Part 2

Eikös hän tulisi, jos minä kerran oikein veneellä tulisin häntä noutamaan?

Vai vielä hän tulisi, saisinpas nähdä, lähtisikö hän minun veneeseeni.

Näytinkös minä sitten niin vaaralliselta? Taisin näyttää oikein merirosvolta, hän varmaan pelkäsi, että minä ryöstäisin hänet. No siinä hän saattoikin olla oikeassa, hän näytti tosiaan aika houkuttelevalta saaliilta, ja sellainen merirosvo minä olin vain, että hänen oli parasta olla varuillaan. Saatoin hyvinkin kerran ilmestyä ja kopata hänet saaliikseni, silloin kun hän kaikkein vähimmin osasi sellaista aavistaakaan.

Kaisu nauroi niin että vedet kihosivat hänen silmiinsä. Ja sitten hän sanoi yhtäkkiä, että minäpäs en taitanut ollakaan näiltä mailta. Mistä lienen ollut muualta.

Mistäkö hän muka sen näki? No eipä tuota näkemään paljon silmiä tarvittu, veikkaa hän olisi ollut valmis panemaan, että minä olin melkein aloittelija malmilautalla, vaikka koetin näytellä tottuneempaakin.

Kaisun ruskeat silmät liirasivat salavihkaa. Ne silmät osasivat sitten olla ihastuttavat eikä tyttö enää muutenkaan pahasti ujostellut. Hyvin pian meistä olisi tullut hyvät tuttavat, mutta kalakauppa oli nyt tehty ja äijä komensi tytön soutamaan.

Sinne hävisi heidän veneensä takaisin sumuun, josta oli tullutkin. Mutta kauan tähystelin minä vielä sen jälkeen ja muistelin niitä ruskeita silmiä ja sitä komeata palmikkoa, joka ei mitenkään tahtonut mahtua sen takkiresun kauluksen alle.

Vanhan Aapelin ja pelimannin puheista minä sain kuulla, että tätä äijän jämilästä sanottiin Kiviharjun keisariksi. Siellä oli hänen kotinsa vaaran nyppylällä, ota anna kuin keisarin linna, ja muutenkin kuului hän olevan sellainen tiukka äijä, niin että keisarin nimi sopi hänelle mainiosti. Sillä nimellä hänet tunnettiin laajalti näillä mailla.

Minä olin tehnyt siis itsensä keisarin tyttären tuttavuutta. No sepä alkoi olla vähän sinne päin, eivät ne sumusta kuuluvat äänet suotta niin houkutelleet. Kaisun ruskeat silmät olivat todella sellaiset, että niihin olisi mielellään hiukkasen syvemmällekin katsellut.

Mutta mistähän se ruskeasilmä havaitsikaan, etten minä ollut näiltä mailta ja että olin vielä aloittelija malmilautalla? Minä koetan tarkastella asuani ja eihän siinä pitänyt olla mitään erikoista, mutta näkipäs se tyttö vain ja nauroi vielä niin makeasti ihmetykselleni. Sellainen välitön luonnonlapsi ja siellä hän asui Kiviharjun nyppylällä, keisarin korkeassa kodissa. Siellä hän oli ylennyt, ihastuttava ruskeasilmä, suuren sisarusparven keskellä, valioiden kassapäiden joukossa. Sumusta oli ihme ilmestynyt. Terve kaunis Koitere, sinun vaaraisten rantojesi kätkössä taisi piillä monta ihanaa aarretta, joista malmilautalle eksynyt muukalainen ei vielä paljoa tietänyt.

III

Heleijaa, jo sukelletaan sumusta seestyvän päivän kirkkauteen!

Kauan se tuhjotti, vasta seuraavana päivänä alkavat pilvet ohentua, ahdas ilmapiiri avartuu. Sumuseinä hataroituu, pakenee kauemmaksi, sukeltaa saari ja toinen näkyviin, jyhkeän Liuskavaaran liepeiltä eroittaa jo talot, metsiköt, peltotierat.

