Part 5

Kirkkaan vuoristoveden täyttämän sarkofagin ympärillä seisoi kuten tavallisesti vaimoja ja neitoja, jotka tervehtivät pappia äänekkäillä huudahduksilla. Jokin piirre hänen ryhdissään ja hänen ilmeissään ynnä alkavan päivän juhlallinen raikkaus olivat rohkaisseet pesijättäriä. Hameenliepeet puristettuina jalkojen väliin, niin että muutamien ruskeat pohkeet ja polvet olivat näkyvissä, he seisoivat kumarassa, rivakasti työskennellen voimakkailla, samoin ruskeilla, paljailla käsivarsillaan. Francesco meni joukon luokse. Hän katsoi tarpeelliseksi lausuilla kaikenlaisia ystävällisiä sanoja, jotka eivät millään tavoin olleet hänen hengellisen vitkansa yhteydessä, vaan koskivat hyvää säätä, hyvää mielialaa ja toivottavaa, hyvää viinivuotta. Nähtävästi kuvanveistäjäsetänsä taloon tekemänsä käynnin innostamana nuori pappi nyt ensi kerran antautui tarkastamaan ruumisarkun koristeellista reunusta, johon oli kuvattu Bacchuksen palvelijain kulkue, hyppeleviä satyyreja, tanssivia huilunsoittajattaria ja Dionysoksen, rypälekruunun koristaman viininjumalan, vaunut, joita pantterit vetivät. Tällä hetkellä hänestä ei tuntunut kummalliselta se, että muinaisajan ihmiset olivat peittäneet kuoleman kotelon pursuavan elämän hahmoilla. Vaimot ja neidot, joista muutamat olivat harvinaisen kauniita, lörpöttelivät ja naureskelivat hänelle hänen silmäillessään arkkua, ja ajoittain hänestä tuntui kuin hän itsekin olisi ollut päihtyneiden, ilakoivien menadien ympäröimä.

Nyt toisen kerran kavutessaan vuoristoluontoon hän oli ensimmäisen retken aikaiseen itseensä verrattuna samanlainen kuin näkeväsilmäinen ihminen on äitinsä kohdusta saakka sokeana olleeseen verrattuna. Pakottavan selvänä oli Francescolla sellainen tunne, että hän oli äkkiä tullut näkeväksi. Siinä mielessä ei sarkofagin katseleminen suinkaan tuntunut hänestä satunnaiselta, vaan syvän merkitykselliseltä. Missä oli vainaja? Elämän juokseva vesi täytti avoimen, kivisen ruumisarkun, ja ikuinen kuolleistaherääminen oli muinaisajan ihmisten kielellä tulkittuna marmorin pinnalla. Niin oli evankeliumi ymmärrettävä.

Tosin ei tähän evankeliumiin jäänyt paljon yhteistä sen kanssa, jota hän oli aikaisemmin oppinut ja opettanut. Se ei suinkaan juontunut kirjan sivuista ja kirjaimista, vaan paljon enemmän se kumpusi maasta ruohon, yrttien ja kukkien kautta tai valui auringon keskipisteestä valon mukana. Koko luonto muuttui ikäänkuin puhuvaksi ja eläväksi. Kuollut ja mykkä luonto tuli vireäksi, tuttavalliseksi, avoimeksi ja puheliaaksi. Äkkiä se tuntui ilmaisevan nuorelle papille kaiken, mitä se oli siihen saakka äänettömänä pitänyt salassa. Hän tuntui olevan sen lemmikki, sen valittu, sen poika, jolle se äidin tavoin uskoi rakkautensa ja äitiytensä pyhän salaisuuden. Kaikki kauhun kuilut, kaikki hänen järkkyneen sielunsa tuskaiset huolet olivat häipyneet. Helvetin luulotellun hyökkäyksen synkkyydestä ja pelosta ei ollut mitään jäljellä. Koko luonnosta uhosi hyvyyttä ja rakkautta, ja ylen rikkaana hyvyydestä ja rakkaudesta saattoi Francesco antaa sille takaisin hyvyyttä ja rakkautta.

