Part 1

language: Finnish

SOIDINSAARI

Tarina Koitereen malmilautoilta

Kirj.

SIMO ERONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.

I.

Kun etelästä puhalsivat lämpimät kevään tuulet, silloin jouduin minä harharetkilläni ensimäisen kerran Koitereen rannalle.

Syvillä nummisaloilla, erämaiden kuusikkokorvissa oli vielä paljon sulavia nietoksia, mutta Ala-Koidan niskassa lainehti jo laajalti sulaa vettä ja siinä sulassa uiskenteli joutsenparvi. Samana päivänä se oli saapunut kaukaisilta mailta ja kun löysi täällä ensimäisen otollisen levähdyspaikan, niin siinä lauloi lauhana kevätiltana joikuvan tervehdyksensä. Oudosti se laulu sykähdytti kalastajan mieltä, kun hän siihen joensuusulaan siikaverkkoa laskiessaan sen ensimäisen kerran kuuli. Oli kuin syvällä hänen povensa piilossa olisi lämmin suoni vuotamaan ratkennut, mieleen tuli valoisia kuvia menneiden keväiden kauniista päivistä. Kesken tärkeän työnsä hän silmäili kaukaa Kivilahden puolelta näkyviä rantavaaroja, niiden tummat metsät näyttivät aivan kuin ruvenneen sakenemaan ja siirtymään lähemmäksi.

Mutta ylhäältä ilmasta kuului yhtenäistä siipien havinaa, siellä lensi vähitellen kertyvien sadepilvien seassa ja alapuolella toisia lintuparvia. Sakeanaan siellä meni sorsia, rallattavia alleja ja näiden kintereillä koettivat parhaansa mukaan pysytellä kirjavasiipiset telkät ja töyhtöpäät koskelot, vaikka niitä alkoikin jo väsyttää tämä mokoma taivallus. Ne huutelivat jo edellä menijöille, että eikös laskettaisi alemmaksi ja alettaisi tarkastella sulia paikkoja. Mutta siihen urahtivat ylhäällä pilvissä pitkinä raippoina lentävät hanhet: Mikäs siinä, jääkää te vain tänne piskuiset ja sanokaa paljon terveisiä, mutta me menemme tästä vielä vähän matkaa. Ja niin ne vaihtoivat esilentäjää, kiilamaisen raipan kärkeen vaihtui toinen ilmanhalkaisija, parvi paransi vauhtiaan ja urahteli kiitoksia hyvästä matkaseurasta. Rajan yli ne painuivat kevätyön hämärtyessä, Pohjois-Aunuksen rannattomille rämeille, jossa on niiden kesäasunnot ja jossa ei ole ainoatakaan pyssymiestä.

Yöllä rupesi satamaan. Ensin tulla vihmoi vain lämmintä tuhusadetta, mutta yötä myöten tuuli lisääntyi, tohisi mielissään rannan kuusikossa, raskaat pilvet painuivat alemmaksi ja vettä alkoi tulla ropista kuin sulavasta seulasta. Ja sitä tuli sitten monta vuorokautta yhteen menoon. Koitereen saaristen selkien jäät muuttuivat mustanpuhuviksi, kapeampiin salmipaikkoihin alkoi ratkeilla sulia vöitä, rantametsissä lirisi ja lorisi joka paikassa, Ylä-Koidalle ilmestyivät ensimäiset virran mukana tulleet kevätjäät. Ne olivat joen alajuoksulta, ohutta jäätä, ja Lylykoskesta tullessaan ne olivat särkyneet hienoksi sohjuksi, joka laajaan sulaan jouduttuaan pian hävisi olemattomiin.