Auringon kehä rupeaa kumottamaan ohentuvien pilviröykkiöiden lomista. Välistä se katoaa, mutta jo seuraavassa tuokiossa tulee uudestaan näkyviin yhä selkeämpänä, selkeämpänä. Sieltä se kurkistelee paksujen uudinten takaa, päivän valtijatar, majesteetti. Kurkistelee aamuvaipassaan, sukii valtoinaan aaltoilevaa kultatukkaansa, oikoo pehmeitä käsivarsiaan. Kauan tuli nukutuksi, nyt se siellä peilailee itseään, päästää vielä pienen haukotuksen, ihana unikeko. Nyt se hiukkasen raotti uudinta, kurkisti ulos, hymyili: Odottakaa rakkaat lapsukaiset, pian minä tästä joudun valmiiksi!

Ahaa, tulipas silloin pilville kiire ja hoppu, tulipahan peijakkaille. Kauan siellä rehentelivät, köllehtivät laiskoina, tuskin viitsivät niin paljon, jotta paikaltaan hievahtaa. Nyt ne ovat levottomassa liikkeessä, yrittävät yhtäälle, yrittävät toisaalle, sysivät toisiaan, tuuppiloivat, eivät oikein tiedä minne pakonsa ottaisivat.

Heleijaa toisen kerran! Nyt repesi laaja rako pilvien lomaan, aurinko rävähti täydeltä terältään paistamaan. Kirkastuksen humaus käy yli vetisen ja sumuisen maanpiirin, vesillä välkkyy ja väräjöi, rantavaarojen epätasainen jono seestyy ja selvenee. Ne ovat nuo vaarat kuin uudesta syntyneet, kylvystä tulleet, höyryävät auringon lämmössä, niiden palteiden paljailla kallioilla on kostea kiilto.

Tuolla kaukana Tyrjänsaaren puolella kangastelee haihtuva sumu väräjävänä sateenkaarena, joka muuttelee paikkaa, häviää ja taas ilmestyy. Etäiset pikku saaret, yksinäiset metsätylvöt näyttävät kohonneen sumun mukana ilmaan, siellä ne kuvastelevat vedenpinnan yläpuolella kauniina kangastuksina. Ja entäs pilvet, mihin ne hävisivätkään, yläpihojen laiskat lihavat karjalaumat. Vähänpä niistä on enää jälellä, vain hajallaan haihatteleva lammaskatras, joka pinkoo pakoon saparot lipattaen.

Heleijaa sitä riemua, mikä rantametsien kätköistä ilmoille puhkesi! Siellä on tirskutusta ja liverrystä. Kauan saivat pienet siivekkäät kyyrötellä oksallaan pää kosteisiin höyheniin painuneena. Nyt ne puistelevat ja sukivat höyhenpukuaan, kirmailevat ilman sinessä, heittelevät iloisia kuperkeikkoja, verryttelevät puutuneita siipiään, pitävät lentoharjoituksia.

Niin hälveni sumu vesiltä, katosivat pilvet taivaalta. Avartunut maailma on puhtaaksi pesty, kirkastunut, tahraton ja synnitön, niinkuin luomispäivän jälkeen. Selkeä on kaukaisten salojen siinto, vehmaan tuores rantavaarojen metsien väri. Hyväilevän tuulen lipisyttämä vedenpinta välähtelee ja välkkyy päivänkilossa. Kun katselee sitä kauemmin, näyttää se rupeavan poreillen kiehumaan, siitä lähtee säkeniä ja tulisäikeitä, jotka häikäisevät silmää, kutittelevat hyväillen luomia.

Mihinpä vertaisin Koitereen tällaisena luojan päivänä, sumun ja seestyneen sadeilman jälkeen? Satujen oinaan talja se on, kulta- ja hopeakarvallinen, sankarien tavoittelema. Sata ja yksi tummaa, viheriään vivahtelevaa täplää on luoja siihen leikitellen siroitellut ja jyrkkänä päärmeenä on rantavaarojen tuores vehmaus. Niiden kehykseen on tämä satujen talja ommeltu, kulta- ja hopearihmoin sininiitiseen loimeen kudottu.

Ja me olemme ne onnelliset, joille tämä talja kuuluu kaikkineen, päärmeineen päivineen.