Merkillistä: hänen kavutessaan vaivalloisesti ylöspäin kinsterien, pyökkien ja sinivattutiheikköjen välitse, usein luiskahdellen särmäisiltä kiviltä, häntä ympäröivä kevätaamu tuntui autuaalliselta ja valtavalta luonnonsinfonialta, joka kertoi enemmän luomisesta kuin luoduista. Kuolemasta iäksi vapautetun luomistyön mysteerio ilmaisi verhotta itsensä. Se, joka ei kuullut tätä sinfoniaa — niin tuntui papista — petti itseään alkaessaan virrentekijän sanoilla ylistää: »Jubilate Deo omnis terra» tai »Benedicte coeli domino».

Kylläisen täyteläisenä kohisi Soanan vesiputous ahtaaseen rotkoonsa. Sen pauhu kaikui paisuneena ja hekumallisena. Sen puhetta ei voinut olla kuulematta. Milloin kumeampana, milloin heleämpänä soi tyytymisen ääni, alituisesti muuttuen. Jymisevä lumivyöry irtaantui Generoson jättimäisiltä rinteiltä, ja kun jymy ehti Francescon korviin, oli vyöry itse jo syöksynyt Savaglian uomaan, vieden muassaan äänettömänä virtana soluvaa lunta. Oliko luonnossa mitään sellaista, mikä ei kuulunut elämän piiriin ja missä ei ollut sielua, mitään, missä ei toteutunut pakottava tahto? Kaikkialla oli sanoja, kirjoitusta, laulua ja kiihtävää verenkäyntiä. Eikö aurinko ystävällisesti laskenut lämmintä kättä hänen selkäänsä olkapäiden väliin? Eivätkö laakeri- ja pyökkitiheikköjen lehdet kahisseet ja liikkuneet, kun hän ohi mennessään pyyhkäisi niitä? Eikö vettä kummunnut kaikkialle, ja eikö se hiljaa solisten, piirtänyt kaikkialle uomansa ura- ja solmumerkkejä? Eikö hän, Francesco Vela, niitä lukenut, eivätkö niitä lukeneet kymmenientuhansien pienten ja suurten kasvien hiusjuuret, ja eikö juuri niiden salaisuus esiintynyt kymmenissätuhansissa kukissa ja niiden verholehdissä? Pappi otti käteensä pienenpienen kiven ja näki sen pinnalla punertavaa jäkälää; siinäkin puhuva, maalaava, kirjoittava ihmemaailma, muovaava muoto, joka oli todistuksena elämän kuvissa vaikuttavasta kuvia luovasta kyvystä.

Entä eivätkö samaa todistaneet lintujen äänet, jotka liittyivät toisiinsa äärettömän hienoina, näkymättöminä säikeinä valtavan vuorilaakson onkaloiden ylitse kuin verkko? Tämä kuuluva silmukkaverho näytti Francescosta ajoittain muuttuvan näkyviksi, hopeavälkkeisiksi langoiksi, jotka saivat sisäisen, puhuvan tulen liekehtimään. Eikö se ollut luonnon kuuluvaksi ja näkyväksi tullutta rakkautta ja ilmaistua onnea?

Ja eikö ollut ihmeellistä, että niin pian kuin tämä seitti häipyi tai särkyi, nopeasti sujahtelevat, väsymättömät sukkulaiset liittivät sen jälleen? Missä pienet, siivekkäät kutojat istuivat? Niitä ei näkynyt, jollei ehkä pieni lintunen mykkänä ja kiirehtien siirtynyt toiseen paikkaan. Pienistä kurkuista tulvi tämä kaikkea muuta kuuluvammin riemuitseva, kauas kantautuva puhe.