Mutta pian alkoi tulla toisenlaistakin jäätä, Ylä-Koida rupesi todenperästä tulvimaan, ja silloin on tämä joki näkemisen arvoinen. Se tulee kaukaa Kuolismaan pohjattomilta rajasaloilta, vähän Aunuksen puoleltakin ja suurena kaarena se kiertää puolen Koitereen ympäri laskien Koitereesta lähtevään Ala-Koidaan aivan sen niskassa, Hiiskosken luona. Suurimman osan matkaansa se virtaa alavia korpimaita ja siellä paisuu se kevättulvan aikana laajoiksi järviksi, leviää kauas korpiin, soille ja rantaniityille. Sen mukana tulla jullittaa paksuja, tukevia jäälauttoja, joiden reunoihin on lähtökiireessä tarttunut mättäitä, juurikkaita ja muuta sekalaista tavaraa. Ja kunne taipaleen varrella varsin innostuvat, voivat ne nykiä yhteen kyytiin kokonaisia pieniä metsäsaarelmia, liian lähelle joenrantaa rakennettuja tukkilaissaunoja ja suuria rantapenkeristä irtautuneita lenkokuusia, joiden juuret harottavat ilmassa kuin paljaat varpaat. Kaikki tämä maallinen hyvyys menee iloisesti alas Lylykoskesta, jonka lauttamiehellä on näihin aikoihin hikinen työ pitäessään yllä maantieliikennettä.

Tämä lauttamies on puhelias äijä ja kertoo mielellään tarinoita kevättulvan tekemistä kepposista. Kerran oli tullut tulvan mukana Aunuksen ukon reslarekivaljaat, mistä lienevät Porajärven reunamailta matkaan eksyneet. Hevonen ja ajaja oli vain ollut poissa, mutta hiukan seitikuorman jätteitä oli vielä ollut jälellä pahasti rutistuneessa reslakorissa. Toisen kerran oli laskenut suuren lenkokuusirykelmän matkassa sievoisen villakuontalon kokoinen karhunpoikanen. Pahasti peloissaan kuului nalle raiska olleen, siellä oli kyyhöttänyt kuusen oksien lomassa, ja pahin leikki oli vielä edessä, kun piti laskea alas äkäisestä Lylykoskesta. Niin että menikö onnellisesti alas? Mikäs siinä mennessä, vähän vain olivat pakarat kastuneet nalle poikaselta, mutta sitä sellaista kun sattuu vanhemmallekin tukkimiehelle.

Ja kun kaikki muu kevättulvan tuoma törky on solunut alas Lylykoskesta, alkaakin tukkimiesten ja tukkien vuoro. Tuhottomasti niitä tulee sieltä ylhäältä, komeita ruununsaloilta saatuja honkahirsiä ja uljaita kuusirunkoja, joista muutamia on jätetty aivan lyhentämättä. Niistä tehdään mastopuita. Sievoisina jokilauttoina ne hyvää kyytiä soluvat alas, miehet vain matkan ratoksi laulelevat ja pitävät silmällä, ettei lautoista pääse karkulaisia korpiin pujahtamaan. Lylykoskella hiukkasen hengähdetään ja sitten sitä lähdetään koskirikasta Ala-Koidaa mennä huristamaan. Siinä lautat särkyvät, Pamilossa sälöilevät tukitkin kevättulvan aikana, sillä se koski ei silloin ole leikkipäällä.

Iloisella humulla ja kohinalla tulee kevät Koitereen vesille, ja minä ennätin parahiksi siihen kohinaan. Minä asustelin Hiislahden Huurinaisella. Hän on vanha tukkilainen, eränkävijä ja malminnostaja, ennen kaikkea malminnostaja, ja nykyään hän on hyvissä varoissa elävä kauppasaksa ja uutisviljelijä. Hänellä on mittaa runsaat kolme kyynärää ja komea täysparta, joka hyvin kelpaisi patriarkalle. Ja patriarkka hän onkin näillä mailla, vaikka posket ovat vielä verevät ja silmänurkasta pilkistää iloluontoinen Karjalan priha.

