin viihdyttävää lepoa Hilman seurassa. Huomaamattani läksin vielä rannastakin häntä saattamaan. Huomaamattani jouduin Hilman aitan ovelle... talossa nukuttiin jo... huomaamatta painuin matalasta ovesta sisään. Lieneekö Hilmakin ollut hiukan hajamielinen... vai miten lie joutunut siellä puolipimeässä aitassa minun syliini. Hänellä oli ikävä ja minulla oli ikävä... aamun sarastukseen asti viivyin Hilman aitassa.

Seuraavana iltana satuin ikävissäni soutamaan Soidinsaaren pohjoispääkallion luo. Nousin hetkiseksi kalliolle ja siitä muutamalta tasaiselta kiveltä löysin runsaasti sormeiltuja ja katkottuja arpaheiniä. Kiven vieressä kalliolla oli kuihtunut kukkaiskimppu.

Minä harmistuin itseeni ja minä tunsin kaunaa myös Hopeasaaren Hilmalle. Mitä varten minun pitikin ottaa Hilma "Aallottareen". Kaisu oli nähtävästi istunut koko pyhäisen iltapäivän täällä Soidinsaaren pohjoispääkalliolla minua odottamassa. Täällä oli hän ikävissään istunut, ruskeasilmä tyttöni, pannut arpaa ja katsellut Hopeasaaren vesille. Kenties hän on nähnyt sieltä minun veneenikin, mutta siinä oli minulla toinen tyttö. Ja Kaisulla on ollut kukkakimppu minulle; minä otan sen kuihtuneen kukkakimpun käteeni ja unohdun kalliolle hämärän tuloon asti. Mutta Kaisu ei enää tullut, eihän tietysti ruskeasilmä tyttöni enää tullut, kun oli kerran saanut turhaan odottaa.

Muutamana iltana saan päähänpiston soutaa Soidinsaaren karjamökin tuttuun valkamaan. Eihän minua siellä kukaan huomaa, kun hämärän tultua varovaisesti soudan. Ja minua haluttaa nähdä, millaista siellä nyt on, kun heinä on rantaniityltä pois korjattu.

Mutta outoa on siellä tutussa valkamassa, tuskin tunnen paikkoja entisiksi. Heinänteon jälkeen on koko ranta kuin alastomaksi ryöstetty, ja sitten on vielä niin pimeää ja tyhjää, niin pimeää, että saan pinnistää näköäni, ennenkuin eroitan koivikon piilossa olevia pikku rakennuksia. Tuntuu kuin tahtoisivat ne tahallaan kätkeytyä minun silmiltäni. Minne lienee heinätkin viety, ei ole suovaa eikä mitään tyhjäksi ryöstetyllä niityllä. Nähtävästi ne on viety pihalatoon, mutta typerästi ne siinä tekivät, hyvin typerästi. Olisivat laittaneet tuohon keskelle niittyä pieleksen, niin ei olisi näyttänyt läheskään näin autiolta. Mutta eipäs vain Kaisukaan ole sitä huomannut... jos Kaisun sanaa kysyttäneenkään näissä asioissa.

Hopeasaaren Hilmaa en ole tavannut sen jälkeen. Seuraavana päivänä unohdun kuitenkin lautalle tavallista kauemmaksi. Reppuani kaivellessa tuli käsiini tukku rypistyneitä käsikirjoituksia ja niitä minä nyt tarkastelen, Siinä on olevinaan romaanin alku, olen siitä jo puhunut kustantajallekin ja saanut eturahoja. Minun piti kesän aikana kirjoittaa tämä romaani valmiiksi, mutta olen koko homman tähän päivään asti unohtanut.

Kun nyt tarkastelen näitä lehtiä, niin tuntuu minusta koko keskentekoisen kirjani aihe niin kaukaiselta ja unohtuneelta, menneen sivistyskauden muinaismuistolta, mutta aivan mielenkiinnottomalta muinaismuistolta. Paperi on pahoin kellastunut ja yhtä kellastunut ja väljähtänyt on sisältökin, ja tällaista minä olen yritellyt oikein vakavissani. Jopas on, jopas on erehdytty, kummalliset päähänpistot ne näyttivätkin mielenkiintoisilta siellä näivettyneen sivistyskauden silmälaseilla katseltuna. Mutta olipa onni, että jäi alkuunsa tämä tekele, hävetä olisin saanut minä alkuaikojen oloihin siirtynyt mies tätä tuotettani. Ja mitähän, jos tämä olisi joutunut vielä Kaisun, minun ruskeasilmän tyttöni käsiin. Mitähän Kaisu, terve ja voimakas luonnonlapsi olisikaan tästä ajatellut.

