Part 8

Miten maailma olikin siihen saakka tuntunut niin kuolleelta ja tyhjältä kuin kuona, ja mitä muutoksia siinä oli tapahtunut! Miten se oli muuttunut papin silmissä, ja miten hän oli muuttunut siinä? Poistettuja, arvottomia olivat hänen ajatuksissaan kaikki sellaiset seikat, jotka siihen asti olivat merkinneet kaikkea. Isä, äiti ja opettajat olivat jääneet kuin madot vanhan, hylätyn maailman tomuun, samalla kun kerubi oli taaskin avannut paratiisin portin hänelle, Jumalan pojalle, uudelle Aatamille. Tässä paratiisissa, jossa hän nyt hurmaantuneena käveli ensimmäisiä askeliaan, vallitsi ajattomuus. Hän ei enää tuntenut olevansa minkään ajan tai minkään ikäpolven ihminen. Yhtä ajaton oli häntä ympäröivä öinen maailma. Ja koska nyt syntiinlankeemuksen aika, kirouksen ja perisynnin maailma oli hänen takanaan ja hän oli paratiisin vartioidun portin edustalla, ei hän enää myöskään tuntenut rahtuakaan pelkoa sitä kohtaan. Ei kukaan ulkopuolella oleva päässyt häntä vähääkään vahingoittamaan. Ei ollut hänen esimiestensä eikä edes paavinkaan vallassa estää häntä nauttimasta paratiisin vähäisimmästäkään hedelmästä eikä riistää häneltä hiukkaakaan hänen osakseen nyt kerta kaikkiaan tulleesta korkeimman autuuden armolahjasta. Hänen esimiehensä olivat muuttuneet hänen alaisikseen. Unohdettuina he asuivat itkun ja hammastenkiristyksen tietymättömiin häipyneessä maassa. Francesco ei enää ollut Francesco; hän oli ensimmäinen ihminen, jonka Jumalan henkäys oli juuri äsken herättänyt eloon, ainoa Aatami, Eedenin puutarhan ainoa valtias. Paitsi häntä ei synnittömän luomakunnan runsaudessa elänyt ainoatakaan muuta miestä. Tähtisikermät värähtelivät taivaallisesti soiden autuutta. Pilvet korahtelivat kuin kylläiset lehmät laitumella, purppuraiset hedelmät hehkuivat suloista iloa ja ihanaa virkistystä, puunrungoista kihosi tuoksuavaa pihkaa, kukat sirottelivat ilmaan oivallisia hajusteita; mutta kaikki tämä riippui kuitenkin Eevasta, jonka Jumala oli sijoittanut tänne kaikkien näiden ihmeiden joukkoon hedelmien hedelmäksi, mausteiden mausteeksi, hänestä, joka itse oli Jumalan suurin ihme. Kaikkien yrttien tuoksun, niiden hienoimman ytimen oli Luoja pannut hänen hiuksiinsa, ihoonsa, ja hänen ruumiinsa hedelmämaltoon, mutta hänen muotonsa, hänen sisältönsä vertaista ei ollut missään. Hänen muotonsa, hänen sisältönsä olivat Jumalan salaisuus. Muoto liikkui itsestään ja oli yhtä ihana levossa kuin liikkeessäkin. Se mikä hänessä oli ainetta tuntui olevan samaa sekoitusta kuin liljan- ja ruusunlehdet, mutta se oli puhtaammin viileä ja kuumemmin hehkuva, se oli samalla kertaa hennompi ja vastustuskykyisempi. Tässä hedelmässä oli elävästisykkivä ydin, siinä takoivat ihanat, värähtelevät sydämenlyönnit ja nauttijalleen se lahjoitti yhä enemmän yhä ihanampaa, yhä valikoidumpaa hurmaa sen taivaallisen runsauden silti vähenemättä.