Niin, hänen luonaan minä siis majapaikkaa pidin. Me kalastelimme ahkerasti, väänsimme vasumäärin suuria hauen venkaleita ja lihavia siikoja. Tukkilaisten kadottua palasi vesille rauha ja järjestys, rantavaarojen palteilta alkoi kohota kevätkaskien savua, niiden ja saarien tummat metsät muuttuivat viheriän vivahteisiksi, koivut siellä kilpaa hiirenkorvaa työnsivät.

Huurinainen piti minulle esitelmiä Koitereen saarista ja rantavaarojen nähtävistä paikoista. Onkin niitä saaria Koitereessa, sata ja yksi kuului olevan kaikkiaan. Täyden sadan lie luoja niitä tarkoittanut, mutta kun syntyivät niin mukavasti, niin antoi yhden tulla kaupan päällisiksi, jottei kitsastelusta moitittaisi. Kuin kirjasta lasketteli Huurinainen näiden saarien nimiä, kehui aikanaan kierrelleensä melkein jokaisen niistä malmilauttoineen. Siellä oli suuria ja pieniä saaria sekaisin, lounaiselta rannalta näkyi Tyrjänsaari, joka jo enemmän muistutti mannermaata, ja siellä kuului olevan kokonainen suuri kylä. Keskeltä Koiteretta näkyi myös suuri saari, Lamminsaari se on nimeltään ja sen ympärillä on joka puolella hujan hajan pikku saaria, joilla muutamilla kasvaa vain yksinäinen männyn käkkyrä, omansa lokin lepopuuksi. Lienevätkö ne kaikki siihen luojan lukuunkaan kuuluneet, mutta kun sitten puun siementä kylvettiin, niin sattuipa muuan siemen pirahtamaan sellaisillekin aalloista hiukkasen ylös pistäville luotopahasille. Ja siitä vain männyn jämiläs kasvamaan, jotta pääsivät kulkemaan saaren kirjoissa, siinä missä paremmatkin. Iltaisin me istuskelimme Huurinaisen pikku verannalla, tarkastelimme rantavaarojen pieniä oraspeltoja ja puhuimme "tieteellisistä" asioista. Huurinaisella oli aina varastossa sitä tavaraa, jonka ääressä on mukava puhua tieteistä ja muista syvällisemmistä kysymyksistä.

Ja minä kerroin Huurinaiselle, että olin tullut maata vakoilemaan. Minä aioin näet etsiä itselleni suojaisan sopukan ja rakentaa sinne pienen majan suuren alkuperäisen luonnon keskelle. Minä tarvitsin sellaisen rauhanmajan, sillä minä olin kyllästynyt kaupunkilaiselämään ja aioin syntyä uudestaan mahdolliseksi elämän vakaviin tehtäviin.

Huurinaisesta oli ajatus mainio ja hän vakuutti, että täältä kyllä löytyisi sellainen suotuisa tyyssija.

— Mutta ensin sinun pitää mennä vähäksi aikaa malminnostajain lautalle, sillä se on se oikea parannuspaikka henkisesti rasittuneille ja rauhaa etsiville. Ja muutenkin, siellä on mukavin tutustua Koitereen kesäiseen kauneuteen.

Mutta malminnostajain lauttoja ei ollut vielä vesillä. Ne tulevat vasta kevättulvien laskettua ja kun ilmat muutenkin ovat tasautuneet kesäisiksi. Mutta silloin niitä tuleekin kymmenittäin, silloin alkaa uusi elämä Koitereen rautarikkailla rannikkovesillä ja suurten saarien ympärillä. Minä jäin Huurinaisen luo odottamaan malmilauttojen ilmestymistä.

Ja niin tuli kaupungin koulusta kotiin Huurinaisen Lotta tyttönen. Lotta oli ihastuttavin toisluokkalainen, minkä milloinkaan olen tavannut, oikea elävä luonnonlapsi. Heti kotiutumisensa jälkeisenä päivänä karkasi Lotta paimenten mukana metsään ja sieltä palattuaan hänellä oli kerrottavana ihmeellisiä asioita. Niin, hän oli elänyt ja kokenut tänä yhtenä ainoana päivänä enemmän kuin koko talven aikana siellä kaupungissa. Sieltä hänellä ei ollutkaan paljon mitään kertomista, ikävä hänellä oli vain siellä ollut, niin hirvittävän ikävä. Lotalle kihosivat kyyneleet silmiin, kun hän tätä ikäväänsä kuvasi.

