Part 3

Hän puhui totta, herkkäkorvainen viuluniekka. Ihmeellinen on satasaarinen Koitere illan saapuessa. Jos lie ihmeellinen sumusäälläkin, mutta vasta tyynen kesäisen illan saapuessa tämä järvi oikein lumotuksi muuttuu. Sitä mukaa kuin selkävesiltä tulevat mainingit asettuvat, kantautuu ääni yhä kauemmas ja kauemmas, kimpoaa saaresta saareen, rantavaarasta toiseen, välillä heikkenee melkein kuulumattomiin, harhailee kauas, mutta kimmahtaa sitten taas takaisin alkaakseen uudelleen kiertokulkunsa. Pielinen on toinen samanlainen lumottu järvi, mutta tämä Koitere on vielä sitäkin kummempi. Nytkin kuuluu kalamiesten kolistelua ja ääniä joka suunnalta, mutta kalastajaveneitä ei missään näy. On kuin varjot, menneiden polvien nuottamiehet, olisivat taas palanneet entisille rakkaille kotivesilleen, palanneet soutelemaan ja melomaan näitä kauniita salmivesiä, joilla he viettivät elämänsä onnellisimmat kesäiset päivät. Minä tiedän hyvin, etteivät ne ole varjoja, mutta minä viihdyn tässä kuvitelmassa. Kaikki täällä herää eloon pyhitettynä iltahetkenä, vainajat, suuri luonto, kaikki muututaan silloin yhden ja saman suuren perheen jäseniksi. Lahdelmien poukamissa pesivät sorsapariskunnat lörpöttelevät toisilleen iltajuoruja pitkien taipalien takaa. Joltakin etäiseltä malmilautalta kuuluu laulua, saaret ja rantavaarat toistelevat sitä, niin että kaikki Koitereen kaksikymmentä malmilauttuetta voimme kuunnella sitä jokainen omalla kolkallamme. Meillä on mainio langaton äänijohdatin, jonka itse isä Jumala on keksinyt ja meille lahjoittanut. Hyvä etteivät tiedä siellä suurissa kaupungeissa mitään tästä keksinnöstä, vielä turvaisivat kaikki tänne kuuntelemaan, pitäisivät tarpeetonta melua ja niin turmelisivat satasaarisen järvemme pyhäisen iltahartauden.

Niin, ne suuret kaupungit, kauas ne ovat minulta jääneet, kauas unohduksen yöhön. Eläkööt rauhassa siellä ostetun sivistysrihkamansa katinkultaloistossa, naikoot ja huolikoot, tuhlatkoot voimansa näivettyneihin elämännautinnoihinsa ja kuvitelkoot näitä nautintoja elämänsä suurimmaksi onneksi. En kadehdi, en kadehdi heitä, minulla on täällä muuta. Minulla on täällä kokonainen uusi maailma, ihana maailma täynnä terveyttä ja alkuperäisen luonnon väkevää elinvoimaa. Minä etsin täällä uusia salattuja aarteita ja minä olen jo löytänytkin, niitä, olen jo nähnyt niiden aarteiden aarnitulet, siniset liekit kauniin kesäisen yön hämyssä. Ja minä tiedän taikasanat, joilla ne aarteet kohoavat päivänvaloon kätköistään, kohoavat helisten suuret vaskisankakattilat, täynnä ennen näkemättömiä kalleuksia.

Pelimannin viulu vaikenee. Minä syvennyn tarkastelemaan hienoon illan hämyyn kutoutuvaa Soidinsaarta. Sen ja mantereen väliseen salmeen kohoaa hieno usvaverho, se näyttää tuo saari niin salamyhkäisen houkuttelevalta. Siellä pienellä karjamökillä mahtaa olla kaunista ja sinne kutsuu minua ihana ruskea silmäpari.

V

Meillä on ollut ensimäinen tilipäivä.

