Part 6

Luonto puhui hänelle edelleenkin avoimesti, kuten hän oli ensi kerran tuntenut sen puhuvan kiivetessään Sant’ Agatan laella olevaan pieneen pyhäkköön. Jokainen ruohonkorsi, jokainen kukka, jokainen puu, jokainen viiniköynnöksen tai muratinlehti olivat vain sanoja olevaisen perustuksesta sointuvassa puheessa, joka syvimmässäkin hiljaisuudessa kuului valtavan kohisevana. Ei milloinkaan ollut mikään soitto sillä tavoin tunkeutunut koko hänen olemukseensa ja, niin kuin hänestä tuntui, täyttänyt häntä pyhällä hengellä.

Francesco oli menettänyt syvän, rauhallisen yöunensa. Hänet tavoittanut salaperäinen herätyshuuto tuntui, jos niin voi sanoa, surmanneen kuoleman ja karkottaneen sen veljen, unen. Kaikki nämä tulvivaa elämää sykkivät luomisenyöt olivat Francescon nuorelle ruumiille pyhää ilmestysaikaa, jopa siinä määrin, että hän monesti oli tuntevinaan viimeisen hunnun putoavan jumaluuden salaisuuden edestä. Usein kun hän heräsi kiihkeistä, miltei valvetilaa muistuttavista unista ja hänen aistinsa valveutuivat, kun Soanan putous kohisi ulkona kahta äänekkäämmin kuin päivällä, kuu kamppaili valtavien rotkojen pimentoja vastaan ja jättimäisinä vyöryvät pilvet synkistivät Generoson ylimpiä huippuja, vapisi Francescon ruumis rukouksesta, hartaammasta kuin koskaan ennen, samalla tavoin kuin janoinen puu, jonka latvaa kevätsade kostuttaa, värähtelee tuulessa. Sellaisessa tilassa hän painiskeli Jumalan kanssa, vaatien Jumalaa selvittämään hänelle pyhän luomisihmeen, viemään hänet elämän palavaan ytimeen, tähän kaikkein pyhimpään, sisimpään, josta voima tunkeutuu kaikkeen olevaiseen. Hän puheli: »Sieltä, oi, kaikkivaltias Jumala, loistaa voimakkain valosi, tästä ehtymättöminä tuliaaltoina kuohuvasta ytimestä leviää kaikki olemassaolon hurma ja syvimmän riemun salaperäinen olemus. Älä laske eteeni valmista luomakuntaa, oi Jumala, vaan ota minut luomistyöhösi mukaan! Salli minun ottaa osaa keskeytymättömään luomistyöhösi, sillä ainoastaan siten, enkä mitenkään muutoin, saatan päästä osalliseksi myös paratiisistasi.» Vilvoittaakseen jäseniensä poltetta virui Francesco riisuutuneena huoneessaan, jonka ikkunat olivat levälleen avattuina, ja salli yöilman hivellä ruumistaan. Silloin hänestä näytti kuin synkkä rajuilma olisi levännyt Generoson jättimäisellä kallioharjalla, kuten suunnaton sonni sieraimiensa pärskyessä lepää hiehon selässä, möyryää, sinkoaa säihkyviä salamoita tummasti hehkuvista silmistään ja kupeet huohottaen suorittaa hedelmällisyyden siittämistehtävää.

Tällaiset kuvitelmat olivat läpeensä pakanallisia, ja pappi tiesi sen, nyt silti tulematta siitä levottomaksi. Hän oli vajonnut jo ihan liian syvälle pakottavien keväisten voimien kaikkialliseen huumaukseen. Tainnuttava huuru, jota hän hengitti itseensä, rikkoi hänen ahtaan persoonallisuutensa rajat ja laajensi häntä ulospäin. Kaikkialla syntyi jumalia ennen niin kuolleessa luonnossa. Ja myös Francescon sielun syvyydet avautuivat ja lähettivät hänen tajuntaansa kuvia sellaisista seikoista, jotka lepäsivät vuosimiljoonien kuiluissa.