Ja ihanimman piirteen tässä luomakunnassa, tässä jälleen saavutetussa paratiisissa saattoi päätellä Luojan läheisyydestä johtuvaksi. Täällä ei Jumala ollut suorittanut työtänsä loppuun ja jättänyt sitä silleen eikä myöskään asettunut siihen lepäämään. Päinvastoin ei luovaa kättä, luovaa henkeä, luovaa voimaa ollut viety täältä pois, vaan ne jatkoivat luomistyötänsä. Ja paratiisin kaikki osat ja jäsenet loivat edelleen. Francesco-Aatami, joka niin äsken oli tullut valajan työpajasta, tunsi olevansa läpikotaisin luova olento. Tuntien ylimaailmallista ihastusta hän etsi katseellaan Eevaa ja näki hänet, Jumalan tyttären. Hänessä oli vielä rakkaus, joka oli hänet muovannut, ja siinä kaikkien oivallisimmassa aineessa, josta Jumala oli tehnyt hänen ruumiinsa, oli vielä tuo yliluonnollinen kauneus, jota maan tomu ei ollut tahrannut. Mutta myös tämä luotu vapisi, paisui ja loisti toimivan luomisvoiman taivaallisesta hehkusta ja pyrki sulautumaan Aatamiin. Aatami puolestaan ikävöi häntä siirtyäkseen hänen kanssansa uuteen täydellisyyteen.

Agata ja Francesco, Francesco ja Agata, pappi, hyvästä kodista oleva nuorukainen ja tuomittu, halveksittu paimenenlapsi, olivat ensimmäinen ihmispari kavutessaan käsi kädessä laakson öisiä salapolkuja pitkin. He etsivät kätketyintä piilopaikkaa. Äänettöminä, sielu nimettömän ihmettelyn täyttämänä, sellaisen hurman vallassa, joka melkein pakahdutti heidän rintansa, he laskeutuivat yhä syvemmälle tähtihetken ihanaan ihmeeseen.

He olivat liikuttuneita. Se, että he tunsivat olevansa armoitettuja, valittuja, sekoitti heidän äärettömään onneensa vakavaa juhlallisuutta. He olivat kokeneet toistensa ruumiin tuntua, yhtyneet suudelmassa toisiinsa, mutta he tunsivat astelevansa tuntematonta päämäärää kohti. Se oli viimeinen mysteerio. Juuri senvuoksi Jumala loi, juuri senvuoksi hän oli pannut maailmaan kuoleman, ottanut senkin mukaan.

Siten saapui ensimmäinen ihmispari Savaglia-puron kovertamaan, ahtaaseen rotkoon. Se oli hyvin syvä, ja ainoastaan vähän käytetty polku vei puron äyrästä myöten vesialtaalle, johon vuoristovesi syöksyi kalliopengermien ylitse huimaavasta korkeudesta. Vielä melkoisen matkan päässä sieltä puro jakaantui kahteen haaraan, jotka yhtyivät taas, jättäen väliinsä pienen, vihreän saaren, josta Francesco piti ja jossa hän usein kävi, koska se muutamine sinne juurtuneine, nuorine omenapuineen oli sangen viehättävä paikka. Ja Aatami riisui kenkänsä ja kantoi Eevansa sinne. »Tule! Muutoin minä kuolen», hän hoki Agatalle. Ja he polkivat narsisseja ja pääsiäisliljoja rakastavaisten raskailla, miltei juopuneen tavoin horjuvilla jaloillaan.

Myös täällä rotkossa oli kesäisen lämmintä, vaikkakin kohiseva puro toi muassaan viileyttä. Kuinka lyhyt aika olikaan vasta kulunut tämän parin elämän käännekohdasta, ja kuinka etäiseksi oli jäänyt kaikki, mitä oli tapahtunut ennen sitä käännekohtaa! Koska saari oli aika etäällä kylästä, oli sen omistaja rakentanut sinne kivistä, risuista ja maasta majan saadakseen edes hiukan sateelta suojatun lehvävuoteen, jonkinlaisen turvapaikan satunnaisia säänvaihteluja vastaan. Kenties juuri tämä maja oli väikkynyt Aatamin mielessä, kun hän Eevan kanssa lähti laaksoon eikä vuorelle. Maja näytti olevan valmiina ottamaan vastaan rakastavia. Näytti siltä kuin tänne olisi salaperäisille palvelijoille ilmoitettu salaisen ihmiseksitulon lähestyvästä juhlasta, sillä majan ympärillä oli valopilviä, pilvinä kipinöitä, kiiltomatoja, aurinkokuntia, linnunratoja, joita usein kohosi mahtavina valosuihkuina ikään kuin ne olisivat tahtoneet kansoittaa tyhjän avaruuden. Niitä kumpusi leijailemaan niin korkealle rotkossa, ettei taivaan tähtiä enää voinut niistä erottaa.