Tilipäivä on aina suuri merkkitapaus Koitereen malminnostajan elämässä. Möhkön ruukin pikku hinaaja, malmimiesten rahalaiva, tulee silloin pari proomua perässään kiertomatkalle, kerää ympäri Koitereen kaikkien malmilauttueiden varastot ja suorittaa samalla tilityksen.

Me saimme runsaasti rahaa. Kun kassa tasattiin, tuli siitä joka miehelle sievoinen tukku kauniita uudenuutukaisia setelejä ja helisevää hopeata. Ei minusta vielä elämässäni mitkään rahat ole niin arvokkailta tuntuneet kuin nämä rahat, jotka olin ansainnut rautamalmilla. Ne olivat minun mielestäni kuin ihmiskunnan näkyvä kiitollisuudenosoitus siitä, että olin etsinyt salatuista kätköistään sitä sivistyksen siementä, jota ilman kansojen elämä olisi niin raskasta ja vaivaloista.

Se oli siis aivan erikoinen merkkipäivä, tämä ensimäisen tilityksen saaminen. Ja sitten tuli myös Hiislahden Huurinainen käymään meidän lautalla. Kun Koitereen pienissä rannikkokylissä ei ole juuri ainoatakaan kauppasaksaa, niin Huurinainen on jo kauan aikaa ollut Koitereen malmimiesten tavaranhankkija. Aina tilipäivän jälkeen hän tulee suurella viisilaitaveneellään, joka on ahdettu täyteen kaikenlaista tavaraa ja jossa on oikein valkoinen mastopurje. Siitä se jo kaukaa tunnetaan, ja myös rannikkokylien naisväki rientää silloin Huurinaisen veneelle tekemään pikku ostoksiaan. Niinpä siis tuli Huurinainen meillekin vieraaksi ja päivän kunniaksi oli meillä oikein pienet tanssikemut siinä tasaisella rantakalliolla. Naisväkeä tuli monta venekuntaa ostoksille ja niin antoi pelimanni viulunsa laulaa.

Kiviharjun tyttäret tulivat myös meidän tilipäiväiloihin ja heillä oli mukanaan kaksi serkkuaan, veli ja sisar, jotka kuuluivat olevan jostakin kauempaa Uimaharjun puolelta kotoisin. Kaisu se näin esitteli vieraansa ja selitti, että tuskin he muuten olisivat tulleetkaan, vaan pitihän näiden vieraiden nähdä malmilautta. Ja sitten, oli heillä vähän muutakin asiaa, äidille piti tehdä pikku ostoksia.

Se Kaisun serkkumies osti Kaisulle kauniin silkkihuivin Huurinaisen varastosta. No siinä nyt ei olisi ollut mitään, saihan hän sukulaismies tietysti sellaisen pikku lahjan Kaisulle antaa. Mutta kun hän antoi tämän lahjansa sillä tavoin, niin itsetietoisen näköisenä, kuin olisi ollut maailman luonnollisin asia, että tämä kunnia lankesi hänen osalleen, juuri hänen eikä kenenkään toisen. Tämä itsetietoisuus minua närkästytti, mutta minä koetin niellä harmini.

Annikki sai myös lahjahuivin, meidän Hilpakselta. Hilpas näkyy jo iskeneen silmänsä Kiviharjun ylpeään tyttäreen, eikä Annikkikaan näy olevan aivan välinpitämätön. Pitkin päivää he kuhertelivat ahkerasti ja Annikille Hilpas lahjansa osti.

Mutta Hopeasaaren Hilmalle ei kukaan lahjaa ostanut, vaikka Hilma olikin tänä päivänä meidän emäntämme. Me näet tarjosimme kaikille vieraille kahvikestityksen ja Hilma keitteli meille kahvia suurella pannullaan siinä tuohimajan edessä olevalla kotialttarilla.