Siellä, missä kaikki pulppusi, missä kaikki sykähteli, sekä hänessä että hänen ympärillään, ei Francesco osannut erottaa kuoleman paikkaa. Hän kosketti kastanjapuun runkoa ja tunsi, kuinka se pakotti ravitsevat nesteet kohoamaan lävitseen. Hän imi ilmaa, ikäänkuin se olisi ollut elävä sielu, ja tiesi heti saavansa juuri sitä kiittää oman sielunsa hengityksestä ja ylistyksestä. Entä eikö juuri yksin se tehnyt hänen kurkustaan ja kielestään julistamisen puhuvan välineen? Francesco viivähti tuokion muurahaiskeon ääressä, jossa kuhisi innokas uurastus. Nuo arvoitukselliset pikku elävät olivat kalunneet pienen peltohiiren niin että vain hento luuranko oli jäljellä. Eivätkö tuo soma, pieni luuranko ja muurahaisvaltion lämpimiin uumeniin kuljetettu ja kadonnut hiiri kertoneet elämän tuhoutumattomuudesta, ja eikö luonto kuvia luovassa tarpeessaan tai pakossaan vain ollut etsinyt uutta muotoa? Pappi näki jälleen Sant’ Agatan ruskeat kalasääsket, ei tällä kertaa alapuolellaan, vaan korkealla yläpuolellaan. Niiden siivekkäät, höyheniset ruumiit kantoivat veren ihmettä, sykkivän sydämen ihmettä majesteettisessa hurmiossa avaruuden halki. Mutta kuka olisi voinut olla tajuamatta, että niiden lennon vaihtuvat kaarteet piirsivät siniselle, silkkimäiselle taivaalle selvää kirjoitusta, josta ei voinut erehtyä ja jonka merkitys ja kauneus mitä likeisimmin liittyivät elämään ja rakkauteen. Francescosta tuntui ihan siltä kuin linnut olisivat vaatineet häntä lukemaan. Ja samalla kun ne kirjoittivat lentokuvioillaan, ei niiltä myöskään ollut evätty lukemiskykyä. Francesco ajatteli näille siivekkäille kalastajille suotua, kauaskantavaa katsetta. Ja hän ajatteli ihmisten, lintujen, imettäväisten, hyönteisten ja kalojen lukemattomia silmiä, joilla luonto itseään katseli. Hänen yhä syvemmäksi hämmästyksekseen hänelle selvisi luonnon ääretön äidillisyys. Se huolehti siitä, ettei sen lapsilta sen kaikki käsittävän äidillisyyden alueella mitään jäänyt nauttimatta ja salatuksi; se ei ollut ainoastaan suonut niille näkö-, kuulo-, haju-, maku- ja tuntoaisteja, vaan sillä oli, kuten Francesco tunsi varalla vielä lukemattomia uusia aisteja aikakausien vaihteluja varten. Kuinka valtava näkö, kuulo, haju, maku ja tunto maailmassa olikaan! — Ja kalasääskien yläpuolella väikkyi vaalea pilvi. Se muistutti säihkyvää telttakatosta. Mutta sekin siirtyi paikaltaan ja muuttui silminnähtävästi mitä eloisimmin vaihteluin.

Francescon silmistä oli kaihi pudonnut syvien, salattujen voimien vaikutuksesta. Mutta tämän elämyksen arvoa lisäsi se hänet, hänen sitä myöntämättä, onnelliseksi tekevä seikka, että häntä odotti neljä ihanaa tuntia, joiden aikana hän jälleen näkisi kovaonnisen, vainotun paimentytön. Se tieto teki hänet varmaksi ja rikkaaksi, ikäänkuin niin kaunissisältöinen aika ei voisikaan kulua loppuun. Tuolla ylhäällä, niin, tuolla ylhäällä, missä oli pieni kappeli, ja kalasääsket sen yläpuolelle kaartelemassa, odotti häntä, kuten hän arveli, onni jota enkelitkin varmaan kadehtivat. Hän kiipesi kiipeämistään, ja mitä autuain into antoi hänelle siivet. Sen, mitä hän tuolla ylhäällä kokisi, täytyisi varmasti valahtaa hänen päällensä eräänlaisena kirkastuksena ja taivaan välittömässä läheisyydessä tehdä hänet melkeinpä ikuisen hyvän paimenen kaltaiseksi. »Sursum corda! Sursum corda!» Hän hoki itsekseen Franciscuksen tervehdystä, samalla kun hänen vierellään käveli pyhä Agatan marttyyri, jolle vuoren laella sijaitseva kappeli oli omistettu ja joka oli astellut kuolemaan pyövelin käsissä ikäänkuin olisi mennyt tanssimaan. Ja heidän jäljessään, siltä tuntui innokkaasti kapuavasta Francescosta, seurasi jono pyhiä naisia, jotka kaikki tahtoivat olla näkemässä juhlallisella laella tapahtuvaa rakkaudenihmettä. Itse Maria, jonka ambrosialla voidellut hiukset olivat ihanasti hajallaan, käveli viehkein jaloin kaukana papin ja autuutettujen naisten kulkueen edellä, jotta maa hänen katseensa, hänen hengityksensä, hänen askeltensa vaikutuksesta saisi kaikkia varten juhlallisen kukkaspeitteen. »Invoco te! Invoco te!» huohotti Francesco ihastuneena. »Invoco te, nostra benigna stella!»