Meistä tuli Lotan kanssa hyvät ystävät ja hän kertoi minulle, että heillepä tulisi jo juhannukseksi ja sitten koko kesäksi Aili. Kukako oli sitten Aili? Olipahan vain, Ailin vanhempien luona hän oli asunut kaupungissa, ja Aili pääsi tänä keväänä ylioppilaaksi.

Lotta näytti minulle Ailin valokuvan, ja sillä oli kauniit uneksivat silmät. Mutta muuten pelkäsi Lotta hiukan, että se Aili ei laskisikaan häntä valtoinaan metsissä samoilemaan, se kun oli semmoinen kaupunkilainen ja melkein pelkäsi metsää. Mutta minun pitäisi sitten tulla heille, niin sitten mentäisiin kaikki kolmisin metsään ja silloin meillä olisi hirveän hauskaa. Lupasinkos minä varmasti tulla heille? Lupasin tietysti ja tästäpä lupauksesta Lotta niin ihastui, että kavahti minun kaulaani. Ei se kirkassilmäinen luonnonlapsi vielä joutavia ujostellut.

Mutta kesä oli kulunut niin pitkälle, että malminnostajain lauttoja alkoi ilmestyä Koitereen vesille. Minä läksin malmilautalle.

II

Kokonaisen viikkokauden minä olen jo ollut malminnostajani lautalla ja minusta alkaa vähitellen tulla tottunut malminnostaja.

Paljon uutta ja ihmeellistä olen saanut kokea tämän yhden viikkokauden aikana. Me olemme lauttoinemme meloneet ja sauvoneet Koitereen soiluvia salmivesiä, kopeloineet lahdenpohjukoita, joskus suotuisan tuulen mukana uskaltautuneet leveämmänkin selkäveden yli. Lehväinen koivu silloin kohotetaan melojen avuksi ja kun vetävä vihurinpuuska nujuuttaa sitä, mennä lullittaa puolilastissa oleva honkahirsilautta parahultaista kyytiä. Aallot liplattelevat niin leppoisasti lautan reunoihin ja me haaveilemme uusista ihmeellisistä aarrehaudoista, jotka meitä odottavat tuntemattomalla rannalla. Malminnostajan elämä on aina aarteiden etsintää, täynnä houkuttelevaa viehätystä.

Ja kun tulee sakea sumu, käärii saaret selälliset, rantavaarat kaikki tyyni pehmeään peittoonsa, silloin malmilautalla tuntee vasta joutuneensa salaperäisten yllätysten taikakehään. Sumupeitosta kuuluu kaikenlaista ääntä ja kolketta, soutajien lunkutusta, nuotanvetäjien kolistelua. Rannan poukamissa narisevat sorsaparvet, kaukana sumuisella selällä rallattelee alliparvi tahdikasta kuorolauluaan. Joka puolella on elämää ja liikettä, vaikka se on meidän silmiltämme peitetty. Se on salaperäistä elämää, täynnä tuntemattoman odotusta, seikkailun houkutusta.

Nyt on meillä parhaillaan sellainen sakea sumu. Me olemme melkein kuin säkissä ja taivas on yhtenä röykkiönä vetisiä pilven juhkuroita, jotka köllehtivat laiskoina kuin hyvin syötetty lehmikarja. Niiden raskaina riippuvat utaret hipovat korkeiden rantavaarojen sakaroita ja niistä tihkuu yhtenään lämmintä tuhusadetta. Ei se varsin rumasti kastele, mutta yhtenä sumusta takertuvan kosteuden kanssa se kutoutuu ja kääriytyy vaatteisiin seitin tapaiseksi vesihernekudelmaksi, joka sitten vähitellen imeytyy läpi ja panee ihoa vasten lämpenevän paidan höyryämään.