Eräänä yönä hän puolittain valveilla ollessaan näki painostavan ja omalla tavallaan hirvittävän unen, joka vaivutti hänet hätääntyneeseen rukoukseen. Samalla hän joutui sellaisen mysteerion todistajaksi, josta huokui kammottavaa outoutta ja joka samalla merkitsi vihkiytymistä ikivanhan, vastustamattoman mahdin salaisuuksiin. Jossakin piilossa Monte Generoson kallioilla näytti olevan luostareita, joista päästiin vaarallisia portaita ja kalliolaskelmia myöten alaspäin luoksepääsemättömiin onkaloihin. Näitä kallioportaita pitkin kapusi juhlallisena kulkueena peräkkäin ruskeisiin kaapuihin puettuja, partaisia miehiä ja vanhuksia, joiden liikkeiden raukeus ja kasvojen elottomuus tekivät kaamean vaikutuksen ja jotka näyttivät olevan tuomitut suorittamaan hirvittävää jumalanpalvelusmenoa. Nämä melkein jättiläiskokoiset ja villinnäköiset hahmot olivat ahdistavasti kunnioitusta herättäviä. He tulivat ylhäältä päin ryhdikkäinä, ja heidän valtavan hoitamattomissa, takkuisissa päissänsä olivat hiukset ja partakarvat sotkeutuneet yhteen. Ja näiden säälittömän ja eläimellisen jumalanpalveluksen suorittajien jäljessä seurasi naisia, joiden verhona olivat ainoastaan heidän komeat, aaltomaiset hiuksensa, jotka muistuttivat paksuja, kullanvärisiä ja mustia vaippoja. Samalla kun pelottavan voiman ies piti sanattomina laskeutuvia unierakkoja jäykkinä ja tunnottomina, kuvastui naisista nöyrää alistumista, ikäänkuin he olisivat olleet kauhealle epäjumalalle vapaaehtoisesti tarjoutuvia uhreja. Munkkien silmistä hehkui hiljaista, tunnotonta raivoa, ikäänkuin heitä olisi purrut vesikauhuinen eläin valaen heidän vereensä hulluutta, jonka vimmainen purkaus oli tulossa. Naisten otsalta ja hartaan hurskaasti alaspäin luoduista silmäripsistä kuvastui ylevää juhlallisuutta.

Vihdoin olivat Generoson erakot elävien epäjumalien tavoin yksitellen sijoittuneet kallioseinämän tasapohjaisiin onkaloihin, ja sitten alkoi yhtä inhottava kuin valtava Phalloksen palvelus. Niin iljettävä kuin se olikin — ja Francesco kauhistui sentähden sielunsa pohjaa myöten — oli se myös kammottava kuolemanvakavuudessaan ja pelokkaassa hurskaudessaan. Uhkeita pöllöjä istui kallioseinämällä, kirkuen vihlovasti taikamaisessa kuutamossa vesiputouksen kohinan säestäminä, mutta isojen yölintujen valtavia huutoja äänekkäämmin kuuluivat papittarien sydäntäsärkevät tuskanparkaisut heidän kuollessaan himon tuskiin.