Siinä me olemme lauttoinemme Liuskalahden suulla ja me aiomme lähteä matkalle. Hilpas on soutanut maihin koivuista purjepuuta noutamaan, Aapeli ja pelimanni kokoilevat sauvoimia ja malmikauhoja yhteen kasaan. Puolilastissaan oleva lautta pyöriskelee irrallaan liplattavilla laineilla, ja minä tarkastelen viimeistä kertaa siihen korkeiden rantavaarojen väliin murtautunutta Liuskalahtea. Sulalta hopeajuovalta se näyttää, siihen se on läikähtänyt uurteisten vaarojen rakoon pitkään halkeamaan. Sinne se mennä suikertaa ja katoaa lopulta olemattomiin, päättyy lenkojen rantakuusten kätkemään puron uomaan. Olenhan minä siellä käynyt, olen soutanut sinne monta kertaa ja ihaillut jyhkeiden rantavaarojen jyrkkyyttä. Paikoitellen niiden paljaat kalliot melkein riippuvat suoraan pään yläpuolella. Jospa ne sieltä kerran irtautuisivat ja putoaisivat alas, huh, kadonnut olisi silloin vene ja kaikki, kadonnut koko kaunis lahti olemattomiin.

Hyvästi nyt kaunis lahti! Ja hyvästi myös sinä Kiviharju, keisarin korkea kotivaara! Vaikka emmehän me oikeastaan niin kauaksi lähde, tuonne vain salmen vastapäiselle rannalle, Hopeasaaren puolelle. Näkyyhän sinnekin hyvin Kiviharju, mutta tähän se näkyy paljon paremmin. Aivan tarkoin voin eroittaa kaikki punaiseksi maalatut pikku suojat, pihakoivut ja hiukkasen kauempana pellon pientarella kasvavan jättisuuren kuusen. Se on talon suojelusjumalan pyhä puu, keisarin esi-isät ovat varmaan sitä hellien vaalineet, ehkäpä ovat sen juurelle uhrejakin kantaneet.

Alempana vaaran palteella on pari muuta pikku taloa, siinä ne kyhjöttävät aivan vaaran kylkeen painautuneina. Näkeehän sen, ne ovat siinä vain keisarin luvalla, ylempänsä turvissa, koettivat tekeytyä niin pieniksi kuin mahdollista. Eihän se näet sopinut linnan liepeillä, valtaistuimen juurella liikoja levennellä.

Nyt astelee keisari auransa perässä tuolla pienellä kesantopellolla. Vakaasti hän astelee ja hyvin minä arvaan, mitä hän haastelee hevoselleen. Olisipa vain kiikari, niin voisin hyvin eroittaa, mitä tuolla pihamaallakin toimitellaan. Tuo pikkuinen rakennus tuolla hiukan syrjässä, pihakoivujen suojassa, se on kai tyttöjen aitta. Kenties sen ovi on avoinna, kenties istuskelee ruskeasilmä Kaisu siellä kynnyksellä, tekee käsityötään. Neula suihkii sukkelaan, pikku sisaret telmivät ja ilakoivat pihamaalla, Kaisu heitä toruu ja varoittelee työnsä äärestä.

Niin siellä eletään ja aherretaan, keisarin korkeassa kodissa. Mutta hyvästi nyt, Hilpas palasi purjepuineen ja nyt me lähdemme taipaleelle.

IV

Me olemme saaneet kauniit kesäiset ilmat. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, Koitereen sokkeloisten selkien puskupäiset tuulet pysyvät siivolla. Ihania päiviä me Hopeasaaren rannikolla vietämme. Annamme auringon paahtaa käsivarret ruskeiksi, ryntäät kuparinkarvaisiksi. Ja me kuvittelemme olevamme alkuaikojen voimakkaita miehiä, sivistyksen ensimäisiä tienraivaajia näillä mailla. Me vasta olemme keksineet raudan siemenen näiden harvaan asuttujen erämaiden järvivesistä ja sitäpä siementä me nyt kokoamme avataksemme ihmiskunnalle uuden uran väkevässä taistelussa alkuperäisen luonnon itsepintaisia voimia vastaan. Tuolta rantavaaroilta kohoilee kaskisavuja, siellä ne avuttomat ihmispoloiset koettavat raivata viljamaita, mutta me tiedämme hyvin, miten vaikeasti se edistyy. He eivät vielä tunne rautaista työkalua, mutta odottakaahan vähän aikaa, kun me olemme koonneet malmia ja takoneet rautaiset työaseet. Silloin me väkevät miehet tulemme teidän luoksenne, annamme takomamme työaseet teidän käsiinne, ja rytisten silloin korpi raivautuu, tuonne siintäville sinisaloille avautuu laajoja viljelysaloja. Ja te siunaatte meitä, tuotte heimonne kauneimmat tyttäret meidän eteemme ja sanotte meille: Valitkaa näistä naiset itsellenne ja asukaa meidän luonamme, sillä paljon hyvää te olette jo meille tehneet ja me tahdomme kaikessa noudattaa teidän viisaita neuvojanne.