Minä unohdun istumaan kellastuneet paperit käsissäni ja siitä tapasi minut Hilma. Hän kurkistaa majan ovelta, tervehtii hiukan arasti hymyillen ja jää siihen ovelle hetkiseksi juttelemaan. Vihdoin hän tiedustaa, saisiko hän sytyttää tulen valmiiksi, jos me aioimme ruveta ruokaa laittamaan.

— Sytytä vain tuli ja minullapa onkin täällä mainioita sytykkeitä. Saat nähdä, että ne leimahtavat vähän iloisesti!

Minä konttaan majasta paperit käsissäni, istahdan tulisijan ääreen ja Hilman rikitellessä valkeaa alan tunkea siihen yksin lehdin kellastuneita käsikirjoituksiani. Hilma ottaa yhden lehden käteensä, ennenkuin se on ennättänyt tulta ottaa, tarkastelee sitä uteliaana ja alkaa kysellä, mitä papereja nämä olivat. Enhän minä vain mitään tärkeitä papereja polttanut.

— Eivät nämä ole niin erikoisen tärkeitä, nauroin minä. — Tässä menee vain tulen ruuaksi muuan romaanikirja, melkein valmiiksi kirjoitettu ja jo puolittain myöty ja syötykin. Eikä niinkään huono romaanikirja, moni tyttölapsi siellä suuressa maailmassa olisi varmaan tätä sydäntään pidellen ja huokaillen lueskellut. Tästä piti näetkös tulla oikein sellainen hieno salonkiromaani, mutta nyt se taitaa jäädä ilmestymättä. Kas näin, annetaanpas hiukan enemmän, näkyy mielistyneen Panun poika minun henkeni tuotteisiin.

Minä heitän kokonaisen tukun lehtiä tuleen. Hilma tempaa ne säikähtyneenä pois.

— Hyvä jumala, ethän vain kaikkia aio polttaa. Niin paljon valmiiksi kirjoitettua kirjaa!

— Anna sen vain palaa, elä yhtään sääli! Minä ryöstän lehdet Hilman kädestä ja tungen ne uudestaan valkeaan. Hilma katsoo minuun melkein säikähtyneenä, minä lohdutan häntä:

— Ei tämä mitään, joutavia kellastuneita papereja säälimään. Tämä romaani oli kellastunut jo ennen syntymistään, on paljon parempi, että se saa näin ajoissa iloisen hautauksen.

— Mutta meneehän siinä niin paljon työtä hukkaan, vaikeroi Hilma.

— Mitä tämä nyt, parin kuukauden työ. Se on vähäpätöinen harhaisku, elämässä sattuu paljon, paljon pahempia harhaiskuja, joiden jälkiä ei hävitetäkään näin helposti. Katsos Hilma, nämä häviävät tuossa paikassa olemattomiin ja vielä saadaan niiden hinnalla kalakeitto iloisesti kiehumaan.

Hilma ei virka enää mitään, katselee vain palavia papereja, silmät täynnä kyyneliä. Välistä hän vilkaisee salavihkaa minuun, melkein pelokkaasti.

Sinä iltana minä läksin taas Hilmaa saattamaan. Me kävelemme rinnastusten hämärtyvää metsäpolkua, minä ojennan hänelle käteni rapakkojen yli harpatessa. Pitkään aikaan me emme puhuneet mitään, vihdoin kysyy Hilma arasti, olinko minä tavannut Kaisua.

— En ole tavannut, naurahdan minä, — on sattunut olemaan kova onni. Sinä ainoana päivänä, jolloin olisin kenties voinut tavata häntä, olin toisessa seurassa. Niin mukavasti voi välistä sattua!

Minä nauroin ääneen. Hilma katselee syrjään, mutta näenhän minä hämärässäkin, miten veri on karahtanut hänen poskilleen. Kun ei vain hänen silmiinsä olisi taasen kohonnut kyyneleitä, minä koetan ystävällisesti lohdutella:

— Ei siitä niin väliäkään, jos ei ole satuttu tapaamaan. Luultavasti on siten kaikkein parasta, ja sitäpaitsi tiedäthän sinäkin, Kaisulla on tätä nykyä niin paljon muutakin tekemistä. Kun näet pitää olla suuren heinämiesjoukon emäntänä, niin siinähän sitä on huolta aivan tarpeeksi.