Vihdoin oli jälleen tullut poloisille, hyljeksityille vuoristopaimenille järjestettävän jumalanpalveluksen päivä. Jo aamulla, Francesco-papin noustessa vuoteestaan, se oli verrattomasti ihanampi kuin ainoakaan hänen aikaisemmin elämänsä päivä. Samoin ilmestyy jokaisen armoitetun ihmisen elämään odottamatta ja kutsumatta huikaisevien ilmestysten kaltaisia päiviä. Tänä aamuna nuori mies ei halunnut olla pyhimys eikä arkkienkeli eikä jumalakaan. Pikemminkin hänen mieltänsä hipaisi lievä pelko, että kateus saattaisi tehdä pyhimykset, arkkienkelit ja jumalat hänen vihamiehikseen, sillä hänestä tuntui kuin hän olisi tänä aamuna ollut pyhimyksiä, enkeleitä ja jumalia korkeammalla. Mutta ylhäällä Sant’ Agatan laella häntä odotti pettymys. Hänen epäjumalansa, jolla oli tämän pyhimyksen nimi, oli jäänyt pois kirkkoretkeltä. Kun kalpeaksi käynyt pappi tiedusti häntä, sai karkea, eläimellinen isä kuuluviin vain karkeita, eläimellisiä ääniä, kun taas hänen puolisonsa, joka samalla oli hänen sisarensa, selitti tyttären jääneen talousaskareihin. Senjälkeen Francesco suoritti pyhän toimituksen niin innottomasti, ettei hän messun päätyttyä oikein tiennyt, oliko hän sen jo aloittanut. Mielessään hän koki helvetintuskia, jopa sellaista, mikä oli verrattavissa helvettiin vievään romahdukseen ja teki hänestä kadotukseen tuomitun syntisraukan.

Päästettyään apulaisensa sekä Scarabota-sisarukset poistumaan hän lähti yhä vieläkin ihan hämmennyksissään laskeutumaan jyrkän vuorikartion joltakin kupeelta olematta selvillä mistään päämäärästä, saati sitten minkäänlaisesta vaarasta. Taaskin hän kuuli hääpuuhissaan leijailevien kalasääskien huutoja. Mutta ne kuulostivat hänestä petollisesti hohtavasta eetteristä varisseelta pilkalta. Kuivuneen vesiuoman vierinkivillä hän liukui alaspäin, huohottaen ja hyppien sekä uikuttaen sekavia rukouksia ja sadatuksia. Häntä kalvoivat mustasukkaisuuden tuskat. Vaikka ei ollutkaan tapahtunut sen kummempaa kuin että jokin oli pidättänyt syntistä Agataa Soanan alpilla, näytti papista varmalta, että tytöllä oli rakastaja, jonka kirotussa syleilyssä hän vietti kirkolta varastetun ajan. Samalla kun tytön poisjääminen yhdellä iskulla selvitti hänelle, kuinka riippuvainen hän oli, hän vuorotellen tunsi tuskaista levottomuutta, tyrmistystä, vimmaa ja tarvetta rangaista tyttöä ja kerjätä häneltä pelastusta hädästään, siis vastarakkautta. Hän ei suinkaan ollut vielä poistanut mielestään papillista ylpeyttä — se onkin kesyttömin ja taipumattomin — ja sitä ylpeyttä oli mitä syvimmin loukattu. Hänestä Agatan poisjääminen oli kolminkertainen nöyryytys. Synnintekijätär oli hyljeksinyt miestä sellaisenaan, Jumalan palvelijaa ja sakramentin jakajaa. Mies, pappi, pyhimys kiemurteli poljetun itserakkauden kouristuksissa ja pihisi kiukusta ajatellessaan sitä elukkamaista miestä — paimenta tai puunhakkaajaa — jota tyttö toistaiseksi nähtävästi piti häntä parempana.