Ja me valitsemme teidän tyttäristänne. Ah, tiedänpä, kenen minä puolestani silloin valitsen! Tiedän soman ruskeasilmän, joka on tuleva minun ihanaksi palkinnokseni siitä, että olen näyttänyt tämän harvaan asutun erämaan kansalle tien sivistykseen.

Yhden ehdon me vain vielä asetamme, yhden ankaran perustuslain: Meidän takomaamme rautaista asetta ei saa kukaan käyttää muuhun kuin korven raivaamiseen, uusien viljelysalojen avaamiseen. Jos ken kohottaa sen aseen korpipolulla tai kalavesillä tielleen sattuvaa naapuriaan vastaan, siltä otettakoon pois koti ja omaisuus ja vaimo ja ikuisesti kirottuna painukoon hän yksinään syvimmän korven syliin. Sillä me tahdomme luoda uuden sivistyksen näille maille mairehille, eikä viha ja vaino saa asua tämän onnellisen kansan keskellä, sen kansan keskellä, jolle me olemme etsineet järvien pohjavesistä raudan siemenen, jolle me olemme takoneet käteen ensimäisen rautaisen aseen.

Näin suuria unelmia me haaveilemme lautallamme Hopeasaaren rannikolla, kootessamme kauniina kesäisinä päivinä raudan siementä siitä pitkin salmen rannikkoa kulkevan riuttarivin liepeiltä. On hyvä unohtaa välistä vanha turmeltunut sivistys, kuvitella itsensä uuden sivistysajan aamunkoiton mieheksi. Väkevästi paisuu silloin käsivarsi, terästyy silmän katse. On kuin menneiden sukupolvien raskaat synnit putoaisivat pois hartioilta, tuntee olevansa parempi ihminen, mahdollinen suuriin elämäntehtäviin.

Ja kun ilta joutuu, painumme lauttoinemme suojaavaan lahdenpoukamaan. Siinä poukaman rannalla on korkea tasainen kallio, johon hyvin näkyy Liuskavaara, Kiviharju ja laajat rannikolta avautuvat salot. Siitä kalliolta minä tarkastelen näitä vähän asuttuja maita, jotka kuvittelen uudeksi työalakseni. Alhaalla lautalla askartelevat vanha Aapeli ja nuori Hilpas. Aapeli korjailee malmikauhoja ja tekee muuta pientä näperrystä, mutta Hilpas keittelee makuisaa kalakeittoa siinä tuohimajan edessä olevalla kotialttarilla. Hänen keitoksestaan nousee miellyttävä lemu minun nenääni, kohta on aika laskeutua alas illalliselle. Lautan vieressä kelluvasta venosesta kuuluvat pelimannin viulun äänet. Siellä hän istuu mietelmiinsä unohtuneena veneen peräteljolla, meidän pelimanni, ja uneliaasti ääntelee viulu hänen sormiensa kosketuksista.

Ihanaa on unohtaa vanha sivistys ja sen tuomat kaikkinaiset huolet, jotka ovat tuottaneet jo niin monta unetonta yötä.

Mutta meidän nuori Hilpas, hän riippuu lujasti kiinni vanhan mädäntyneen sivistyksen jätteissä. Hän on sattumalta löytänyt minun matkarepustani muun joutavan rojun seasta kaksi ikivanhaa ja pahasti repeillyttä ulkomaalaisen kuvalehden numeroa. En tiedä mistä ne unohtuneen sivistyskauden viimeiset muistot ovat minun matkaani eksyneet, mutta Hilpaksen mielestä tämä löytö oli aivan harvinainen aarre. Hän paperoitsi noilla repeytyneillä lehdillä tuohimajamme seinät. Suurella huolella hän suoritti tämän tärkeän työn, asetteli koreat ilmoitussivut kaikkein näkyvimmälle paikalle. Majamme muistutti tämän jälkeen jotakin kevytmielistä reklaamituotteiden näyttelyä, mutta Hilpas oli työstään tavattoman ylpeä, odotteli vain kärsimättömästi naisvieraita esitelläkseen näille koristetaiteelliset saavutuksensa.