Se oli tietysti nolo asia, että meidän emäntämme jäi ilman lahjaa, kun kaikki toiset tytöt saivat. Niinpä siis minä menin Huurinaisen veneelle ja valikoitsin sieltä huivin. Sattui löytymäänkin oikein kaunis huivi ja sen minä vein Hilmalle, kääräisin takaapäin hänen kaulaansa ja sanoin, että hän oli aivan yhtä hyvä saamaan tällaisen pikku lahjan kuin toisetkin.

En minä olisi uskonutkaan, että Hilma osaisi niin kauniisti punastua kuin hän todella punastui. Ja Kaisultakin minä sain lämpimän kiitollisen silmäyksen. Kaisu oli kenenkään pyytämättä ryhtynyt avustamaan Hilmaa emännöimisessä ja tietysti hänkin tunsi noloutta, kun ei Hilmaa kukaan muistanut. Ja hän tuli hyvin iloiseksi, kun minä vihdoin huomasin pelastaa meidän lauttakunnan kunnian.

Myöhemmin, tanssin väliajalla, istuimme me Kaisun kanssa siinä lähellä tanssikalliota ahon reunassa. Kaisu oli tanssinut paljon, kaikki olivat kilpaa häntä pyöritelleet ja hän oli hyvin hengästynyt. Hän nauroi ja vakuutti, ettei hän ollut vielä ikinään näin paljon tanssinut. Kaisun tukkakin oli löyhtynyt ja liimautunut kosteille ohimoille ja se lahjahuivi oli solunut alas hartioille.

Se oli hyvin kaunis huivi, oli se mies osannut valikoida, kun vain olisi osannut paremmin antaa. Minä kohensin huivia ja sanoin Kaisulle, että olisin toivonut tämän huivin olevan toisen miehen lahjan enkä sen hänen serkkumiehensä. Kaisu ensin punastui ja tuli hämilleen, mutta sitten hän naurahti hiukan väkinäisesti.

— Eläpäs sanokaan niin siitä serkkumiehestä.

Miksi minä en saanut sanoa niin. Hän sai antaa anteeksi, mutta minä sanoin vielä enemmänkin, minä sanoin, ettei se hänen serkkumiehensä minua ollenkaan miellyttänyt. Saattoi muuten olla vaikka miten mukiin menevä poika, mutta...

Kaisu siristi silmiään ja katseli minuun. Veret heloittivat hänen kasvoillaan ja hän alkoi naurahdellen kertoa, että sepä serkkumies olikin jo melkein niinkuin katsottu hänelle. Kukako sitten oli sen miehen hänelle katsonut? Tietysti Annikki sisko, kukapas muu! Äiti kun oli vähän sairaloinen, niin Annikki se huolehti ja holhosi heitä kaikkia, koko sisarusparvea. Helvi siskostakin se piti huolta, vaikka Helvi olikin kaikkein vanhin. Ja häntä se Annikki holhosi aivan erikoisesti, kun hän oli hiukan tällainen, vallaton ja ajattelematon Annikin mielestä. Kaisu nauraa helähytti. Niin, ne näkyivät kaikki pitävän sitä jo melkein kuin päätettynä asiana, vaikka hänen mieltään ei oltu ensinkään kysytty.

— Ja jos sinun mieltäsi kysyttäisiin? Kaisu katseli maahan, vilkaisi sitten vaivihkaa minuun, vilkaisi sellainen kujeileva veitikka silmänurkassa.

— Mistäpäs minä tiedän, typerä tyttö, jos ovatkin oikein valinneet. Jos hän on vaikka miten sopiva mies minua vallatonta ohjaamaan!

Mutta minä sanoin, että se hänen serkkumiehensä tekisi hyvin viisaasti, jos häviäisi hyvin sukkelaan takaisin sinne Uimaharjun puoleen, josta oli tullutkin. Niin, ja vaikka tuo huivi olikin hyvin kaunis, niin saattaisi hän sen jättää aivan hyvin pitämättä. Ei siitä ensinkään niin suurta vahinkoa tulisi!

— Ja minkä vuoksi minä en saisi tätä huivia pitää?