Pappi oli väsymystä tuntematta saapunut kartiomaisen vuoren laelle, joka tuskin oli laajempi kuin se ala, jonka siellä olevan pienen jumalanhuoneen perustus valtasi. Tilaa jäi vielä kaidalle reunamalle ja ahtaalle edustalle, jonka keskellä kasvoi nuori, vielä lehdetön kastanja. Näytti siltä kuin tämän yksinäisen pikku kirkon ympärille olisi siroteltu kappale taivasta tai Marian sinistä vaippaa; siinä määrin oli sinisiä katkeroita versonut pyhäkön ympärille. Olisi myös saattanut kuvitella vuoren huipun yksinkertaisesti kohonneen taivaan sineen.

Kuoripoika ja Scarabota-sisarukset olivat jo saapuneet ja sijoittuneet mukavasti kastanjan juurelle. Francesco kalpeni, sillä hänen katseensa oli turhaan, joskin vain nopeasti harhaillen etsinyt nuorta paimentyttöä. Mutta hän otti kasvoilleen ankaran ilmeen ja avasi kappelin oven isolla, ruosteisella avaimella paljastamatta pettymystään sekä sielunsa tyrmistystä. Hän astui ahtaaseen kirkkoon, jonka alttarin taakse kuoripoika pian laittoi kaikki kuntoon messua varten. Mukana tuodusta pullosta kaadettiin vihkivettä kuivuneeseen maljaan, jossa sisarukset nyt saattoivat kostuttaa kovat ja syntiset hyppysensä. He pirskottivat vihkivettä päällensä, tekivät ristinmerkin ja laskeutuivat aran kunnioittavasti polvilleen ihan kynnyksen viereen.

Rauhattomuuden ajamana oli Francesco tällä välin poistunut vielä kerran ulkosalle, jossa hän vähän aikaa sinne tänne käveltyään mykistyen ja syväksi järkytyksekseen löysi etsimänsä tytön, joka lepäsi hieman lakitasanteen alapuolella sinisten katkerojen, kuin loistavan tähtitaivaan keskellä. — »Tule sisälle! Olen odottanut sinua», huusi pastori. Tyttö nousi velton näköisesti pystyyn ja katsoi Francescoon rauhallisesti alaspäin käännettyjen silmäripsiensä lomitse. Samalla hän näytti ihastuttavan lempeästi hieman hymyilevän, mikä kuitenkin johtui vain hänen suloisen suunsa luonnollisesta muodosta, sinisten silmien viehättävästä loisteesta ja täyteläisten poskien hienoista hymykuopista.