Hillittömästi harhailtuaan muutamia tunteja, kiipeillen sinne tänne rotkoissa, kinsteripensaiden seassa, kohisevien vuoripurojen ylitse, saapui Francesco kauhtana repeytyneenä ja tomuisena, kädet ja kasvot naarmuisina sellaiseen seutuun Generosolla, jossa hänen korviinsa kantautui karjan ääniä. Silmänräpäystäkään epäilemättä hän heti arvasi, mihin paikkaan hän niin ollen oli joutunut. Hän katseli alhaalla leviävää, hyljättyä Soanaa, joka selvästi näkyi kirkkaassa auringonpaisteessa, ja erotti ihmiset, joita nyt turhaan tulvi pyhäkölle. Parhaillaan olisi hänen pitänyt olla sakaristossa pukemassa ylleen messuasua. Mutta hän olisi paljon helpommin pystynyt kiinnittämään köyden auringon ympäri ja vetämään sen maahan kuin katkomaan ne näkymättömät kahleet, jotka väkivaltaisesti kiskoivat häntä tälle alpille. Nuoren papin alkaessa tulla hiukan järkiinsä kantautui raikkaan vuoristotuulen mukana hänen nenäänsä tuoksuavaa savua. Silmäiltyään vaistomaisesti tutkien ympärilleen hän huomasi jokseenkin lähellä itseään istuvan mieshahmon, joka näytti hoitelevan vähäistä nuotiota. Tulen reunassa höyrysi peltinen astia, joka nähtävästi oli täynnä minestraa. Istuja ei nähnyt pappia, sillä hän oli selin sinnepäin. Niinpä taas pappi puolestaan näki ainoastaan pyöreän, miltei valkovillaisen pään ja vankan, ruskean niskan, kun taas hartioita ja selkää peitti iän, säiden ja tuulien maanväriseksi haalistama takki, joka vain höllästi riippui miehen yllä. Talonpoika, paimen tai metsänhakkaaja, mikä niistä hän lieneekin ollut, istui kumartuneena tuleen päin, jonka tuskin näkyvät liekit vuoristotuulahduksen painamina luikertelivat pitkin maata ja lähettivät savutuprahduksia. Hän oli silminnähtävästi syventynyt työhön, näpertelyyn, kuten pian kävi ilmi, ja oli enimmäkseen ääneti, kuten mies, joka puuhailussaan on unohtanut sekä Jumalan että maailman. Kun Francesco oli seisonut pitkähkön ajan, jostakin syystä pidättyen vähääkään liikahtamasta, alkoi nuotion ääressä istuva mies tai nuorukainen hiljaa viheltää, ja kerran aloitettuaan soitannolliset harjoitukset hän äkkiä kajautti hyvä-äänisestä kurkustaan ilmoille jonkin laulun katkonaisia osia.

Francescon sydän jyskytti rajusti. Se ei aiheutunut siitä, että hän oli niin vinhasti kiipeillyt rotkoissa, vaan osittain hänen asemansa outoudesta, osittain tulen ääressä istuvan miehen tekemästä omituisesta vaikutuksesta. Tuo ruskea niska, tuo kiharainen, kellertävän vaalea tukka, tuo nuorekkuutta uhkuva vartalo, jonka saattoi aavistaa piilevän nukkavierun verhon takana, tuo vuoristolaisen huomattavan vapaa ja huoleton mielihyvä, kaikki se yhdessä sulautui Francescon sielussa salamannopeasti vaikutelmaksi, joka sai hänen sairaalloisen, aiheettoman mustasukkaisuutensa leimahtamaan vielä tuskallisemmin.

Francesco astui nuotion ääreen. Hänen ei olisi kuitenkaan onnistunut pysytellä piilossa; ja sitä paitsi häntä vetivät sinne vastustamattomat voimat. Silloin vuoristolainen kääntyi, näytti nuorekkuutta ja voimaauhkuvat kasvot, jollaisia pappi ei vielä milloinkaan ollut nähnyt, ponnahti pystyyn ja silmäili tulijaa.

Nyt oli Francesco selvillä siitä, että hän oli tekemisissä paimenen kanssa, koska miehen näpertelemä tekele oli linko. Hän paimensi ruskea- ja mustatäpläisiä nautoja, joita näkyi siellä täällä, mutta jotka yleensä loitolla ja näkymättöminä kiipeilivät kivikoissa ja pensaikoissa ja joiden läheisyyden ilmaisi vain härän ja muutamien lehmien kaulassa riippuvien kellojen kilkatus. Hän oli kristitty; ja mikäpä muu hänen olisikaan pitänyt olla kaikkien tällä seudulla olevien vuoristokappelien ja madonnankuvien keskellä? Mutta hän näytti myös olevan pyhän kirkon erityisen harras poika, sillä hän tunsi heti papin puvun ja suuteli Francescon kättä aran hartaasti ja nöyrästi.

