Part 7

Mutta Francesco, joka näiden sanojen jälkeen oli kiskoutunut irti ja taaksensa katsahtamatta laskeutunut vuorenrinnettä alaspäin, päätti seuraavana päivänä vietettyään surkean, valvotun yön mennä itsekin ripille. Kun hän salaillen oli kertonut tunnonvaivoistaan läheisen pienen, Arogno-nimisen vuoristokaupungin nuuskaavalle ylipapille, annettiin hänelle auliisti synninpäästö. Oli itsestään selvää, että perkele koetti vastustaa nuoren papin yrittäessä johtaa harhaantuneita sieluja takaisin kirkon helmaan, erittäinkin kun nainen oli aina miehelle läheisin tilaisuus synnintekoon. Kun Francesco oli sitten syönyt ylipapin seurassa pappilassa aamiaista ja avonaisen ikkunan ääressä, oli vienon tuulen, auringonpaisteen ja lintujen laulun viehättäminä puheltu paljon inhimillisten ja kirkollisten asiain usein ilmenevästä ristiriidasta, antautui Francesco sen pettävän luulon valtaan, että hän poistuisi sieltä sydän keventyneenä.

Tätä muutosta olivat kaiketi osaltaan edistäneet myös muutamat lasit sitä väkevää, tumman punervaa viiniä, jota Arognon talonpojat pusersivat ja jota papilla oli muutamia sammiollisia. Opastipa pappi vielä lopuksi aterian jälkeen papin ja rippilapsensa valtavien, kaunislehväisten kastanjoiden suojassa olevaan kellariholviin, jossa tätä rikkautta säilytettiin lankkujen varassa, koska hänen tapansa oli tähän aikaan täyttää mukaanottamansa, punotussa korissa oleva pullo päivän vastaisia tarpeita varten.

Mutta tuskin oli Francesco sanonut rippi-isälleen jäähyväiset kallioholvin raudoitetun oven edustalla leviävällä kukkaisella, tuulen hivelemällä niityllä, tuskin oli hänen reippaasti astellessaan ja tien kääntyessä kumpuinen, puiden ja pensaiden peittämä maakaistale jäänyt heidän väliinsä, kun hän jo tunsi selittämätöntä vastenmielisyyttä virkaveljensä lohdutusta ja koko hänen seurassaan kulutettua aikaa kohtaan.

Tämä likainen talonpoika, jonka lopen kuluneesta kauhtanasta ja hikisistä alusvaatteista levisi inhottavaa löyhkää, jonka hilseinen pää ja pinttyneen lian peittämät, karkeat kädet todistivat, ettei hän lainkaan tuntenut saippuaa, tuntui hänestä pikemminkin elukalta, pölkkymäiseltä törkiöltä kuin Jumalan palvelijalta. Hengenmiehet olivat pyhitettyjä henkilöitä, hän sanoi itsekseen, kuten kirkko opettaa, ja vihkimyksessään he saavat yliluonnollisen arvon ja vallan, joten enkelitkin heille kumartavat. Tätä ei voinut pitää muuna kuin kaiken sen pilakuvana. Mikä häväistys, että papin kaikkivalta oli pantu moisiin moukankäsiin. Täytyihän Jumalankin taipua sen kaikkivallan mukaan, ja sanat: »Hoc est enim meum corpus» pakottivat vastustamattomasti hänet laskeutumaan messualttarille.

Francesco vihasi, jopa halveksi tuota toista pappia. Sitten hän taas tunsi syvää pahoittelua. Mutta vihdoin hänestä tuntui siltä kuin olisi löyhkäävä, inhottava, saastainen saatana pukeutunut papin hahmoon. Ja hän ajatteli sellaisia synnytyksiä, joita aiheuttamassa oli ollut incubus tai succubus.