Ja Hilpaksen unelma toteutui, me saimme lautallemme naisvieraita. Hilpas oli Hopeasaaren ainoassa talossa ennättänyt jo tehdä tuttavuutta talon perijättären kanssa. Tämä tyttöihminen ilmestyi muutamana iltapäivänä lautallemme. Ja ketäpä hän toi mukanaan? Ei ketään muita kuin kaksi Kiviharjun tytärtä, ruskeasilmän Kaisun ja hänen sisarensa Annikin.

Asia oli niin, että Kiviharjun tyttäret olivat olleet jollakin tärkeällä asialla Hopeasaaren talossa ja niin päättivät sitten paluumatkallaan pistäytyä meidän lautalla. Hopeasaaren perijätär tuli heitä saattamaan lautalle asti. Tietysti hän tuli, sillä hän oli jo hyväsesti pikeytynyt meidän Hilpakseen ja hänpä se luultavasti oli houkutellut Kiviharjun tyttäretkin lautalle.

Meille oli tyttöjen vierailu iloinen yllätys. Kaisu oli tällä kertaa pyhäisissä pukimissa ja hän oli todella soma, ihastuttava olento. Reippaasti heilahteli muhkea palmikko hänen hartioillaan ja ujostelematta hän ryhtyi ottamaan selkoa meidän lauttamme merkillisyyksistä.

Hänen sisarensa Annikki oli samaan näköön, mutta paljon jäykempi. Hänen tukkansa oli kääritty tiukasti ylös ja muutenkin oli hänen olennossaan jotakin oikein juhlallista.

Minä en paljon piitannut Annikista ja Hopeasaaren perijättärestä, minä anastin Kaisun osalleni ja hauskaa meillä olikin, kun sain oikein kädestä pitäen näyttää Kaisulle, miten meidän pitkävartisia malmikauhoja käsiteltiin. Ja sitten ehdotin minä Kaisulle, että lähdettäisiin ylös kalliolle, niin sinne näkyisi heidän kotinsa kuin jumalan kämmeneltä.

Mutta emmepäs vain ennättäneet pujahtaa lautalta maihin, kun toiset tytöt kutsuivat Kaisunkin tuohimajaa katsomaan. Siellä jouduin minä pahasti kiinni. Kun tytöt tarkastelivat seinillä olevia kuvia ja koettivat turhaan tavailla niiden alla olevia kirjoituksia, niin eikös Hilpas hyväkäs alkanut kehua, että osasihan tämä mies lukea niitä kirjoituksia. Tämä näet olikin kaupunkilainen ja oppinut, kirjoitteli oikein sellaisia romaanikirjojakin.

Tytöt katselivat minua kummissaan, niinkuin olisin ollut vieraan maan ihme-elukka. Ja Kaisu, niin, Kaisu näytti melkein säikähtävän, vetäytyi arkana syrjään eikä sitten puhunut sanaakaan, kun hetkisen perästä kaikki joukolla kapusimme ylös kalliolle.

Pitihän minun arvata, että näin tulisi käymään. Tietysti minä olin loukannut tätä avomielistä ja herttaista luonnonlasta, kun olin hiiviskellyt valenaamarin suojassa. Tiesi miksi seikkailijaksi Kaisu minua epäilikään.

Mutta minäpä tahdoin voittaa hinnalla millä hyvänsä tämän ihastuttavan olennon luottamuksen. Ja niin rupesin minä laajasanaisesti tekemään selkoa, mitä varten minä olin täällä malmilautalla. Uusia elinvoimia minä vain olin tullut saamaan täältä alkuperäisen luonnon keskeltä, minä tahdoin täällä unohtaa, mikä olin ollut ja syntyä kokonaan uudestaan. Niin, aivan kerrassaan uudeksi mieheksi minä aioin tulla ja minä olinkin jo hyvässä matkassa siksi tulemassa, mutta hänpä ei saisi katsellakaan minua, niinkuin olisin mikä pahantekijä. Tietysti minun olisi heti pitänyt sanoa, kuka olin, mutta ennättipä hän vielä nytkin sen tietää.