Kaisu tekeytyi niin viattomaksi, puna väräjöi hänen kasvoillaan, kohosi aivan silmänalustoille asti. Osasi hän olla hurmaavan kaunis, ruskeasilmä veitikka, ja hän toisti vielä, että mitäs pahaa siinä sitten olisi, jos hän pitäisi tätä huivia.

— Saatpahan sitten nähdä, mitä siitä tulee!

Ja minä uhkasin, että jos hän vielä kerran tämän päivän jälkeen ottaisi tuon vaatekappaleen hartioilleen, niin... no, en minä sanonut sen enempää, mutta sittenpä hän saisi nähdä.

— Mutta Hilma, hän tietysti saapi pitää sitä huivia, sitä jonka...

Siinä sitä oltiin, menepäs puhumaan järkeviä sanoja tälle hupakolle. Hetkinen sitten hän oli ollut niin niin kiitollinen, kun huomasin lahjoittaa sen huivin Hilmalle. Ja nyt se lahja olikin jo pahasta. Niin, se oli hyvin pahasta. Kaisu toisti silmiään siristellen, että kylläpäs hän näki, miten mieluinen se lahja oli Hilmalle, ja tietysti Hilma saisi sitä pitää ja näytellä jokaisessa tilaisuudessa. Mutta hän ei saisi pitää serkkumiehensä lahjaa, ei sitten...

Ja niin helähti Kaisu nauramaan ja juoksi tiehensä. Oli siinä soma ruskeasilmä, niin juoksivat sen päässä ajatukset kuin muidenkin tyttölasten. Ei sitten niin loogillisuuden hiventäkään, mutta ehkäpä juuri sen vuoksi hän olikin niin soma, niin kerrassaan ihastuttavan soma.

Huurinainen ja vanha Aapeli olivat nähtävästi tanssin aikana maistelleet hiukan sitä tavaraa, jonka ääressä Huurinainen puheli niin mielellään tieteellisistä asioista. Posket punottaen ja hajasäärin hyvästeli Aapeli vieraita. Ja entäs Huurinainen, hänen kielensä sitten kävi herkeämättä. Hän oli jo moneen kertaan sanonut minulle Lotta tyttösensä ja sen toisen, sen Lotan kaupunkilaisen kesätoverin terveiset. Mutta nyt hän poislähtiessään vielä kerran muisti ne toistaa ja vakuutti, että minua odotettiin sinne jo hyvin hartaasti vieraaksi. Ja oikeastaan oli hyvin tärkeätäkin, että minä saapuisin. Huurinainen nauroi:

— Se meidän kaupunkilaisneito olisi niin opastajan tarpeessa, se kun ei ole perehtynyt näihin täkäläisiin oloihin. Siksi se siellä niin ikävöi ja odottaa, ja tottahan nyt nämä tämän puolen tyttölapset sinut muutamaksi viikkokaudeksi päästänevät.

Kiviharjun tyttäret ja heidän vieraansa olivat juuri lähdössä. Veneessään he jo istuivat, ja minua harmitti, että Kaisun piti kuulla vielä tuon Huurinaisenkin jaarittelu. Kaisu istui yksinään kokassa, siellä hän levitteli ja käänteli serkkumiehensä lahjahuivia saadakseen sen paremmin näkyviin. Niin, eikös vain se ruskeasilmä lopuksi huiskuttanut sillä huivillaan meille jäähyväisiksi.

Siihen päättyi meidän ensimäinen tilipäivämme.

VI

On sunnuntai-päivä, vanha Aapeli ja pelimanni ovat menneet maihin hieman jaloittelemaan. Minä olin heitä saattamassa veneellämme ja palasin sitten yksinäni lautalle.