Me olemme työssä Liuskavaaran alaisella rannikolla. Siinä on pitkin rannikkoa riuttarivi ja sen reunamia me puhdistamme. Kosteata on tosin lautalla työskentely, mutta eipä tässä oikein viitsi sääpitoakaan pitää. Keskellä lauttaa on meillä soma tuohimaja, jonne kyllä kaikki mahtuisimme sadetta pitämään. Ja siinä tuohimajan edessä on oikein rautainen tulisija, jossa olisi mukava aikansa kuluksi kahvia keitellä. Tuli palaakin siinä kotialttarilla, pienoinen valkea, mutta se on vain sitä varten, että saa sen ääressä työstä huoahtaessaan vaatteitaan hiukan kuivatella.

Sumu on niin tiheää, että häthätää eroittaa siinä aivan vieressämme jyhkeänä kohoavan Liuskavaaran. Tuolla Liuskalahden toisella puolella on vielä korkeampi Kiviharju, joka jo melkein kokonaan katoaa sumun ja pilvien peittoon. Minun rinnallani kauhoo vanha Aapeli, savustunut ruukinseppä Möhkön tehtaalta. Hän on meidän lauttakuntamme kaikkitietäväinen esimies ja hän haastelee minulle yhtenään työnsä ratoksi. Salmivedellä me siinä olemme ja malmi, jota jokaisella kauhauksella nousee kohtalaisen runsaasti, on kaunista ja tasaista hernemalmia, peijakkaan raskasta ja rautapitoista. Ei sitä sellaista muualla muodostukaan kuin tällaisilla salmipaikoilla, joissa pohjavesi on alituiseen hiljaisessa liikkeessä. Siellä se vesi mutaisissa pohjamujuissa hiljakseen huljuttelee, huljuttelee pienestä pirpanasta kehittyvää kaunokaista, ja lopulta on malmikerros tasaista herneparpeloa, ota anna kuin raudaksi rakentuneita jäniksen papeloita. Mutta seisovista lahdista, sieltä saadaan korppumalmia, rahanmuotoisiksi tai kuusikulmaisiksi latuskoiksi savipohjaan kiteytynyttä.

Nämä ovat raudansyntyjä syviä, Koitereen aarrehautojen salaisuuksia ja niistäpä Aapeli minulle kertoilee. Ja sitten hän alentaa ääntään ja juttelee salaperäisen tarinan Koitereen malminnostajain aaveilmestyksestä. Se näyttäytyy vain tällaisen sakean sumun aikana, sellainen tyhjä malmilautta, lipuu äänettömästi ohi, ilman melojaa, ilman sauvojaa. Sumusta se sukeltaa näkyviin ja niin katoaa taas sumuun, ei jätä vedenviriä ei mitään jälkeensä, mutta pahaa merkitsee se näkijälle se tyhjänä lipuva lautta. Uutta lauttamiestä se on silloin etsimässä, melan heiluttajaa, sauvoimen pitelijää ja niin se on kuin pestin saaminen sen näkeminen. Pois se ottaa omansa, jonka on kerran sillä tavoin valinnut.

Ja Aapeli kertoo vielä enemmän ääntään alentaen, miten se on sen ja senkin malminnostajan ottanut. Lähtivät saaren selällisen rannalla olevalta lautaltaan mantereelle soutamaan pikku veneellä. Oli olevinaan kaunis ilma, parahultainen purjetuuli, mutta siellä selällä yllättikin pyörrepuuska, tuli pilvenpatsaana puhisten, vettä seuloen ja kieputtaen, sinne veti ja nieli veneineen päivineen kurimuksen kiehuvaan kattilaan. Ei edes niin paljon, jotta veneestä olisi jälkeenpäin löytynyt minkäänlaista merkkiä.