Tässä silmänräpäyksessä se kuva, jota Francesco oli vaalinut sielussaan, uudistui ja täydellistyi ratkaisevan kohtalokkaasti. Hän näki lapsellisen viattomat madonnankasvot, joiden hämmentävään viehätysvoimaan liittyi aivan vähäistä, kipeää katkeruutta. Hänen poskiensa vahvahko puna peitti valkeata, ei ruskeata ihoa, josta kosteanpunaiset huulet helottivat hohtaen, granaattiomenan tavoin. Kaikista tämän lapsellisen pään piirteistä kuvastui samalla kertaa suloa ja katkeruutta, surumieltä ja hilpeyttä. Hänen katseessaan oli arkaa perääntymistä ja samalla hellää vaatimusta, mutta ne eivät olleet rajuja, eläimellisen kiihkeitä, vaan itsetiedottoman kukkamaisia. Joskin silmiin näytti kätkeytyvän kukan arvoitus ja taru, niin neidon koko olemus muistutti pikemminkin kaunista ja kypsää hedelmää. Tämä pää, kuten Francesco kummastellen itsekseen totesi, oli vielä ihan lapsen siinä ilmenevään sieluun nähden, ja vain eräänlainen rypälemäinen täyteläisyys osoitti, että lapsuusiän raja oli sivuutettu ja naisen tarkoitus oli saavutettu. Osittain maanruskea, osittain vaaleampien suortuvien kirjavoima tukka oli sidottu paksuksi seppeleeksi ohimoiden ja otsan ympärille. Toisaalta raskas, toisaalta sisäisesti kuohuva, jalon kypsä uneliaisuus näytti painavan tytön silmäripsiä alaspäin ja antoi hänen silmilleen kosteaa, tulvivaa tunteikkuutta. Mutta pään musiikki muuttui norsunluumaisen kaulan alapuolella toiseksi, jonka ikuisissa sävelissä on toisenlainen sisältö. Olkapäistä alkoi nainen, nuorekkaan, kypsän täyteläinen nainen, joka oli miltei liian täyteläinen ja joka ei näyttänyt kuuluvan lapsekkaan pään yhteyteen. Paljaat jalat ja vankat, ruskettuneet pohkeet olivat hedelmällisen täyteläiset, melkein liian tukevat hänelle, kuten Francescosta näytti. Pää ei ollut tietoinen naisvartalonsa aistihuumaisesta mysteeristä, korkeintaan sillä oli siitä vähäinen aavistus. Mutta juuri sen vuoksi Francesco tunsi, että hän oli auttamattomasti, kuin olisi ollut kysymys elämästä ja kuolemasta, kiintynyt tuohon päähän ja tuohon kaikkivoipaan vartaloon.

Mutta kaikesta siitä, mitä nuori mies siinä silmänräpäyksessä, jona hän jälleen kohtasi tämän Jumalan luoman, perisynnin niin raskaasti painaman olennon, lienee nähnyt, havainnut ja tuntenut, ei hänessä voinut huomata mitään paitsi huulten hiljaista vavahtelua. »Mikä oikeastaan on nimesi?» hän vain kysyi synnin vaivaamalta, synnittömältä tytöltä. Tyttö vastasi, että hänen nimensä oli Agata, ja hänen äänensä kuulosti Francescosta paratiisin naurukyyhkysen kujerrukselta. »Osaatko lukea ja kirjoittaa?» tiedusti pappi. Tyttö vastasi: »En!» »Tiedätkö mitään pyhän messu-uhrin merkityksestä?» Toinen katsoi häneen virkkamatta mitään. Silloin hän käski tytön tulla kirkkoon ja meni itse edellä sisälle. Alttarin takana kuoripoika auttoi messupuvun hänen yllensä, Francesco pani baretin päähänsä, ja pyhä toimitus sopi aloittaa; milloinkaan ei nuori mies ollut messutilaisuudessa tuntenut olevansa niin juhlallisen, palavan hartauden läpitunkema kuin hän nyt oli.

Hänestä tuntui kuin kaikkihyvä Jumala nyt vasta olisi kutsunut hänet palvelijakseen. Papillisen vihkimisen tie, jonka hän oli taivaltanut, näytti hänestä nyt pelkältä kuivalta sisällyksettömältä ja petolliselta hätäilyltä, jolla ei ollut mitään yhteistä tosijumalallisen kanssa. Mutta nyt oli koittanut hänen jumalallinen hetkensä, pyhä aikansa. Vapahtajan rakkaus muistutti taivaallista tulisadetta, jossa hän seisoi ja joka äkkiä vapautti ja viritti liekkiin koko hänen oman sisäisen rakkautensa. Äärettömässä rakkaudessaan hänen sydämensä laajeni koko luomakunnan käsittäväksi ja liittyi ihastuneena sykähtelemään kaikkien luotujen kanssa samalla tavoin. Tästä hurmiosta, joka melkein huumasi hänet, tulvi kaksin kerroin voimakkaampana esiin myötätunto kaikkia olentoja kohtaan, jumalallisen hyvyyden intomielinen tavoittelu, ja nyt vasta hän uskoi täysin ymmärtävänsä pyhää äitikirkkoa ja sen messua. Nyt hän tahtoi kirkon palvelijana osoittaa tyyten toisenlaista, uudistunutta intoa.