— Näinhän minä sen jo silloin ensi kerralla, äännähtää Kaisu hiljaa ja punastuu hiusmartoa myöten.

— Niin, tietysti sinä sen näit, mutta sinä et saa siitä mitään pahaa ajatella. Pidä minua vain aivan tavallisena malminnostajana eikä minään muuna sen ihmeellisempänä.

Ja sitten minä alan Kaisulle selvitellä, millaiseksi tahdoin kuvitella malmilautalla oloani. Niin, löytöretkeilijä minä tahdoin olla, aarteiden etsijä ja minä olin jo löytänytkin paljon ihmeellisiä aarteita, jotka tekivät minut paljon onnellisemmaksi kuin hän saattoi uskoakaan.

Niin minä puhuin ja paljon muuta vielä. Kaisun arastelu alkoi vähitellen haihtua, hän oli herkkäsieluinen tyttö ja siirtyi nopeasti mielialasta toiseen. Ei aikaakaan kun hän jo nauroi ja selitti, että osasinpas minä aivan hulluja kuvitelmia rakennella. Mutta nimeni minä sentään saisin sanoa hänelle, sen hän ainakin tahtoi tietää, jos ei mitään muuta.

Nimeni, eikös hän sitä sitten tietänyt? Marttihan miniin nimeni oli, totta hän sen oli jo kuullut!

— Niin, niin, mutta onhan sinulla toinenkin nimi... sukunimi tietysti! nauroi Kaisu.

Se oli totta! Minä olin melkein kuin puusta pudonnut. Sukunimeni, sen minä olin tietysti kokonaan unohtanut, kun täällä malmilautalla ei sitä kukaan kysynyt. Mutta pitihän Kaisun sen verran tietää, ruskeasilmän Kaisun.

— Patama minun sukunimeni on, nauroin minä. — Martti Patama siis kokonaisuudessaan, kun kaikki otetaan mukaan.

Ja sitten me nauroimme kumpainenkin ja Kaisu hyppäsi odottamatta toiseen asiaan.

— Arvaapas, mikä tuolta näkyy?

Hän viittasi etelään päin ja osoitti sieltä aivan läheltä rantaa kohoavaa kaunista metsäsaarta.

— Saarihan tuo on vain, aivan tavallinen saari. Mikäs konsti tuota arvata!

— Eipähän ole aivan tavallinen saari, väitti Kaisu. — Se on hyvin kaunis saari ja sitten siellä on vielä muutakin. Koetapas edes arvata, mikä sen nimi on.

Minä koetin arvata Kaunissaareksi, mutta Kaisu nauroi:

— Eipähän sattunut! Soidinsaari se on nimeltään, eikös olekin soma nimi?

Oli se sointuva nimi, ja minä aloin udella Kaisulta, mitä muuta siellä vielä oli.

— Siellä on meillä pieni karjamökki.

Karjamökki! Se oli siis heidän omaisuuttaan, tuo uljaana näkyvä saari. Ja heillä oli siellä karjaa ja soma karjamökki.

Niin heillä oli, alkoi Kaisu selitellä. Kotona heillä oli vain pienet peltotierat eikä paljon mitään muuta kunnollista maata. Mutta tuolla Soidinsaaressa heillä oli niittyjä ja hyvää laidunmaata ja siellä pidettiin heidän karjansa kesäisin. Kotona heillä oli ainoastaan kaksi lehmää, mutta siellä oli viisi. Ja sitten olivat kaikki vasikat ja lampaat myöskin siellä.

Kukako siellä oli niitä lehmiä hoitamassa? Kuka milloinkin, olihan heillä naisväkeä niitä hoitamaan. Tällä viikolla oli Helvi sisko, joka oli heistä kaikista vanhin, mutta sitten saivat taas he toiset mennä vuoronsa mukaan.

— Ja milloin sinun vuorosi joutuu?

— Sitäpäs et arvaa!

— Sanohan, joko ensi viikolla?

— Mitäpäs sinä sillä tiedolla.