Minä olenkin nyt aivan yksin, sillä myöskin Hilpas on kateissa. Jo eilisiltana hän lähti eikä ole vieläkään palannut. Missä kulkenee omilla retkillään, kenties Kiviharjun ylpeää Annikki tytärtä saattelemassa, kenties muualla. En minäkään viihdy yksin lautalla, vaan lähden soutelemaan ja siellä minä viihdyn erinomaisesti. Tuulta ei ole paljoa, vain Hopeasaaren eteläkärjen riutoilla hiukan kohahtelee vaahtopäitä, mutta kun soudan siitä ulommas selälle, keinuu vene sävyisästi päivänkilossa välkkyvillä aalloilla. Joskus vain hankasen kohdalta tyrskähyttää hiukkasen vettä vaatteilleni, tuollaisen ystävällisen tervehdyksen, mutta se ei ole mitenkään vaarallista. Voin vaikka jättää veneeni kokonaan aaltojen valtaan ja paneutua teljolle selälleni, tuutia ja heilahdella siinä, tarkastella taivaalla ajelehtivia poutapilven hattaroita ja nauttia sunnuntaipäivän pyhäisestä rauhasta.

Niin, missäpä lieneekään se rauha niin täydellinen kuin täällä Koitereen vesillä. Ei täällä häiritse huvijahdit, ei höyrypursien ja moottorien sätkätys tai muut sunnuntaimatkailijain venoset soiluvien salmien ja saarten välisten selkien yksinäisyyttä. Ei niin ainutta vesien kulkuneuvoa näy liikkeellä ja saarien metsät näyttävät myös kauempaa katsoen niin vehmailta, kuin ei ihmiskäsi niitä vielä konsanaan olisi koskenut. Tuolta rantavaaroilta vain paistaa pienen pieniä peltotilkkuja, joilla vihannoi kaunis vilja. Mutta ei sieltäkään kohoa tänä päivänä kaskisavuja. Siellä levätään myös, noissa pikku taloissa, paistatellaan päivää nurmikoilla. Tyttärien aitassa istuskelee naapurin sorea poika, tai on nuori väki mennyt marjatielle, ensimäisiä ahojen reunamilla kypsyneitä mansikoita poimimaan.

Minä lepäilen teljolla, annan aaltojen kuljettaa venettäni minne mielivät. Mitäpäs minä matkani määrästä. Aurinko alenee tosin, jo näkyy joutuneen iltapäivä, mutta vähitellen asettuva aallokko keinuttaa sitä pehmeämmin, melkein unettamaan rupeaa.

Mutta mitäs sieltä kuuluu, aallokon vaimeaa kohua rannan kiviä vasten? Ja tuossahan vilahtelee jo metsääkin, korkeita rantakuusia melkein pääni päällä. Olenpa nähtävästi ajautunut jonkun saaren rannalle aivan huomaamattani. Minä nousen istumaan ja tarkastelen ympäristöä: Totta totisesti, tämähän on Soidinsaari! Tännekö siis aallot minut kuljettivatkin!

No eipä sitten, tarkastellaan hiukkasen tätä saarta, kun on kerran tänne asti jouduttu. Siinä minä olen aivan saaren pohjoispääkallioiden alla. Selänpuoleisella sivulla näkyy olevan hiukan rannasta ulkona luotoja ja matalikoita, mutta niiden ja rannikon välillä on parahiksi tilaa. Siinä minä soutelen, painun välistä pieneen lahukkaan, jonka perältä paistaa hietikkoläikkä, kierrän taas kivikkoniemekkeen. Saaren luonto muuttuu vähitellen etelään päin, ilmestyy lehtimetsää rannan kuusikon lomiin ja tuossapas avautuu jo hiukkasen suurempi lahti. Sen perällä näkyy olevan pieni niittypatama ja niityn takana paistaa solkeva koivikkometsä, korkeaa koivikkoa, rungot tasaisen kauniit ja valkeat. Vaan mitäs sieltä vilahti valkean koivikon keskeltä? Punaistahan sieltä, pikku rakennuksia... karjamökki!

Löytyipäs!