Se on tarina Koitereen malmimiesten aaveilmestyksestä. Uskonko minä sitä tarinaa? Tietysti minä uskon täydellisesti, kun vanha Aapeli hartaalla vakavuudella sen kertoo. Ja minä tarkastelen uteliaana tiheää sumuseinää, eikö sieltä jo sukeltaisi näkyviin se äänettömästi lipuva tyhjä lautta. En minä sitä pelkää, mutta uteliaisuus minua kiihoittaa. Saisi tulla, minun sieluni alkaa jo ikävöidä seikkailua, ja onhan siellä tuolla sumun kätkössä mitä hyvänsä. Kenties siellä parhaillaan soutaa vene, tuolla jossakin aivan lähellä, ja sielläkin ikävöidään yllättävää elämänkosketusta.

Ikävöinkö minä naista? Niin, minä en tosiaan ole nähnyt naista, sitten kun tänne malmilautalle tulin. Minä en ainoatakaan kertaa ole käynyt maissa. Siellä olisi kyllä naisia, rantakylien taloissa, siellä olisi kuuleman mukaan somia tyttölapsia, joiden aitanovi voisi avautua. Nuori Hilpas, joka tuolla lautan toisella reunalla suurella kohulla ja kolinalla käyttelee malmikauhaansa, hän juoksee ahkerasti maissa ja hänellä on paljon tyttöseikkailuja. Mutta minä en ole vielä kertaakaan yrittänyt, minusta ei siinä ole oikeata viehätystä, naputella aittojen ovia, jotka edellisenä yönä ovat toiselle avautuneet ja jotka seuraavana yönä taas avautuvat toiselle. Ei, minä jätän ne aitat Hilpakselle, minä odotan parempaa, kuuntelen sumusta tulevia ääniä. Sinne kätkeytyy se, jonka tuleman pitää, eikä minulla ole vielä mitään kiirettä.

Nyt kuuluu kuikan laulu kaukaa sumuiselta selältä. Pitkä ja valittava on sen uilotus, on kuin itkisi se ikäväänsä siellä, etäisten selkävesien merirosvo, kaikkien vihaama ja karttelema. Siinä se on, kuikka rakastaa yksinäisyyttä, elää omaa voimakasta elämäänsä, ja siksi sen laulussa vaikeroi niin syvä ikävä, että sitä kuullessa sydän oudosti vavahtaa. Yksinäinen kuikka, se vain osaa sukeltaa syviin pohjavesiin, tuntee sinne kätkeytyvät salaisuudet, mutta laumaeläjät sitä sellaista tuntemista pelkäävät.

Hilpaksen rinnalla kauhoo pelimanni Jussi, pitkä ja hoikka mies, hiukan keuhkotautinen. Veltosti hänen vartalonsa heilahtelee, kun hän kohottaa pitkävartisen kauhansa pohjasta vedenpintaan ja huljuttelee sitä siinä puhdistaakseen malmin savi- ja multakokkareista. On pelimannin poskilla vielä heikko kajastus menneestä nuoruudesta, joka lienee ollut jotenkin myrskyinen. Nykyään ei pelimanni enää rakasta paljon muuta kuin viuluansa. Se riippuu tuolla tuohimajan seinällä, vanha viulu, kannet monesta kohti halkeilleet, mutta kauniin pehmeät se äänet antaa, kun pelimanni iltahetkinä sen käsilleen ottaa. Harvoin hän sentään jouhella soittelee, istuu enimmäkseen iltakaudet rakas soittokojeensa polvillaan, istuu mietelmiinsä vaipuneena ja pitkät laihat sormet ne vain omia aikojaan rimputtelevat viulun kieliä. Sellainen on pelimanni, sopuisa mies, mukava tarinoissaan, oikea taiteilija jumalan armosta.