Kaisun poskille kohosi herkkä punastus eikä hän suostunut sanomaan, milloin hänen vuoronsa joutui lähteä Soidinsaaren karjamökille. Hän tuli vähitellen hyvin hämilleen, enkä minä enää udellut sitä häneltä. Mutta minä päätin, että se salaisuus urkittaisiin muuten tietoon ja sitten mentäisiin muutamana kauniina iltapäivänä tervehtimään Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäistä pikku emäntää.

Vieraiden lähdettyä kiiruhdan minä takaisin kalliolle seuraamaan Kiviharjun neitosten venematkaa. Kaisu istuu airoissa, ylpeä Annikki sisko perässä huovata nyökyttelee. Annikki istuu selin minuun, mutta Kaisu tietysti voi vielä aivan hyvin nähdä minut, ja niin minä huiskutan hänelle nenäliinaa, aivan puhdasta nenäliinaa, jonka sitä varten ennätin tuohimajan seinällä riippuvasta repustani siepata. Eihän Kaisu tietenkään voinut siihen vastata, Annikin silmät vartioitsivat häntä, eikä Annikin tarvinnut mitään huomata. Huovatkoon vain ahkerasti, meillä oli Kaisun kanssa omat salaisuudet!

Nyt on vene edennyt niin kauas, että eroitan vain tyttöjen valkoiset huivit ja vedestä nousevien tervattujen airojen välähdykset laskevan auringon säteissä. Nyt loppuivat jo ne välähdyksetkin, vene katosi Kiviharjun korkean rannan suojaan, arvatenkin valkamapoukamaan.

No ei siitä väliä, minä voin edelleenkin mainiosti seurata sisarusten matkaa. Nyt he kapuavat siellä mutkittelevaa metsäpolkua myöten ylös harjulle. Kumpaisellakin on kantamuksensa, heillä näkyi olleen suuret nyytit veneessä, mitä lie ollut tavaraa. Vilkas Kaisu nyytteineen edellä puikkelehtii kiveltä kivelle kevyesti hypellen, vakava Annikki perässä astelee. Määrätietoisesti hän askeleensa sovittaa, tarkkaa hiukan huolestuneena siskosensa kepeästi vilahtelevia paulakenkäjalkoja. Niin he nousevat ylemmäs ja ylemmäs, nuoruuden reipas puna poskille kohoaa, löysästi sitaistut huivit soluvat niskaan kiireisessä kävelyssä.

Nyt he varmaan ovat jo ehtineet tuon pienen peltotilkun pientarelle, näkevät siihen kauniin kotinsa. Eipä siltä, jotten minä näkisi! Siellä se kellottaa vaaransa laella, koreilee ilta-auringon viimeisten säteiden kultaamana. Pienet akkunaruudut välähtelevät, kesannolta nousee lehmisavu kohtisuoraan tyyneen ilmaan, keisarin ehtoisan emännän ja lukuisan tyttöparven yhteinen uhrisauhu. Nyt ovat tyttäret kotona, äiti tarkastaa tavara-aitan ovella huolellisesti nyyttien sisällön, pikku siskot tungeksivat kärkkään uteliaina ympärillä. Itse keisari pasteerailee pihamaalla, nuuskii ja haistelee ilmanmerkkejä. Tuolla pihapuiden siimeksessä olevan tyttöjen aitan ovi on avoinna, sieltä lemuaa pihlajan kukat, hajuheinä ja tyttöparven puhtaat pyhäiset vaatteet, joita on kaikki orret täynnänsä. Aitan ja tuparakennuksen väliä kuljetaan, tyttöparvi valmisteleutuu makuulle. Nyt välähti viimeinen säde akkunaruuduissa, keisarin korkeaan kotiin lähetti mailleen mennyt päivä viimeisen tervehdyksensä.

Minä havahdun. Pelimanni on myös ilmestynyt kalliolle, istuu lähellä minua lattealla kivellä, hänen sormensa koskettelevat silloin tällöin polvilla olevan viulun kieliä.

Pelimanni kuuntelee illan ääniä. Hän se minulle kerran huomauttikin, että ilta Koitereella on aivan toisenlainen kuin muualla. Sen saapumista pitää kuunnella, silloin vasta tietää missä on ja silloin sen tuoma tunnelma painuu mieleen.