Mutta muuten, kuten Francesco heti havaitsi, ei hän ollut lainkaan seurakunnan muiden lapsien näköinen. Hän oli rakenteeltaan tanakampi ja lyhyempi, hänen lihaksissaan oli jotakin urheilijamaista, hänen silmänsä olivat kuin tuolla alhaalla väikkyvästä sinisestä järvestä otetut ja kauaksi näkevät kuin korkealla Sant’ Agatan kohdalla yhä kaartelevien kalasääskien silmät. Otsa oli matala, huulet paksut ja kosteat, katse ja hymyily rehdin avoimet. Hänessä ei voinut huomata salailua ja pälyilyä, mikä on useille etelämaalaisille ominaista. Seisoessaan vastakkain tämän Monte Generoson vaaleaverisen nuoren Aatamin kanssa pani Francesco kaiken tämän merkille ja myönsi mielessään, ettei hän vielä koskaan ollut nähnyt niin luonnonraikkaan kaunista veitikkaa.

Salatakseen tulonsa oikean syyn ja samalla tehdäkseen ilmestymisensä käsitettäväksi hän valehteli käyneensä eräässä syrjäisessä majassa antamassa ehtoollista kuolevalle ja lähteneensä sitten paluumatkalle ilman apulaisensa seuraa. Matkalla hän oli eksynyt, liukunut rinteillä ja toivoi nyt, että hänet opastettaisiin oikealle tielle, sitten kun hän olisi vähän levähtänyt. Paimen uskoi tämän valheen. Hymyillen kankeasti ja näyttäen terveet hammasrivinsä, mutta ollen sittenkin hämillään, hän kuunteli hengenmiehen kertomusta ja valmisti hänelle istumapaikan riisumalla nutun hartioiltaan ja levittämällä sen tien oheen nuotion viereen. Tällöin paljastuivat hänen ruskeat, alastomat hartiansa, jopa koko yläruumiinsa vyötäisiä myöten, ja osoittautui, ettei hänen yllään ollut paitaa.

Vaikeata oli aloittaa keskustelu tämän luonnonlapsen kanssa. Hänestä näytti tuntuvan kiusalliselta olla kahden kesken hengellisen herran seurassa. Kun hän oli jonkin aikaa polvillaan ollen puhallellut tuleen, lisäillyt siihen risuja, kohotellut keittoastian kantta sekä lausuillut sanoja, joiden murretta pappi ei ymmärtänyt, hän päästi ihan äkkiä valtavan klikkauksen, joka kertautui Generoson jyrkistä kalliorinteistä moninkertaisena kaikuna.

Tuskin oli tämä kaiku ehtinyt vaimeta, kun alkoi kuulua lähestyvää, äänekästä kiljuntaa ja naurua. Siinä oli useita ääniä, lasten ääniä, joista erottui naisen ääni, milloin naurava, milloin apua huutava. Tämän äänen kuullessaan Francesco tunsi käsiensä ja jalkojensa herpaantuvan, ja samalla hänestä tuntui kuin olisi tulossa uusi voima, joka hänen luonnollisen olemassaolonsa aiheuttaneeseen voimaan verrattuna sisälsi oikean, todellisen elämän salaisuuden. Francesco paloi kuten Herran orjantappurapensas, mutta ulkoisesti ei hänestä voinut huomata mitään. Samalla kun hänen sisäinen olemuksensa oli useita sekunteja tajuttomana, tunsi hän jotakin outoa vapautusta ja samalla yhtä suloista kuin toivotonta vankeutta.