Francescoa itseään hämmästyttivät nämä hänen mielenliikkeensä ja hänen ajatustensa juoksu. Ulkoasuaan lukuunottamatta hänen isäntänsä ja rippi-isänsä oli tuskin antanut sellaiseen aihetta, sillä hänen puhelunsa oli pöydässäkin ollut läpikotaisin säädyllisyyden hengen mukaista. Mutta Francesco leijaili taas jo sellaisessa ylevyyden tunnossa, oli hengittävinään sellaista taivaallista puhtautta, että jokapäiväinen tähän pyhyyteen verrattuna näytti hänestä olevan kahleilla kytketty kadotuksen ovenpieleen.

Oli tullut se päivä, jona Francesco odotti alppilaitumen synnintekijätärtä ensimmäistä kertaa Soanan pappilaan. Hän oli käskenyt tytön vetää lähelle kirkonovea kiinnitettyä kellonripaa, jolla hänet voitiin kutsua rippituoliin. Mutta keskipäivän aika alkoi olla käsissä, eikä kello liikahtanut, samalla kun hän kouluhuoneessa opetti joitakuita keskenkasvuisia tyttöjä ja poikia, käyden yhä hajamielisemmäksi. Vesiputouksen kohina kantautui avoimesta ikkunasta sisälle, milloin paisuen, milloin hiljentyen, ja papin kiihtymys kasvoi joka kerta kohinan kiihtyessä. Silloin häntä huoletti se, kuulisiko hän ehkä kellon kilinän. Lapsia oudostutti hänen rauhattomuutensa, hänen hajamielisyytensä. Ainakin tytöt, joiden maalliset sekä taivaalliset ajatukset haaveellisesti pyörivät nuoren papin ympärillä, huomasivat, ettei hän ollut sieluineen asiassa eikä siis heidän luonansa. Kun syvä vaisto liitti heidät hänen nuorekkaan olemuksensa mielenliikkeisiin, tunsivat he jopa sen jännityksenkin, joka sitä sillä hetkellä vallitsi.

Vähäistä ennen kello kahdentoista lyöntiä alkoi kuulua äänten sorinaa torilta, jonka keväisesti versovien, auringonpaisteen valaisemien kastanjanlatvojen alla oli siihen saakka ollut hiljaista. Pappilaa lähestyi ihmisjoukko. Kuului miesten rauhallisempia kurkkuääniä, jotka kuulostivat esteleviltä. Mutta äkkiä ne hukkuivat naisäänisten sanojen, kiljaisujen, sadatusten ja vastalauseiden hillittömään tulvaan ja häipyivät kuulumattomiksi. Sitten syntyi pelokas hiljaisuus. Äkkiä kantautui papin korviin kumeita kolahduksia, joiden syy oli ensi silmänräpäyksessä käsittämätön. Oli toukokuu, mutta kuitenkin kuulosti samanlaiselta kuin olisi kastanjapuu syksyllä tuulenpuuskan pudistamana ravistanut yhdellä kertaa maahan joukoittain hedelmiään. Kovat kastanjat kopsahtavat tipahtaessaan maan pinnalle.

Francesco kumartui katsomaan ikkunasta.

Kauhukseen hän näki, mitä torilla oli tekeillä. Hän säikähti, tyrmistyi niin pahasti, että vasta epätoivoisen itsepintaisesti soitetun rippikellon korviasärkevä, kimeä kilinä palautti hänet tajuihinsa. Ja kiireisesti hän sitten riensi kirkkoon ja sen ovelle sekä tempaisi rippilapsen, joka oli Agata, kellon rivasta kirkkoon. Sitten hän astui oven edustalle.

Asia oli selvä: hyljeksityn saapuminen paikkakunnalle oli huomattu, ja oli käynyt, kuten sellaisessa tapauksessa tavallisesti kävi. Oli koetettu kivittämällä karkottaa hänet ihmisten asuinsijoilta, kuten olisi tehty jokaiselle syyhyiselle koiralle tai sudelle. Pian oli lapsia ja lapsien äitejä liittynyt ahdistamaan seurakunnasta hylättyä, kirousta tuovaa olentoa sallimatta kauniin tytön hahmon millään tavoin sekoittaa sitä varmaa olettamusta, että heidän viskaamansa kivet olivat suunnatut vaaralliseen eläimeen, hirviöön, joka levitti ruttoa ja turmiota. Mutta varmana papin suojeluksesta Agata ei ollut sallinut heidän estää häntä pääsemästä päämääräänsä. Niin oli päättäväinen tyttö ahdistettuna ja vainottuna saapunut kirkon ovelle, johon vielä osui muutamia lapsenkäsien viskaamia kiviä.