Hilman aitan ovella seisomme taasen hyvän aikaa äänettöminä. Vihdoin ojentaa Hilma kätensä hyvästiksi ja sanoo tuskin kuuluvasti:

— Sinä olet varmaan minulle suuttunut!

— Ei Hilma, sinä erehdyt! Jos minä olen kenelle suuttunut, niin olen vain itselleni. Minä tahtoisin vielä jatkaa, mutta en saa mitään sanotuksi. Pitelen vain Hilman kättä, kunnes hän vetää sen arasti pois ja kuiskaa nopeasti:

— Kiitos saattamisesta!

Hän alkoi hätäisesti sovitella avainta lukkoon. Minusta hänen kätensä näyttävät vapisevan eikä hän koko aikana kertaakaan katsahtanut minuun. Minä seison kuin paikalleni kiinni naulittuna, en saa kättäni liikautetuksi auttaakseni Hilmaa. Minä tahtoisin puhuakin hänelle, sanoa että hän jäisi vielä vähäksi aikaa, mutta kun ovi lopulta avautuu, sanonkin vain:

— Joko sinä menet Hilma?

Hilma kääntyy ovessa, hänen poskensa ovat aivan kalpeat ja silmät täynnä kyyneliä.

— Mitäpäs minä muutakaan, kuiskaa hän epävarmasti.

— No niin, kenties onkin niin parasta. Kiitos sinulle Hilma ja hyvää yötä!

— Hyvää yötä!

Ovi painui äänettömästi kiinni. Kuin sumun läpi välähti minun aivoissani, ettei sitä pantu hakaan. Kaikki oli siis oikeastaan vielä ratkaisematta, Hilma odotti vielä jotakin. En tiedä miten kauan olisin siinä seisonut, mutta silloin kuului aivan läheltä pellolta ruisrääkän ääni. Minä havahduin ja katsahdin ympärilleni, näin sakenevassa hämärässä rakennukset, korkean kaivon vintin, siinä aivan lähellä olevan heinähaasian. Ne kaikki näyttivät niin oudoilta, kuin olisivat pimeässä tarkastelleet minua epäluuloisesti.

— Onpas tosiaan jouduttu vieraille vesille! naurahdan minä ja poistun nopeasti halkopinojen ohitse. Siitä painun pimeälle metsätielle.

XI

Seuraavana sunnuntaina oli Kiviharjussa jumalanpalvelus.

Parina edellisenä päivänä oli käynyt ukonilmoja, jotka olivat puhdistaneet ilmakehän pitkien helleviikkojen aikana kertyneistä palosavuista. Kuulaan kirkas oli lämmin elokuun sunnuntaiaamu, metsien vehreyden keskeltä paistoivat rantavaarojen pienet viljapellot jo puolikypsinä, kellanvivahteisina. Pian tuleentuu kaunis jumalanvilja Koitereen ympäristön korkeilla päivärinteillä, tuskin on keräilemällä tapahtuva heinänteko pienissä niittynotkelmissa ennätetty lopettaa, kun, on jo kiireimmän kaupalla riennettävä sirppi kädessä pellolle. Muuten varisee rutosti kypsynyt jyvä täyteläisenä nuokkuvasta tähkäpäästä ja viikkokausien vaivannäkö jää silloin huonosti palkituksi. Vaan kun on joutuisa, niin on palkintokin hyvä, raskasjyväisen sadon antavat nämä ylävien maiden kiviperäiseen multaan muokatut peltotilkut.

Tänä heinänteon ja elonkorjuun välisenä aikana pidetään Koitereen takaisissa kylissä tavallisesti jumalanpalvelus. Kirkkomatka Ilomantsin pokostalle on tältä kaukaiselta perukalta liian pitkä, viisi-kuusikymmentä kilometriä, ja se matka on sen lisäksi kesän aikaan kovin monimutkainen ja vaivaloinen. Pitäisi kulkea pitkiä huonoja kiertoteitä suuren Koitereen ympäri, tai sitten soutaa parin peninkulman alkutaival veneellä ja loppumatkaksi pitäisi lainata ajopelit onnellisemmassa asemassa olevista toisen rannan kylistä. Niin jäävätkin kirkkomatkat talviseen aikaan, mutta kesällä saapuu sielunpaimen kerran tai pari kaukaisia seurakuntalaisiaan tervehtimään. Silloin on yleinen ripilläkäynti, silloin kastetaan lapsia, joskus kaukaisimmilla perukoilla ruumiitakin siunataan väliaikaiseen hautaan.