Näin jouduin minä Soidinsaaren pienen karjamökin venevalkamaan. En ollut tänne asti aikonut, vaan tuuli toi tahtomattani. No samahan se, saipa hieman tarkastella tätä valkamaa, jos ei muuta mitään. Venettä täällä näkyy harvoin käytetyn, nähtävästi on kiviharjulaisten vakituinen venevalkama saaren toisella puolella, täällä ovat telapuut aivan kulumattomat.

Mutta uimaranta on tässä, ihana uimaranta. Rannan heinikkoa on tallattu, pehmoisessa hietikossa näkyy avojalan jälkiä, siroja pikku jälkiä. Soidinsaaren karjamökin sirkeäsilmäinen emäntä on tässä kylpenyt, ah, tuossahan on kannon päässä saippuapalanenkin, jolla on peseytynyt.

Minä nenästän veneeni rannalle, teen uteliaana huomioitani. Onpas täällä rauhallista, tuossa avautuvat laajat selkävedet, vain kaukaa näkyy vehmaita saaria, luultavasti nekin asumattomia. Mitäpäs muuta, tietysti ne ovatkin asumattomia, olenhan minä täällä tyhjässä autiomaassa, löytöretkeilijä, alkuaikojen mies. Minä olen jo löytänyt näistä viljavista vesistä raudan siemenen ja nyt olen minä lähtenyt uusille löytöretkille etsimään itselleni mieluisaa asuinsijaa. Ja minä olen kuullut kumman tarinan, että täällä Koitereen sadan saaren joukossa olisi yksi ihmeellinen onnensaari. Malmimiesten nuotiolla sitä tarinaa kerrotaan: Sen saaren notkelmissa on ihana kasvullisuus, luojan itsensä siunaama, niin että mieluisaa olisi siellä asua kalaiset rannat ympärillään. Ja minä tiedän vielä jatkoakin siihen tarinaan, minä tiedän että siinä onnensaaressa elää ypöyksinään kaunis ruskeasilmä tyttö. Vanhemmistaan ja heimostaan on hän eksynyt ja joutunut siihen salaperäiseen saareen ja siellä on hänellä pieni karjamökki. Ja on luvattu, että joka tämän onnensaaren löytää, se saa omakseen sen ruskeasilmäisen tytön, karjamökin, koko saaren kalaisine rantoineen, se miekkonen löytää itsellensä siunatun onnelan tämän aution ja asumattoman maan keskellä. Monet ovat sitä saarta etsineet, mutta eivät ole löytäneet. On sellainen suojelijansa sillä saarella, jos joutuu veneineen sen lähettyville, silloin lyö sumun vesille, sillä tavoin eksyttää. Tai voi käydä vielä pahemmin, nousee äkkimyrsky, hukuttaa veneen ja kaikki sen salaperäisen saaren louhisille rannikkoriutoille.

Mutta minäpäs olenkin nyt löytänyt sen salaperäisen onnensaaren. Näenhän minä sen ruskeasilmän tytön paljaiden jalkojen jäljet tuossa rantahiekalla ja tuolta koivikosta kumottaa myöskin karjamökki. Ja nyt lähden minä onnenpoika jatkamaan löytöretkeäni. Kun ei vain se ruskeasilmä tyttö sattuisi olemaan kotona, jotta saisin ensin hiukkasen paikkoja tarkastella.

Niittypataman reunaa vie polku karjamökille, vain hiukan tallattu polku. Sen minkä ruskeasilmä on sitä tallannut täällä uimarannassa käydessään. Ja tuo niitty näkyy olevan vasta metsästä raivattu, siellä täällä suuria, miehen korkuisia kiven möhkäleitä, mutta niiden lomissa kasvaa sankka heinikko. On siinä maaperässä voimaa, putkia tunkee miehen mittaisia, villiä nurmikasta ja lehtiheinää ja kukkia vaikka mitä lajia. Yhtenä helakan kirjavana mattona koreilee koko pieni niittytiera ja lemu on niin väkevä, että järveltä tultua nenään aivan pistää. Ei tarina valehdellut, niin on todella kuin luojan itsensä siunaama tämän saaren kasvullisuus sen ruskeasilmän tytön onneksi ja kesäisten päivien iloksi.