Vaikka he sen tunsivatkin, oli tämä näytelmä, tämä äänetön lumo Francescosta ja syntisestä Agatasta kuitenkin ihmeellinen, ja heidän ihmettelynsä pidätti heitä hetkisen. »Tätäkö paikkaa», mietti Francesco, »olen niin usein etsinyt ja tätäkö olen mieltyneenä katsellut aavistamatta, mitä se minulle kerran merkitsisi? Se näytti minusta sellaiselta paikalta, johon sopisi vetäytyä erakoksi pois maailman kurjuudesta ja jossa voisi, kaikesta luopuen, syventyä Jumalan sanaan. En olisi milloinkaan pitänyt sitä sinä, mikä se oikeastaan on, saarena Phrat- tai Hiddekel-virrassa, Paratiisin salatuimman ja suurimman autuuden paikkana. Ja salaperäiset, loistavat kipinäpilvet, hääkokot, uhrikokot, tai mitä ne lienevät olleet, irrottivat hänet täydelleen maasta. Jos hän muisti maailmaa, niin hän tiesi, että maailma virui voimattomana Eedenin puutarhan portin edessä kuten merestä noussut seitsenpäinen lohikäärme, seitsenpäinen hirviö? Mitä hän niistä välitti, jotka palvoivat lohikäärmettä? Se sai herjata Jumalan majaa. Sen kuola ei räiskyisi majalle saakka. Francesco, pappi, ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista Jumalan läheisyyttä, sellaista turvallisuutta hänessä, sellaista oman persoonallisuuden unohdusta, ja vuoristopuron solistessa tuntuivat siihen vähitellen yhtyvän vuorten sointuva jyminä, kallionhuippujen urkumusiikki, tähtien myriadien kultaisten harppujen helinä. Enkelini kuorot riemuitsivat kautta äärettömyyden, kuin myrsky kohahtivat ylhäältä urut, ja kellot, kellot, kellojen, hääkellojen, pienten ja isojen, kumeiden ja heleiden, raskaitten ja keveitten, soitto levitti tainnuttavan autuasta juhlallisuutta maailmankaikkeuteen. — Ja niin he toisiinsa kietoutuneina vaipuivat lehvävuoteelle.

Ainoakaan silmänräpäys ei pysy paikallaan, ja joskin ihminen tuskaisen hätäisesti tahtoo pidättää ylimmän riemun tuokioita, hän ei saa niistä otetta, vaikka hän kuinka koettaisi. Francescon koko elämä oli ollut, kuten hänestä tuntui, askelmia tämän nyt eletyn mysteerion kukkulalle. Voisiko hän vastaisuudessa hengittää, jollei hän voisi pitää siitä kiinni? Miten hän voisi kestää kirottua olemassaoloa, sitten kun hänet jälleen olisi syösty pois sisimmän taivaansa ihastuttavista nautinnoista? Nautinnon yliluonnollisessa huumassa nuorukainen tunsi vihlovan tuskaisesti kaiken katoavaisuuden, omistamisen nautinnossa menettämisen tuskan. Hänestä tuntui kuin hänen olisi pitänyt juoda pikarillinen suloista viiniä ja sammuttaa yhtä suloinen jano; mutta pikari ei koskaan tyhjentynyt, eikä jano siitä huolimatta sammunut. Eikä juoja halunnutkaan suloisen janonsa sammuvan eikä pikarin tyhjentyvän; kuitenkin hän imi siitä himokkaan vimman vallassa, ja häntä kiusasi se, ettei hän milloinkaan päässyt pohjaan saakka.