Sillä välin olivat naurun tukahduttamat naisen avunhuudot ennättäneet likemmäksi, ja pian ilmestyi jyrkän polun taipeesta näkyviin yhtä viaton kuin myöskin harvinainen paimennäkymä. Sama täpläinen pukki, joka Francescon ensi kertaa käydessä tällä laitumella oli häntä ahdistellut, johti pärskyvänä ja vastaan hangottelevana pientä riemukulkuetta, meluavien lapsien takaa ajamana kantaen joukon ainoata naispuolista remuajaa, joka oli hajasäärin sen selässä. Kaunis neito, jonka Francesco luuli näkevänsä ensi kerran, oli lujasti tarttunut pukin kiperiin sarviin, mutta vaikka hän taivuttikin vartaloaan voimakkaasti taaksepäin kiskoen eläimen kaulaa mukaansa, ei hän kuitenkaan jaksanut pakottaa sitä pysähtymään eikä voinut laskeutua pois sen selästä. Leikki, johon neito ehkä oli ruvennut lasten mieliksi, oli saattanut hänet tähän avuttomaan tilaan; hän ei oikeastaan istunut, vaan hänen paljaat jalkansa koskettivat maata sopimattoman ratsun kahden puolen, joten hän ei oikeastaan ratsastanut, vaan pikemminkin käveli pääsemättä kuitenkaan pudottautumatta eroon rajun tulisesta pukista. Niinpä hänen hiuksensa olivat hellinneet hajalleen, hänen karkean paitansa kannatinhihnat olivat liukuneet pois olkapäiltä, joten näkyi viehättävä puolipallo, ja paimentytön mekon muutoinkin tuskin pohkeisiin saakka ulottuvat liepeet riittivät nyt vielä huonommin peittämään hänen uhkeita polviaan.

Kului pitkä aika, ennenkuin pappi oivalsi, kuka tämä bakkantti oikeastaan oli, että hänen eteensä oli saapunut hänen kiduttavan ikävöinänsä kaihoisesti etsitty kohde. Tytön huudot, nauru, pakolliset, rajut liikkeet, valtoimenaan hulmuava tukka, avoin suu, voimakkaasti, nykäyksittäin huohottava rinta, koko vallattoman ratsastuksen samalla kertaa pakollinen ja kuitenkin vapaaehtoinen huimuus olivat ulkoisesti muuttaneet hänet tyyten toisenlaiseksi. Hänen kasvoilleen oli levinnyt rusottava hehku, ja hänen ilmeistään kuvastui hilpeyttä, pelokkuutta ja häveliäisyyttä, joka tuli hullunkurisen viehättävästi näkyviin, kun hänen toinen kätensä salamannopeasti sujahti pukin sarvesta mekon vaarallisen korkealle vetäytyneeseen liepeeseen.

Francesco katseli lumottuna ja viehättyneenä näkyä, ikäänkuin sillä olisi ollut kyky lamauttaa. Se näytti hänestä kauniilta, eikä hänen mieleensä lainkaan johtunut sen likeinen yhtäläisyys noidanratsastuksen kanssa. Sensijaan hänen antiikkiin liittyvät vaikutelmansa elpyivät. Hän muisti marmorista sarkofagia, joka yhä kirkkaan, reunoilta valuvan vuoristoveden täyttämänä seisoi Soanan torilla ja jonka kuviointia hän oli äsken tarkastanut. Tuntui siltä kuin tämä kukkakiehkuraisen viininjumalan tanssivien satyyrien, pantterien vetämien riemuvaunujen, huilunsoittajattarien ja bakkanttien kivinen, mutta kuitenkin niin eloisa maailma olisi piiloutunut Generoson kallioisiin erämaihin ja kuin joku noista jumalan innoittamista naisista olisi äkkiä eronnut menadien riehakkaasta vuorenpalvonnasta ja yllättävästi astunut esille elämään nykyhetkeä.