Minä sain rauhassa vakoilla paikkoja, karjamökillä ei ollut ristinsielua. Pikkuisen tuparakennuksen takana olevalla metsään raivatulla aukeamalla kyti puoleksi sammunut savus ja sen ääressä märehti kylläisiä lehmiä, toiset jo makuulla, toiset seisaalla torkkuen. Aikaisinpa emäntänsä oli ne palastellut ja lypsänyt, niin köllehtivät siinä tyytyväisinä. Pienen tuparakennuksen eteisovi oli avoinna, kurkistin siitä sisään ja huomasin tuvan ovenkin avonaiseksi. Se oli soma pikku tupanen, pöydällä iso röykkiö piimimään asetettuja maitopyttyjä, päällä päreistä tehdyt ritilät suojaamassa niitä kärpäsiltä.

Olipahan tämä lumottu paikka, aivan kuin näkymätön hengetär täällä emännöisi, jalan kapseen kuulumatta askaroisi. Sen huomaan oli jätetty kaikki, hyvän suojelijan valvontaan, ei pelätty varkaita. Niin, mitäpäs niistä olisi pelättykään, eihän tätä salaperäistä onnensopukkaa vielä kukaan ennen ollut löytänyt. Minä olin täällä ensimäinen vieras, minä onnellinen löytöretkeilijä.

Minä palaan pikku pihamaalle. Sen toisessa reunassa on koivujen varjossa aivan erillään pienen pieni aittatönö, sekin punaisella ruostemaalilla sivelty ja hyvin hauskan näköinen, ihan kuin mikä puistikkoon kyhätty leikkihuone. Ahaa, sielläpä se onkin ruskeasilmän tytön makuusuoja, tämän onnensaaren valtijattaren salattu neitsytkammio, jonka kynnyksen yli ainoakaan mies ei ole vielä jalkaansa astunut.

Minä menen uteliaana aitaa ovelle, pysähdyn siihen vaistomaisesti henkeäni pidättäen, etten vain säikäyttäisi tämän onnensopukan näkymätöntä hengetärtä. Sitten varovasti kosketan ovea, painan sitä hiukkasen... ovi aukeni! No en minäkään astu tämän kynnyksen yli, en tunkeudu tähän pyhitettyyn suojaan, vain hiukkasen ovelta kurkistan. Sisällä vallitsee puolihämärä, katonrajasta vain kuultelee päivänvalo. Nurkassa näkyy puhdas vuode, orsilla naisen vaatteita ja vastaani lemuaa hajuheinä, johon sekoittuu noista vaatteista ja tuosta vuoteesta lähtevä hyväilevä lemu, selittämätön tenhovoima, jota ei unohda milloinkaan, kun on kerran sen saanut tuntea kauniina kesäisenä iltana maalaistytön aitan ovella seistessään. Siinä lemussa on alkuperäisen luonnon syvää runoutta, se lumoaa nuoren korvenraatajaurhon, sytyttää hänen poveensa syvän onnenkaipuun ja oman kodin ikävän.

Lumottuna seison minäkin, löytöretkeilijä, alkuaikojen erämies, ruskeasilmän saaren tytön neitsytkammion ovella. Sitten vedän oven hiljaa kiinni ja istahdan siihen rappusille odottamaan.