Puron kohinan ympäröimänä, siihen vaipuneena, kiiltomatojen tanssin piirittämänä he kaksi lepäsivät kahisevalla lehvävuoteella tähtien pilkistellessä majan katon lävitse. Francesco oli vavisten vallannut kaikki Agatan salaisuudet, joita hän oli ihaillut, pitäen niitä saavuttamattomina. Hän oli sukeltanut tytön valloillaan olevaan tukkaan, hänen huulensa olivat imeytyneet tytön huuliin. Mutta heti oli hänen silmänsä vallannut kateus hänen suutansa kohtaan, joka oli piilottanut tytön suloisen suun näkyvistä. Ja yhä käsittämättömämpinä, yhä hehkuvampina, yhä huumaavampina kumpusivat Agatan nuoren ruumiin salaiset autuuden lähteet. Se, mitä Francesco ei ollut uskaltanut toivoakaan saavansa omakseen sen kuumina öinä väikkyessä hänen mielessään, ei ollut mitään verrattuna siihen, minkä rajaton omistaja hän nyt oli.

Ja hekumoidessaan hän yhä uudelleen alkoi epäillä. Täyttymyksen yletön runsaus sai hänet kyltymättömänä yhä uudelleen varmistautumaan omaisuudestaan. Ensimmäistä kertaa hänen sormensa, hänen vavahtelevat kätensä ja kämmenensä, käsivartensa, rintansa ja lanteensa tunnustelivat naista. Ja Agata oli hänestä enemmän kuin nainen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi jälleen löytänyt jotakin, minkä hän oli kadottanut, menettänyt, jota ilman hän oli ollut rampa ja minkä kanssa hän nyt oli liittynyt samaksi kokonaisuudeksi. Oliko hän milloinkaan ollut erossa näistä huulista, näistä hiuksista, näistä rinnoista ja käsivarsista? Siinä oli jumalatar, ei nainen. Eikä se yleensä ollut mitään itsessään; hän kaivautui maailman ytimeen, painoi korvansa neitseellisten rintojen alle ja kuuli, autuaallisesti väristen, maailman sydämen sykkivän.

Heidät valtasi se huuma, se horrostila, jossa luomisen riemut muuttuvat valppaan tuntemisen kiihkoksi ja valppaan tuntemisen kiihko muuttuu unohdushuumauksen riemuksi, jossa milloin Francesco nukahti neidon syleilyyn, milloin Agata hänen syleilyynsä. Kuinka kummallisesti ja kuinka luottavasti tuo arka, metsistynyt tyttö olikaan sopeutunut papin hyväilevään pakotukseen, kuinka alttiina ja onnellisena hän Francescoa palvelikaan! Ja kun Agata nukahti hänen käsivarsilleen, väikkyi tytön kasvoilla sama rauhallinen hymy, joka väikkyy sylilapsen kasvoilla, kun se kylläisenä sulkee silmänsä äidin sylissä painautuneena äidin rintaa vasten. Mutta Francesco katseli, ihaili ja rakasti nukkujaa. Agatan ruumista puistattivat värähdysaallot, jollaisia elämän jännittyneisyyden laukeaminen aiheuttaa. Usein hän huudahti unissaan. Mutta kun hän avasi uneksuvat luomet, näkyi aina sama hullaannuttava hymy ja sitten sama raukeaminen äärimmäisessä antaumuksessa. Joka kerta kun nuorukainen uinahti, tuntui hänestä kuin jokin voima olisi hiljaa, hiljaa irrottanut olennon, jota hän koko ruumiillaan tuntien piti syleilyssään. Mutta joka kerta seurasi tätä kadottamisen tuokiota heräämishetkellä ensiksi korkeimman, kiitollisesti aistitun sulouden tuntu: sanoin kuvaamatonta unta seurasi mitä armaimman todellisuuden autuas, valpas tunteminen.