Papin ei tarvinnut rangaistussaarnalla palauttaa kiihtyneitä seurakuntalaisia järkiinsä; he katosivat heti hänet nähtyään.

Kirkossa Francesco oli viittauksella kehottanut huohottavaa, äänetöntä vainottua lähtemään sieltä kanssansa pappilaan. Myös hän oli kiihtynyt, ja niinpä he molemmat kuulivat toistensa hengittävän sysäyksittäin.

Pappilan kapeassa porraskäytävässä, valkeiksi kalkittujen seinien välissä, seisoi hätääntynyt, nyt jo kuitenkin vähän rauhoittunut taloudenhoitajatar ottaakseen vastaan vainotun. Hänestä huomasi, että hän oli valmis auttamaan, jos apu olisi jollakin tavoin tarpeen. Vasta tämän vanhan rouvan nähtyään tuntui Agata heräävän tajuamaan silloisen tilansa nöyryyttävän puolen. Vuoroin nauravana, vuoroin kiukkuisena hän purki suustansa voimakkaita sadatuksia ja antoi siten papille tilaisuuden ensi kerran kuulla hänen ääntänsä, joka kuulosti Francescosta täyteläiseltä, sointuvalta ja sankarilliselta. Hän ei tiennyt, minkä tähden häntä vainottiin. Soanan pikkukaupunki tuntui hänestä melkein kuin ampiaispesältä tai muurahaiskeolta. Niin vimmastunut ja suuttunut kuin hän olikin, ei hänen mieleensä kuitenkaan johtunut miettiä tämän niin vaarallisen ilkivallan syitä. Hänhän tunsi tämän asiaintilan jo lapsuudestaan saakka ja piti sitä vain luonnollisena. Mutta puolustaudutaanhan myös ampiaisia ja muurahaisia vastaan. Joskin ahdistajamme saattavat olla eläimiä, kiihdyttävät ne meidät milloin vihaan tai raivoon, milloin epätoivoon, ja sen mukaisesti me puramme mieltämme uhkauksilla, kyynelillä tai mitä syvimmän halveksumisen ilmauksilla. Niin teki myös Agata, samalla kun taloudenhoitajatar nyt nyki hänen surkean repaleista asuaan kuntoon ja samalla kun hän itse laittoi kokoon hämmästyttävän tuuheana aaltoilevaa, ruosteenväristä okrankeltaiseen vivahtelevaa tukkaansa, joka oli hänen kiireesti juostessaan hajonnut valloilleen.