Siinä istun, riisun hattuni ja annan mielikuvitukseni vapaasti kulkea tarujen kaunista polkua. Ympärilläni on niin hiljaista, vain sammuvan savuksen luota kuuluu silloin tällöin vaskikellon helähdys. Se helähdys muistuttaa, ettei elämä täällä ole nukahtanut salaperäiseen, loihdittuun uneen. Se levähtää vain sunnuntai-illan rauhassa ja hiljaisessa levossaan se kertoo hyväilevää tarinaansa tämän rauhanmajan sirkeäsilmäisestä haltijattaresta. Sen haltijattaren, ruskeasilmän tytön henki täyttää koko tämän paikan, hänen kätöstensä jälkiä näkyy kaikkialla. Ja minä löytöretkeilijä olen nyt tullut tänne, odotan vain hänen saapumistaan ottaakseni hänet ja koko tämän salaperäisen saaren omakseni. Onhan tarinassa luvattu niin, että se onnellinen mies, joka tänne tiensä löytää, perille asti pääsee, saapi myös tämän onnelan pitää. Niin on luvattu tarinassa ja tietysti minä pidän tämän omanani. Tuonne alan raivata uusia viljelysaloja, tuohon pitkin rantaa tulee kaunis niitty ja tuolta metsästä näkyvän jyhkeän kallion alle, siihen avataan laaja ojitus, jossa raskastähkäinen vilja lainehtii. Ja tuohon pihamaalle laitetaan kaunis kukkamaa... hänelle iloksi. Siinä on jo nyt pieni pyörylä, mutta sitä laajennetaan, laitetaan uusia penkkejä. Mutta tämä aitta täällä koivujen siimeksessä, tämä on meidän häähuoneemme. Ja tämän oven me silloin... hääyöksemme... kaunistamme koivunlehvillä. Siellä salaperäisessä hämyssä me vihkiydymme toisillemme ja vasta katonraoista kurkistelevat aamuauringon säteet näkevät meidän suuren onnemme.

Niin minä uneksin ja minusta tuntuu naurettavalta muistella kummia kuulemiani ihmissuvusta, joka on kerran elänyt suurissa kaupungeissa kummallisissa kivestä tehdyissä rakennuksissa, aivan kuin niihin elävältä muurattuina, sullottuina satoja ihmisiä samaan suojaan päälletysten, toistensa ylä- ja alapuolelle. Ne kaupungit ovat nyt hävinneet maan päältä ja koko se omituinen ihmissuku on näivettynyt ja kuollut sukupuuttoon ja minä olen täällä uuden sivistyskauden tienraivaaja. Enkä minä kaipaa niiden hävinneiden kaupunkien onnea, niiden näivettyneitä nautintoja, minä olen löytänyt itselleni uuden onnelan satasaarisen Koitereen keskeltä. Hyvä kohtalo on minun veneeni ohjannut tähän satujen saareen, jonka maaperää ei ennen minua vielä yhdenkään miehen jalka ole tallannut. Ja tänne minä jään, täällä lasken vankan perustuksen uudelle terveelle sivistyskaudelle, ja hän, ruskeasilmäinen saaren tyttö, on tuleva uuden voimakkaan sukukunnan kantaäidiksi. Häähuoneeni ovella nyt odotan hänen saapumistaan.

En minä huomannutkaan, milloin hän oli siihen pihamaalle ilmestynyt. Hän se todella oli, Kaisu, minun unelmieni ruskeasilmä, ja täysinäinen marjatuokkonen oli hänellä kädessään.

Hämilleen hän tuli minut nähdessään, punastuen hän ojensi minulle kätensä tervehdykseksi.

Miten ihmeessä minä olinkaan tänne löytänyt, alkoi hän tiedustella.

Mutta minä nauroin: Olikos siinä sitten mitä ihmettelemistä! Eikös hän tietänytkään vielä kuka minä olin, eikös hän tietänyt, että minä olin onnellinen löytöretkeilijä, aivan erikoisesti onnen suosikki. Suopea tuuli oli tuonut minun veneeni airon nostamatta tämän salaperäisen saaren rantaan, suoraan tuonne niittypataman alla piilevään venevalkamaan.

Minä sain jo Kaisunkin nauramaan. Olinpas minä, runoilija, juttelin aina sellaisia hullutuksia!