Se se oli, paratiisinhedelmä, sen puun hedelmä, joka kasvoi keskellä puutarhaa. Francesco oli kietoutunut siihen koko ruumiineen. Se oli elämänpuun hedelmä eikä hyvän ja pahan tiedon puun hedelmä, jolla käärme oli viekoitellut Eevan. Pikemminkin se oli se, jonka _nauttiminen_ teki ihmisen Jumalan kaltaiseksi. Korkeamman, toisenlaisen autuuden saavuttamisen toivokin oli Francescossa kuollut. Ei maassa eikä taivaassa ollut hänen riemuihinsa verrattavia riemuja. Ei ollut ainoatakaan kuningasta, ei ainoatakaan jumalaa, jota tämä hekumallisessa runsaudessa kieriskelevä nuorukainen ei olisi pitänyt surkeana kerjäläisenä. Hänen puheensa oli typistynyt soperrukseksi, katkonaiseksi huohotukseksi. Hän imi Agatan avoimien huulten välistä huokuvia, huumaavia henkäyksiä. Hän suuteli hekuman kuumat kyyneleet pois tytön silmäripsistä ja poskilta. Silmät suljettuina, vain hieman niitä raotellen, he molemmat nauttivat toisistaan, katse sisään päin suunnattuna, tunteet kuumina ja kirkkaina. Mutta se kaikki oli enemmän kuin nautintoa, se oli pikemminkin jotakin sellaista, mitä ilmaisemaan ihmiskieli ei riitä.

* * * * *

Seuraavana päivänä Francesco piti aamumessun täsmällisesti. Hänen poissaoloaan ei ollut kukaan huomannut, hänen kotiintuloaan ei edes Petronillakaan. Kun hänen täytyi kiireisesti puhdistauduttuaan oitis lähteä odottavan apulaisen luokse sakaristoon ja sitten alttarille, pienen, vartoavan seurakunnan eteen, ei hän ehtinyt ajattelemaan asiaa. Ajatteleminen alkoi, sittenkun hän oli jälleen pappilassa, jälleen pienessä huoneessaan, johon taloudenhoitajatar kattoi hänelle tavanmukaisen aamiaisen. Mutta tästä ajattelusta ei heti ollut seurauksena varma selviäminen. Vanha ympäristö ja alkava päivä loivat pikemminkin koettuun elämykseen epätodellisuuden tunnun, joten se kalpeni ikään kuin menneeksi uneksi. Mutta olihan se kuitenkin tositapahtuma. Ja vaikkakin se tuntui haaveellisemmalta ja uskomattomammalta kuin mikään Francescon koskaan näkemä uni, ei hän kuitenkaan voinut väittää sitä tapahtumattomaksi. Hän oli kokenut hirvittävän lankeemuksen; sitä seikkaa ei voinut selittelemällä kiertää. Kysymys oli siitä, oliko enää yleensä mahdollista nousta tämän putoamisen, tämän kauhean syntiinlankeemuksen jälkeen. Hän oli pudonnut niin syvälle ja niin korkealta, että papin täytyi epäillä nousemisen mahdollisuutta. Ei ainoastaan kirkollisessa, vaan myös maailmallisessa mielessä tämä kauhistava lankeemus oli vailla vertaistaan. Francesco muisteli sindacoa ja sitä, miten hän oli sindacon kanssa puhellut alpilla asuvien onnettomien mahdollisesta pelastumisesta. Vasta nyt hän syvässä alennustilassaan salaisesti tunsi, kuinka voimakas papillinen ylpeys, kuinka pöyhkeä itsekylläisyys häntä silloin oli paisuttanut. Hän puri hampaansa yhteen häpeästä, mitättömän, paljastetun petkuttajan tavoin hän ihan kuin käpertyi häpeästä alastomassa avuttomuudessaan. Eikö hän vieläkin ollut pappi? Eivätkö Soanan vaimot ja neidot olleet pitäneet häntä miltei epäjumalanaan?

Entä eikö hänen ollut onnistunut kohottaa paikkakunnan kirkollista henkeä siinä määrin, että messujen kuunteleminen ja kirkossakäynti oli jälleen vakiintunut tavaksi jopa miestenkin keskuudessa? Nyt hänestä oli tullut Jumalan kavaltaja, seurakuntansa pettäjä ja kavaltaja, kirkon pettäjä, sukunsa kunnian pettäjä, oman itsensä pettäjä, jopa noiden halveksittujen, hyljeksittyjen, pahamaineisten ja surkuteltavien Scarabota-poloisten pettäjä, joiden sieluja hän oli ollut pelastavinaan, mutta jotka hän nyt vasta oli oikein kietonut kadotukseen.