Ja kuinka olikaan tämä matka, nousu tälle huipulle, selvittänyt hänelle sen salaisuuden, jonka merkitystä hän oli Agatalta kysynyt! Tytön äänettömyys, joka oli mykistänyt myös hänet, osoitti hänelle, vaikka hän ei sitä näyttänyt, että he molemmat olivat saaneet tiedon heidän kummankin osakseen nyt tulleen jumalallisen ilmoituksen kautta. Eikö ikuinen äiti ollut kaikkien muutosten perusta ja kaiken lihaksitulemisen pohja, ja eikö hän, Francesco, ollut kutsunut näitä oman onnensa nojaan jätettyjä, pimeässä hapuilevia jumalanlapsia tälle ylimaalliselle vuorenhuipulle osoittaakseen heille ehtoollisena pojan muuttumisihmeen, leivän ja viinin muuttumisen Kristuksen ruumiiksi ja vereksi? Niinpä nuori mies seisoi ehtoolliskalkki kädessään, silmät ilosta kosteina. Hänestä tuntui kuin hän itsekin tulisi jumalaksi. Ollessaan tässä valitun profeetan, pyhän välittäjän, tilassa hän tunsi näkymättömien jäsenten kohottavan hänet taivaisiin saakka sellaisessa ilon ja kaikkivaltiuden tunnossa, joka, kuten hän uskoi, nosti hänet äärettömän korkealle kirkkojen ja papiston koko joukkion yläpuolelle. Heidän tulisi nähdä hänet, hämmästyneinä ja hartaan kunnioittavina suunnata katseensa häneen, huimaavan korkealle alttarille, jolla hän seisoi. Hän nimittäin seisoi alttarilla kokonaan toisenlaisessa ja ylevämmässä mielessä kuin Pietarin sijainen, paavi, vihkimisensä jälkeen seisoo. Kouristuksenomaisesti haltioituneena hän ojensi kiittämisen ja muutosten ehtoollismaljaa, koko luomakunnan alati uudestisyntyvän jumalanruumiin symbolia, avaruuden äärettömyyteen, jossa se loisti kuin uusi, kirkkaampi aurinko. Ja kun hän siten seisoi pyhä malja kohotettuna omasta mielestään kokonaisen iäisyyden, todellisuudessa kaksi tai kolme sekuntia, tuntui hänestä kuin sokeritoppamaisen Sant’ Agatan rinteet olisivat alhaalta ylös saakka olleet kuuntelevien enkelien, pyhimysten ja apostolien peitossa. Mutta melkein vielä ihanammilta hänestä tuntuivat kumea rummunpärinä ja jono kaunisasuisia naisia, jotka selvästi näkyivät seinien lävitse liikkuessaan pienen kappelin ympärillä yhdistettyinä toisiinsa kukkakiehkuroilla. Heidän takanaan pyörivät piiriä hurmioituneen kiihkon vallassa sarkofagin menadit, tanssivat ja hyppivät vuohenjalkaiset satyyrit, joista muutamat kantoivat Luchino Scarabotan puista hedelmällisyyden symbolia hilpeässä kulkueessa.

Soanaan palattuaan Francesco sai kokea raskaan selviämisen, kuten jokainen, joka on juonut humaltumisen pikarin viimeistä pohjasakkaa myöten. Scarabotan perhe oli messun jälkeen poistunut; veli, sisar ja tytär olivat jäähyväisiä sanoessaan kiitollisina suudelleet nuoren papin kättä.