Mutta paras nähtävyys on sentään vanha Aapeli, kun hän pitkävartista malmikauhaansa käsittelee. Hän rakastaa intohimoisesti tätä ammattiaan, joka kesä hän karkaa ruukinpajasta Möhköltä, tulee pariksi kuukaudeksi tänne Koitereelle malminnostorahtiin. Ei seitsemänkymmenen vuoden ikä, ei mikään pidätä Aapelia, kesäisen Koitereen kauniit vedet ja huoleton bohemielämä malmilautalla, ne houkuttelevat Aapelia, niinkuin kesäiset pesimispaikat houkuttelevat kaukaisten maiden muuttolintua. Niin kauan kun siivet kantavat, pitää sinne lähteä yrittämään, ja Aapelin siivet kantavat vielä melko hyvin. Hän on sitkeä mies, tämä savustunut ruukinseppä, käsivarret ja koko ruumis paljaita mukuraisia jänteitä, ja malmikauhansa käsittelyn on Aapeli kehittänyt oikeaksi taiteeksi, jota on nautinto katsella.

Kas näin se käy: Ensin Aapeli painaa kauhansa pohjaan, hivuttaa sitä siellä varovasti eteenpäin, laiha luiseva vartalo kumaraan vääntyneenä, suuvärkki mutuillen, ylöskäärittyjen paidanhihojen paljastamat, laihuuttaan pitkiksi venyneet käsivarret jännittyneinä. Ei hän sysää kauhaansa niin, että leukarauta kaapaiseisi liian syvältä pohjamutaa, ei, sen pitää käydä taiten ja tasaisesti, pyyhkäistä vain pohjaan muodostunut malmikerros kauhan teräslankakopperoon. Sitten Aapeli kohottaa kauhansa harkiten tapahtuvalla keikauttavalla liikkeellä vesipintaan, asettaa kauhan varren siihen lautan reunapuuhun iskettyyn pystyhankoon, huljuttelee siinä hyvän aikaa kauhaustaan, niin että kaikki savi- ja multakokkareet tarkoin pois karisevat. Mutta ei sillä hyvä, nyt keikauttaa Aapeli kauhansa koholle vedestä, alkaa hämmennellä malmia harottavilla, vasaran varressa koukkuun parantuneilla sormillaan. Hän tekee tämän toimituksen perinpohjaisella hartaudella, sirpostelee ja hyväilee, hyväilee ja sirpostelee pitkän aikaa kauhaan kertynyttä malmisaalista, noukkaa vielä viimeisen kivenmujusen, multakokkareen. Vasta tämän jälkeen hän heilauttaa kauhansa taitavalla liikkeellä malmikorin laidalle, kumoaa sen sisällön sinne kolistelematta ja tasoittelee vielä viimeiseksi malmikasan kauhansa leukaraudalla.

Niin sen piti käydä, huiskimatta, hosumatta. Nuorta Hilpasta koettaa Aapeli yhtenään neuvoa ja taltutella. Hilpas kun näet oli työssään malttamaton, painalsi joka kerran kauhansa liian syvälle pohjamutaan, nosti sen vesipintaan täynnä kaikenlaista törkyä ja suoritti siinä sitten huuhtelun sellaisella kohulla, että koko lautta heilahteli. Mutta minkäs Hilpas luonnolleen, kesytön varsa, pyrki vielä vikuroimaan ja hänen hyvin kehittyneissä käsivarsissaan pursusi hillitön elinvoima. Sen piti saada purkautua, ja hyvä poika Hilpas muuten oli, hoiti kokin viran ja muonan hankinnan, näperteli ja touhusi tuohimajassa, oli altis mihin palvelukseen tahansa. Siinä sivussa hän hoiteli omat yksityisasiansa, juoksi rantakylien taloissa jokaisen hameniekan perässä, naputteli öisin tyttöeläjien aittojen ovia. Semmoinen yritteliäs poika oli meidän Hilpas, entinen savotan kokki tai kokin apulainen sieltä jostain Aunuksen vesiltä.