Francesco ajatteli äitiään. Äiti oli ylpeä, melkeinpä miesmäinen nainen, joka hänen lapsena ollessaan oli suojellut ja johtanut häntä lujalla kädellä ja jonka taipumaton tahto oli viitoittanut myös hänen vastaisen elämänsä uran. Hän tiesi, ettei äidin kovuus häntä kohtaan ollut mitään muuta kuin hehkuvaa äidinrakkautta ja että pojan kunnian vähäisinkin tahraantuminen loukkaisi hänen ylpeyttään mitä ankarimmin — mutta pojan vakava hairahtuminen iskisi parantumattoman haavan hänen sisimpään elämäänsä. Omituista, kuinka mahdotonta oli edes ajatella tätä todella tapahtunutta, läheistä ja selvästi elettyä kokemusta äidin yhteydessä.

Francesco oli vaipunut mitä inhottavimpaan lokaan, lopullisen turmeluksen suohon. Sinne olivat jääneet hänen pappisvalansa; kristittynä, äitinsä poikana, jopa yleensä ihmisenä hän oli kärsinyt tappion. Äidin ja yleensä ihmisten mielestä, mikäli he olisivat saaneet tiedon hänen rikoksestaan, olisi hänessä jäljellä ainoastaan ihmissusi, löyhkäävä, demoninen eläin. Nuorukainen ponnahti pystyyn tuolilta, pois pöydällä lepäävän messukirjan luota, johon hän oli näön vuoksi syventynyt. Hänestä oli tuntunut kuin olisi taloa pieksänyt kivikuuro, ei sellainen kuin edellisenä päivänä, kivittämisyrityksen aikana, vaan sata, tuhat kertaa voimakkaampi, ikään kuin olisi pappila pitänyt tuhota tai ainakin muuttaa sorakasaksi ja hänet haudata sen raunioiden alle myrkyllisen rupisammakon tavoin. Hän oli kuullut kummallisia ääniä, kauhistavia kiljaisuja, vimmaisia huutoja ja tiesi, että raivoavien, kiviä väsymättömästi sinkoilevien ihmisten joukossa eivät olleet ainoastaan kaikki soanalaiset, sindaco ja sindacon puoliso, vaan myös Scarabota perheineen ja, jopa kaikkein etumaisimpana, hänen äitinsä.

Mutta jo muutamien tuntien kuluttua oli sijalle tullut tyyten toisenlaisia kuvitelmia ja mielenliikkeitä. Kaikki se, mikä oli johtunut oman sielun tarkkailusta, teon herättämästä kammosta ja synnintunnosta, tuntui nyt täysin kaikonneen. Francescoa vaivasi ennen tuntematon hätä, polttava jano. Hänen sisäinen minänsä parkui, kuten hehkuvassa aavikonhietikossa nääntyvänä kieriskelevä ihminen huutaa vettä. Ilmassa ei tuntunut olevan niitä aineksia, joita ihminen tarvitsee hengittääkseen. Pappila muuttui papille häkiksi, jonka seinien sisällä hän asteli kivistelevin polvin rauhattomana kuin petoeläin, päättäen, jollei häntä vapautettaisi, mieluummin puskea päänsä murskaksi seinään kuin jatkaa entistä elämäänsä. Miten on mahdollista elää kuolleena, hän kysyi itseltään silmäillessään ikkunasta kyläläisiä. Miten he jaksoivat ja miten he saattoivat hengittää? Miten he sietivät surkeata olemassaoloaan, kun he eivät tunteneet sitä, mistä hän oli nauttinut ja mitä hän nyt kaipasi? Ja Francesco kasvoi omissa silmissään. Hän katseli väheksyvästi paaveja, keisareita, ruhtinaita ja piispoja, kuten ihmiset katselevat muurahaisia. Jopa janossaankin, kurjuudessaan, puutteessaankin hän teki niin. Epäilemättä hän ei enää ollut elämänsä herra. Ylivoimainen lumous oli tehnyt hänet täysin tahdottomaksi ja, jollei Agataa olisi ollut, täysin elottomaksi Eroksen uhriksi, sen jumalan uhriksi, joka on vanhempi ja mahtavampi kuin Zeus ja kaikki muut jumalat.