Tällä hetkellä Francesco kärsi pahemmin kuin milloinkaan intohimonsa puristuksessa. Vuoristoerämaassa villin, ihanan hedelmän tavoin kypsyneen naisen läheisyys, hänen tulistuneesta ruumiistaan säteilevä, huumaava hehku, se seikka, että tuo siihen saakka etäinen, saavuttamaton olento oli nyt Francescon oman pienen asunnon seinien sisällä, kaikki se aiheutti sen, että papin täytyi puristaa kätensä nyrkkiin, jännittää lihaksiaan, purra hampaitaan vastakkain, pysyäkseen kunnollisesti edes sellaisessakaan mielentilassa, jossa hänen aivonsa sekuntimääriksi täydelleen sumenivat. Milloin ne kirkastuivat, myllersi hänen mielessään suunnaton, sekava joukko kuvia, ajatuksia ja tunteita: maisemia, ihmisiä, perin kaukaisia muistoja, perhe-elämään ja ammattiin liittyviä, elämän entisiä, eloisia tuokiota yhtyi nykyisyyden kuvitelmiin. Ja ikäänkuin niistä sukeutuen pisti suloisena ja hirvittävänä näkyviin väistämätön tulevaisuus, johon hän tiesi ehdottomasti joutuvansa. Tämän sielussa vilisevän, sekasortoisen kuvarykelmän yläpuolella värähteli ajatuksia, lukemattomia, rauhattomia, mutta voimattomia. Tietoinen tahto, tunnusti Francesco, oli hänen sielussaan syösty valtaistuimeltaan, ja nyt vallitsi toinen tahto, jota ei käynyt vastustaminen. Kauhistuneena nuori mies myönsi joutuneensa sen armoille. Tämä mielentila muistutti riivausta. Mutta kun hänet valtasi kuolemansyntinä pidettävään rikokseen vievän, välttämättömän lankeemuksen aiheuttama sielunhätä, olisi hän samalla saattanut alkaa kiljua mitä hillittömimmästä riemusta. Hänen nälkäinen katseensa näki, tuottaen ennentuntematonta, ihmeellistä kyllyyttä. Vielä enemmän: nälkä oli tässä kylläisyyttä, kylläisyys nälkää. Hänen päähänsä välähti se kirottu ajatus, että yksin tässä oli hänen katoamaton, jumalainen ruokansa, jolla sakramentti taivaallisesti ruokkii uskovaisten kristittyjen sieluja. Hänen tunteensa olivat samanlaiset kuin epäjumalanpalvojan. Hänestä hänen ligornettolainen setänsä oli huono kuvanveistäjä. Minkä tähden hän ei ollut mieluummin maalannut? Kenties hänestä itsestään voisi vielä tulla maalari. Hän ajatteli Bernardino Luinia ja hänen suurta tauluaan läheisen Luganon vanhassa luostarikirkossa ja hänen siveltimensä siellä luomia ihania, vaaleaverisiä, pyhiä naisia. Mutta eiväthän ne olleet mitään verrattuina tähän kuumaan, perin eloisaan todellisuusolentoon.

Francesco ei nyt heti tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt aluksi tehdä. Varoittava tunne sai hänet ensiksi pakenemaan tytön läheisyydestä. Monet syyt, jotka kaikki eivät olleet yhtä puhtaat, kehottivat häntä heti lähtemään sindacon puheille ilmoittamaan hänelle tapahtumasta, ennen kuin muut ennättäisivät sen tehdä. Sindaco kuunteli häntä rauhallisesti — Francesco oli onneksi tavannut hänet kotosalla! — ja omaksui asiassa papin kannan. Oli vain kristityn ja kelpo katolilaisen velvollisuus olla sallimatta vuorenrinteen kunnottoman elämän ilman muuta jatkua ja huolehtia noista syntiin ja häpeään kietoutuneista, pahamaineisista ihmisistä. Kyläläisiin ja heidän käyttäytymiseensä nähden taas hän lupasi ryhtyä ankariin toimenpiteisiin.

Nuoren papin poistuttua lausui sindacon sievä vaimo, jolla oli hiljainen, vähäpuheinen tapa suhtautua asioihin:

»Tämä nuori pappi saattaisi hyvinkin kohota kardinaaliksi, jopa paaviksi asti. Luultavasti hän vaivaa itseään paastolla, rukouksella ja yövalvonnalla. Mutta perkele väijyy juuri pyhimpiä ihmisiä, käyttäen helvetillisiä taitojaan ja mitä viekkaimpia juonia ja houkutuksia. Jospa tämä nuori mies olisi Jumalan avulla aina varuillaan niitä vastaan!»

Useat himokkaat ja myös kiukkuiset naisenkatseet seurasivat Francescoa, kun hän palasi pappilaan, kävellen mahdollisimman hätäilemättömästi. Tiedettiin, missä hän oli ollut, ja oli päätetty, ettei alistuttaisi ottamaan Soanan saastaa samaan joukkoon muutoin kuin väkivallan pakotuksesta. Ryhdikkäästi kävelevät neidot, jotka kantoivat polttopuita päälaellaan ja kohtasivat hänet torilla lähellä sarkofagia, tervehtivät häntä tosin nöyrästi, mutta näyttivät senjälkeen kopeilta. Francesco käveli tietänsä ikäänkuin kuumeessa. Hän kuuli lintujen sirkutuksen, vesiputouksen vuoroin paisuvan, vuoroin vaimenevan kohinan, mutta hänestä tuntui kuin hänen jalkansa eivät olisi olleet maassa, vaan kuin hän olisi ohjaamattomasti ajautunut eteenpäin äänien ja kuvien pyörteessä. Äkkiä hän huomasi olevansa kirkkonsa sakaristossa, sitten pääkuorissa alttarin edessä rukoilemassa neitsyt Marialta apua sisäisissä myrskyissään.