Jollei Francesco ollutkaan heti tuntenut Agataa, oli pukki sensijaan heti tuntenut papin ja siksi kiskoi turhaan kiljuvan ja vastaan hangottelevan taakkansa suoraan hänen luoksensa, ja sen ihan kursailematta laskettua molemmat halkinaiset etukavionsa papin syliin pääsi sen ratsastaja vihdoin vapautumaan ja lipui hitaasti pois sen selästä.

Kun tyttö oli käsittänyt, että saapuvilla oli vieras, ja jopa tuntenut tämän vieraan Francescoksi, häipyivät hänen naurunsa ja hilpeytensä ihan äkkiä, ja hänen kasvonsa, jotka vielä äsken olivat loistaneet iloa, muuttuivat ihan kuin uhmaisen kalpeiksi.

»Minkätähden et tullut tänään kirkkoon?» Francesco lausui tämän kysymyksen, nousten pystyyn, ja hänen sävyään ja hänen kalpeiden kasvojensa ilmeitä olisi täytynyt pitää vihaisina, vaikka hänellä olikin syynä toisenlainen mielenliikutus. Lieneekö se johtunut siitä, että hän tahtoi salata tätä mielenliikutusta, tai siitä, että hän oli neuvoton, jopa avuton, tai siitä, että sielunhoitaja hänessä oli todellakin kimmastunut, mutta joka tapauksessa hänen suuttumuksensa kasvoi ja ilmeni sellaisena, että paimen katsahti häneen oudoksuen ja neidon kasvoilla vaihtelivat säikähdyksen ja häpeän puna ja kalpeus.

Mutta samalla kun Francesco puhui ja rankaisi sanoillaan, joita hänen suustansa solui helposti hänen sielunsa tarvitsematta olla niiden mukana, oli hänen sisällään hiljaista, ja samalla kun hänen alabasteriotsansa suonet paisuivat, hän tunsi vapahduksen hurmiota. Häntä vielä äsken painanut mitä syvin hätä oli muuttunut rikkaudeksi, kiduttava nälkä kylläisyydeksi, vielä äsken kirottu, hornamainen maailma oli nyt saanut paratiisimaisen hohteen. Ja samalla kun hänen suuttumuksensa hekuma purkautui yhä väkevämmin, kävi se itsekin väkevämmäksi. Hän ei ollut unohtanut sitä epätoivoista tilaa, jossa hän oli juuri äsken ollut, mutta hänet täytti riemu, ja hänen täytyi sitä tilaa siunata siunaamasta päästyäänkin. Olihan se tila ollut siltana autuuteen. Francesco oli jo nyt joutunut niin kauas rakkauden taikapiiriin, että rakastetun pelkkä läsnäolo toi mukanaan sen nautinnon, joka huumaa onnella eikä salli ajatusten kohdistua eroon, vaikka se olisi kuinka läheinen.

Kaiken tämän ohessa nuori pappi tunsi, millainen muutos hänessä oli tapahtunut, eikä enää koettanutkaan salata sitä itseltään. Hänen olemuksensa todellinen tila oli näyttäytynyt ikäänkuin alastomana. Hänen äskeinen mielipuolinen takaa-ajonsa — hän tiesi sen hyvin — ei ollut kirkon määräysten mukainen eikä ollut pysynyt niillä pyhillä poluilla, jotka selvästi ja tiukasti oli osoitettu hänen työskentelyään varten. Ensimmäisen kerran oli nyt käynyt niin, ettei ainoastaan hänen jalkansa, vaan myös hänen sielunsa oli joutunut harhateille, ja hänestä tuntui, ettei hän ollut saapunut siihen, missä hän nyt seisoi, oikeastaan ihmisen, vaan pikemminkin putoavan kiven tai vesipisaran tahi rajumyrskyn ajaman lehden tavoin.