Antiikin kirjoituksista hän oli lukenut sellaisesta lumouksesta ja tästä jumalasta ja hymyillen väheksynyt molempia. Nyt hän tunsi selvästi, että täytyi ajatella jopa nuolta ja syvää haavaa, jolla tämä jumala muinaisajan ihmisten arvelun mukaan myrkytti uhrinsa veren. Olihan hänessä sellainen haava, ja se poltti, kalvoi, kirveli, repi ja jäyti häntä. Hän tunsi kauheasti vihlovia tuskia — kunnes hän hämärän tultua lähti, sisimmässään ikäänkuin voihkien onnesta, kohti samaa pientä saarta, sitä maailmaa, jossa hän oli eilen yhtynyt rakastettuunsa ja jossa hän oli uudelleen sopinut kohtaavansa hänet.

* * * * *

Vuoripaimen Ludovico, jonka seudun asukkaat tunsivat »Soanan kerettiläisen» nimellä, vaikeni ehdittyään käsikirjoituksensa siihen kohtaan, jossa kertomus katkeaa. Vieras olisi mielellään kuullut tarinan loppuun saakka. Mutta kun hän oli kyllin avomielinen lausuakseen sen toivomuksen, ilmaisi isäntä, ettei hänen käsikirjoituksensa jatkunut pitemmälle. Hän olikin sitä mieltä, että kertomuksen sopi, jopa piti päättyä siihen. Vieras ei ollut sitä mieltä.

Miten kävi Agatan ja Francescon, Francescon ja Agatan? Pysyikö asia salassa vai saariinko se ilmi? Oliko rakastavien keskinäinen kiintymys pysyväinen vai hetkellinen? Saiko Francescon äiti tietää asiasta? Ja kuulija halusi lopuksi tietää, oliko kertomuksen pohjana tositapaus vai oliko se pelkkää kuvittelua.

»Sanoinhan jo», vastasi Ludovico hieman kalveten, »että tositapaus antoi aiheen kyhäykseeni.» Sen jälkeen hän oli vaiti pitkän tovin. »Noin kuusi vuotta takaperin», jatkoi hän sitten, »on pappi kirjaimellisesti karkoitettu alttarilta ja kirkosta kepiniskuilla ja kivenheitoilla. Kun palasin Argentiinasta Eurooppaan ja tulin tälle seudulle, kertoivat siitä joka tapauksessa minulle niin monet ihmiset, etten itse lainkaan epäile tapahtuman todenperäisyyttä. Myös sukurutsaukseen langenneet Scarabotat ovat, tosin toisennimisinä, eläneet täällä Generosolla. Agatan nimi on keksitty, valitsin sen yksinkertaisesti tuon Sant’ Agatan pikku kappelin mukaan, jonka kohdalla, kuten näette, ruskeat kalasääsket vieläkin leijailevat. Mutta Scarabota-parilla on todellakin muiden synninhedelmien muassa ollut täysikasvuinen tytär, ja papin on syytetty olleen luvattomassa yhteydessä hänen kanssaan. Pappi ei ole, kuten kerrotaan, väittänyt sitä valheeksi eikä myöskään osoittanut vähäisintäkään katumusta, ja paavin väitetään sen vuoksi erottaneen hänet seurakunnan yhteydestä. Scarabota-poloisten täytyi poistua tältä seudulta. He kuuluvat — vanhemmat, eivät lapset — kuolleen Riossa keltakuumeeseen.»

Viini sekä paikan, hetken, seuran ja erityisesti luetun tarinan ynnä kaikenlaisten siihen liittyvien mystillisten seikkojen kuulijassa aiheuttama kiihtymys tekivät hänet edelleenkin tungettelevaksi. Hän tiedusti vieläkin Francescon ja Agatan kohtaloa. Siitä ei paimen osannut sanoa mitään. »He kuuluvat vain pitkän ajan olleen seudun pahennuksena, koska he häpäisivät kaikkialla hajallaan olevia, yksinäisiä pyhäkköjä käyttämällä niitä rikollisen himonsa suojapaikkoina.» Nämä sanat lausuttuaan erakko purskahti perin välittömään, kauan hillittömästi raikuvaan, äänekkääseen ja vapaaseen nauruun.