Mutta hänen rukouksensa eivät olleet lausutut siinä mielessä, että neitsyt Marian pitäisi vapauttaa hänet Agatasta. Sellainen toivomus ei olisi saanut tukea hänen sielustaan. Ne olivat pikemminkin armon kerjäämistä. Jumalan äidin piti ymmärtää, antaa anteeksi ja jos mahdollista hyväksyä. Äkkiä Francesco keskeytti rukouksensa ja käännähti pois alttarilta, kun hänen mieleensä sattumalta välähti se ajatus, että Agata oli saattanut lähteä pois. Hän tapasi tytön kuitenkin vielä pappilassa, ja Petronilla oli hänen seuranaan.

»Olen selvittänyt koko asian», virkkoi Francesco. »Tie kirkkoon ja papin luokse on jokaiselle avoin. Luota minuun; äskeinen ei enää uudistu.» Hänet valtasi lujuus ja varmuus, ikään kuin hän olisi nyt jälleen ollut oikealla tiellä ja hyvällä pohjalla. Petronilla lähetettiin viemään tärkeätä kirkollista asiakirjaa naapuripappilaan. Matkaa ei valitettavasti voinut siirtää tuonnemmaksi. Muuten taloudenhoitajattaren sopi selostaa tapaus kirkkoherralle. »Jos kohtaat ihmisiä, niin kerro heille», korosti Francesco vielä kerran, »että alppilaitumen Agata on luonani täällä pappilassa ja että minä opetan hänelle uskontomme, pyhän uskomme oppeja. Jos he tulevat sitä estämään, he saavat päällensä ikuisen kadotuksen rangaistuksen. Tulkoot he vain koolle kirkon edustalle pidelläkseen pahoin uskonsisartaan. Heidän kivensä eivät osu häneen, vaan minuun. Illan hämärtäessä saatan hänet vaikkapa alpille saakka.»

Taloudenhoitajattaren poistuttua alkoi pitkähkö hiljaisuus. Tyttö oli pannut kädet syliinsä ja istui edelleenkin samalla, hauraannäköisellä tuolilla, jonka Petronilla oli häntä varten siirtänyt valkeaksi kalkitun seinän viereen. Agatan silmät säpsähtelivät vielä, ja niistä leimahteli kärsityn loukkauksen tähden suuttumuksen ja salaisen vimman salamoita, mutta hänen täyteläisille madonnankasvoilleen oli yhä selvemmin levinnyt avuttomuuden ilme, kunnes vihdoin hiljainen, vuolas kyynelvirta kostutti hänen poskiaan. Francesco oli tällä välin seisonut selin häneen ja silmäillyt ulos avoimesta ikkunasta. Samalla kun hän salli katseensa lipua Soanan-laakson jättimäisillä kallioseinämillä, kohtalokkaalta alppilaitumelta järven rantaan saakka ja rehevältä viiniköynnöspengermältä kantautui yksinäisen, sulavan pojanäänen laulua, joka sekaantui vesiputouksen alituiseen kohinaan, täytyi hänen uskoa, että hänen ylimaailmallisen toiveensa toteutuminen nyt tosiaankin oli käsillä. Olisiko Agata vielä saapuvilla, kun hän kääntyisi? Ja jos Agata olisi paikalla, niin mitä hänen käännyttyään tapahtuisi? Eikö tämän kääntymisen täytyisi olla ratkaiseva koko hänen maalliseen olemassaoloonsa nähden, jopa vieläkin kauemmaksi?