Francescon jokainen vihainen sana osoitti hänelle itselleen, ettei hän enää pystynyt hillitsemään itseään, vaan että hänen olisi pakko millä hinnalla tahansa koettaa saada Agata valtaansa. Hän valtasi tytön sanoillaan. Kuta enemmän hän nöyryytti neitoa, sitä täyteläisemmin soivat hänen sielussaan autuuden harput. Jokainen tuska, jonka hän rangaistessaan Agatalle tuotti, sai hänessä aikaan huumauksen; ei paljon puuttunut, niin, jollei paimen olisi ollut saapuvilla, olisi Francesco sellaisen huumauksen vallassa menettänyt itsehillintänsä viimeisetkin rippeet, heittäytynyt tytön jalkojen juureen ja ilmaissut sydämensä oikean sykinnän.

Vaikka Agata olikin kasvanut pahamaineisessa paikassa, oli hän tähän päivään saakka säilyttänyt kukan viattomuuden. Yhtä vähän kuin vuorikatkeroa oli hänenkään sitä muistuttavia sinisiä, tähtimäisiä silmiään koskaan nähty laaksossa järven rannalla. Hänen kokemuspiirinsä oli mitä suppein. Mutta vaikka pappi ei hänestä oikeastaan ollutkaan ihminen, vaan paljon ennemmin Jumalan ja ihmisen välinen olento, eräänlainen outo tietäjä, arvasi hän kuitenkin sen, mitä Francesco mieli salata, ja osoitti arvaamisensa kummastelevalla katseella.

Lapset olivat vieneet pukin somerikkoa myöten pois. Paimenesta oli alkanut tuntua painostavalta papin läheisyydessä. Hän otti keittoastian tulelta ja lähti, sitä kantaen, hyvin vaivalloisesti kapuamaan nähtävästi kumppaninsa luokse, joka laski risutaakkoja loputtoman pitkän nuoran päässä jyrkänteen reunalta syvyyteen. Kahisten lipui sellainen tumma kimppu tuontuostakin kallioseinämällä, muistuttaen ruskeata karhua tai jättiläislinnun varjoa. Muuten se näytti lentävän, koska nuoraa ei näkynyt. Kun paimen päästettyään tavattoman voimakkaan klikkauksen, jonka kaiku kiiri pitkin Generoson harjanteita ja kumpuja, oli kadonnut näköpiiristä, suuteli Agata kuin synnintunnon masentamana papin kaavun lievettä ja sitten kättä. Francesco oli koneellisesti tehnyt ristinmerkin neidon päälaen kohdalle, ja sen ohessa hänen sormensa olivat hipaisseet tytön tukkaa. Mutta nyt hänen käsivarttaan vapisutti suonenvedontapainen puistatus, ikäänkuin jokin olisi ponnistanut viimeiset voimansa pitääkseen jotakin muuta vallassaan. Mutta jännittynyt, estävä jokin ei kuitenkaan jaksanut estää siunaavaa kättä hitaasti ojentumasta, sen kämmentä painumasta yhä likemmäksi katuvan syntisen päätä ja äkkiä lujasti ja täydelleen laskeutumasta sille.

Pelokkaasti Francesco vilkaisi ympärilleen. Hän ei suinkaan halunnut yrittää ehkä vielä nytkin pettää itseään ja pyhän virkansa velvollisuuksien nojalla selittää oikeutetuksi sitä tilaa, jossa hän oli, mutta kuitenkin koko hänen olemuksensa puhui ripistä ja synninpäästöstä. Ja melkein hillitön, hyökkäykseen valmis intohimo pelkäsi niin kovasti sitä mahdollisuutta, että se ilmi joutuessaan herättäisi kauhua ja inhoa, että sekin vielä kerran arasti pakeni pyhyyden naamarin suojaan.

»Sinä tulet luokseni kouluun Soanaan, Agata», virkkoi pappi. »Siellä opit lukemaan ja kirjoittamaan. Opetan sinulle aamu- ja iltarukouksen sekä Jumalan käskyt ja neuvon sinua tuntemaan seitsemän pääsyntiä ja niitä karttamaan. Joka viikko sitten ripittäydyt minulle.»