Se on suuri tapahtuma siis, papin saapuminen näille takamaille. Ja suuri kunnia on se myös sille talolle, jossa jumalanpalvelus silloin pidetään.

Tällä kertaa oli tämä kunnia langennut Kiviharjun keisarin talon osalle ja se ei joutunutkaan silloin väärään paikkaan. Olihan keisarin talo jo melkein puolimatkassa taivaan portille noustessa, sieltä muita korkeamman vaaransa laelta se näkyä kellotti kauas joka suunnalle, niin että hyvin sinne jumalanpalvelukseen saapuva rahvas keltään kyselemättä tien osasi.

Jo varhaisesta aamusta alkaen näkyy vesillä runsaasti liikkeellä veneitä. Kun käy vireä tuulenhenki, on moniin veneisiin airomiesten avuksi nostettu koivuinen purjepuu ja siellä purjepuun vehreiden lehvien alla istuu Sunnuntaipukuista juhlakansaa kaikki paikat täpäten täynnä. Kaikki on tänä päivänä otettu mukaan, vaivaiset vanhukset ja pienet lapsetkin. Useat rantakylien taloista ovat varmaan jääneet aivan autioiksi, elo- ja vaateaitat on vain lukittu ja asuinrakennuksen lukottomalle ulko-ovelle on pistetty pönkkäpuu. Ja niin sai talo tänä rauhan sunnuntaina jäädä jumalan huomaan, ei varkaitakaan pelätty.

Mutta niin se onkin, ettei tällaisena päivänä monesti tapahdu mitään varkauksia eikä muita tihutöitä. Jos varas pahoissa aikeissa hiipii metsän peitosta tällaisen autioksi jätetyn talon pihamaalle, niin voi käydä sillä tavoin, että sen pihamaan ja koko ihmisettömän talon täyttävä hiljainen sunnuntairauha saa hiipijän hetkiseksi muihin ajatuksiin. Se voi esimerkiksi unohtua katselemaan siinä sipuli- ja tupakkipenkkien ääressä raaputtelevia kanoja, ja siinäpä se onkin hyvä alku ajattelemiselle. Siitä voi lähteä muistoja vilisemään niinkuin punaista lankaa, tulee mieleen pieni kotimökki, jonka pihamaalla hän kerran lapsosena tepasteli, ja sielläkin oli tuollainen penkkejä raaputteleva kana ja oli siellä paljon muutakin, joka kaikki nyt taas jostakin salaisesta kätköstään sukeltaa mieleen niin ilmielävänä. Ja silloin hän säikähtää pahoja aikeitaan, silmäilee vielä kerran hämillään ympärilleen ja hiipii pois aution talon pihamaalta. Niin voi käydä tällaisena kesäisenä sunnuntaipäivänä, sellainen hiljainen jumalan rauha suojelee hyvin ihmisetöntä taloa.

Mekin hankkiudumme jo aamusta alkaen jumalanpalvelukseen lähtemään. Hilpas ei ollut lautalla, hän oli jo pari päivää sitten lähtenyt sitä varakasta naissukulaistaan taivuttelemaan ja sillä matkallaan hän saattoi viipyäkin hyvän aikaa. Mutta me muut varustaudumme parhaaseen pyhäasuun, parrat puhdistetaan huolellisesti Aapelin puukkoveitsellä, jota välistä käytettiin kalojen ruokkoamiseenkin, mutta joka siitä huolimatta oli mainiossa terässä. Korkeintaan muutamia haavoja se veteli miesten kiiltäviksi hangattuihin leukapieliin, mutta sehän nyt ei ollut vahinko eikä mikään.

Kiviharjun rannassa oli tuhottomasti jumalanpalvelukseen saapuneen kansanpaljouden veneitä ja olipa siellä väkeä Kiviharjun pihamaallakin. Koko tilava pihamaa oli täpäten täynnä juhlakansaa ja papin pöytä oli siellä aittarakennuksen vieressä suurten pihakoivujen ja pihlajapehkojen siimeksessä. Nämä lehtevät puut antoivat suojaavaa varjoa myös ensimäiselle nurmikolle asetetulle penkkiriville ja siellä aivan ensimäisellä penkillä näkyi Kiviharjun keisari istuvan perheineen. Siellä he olivat ylimmällä kunniasijalla niinkuin asiaan kuului, siellä oli valju ja sairasteleva emäntä, jota Helvi ja Annikki hellästi tukivat kahden puolen, ja siellä istui Kaisukin isänsä rinnalla, istui totisen hartaana ja näkyi pitävän silmällä kahta pienempää siskoaan, jotka olivat muun lapsilauman mukana painuneet nurmikolle aivan papin eteen.