Nämä kysymykset ja epäilykset saivat papin mahdollisimman kauan pysymään samassa asennossa, jotta hän voisi ennen ratkaisua vielä kerran käydä oikeutta tai ainakin neuvotella itsensä kanssa. Kysymyksessä olivat tällöin sekunnit eivätkä minuutit; mutta niinä sekunteina ei hänen mieleensä selvästi kuvastunut ainoastaan se, miten hän oli sekaantunut tähän juttuun, Luchino Scarabotan ensimmäisestä käynnistä alkaen, vaan myös hänen koko tietoinen elämänsä. Niinä sekunteina levisi koko viimeisen tuomion valtava näky, jossa olivat Isä, Poika ja Pyhä Henki, taivaalle, Generoson harjan yläpuolelle, ja kuului kauhistavaa pasuunantoitotusta. Toinen jalka Generoson laella, toinen järven toisella puolella kohoavalla kukkulalla, vasemmassa kädessä vaaka, oikeassa paljastettu miekka, seisoi arkkienkeli Mikael pelottavan uhkaavana, samalla kun inhottava, sarvipäinen ja kaviojalkainen saatana oli sijoittunut Soanan alpin taakse. Mutta mihin papin katse harhaantuikin, seisoi melkein kaikkialla mustiin puettu, mustahuntuinen nainen, joka ei ollut kukaan muu kuin hänen epätoivoinen äitinsä.

Francesco ummisti silmänsä ja puristi sitten molemmin käsin ohimoitaan. Käännyttyään sitten hitaasti ympäri hän katsoi kasvoillaan kauhuinen ilme pitkään tyttöä, joka kylpi kyynelissä ja jonka purppurainen suu vavahteli tuskaisesti. Agata säikähti. Francescon kasvot olivat vääntyneet, ikään kuin kuoleman sormi olisi niitä hipaissut. Sanaakaan lausumatta hän hoippui tytön luokse. Ja ikään kuin häntä selittämättömästi kietovan voiman nujertamana hän päästi korahduksen, joka samalla oli armonanojan hurja, elämänkiihkoinen ähkäisy, vaipui murtuneena Agatan eteen polvilleen ja väänteli ristissä olevia käsiään, ojentaen niitä häntä kohti.

Francesco ei ehkä olisi vielä pitkään aikaan siinä määrin sortunut intohimonsa valtaan, jollei kyläläisten rikollinen menettely Agataa kohtaan olisi herättänyt hänessä nimetöntä, kuumaa, inhimillistä myötätuntoa. Hän käsitti, mikä tätä olentoa, jolle Jumala oli suonut Afroditen kauneuden, varmasti odottaisi vastaisessa elämässä ja maailman keskuudessa, jollei hänellä olisi suojelijaa. Hänet, Francescon, olivat olosuhteet tänään tehneet hänen suojelijakseen, joka kenties oli pelastanut hänet kuolemasta kivitettynä. Hän oli siten saanut mieskohtaisen oikeuden tyttöön. Se ajatus ei ollut hänen mielessään selvänä, mutta vaikutti kuitenkin hänen toimintaansa; itsetiedottomasti hän raivasi tieltänsä kaikenlaiset esteet, arkailun ja pelokkuuden. Eikä hän hengessään nähnyt minkäänlaista mahdollisuutta lakata enää tukemasta tätä vainottua tyttöä. Hän seisoi Agatan rinnalla, vaikkapa maailma ja Jumala olisivat vastassa. Tällaisia mietteitä, tällaisia virtauksia liittyi, kuten sanottu, odottamattomasti intohimon puroon, ja niinpä se tulvi yli äyräittensä.

Ennen kaikkea ei hänen menettelynsä toistaiseksi kuitenkaan ollut poikkeamista oikealta tieltä eikä johtunut siitä, että hän olisi päättänyt tehdä syntiä; se oli vain voimattomuutta, avuttomuutta. Minkä tähden hän teki niinkuin teki, sitä hän ei olisi osannut sanoa. Tosiasiallisesti hän ei oikeastaan tehnyt mitään. Hänelle vain tapahtui jotakin. Ja Agata, jonka nyt olisi oikeastaan pitänyt säikähtyä, ei säikähtynyt, vaan näytti unohtaneen, että Francesco oli vieras ihminen ja pappi. Francesco tuntui äkkiä tulleen hänen veljekseen. Ja samalla kun hänen itkunsa kiihtyi voihkimiseksi, ei hän ainoastaan sallinut Francescon, jota nyt myös puistatti kyyneletön voihkiminen, ikään kuin lohduttaakseen syleillä häntä, vaan myös taivutti kyyneltyneet kasvonsa alaspäin ja painoi ne papin rintaa vasten.