Sumun peitosta alkoi kuulua lähenevän veneen airon ääniä, seuraavassa tuokiossa sukelsi jo venekin sumuseinästä näkyviin. Se oli aivan tavallinen kalastusvene, kiveräkokkainen, perässä juureva äijän jämiläs, soutajana naisihminen, joka oli käärinyt sateen suojaksi väljän ja resuisen miehen takin ympärilleen. Sen huppuun katosi koko soutaja, niin että vain hiukkasen nenän nypykkää näkyi pystyyn nostetun takin kauluksen sisästä.

En minä sen enempää välittänyt koko veneestä, ei tämä ollut se, jota minä odotin. Mutta Hilpas, jolla oli emännän huolet, heti huutelemaan, että eikös olisi kaloja myytäväksi. Ja mikäs siinä, olihan siellä kaloja, äijä ohjasi veneensä lautan viereen.

Siinä kalojen valikoimistouhussa pyrki vene irtautumaan lautan kyljestä, ja vasta nyt hoksasin minä joutilas mies rientää soutajan avuksi, ojensin hänelle köydenpätkän.

Näin jouduimme me venettä pitelemään, särkeä paistattamaan, ja silloinpa minä huomasinkin, että sinne resuisen takin sisään oli kätketty ihastuttava olento, aivan harvinaisen soma tyttölapsi. Silmät olivat ruskeat ja eloisat, nenänypykän juuressa muutamia kesakoita, jotka vain somistivat tervettä hipiää. Ja entäs sitten palmikko, sepä vasta olikin muhkea, ei se mitenkään näyttänyt mahtuvan huivin ja resuisen takin pystyyn nostetun kauluksen alle.

Minä sain tietää, että hänen nimensä oli Kaisu, ja tuolta he olivat Kiviharjusta. Siellä oli heidän kotinsa vaaran korkeimmalla nyppylällä. Olinkos minä sen nähnyt? Tietysti minä olin sen nähnyt, siellähän se kellotti aivan kuin taivaan pankolla. Vai sitä minä en olisi nähnyt, ja tiesinpä minä senkin, että heitä oli siellä monta tytärtä, oikein sievoinen katras. Ja hänkös niistä olikin Kaisu, olinpa minä jo hänestäkin kuullut.

Kaisu hiukkasen punastui ja vilkaisi kulmainsa alta minuun. Venepohjalla hölkähteli runsaasti märkien verkkojen mukana noussutta vettä ja siltä koetti tyttö suojella parhaansa mukaan helmojaan. Minä nauroin, että hän nostaisi ne vain arkailematta vieläkin ylemmäksi. Eihän tässä tarvinnut mitään ujostella.

Taas värjäsi herkkä punastus Kaisun poskia ja ruskeat veitikkasilmät vilahtivat salavihkaa minuun. Mutta sitten Kaisu helähti nauramaan ja selitti, että tuopas meidän tuohimajamme sitten vasta näytti hullunkuriselta.

— Mikäs siinä on vikana?

— Mikäkö muka vikana? Niin turhan pikkuinenhan se on, aivan kuin lasten leikkimaja ikään.

Kaisu ei mitenkään uskonut, että me kaikki neljä miestä mahduimme sinne sisälle nukkumaan. Jos nyt vielä istua kyyröttämään mahduimme, mutta nukkumaan, senpä hän olisi tahtonut kerran nähdä.

Me väittelimme tästä asiasta hyvän aikaa Kaisun kanssa ja minä kehuin, että mahtuipahan sinne majaan vielä paljon muutakin tavaraa. Jos hän olisi noussut lautalle, niin olisipa saanut nähdä miten runsaasti meillä oli majassamme kaikenlaista maallista hyvyyttä. Eikä se näyttänytkään enää niin turhan pikkuiselta, kun sinne ovelta sisään kurkisti.

Minä nyhjin köyden pätkästä ja koetin houkutella Kaisua lautalle nousemaan, mutta tyttö selitti, ettei hän siitä välittänyt. Mitä hän meidän lautasta, mokomien kulkurimiesten.