On paljon mieltäylentävää tällaisessa luojan vapaan taivaan alla tapahtuvassa juhlahartaudessa. Minua eivät milloinkaan ole erikoisesti miellyttäneet meikäläiset kirkot, joiden sisustus muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta on kerrassaan liian alastonta ja askeettista, omansa tuomaan mieleen vain ahdistavaa ikävää. Jo lapsena tunsin minä tuollaista mielenahdistusta kirkossa ollessani, mitä varten piti sen alttarin yläpuolella riippuvan Kristus-kuvan välttämättä olla niin surkean näköinen. Paljon enemmän minua miellytti siinä ristin juurella oleva Maria Mataleena, jonka täyteläinen naisellisuus ja lempeät silmät hyvin sopivat edustamaan suurta rakkautta.

Näistä häiritsevistä mielikuvista en sitten myöhemminkään ole kirkossa käydessäni päässyt vapautumaan, mutta jumalan aurinkoisen taivaan alla ei ole mitään sellaista häiritsevää. Ja eiköhän liekin niin, että kauniin luonnon keskellä se ihmisten hartaus on vasta taivaan herralle otollinen.

Hyvin pian minä olin paikan löytänyt, josta saatoin mainiosti nähdä sinne ensimäiselle penkille asti. Asetuin koivun juurelle, jonka edessä istui ja seisoskeli suuri joukko sylilapsiaan piteleviä naisia ja kukkeita naimaikäisiä tyttäriä. Ne minua hyvin suojasivat, ensimäiseltä penkiltä tuskin olisi saattanut minua huomata, jos ken olisi arvannut ruveta etsimäänkin.

Mutta kukapas siellä arvasikaan, ei ainakaan Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä. Maahan hän katseli enimmän ajan, vain silloin tällöin kohotti kauniit silmänsä pappiin, mutta laski ne sitten jälleen alas ja painoi päänsäkin kumaraan. Silloin näin vain hänen komean palmikkonsa, joka ulottui alas vyötärölle. Ei sellaista palmikkoa ollutkaan kellään toisella, ei siinä penkkirivissä eikä muuallakaan.

Kaisu näkyi seuraavan hartaustoimitusta hyvin tarkkaavaisesti. Minä luulen, että hän silloin tällöin hiukkasen itkeä tihersikin, koska näkyi painavan ruudukkaista nenäliinaa silmilleen, Jos lienee muukin naisväki siinä ympärilläni vetistellyt, en sitä niin tarkoin pannut merkille. Minä en ylipäänsä kuullut enkä nähnyt paljon mitään siitä, mitä ympärilläni tapahtui. Papin sanat soivat vain epäselvänä huminana korvissani, kuin unessa näin minä edessäni ja ympärilläni alas hartauteen painettuja päitä, suuren lapsiparven, joka siinä papin edessä nurmikolla kyyhöttäen suurin totisin silmin seurasi tätä menoa, josta se ei vielä paljon ymmärtänyt. Minä näin selvästi vain ruskeasilmän tyttöni alas painetun pään, näin vain hänen nöyryytensä ja ihanat ajatukset täyttivät sydämeni. Kukapa mies ei tuntisikaan liikuttavaa hellyyttä, kun näkee rakastamansa naisen painavan päänsä jumalan kasvojen edessä, sillä se nöyryys, se puhuu sydämen suuresta rakkaudesta.

Minä kuulin ympärilläni olevista naisista jonkun kuiskaavan toiselle:

— Jopahan on Kiviharjun vallaton tytärkin tullut katumukseen.

Ja siihen toinen supisi päätään nyökytellen:

— Niin näkyy, niin näkyy, kun se katumus sitten vain lähtisi oikealta pohjalta.

Minä halusin heille supista vastaan, että olkaa huoletta, aivan huoletta. Se pohja oli oikea ja pitävä, sillä minäpä tiesin, mikä se pohja oli. He eivät sitä tietäneet, mutta minä tiesin sen.