Nyt hänestä oli tullut lapsi ja Francescosta isä, sikäli että viimeksi mainittu koetti rauhoittaa hänen tuskaansa. Mutta Francesco ei ollut koskaan tuntenut naisen ruumista niin likellä itseään, ja hänen hyväilynsä, hänen hellyydenosoituksensa muuttuivat pian enemmän kuin isällisiksi. Tosin hän selvästi oivalsi, että tytön voihkinassa ja valittelussa piili eräänlainen tunnustus. Tyttö tiesi, sen Francesco käsitti, kuinka inhottavaa rakkautta hän sai kiittää olemassaolostaan, ja kärsi senvuoksi samanlaista tuskaa. Hän kantoi tytön kanssa tämän hätää ja vaivoja. Niin heidän sielunsa olivat liittyneet toisiinsa. Mutta pian hän kohotti Agatan suloiset madonnankasvot puoleensa, tarttuen hänen kaulaansa, vetäen häntä likemmäksi ja taivuttaen oikealla kädellään valkeata otsaa taaksepäin. Silmäiltyään sitten kauan himokkaasti tällä tavoin vangitsemaansa tyttöä, katseessaan mielettömyyden tulta, hän äkkiä kuin haukka sujautti huulensa toisen kuumalle, kyynelistä suolaiselle suulle ja viipyi erottamattomasti sulautuneena hänessä. — Kun maallista aikaa oli kulunut muutamia silmänräpäyksiä ja huumaavaa autuutta oli kestänyt iäisyyden mittaisia ajanjaksoja, vetäytyi Francesco äkkiä irti ja asettui tanakasti seisomaan molempien jalkojensa varaan; hänen huulillaan tuntui veren maku, ja hän sanoi: »Tule! Et voi mennä kotiin yksin ilman suojelijaa, minä saatan sinua.»

Sekava taivas kaartui alppimaiseman yllä Francescon ja Agatan hiipiessä pappilasta. He poikkesivat niittypolulle, jota pitkin he kapusivat alaspäin silkkiäispuiden välitse ja viiniköynnösten alitse pengermältä pengermälle kenenkään näkemättä. Francesco tiesi varsin hyvin, mitä hän oli jättänyt taaksensa, mitkä rajat hän oli sivuuttanut, mutta katumusta hän ei voinut tuntea. Hän oli muuttunut, kohonnut, vapautunut. Yö oli helteinen. Lombardian tasangolla näytti liikkuvan rajusäitä, joiden kaukaiset salamat säihkyivät viuhkamaisina vuorien jättiläishahmojen takaa. Pappilan ikkunoiden alla kasvavan, valtavan ison heisipuupensaikon tuoksuja kantautui sieltä ohitse juoksevan, solisevan lähdepuron veden mukana, ja niihin sekaantui vilpoisia ja lämpimiä tuulahduksia. Huumaantuneet matkakumppanukset eivät puhelleet. Francesco tuki tyttöä joka kerta, kun he hämärässä kapusivat muurin ylitse alemmalle pengermälle, sieppasipa hänet syliinsäkin, jolloin heidän sydämensä sykkivät vastakkain ja hänen janoinen suunsa imeytyi Agatan huuliin. He eivät tienneet, mihin he oikein halusivat, sillä Savaglian syvästä rotkosta ei ollut alpille vievää tietä. Mutta siitä he olivat yksimieliset, että heidän tuli varoa nousemasta sinne kylän lävitse. Mutta kysymys ei ollutkaan siitä, että heidän olisi pitänyt saavuttaa jokin ulkoinen, jokin kaukainen päämäärä, vaan siitä, että heidän tuli nauttia läheisestä, saavutetusta onnesta.