Hänen mielialansa nyt painuessa yhä alemmaksi alkoi se sieluntila, jossa hän oli ollut lukiessaan messua vuoren laella, tuntua hänestä yhä epäilyttävämmältä. Myöskin Sant’ Agatan huippu oli varmastikin aikaisemmin ollut jollekin epäjumalalle pyhitetty palveluspaikka; se, mikä hänestä siellä ylhäällä oli tuntunut Pyhän Hengen suhinalta, oli ehkä ollutkin epäjumalan sortuneen vallan demonista vaikutusta, jonka Jeesus Kristus oli kukistanut, mutta jonka maailman luoja ja ohjaaja yhä vieläkin salli käyttää turmiollista valtaansa. Papin saavuttua Soanaan ja pappilaansa oli se tieto että hän oli tehnyt itsensä syypääksi raskaaseen syntiin vallannut hänet täydelleen, ja hänen sielunhätänsä sen vuoksi kävi niin ankaraksi, että hän jo ennen päivällistä meni kirkkoon, joka oli seinäkkäin hänen asuntonsa kanssa, antautuakseen palavissa rukouksissa korkeimman välittäjän huostaan ja, jos suinkin mahdollista, puhdistautuakseen hänen armossaan.

Selvästi tuntien avuttomuutensa hän rukoili, ettei Jumala jättäisi häntä alttiiksi pahojen henkien hyökkäyksille. Hän tunsi varsin hyvin, ja hän tunnusti sen, kuinka ne monin tavoin ahdistivat hänen olemustaan milloin sitä supistivat, milloin taas laajensivat yli aikaisempien, terveellisten rajojen, muuttaen sitä mitä hirvittävimmin. »Olin huolellisesti hoidettu pikku puutarha sinun kunniaksesi», puhui Francesco Jumalalle. »Nyt se on hukkunut vedenpaisumukseen, joka ehkä kiertotähden vaikutuksesta yhä kasvaa ja jonka rannattomalla ulapalla minä ajelehdin mitättömän pienessä veneessä. Ennen tiesin tarkoin tieni. Se oli sama kuin se tie, jonka pyhä kirkkosi palvelijoillesi osoittaa. Nyt minä pikemminkin ajaudun kuin olen varma päämäärästä ja tiestä.»

»Anna minulle», rukoili Francesco palavasti, »tähänastiset rajani ja entinen varmuuteni ja käske pahojen enkelien lakata virittämästä vaarallisia ansojaan avuttomalle palvelijallesi. Älä johdata, oi, älä johdata meitä kiusaukseen. Minä menin näiden syntis-parkojen luokse sinun palveluksessasi; laita niin, että taaskin pääsen pyhien velvollisuuksieni tiukasti rajoitettuun piiriin.»

Francescon rukouksissa ei enää ollut entistä selvyyttä ja havainnollisuutta. Hän pyysi keskenään ristiriitaisia seikkoja. Joskus hän itsekin epäili, oliko hänen rukouksiaan kannattava kiihkeys peräisin taivaasta vai jostakin muusta lähteestä. Se merkitsi, ettei hän oikein tiennyt, eikö hän ehkä rukoillut taivaalta pohjaltaan helvetillistä hyvää. Se, että hän sulki Scarabota-sisarukset rukouksiinsa, saattoi johtua kristillisestä säälistä ja papillisesta huolenpidosta. Mutta oliko asianlaita sama, kun hän palavan hartaasti, vuodattaen kuumia kyyneleitä, rukoili taivaalta Agatan pelastusta?

Tähän kysymykseen hän saattoi joskus vielä vastata myöntävästi, sillä väkevimmän vietin aiheuttama selvätuntuinen mielenliikutus, joka oli vallannut hänet silloin, kun hän näki tytön jälleen, oli muuttunut jotakin äärettömän puhdasta tavoittelevaksi haaveelliseksi tunteeksi. Tämän muutoksen johdosta Francesco ei huomannut, kuinka kuolemansynnin hedelmä tunkeutui Marian, Jumalan äidin, sijalle ja oli myös hänen rukouksissaan ja ajatuksissaan madonnan ruumiillistuma. Toukokuun ensimmäisenä päivänä alkoi Soanan kirkossa kuten kaikkialla erityinen Marian palvelus, jonka noudattaminen vielä nimenomaan tuuditti nuoren papin valppautta uneen. Joka päivä hän iltahämärissä piti etupäässä Soanan vaimoille ja tyttärille lyhyen saarnan, käsitellen siunatun neitsyen hyveitä. Sitä ennen ja sen jälkeen kaikui kirkon laivasta avoimen oven kautta keväiseen ulko-ilmaan ylistyslauluja Marian kunniaksi. Ja vanhoihin, ihaniin, sanoiltaan ja säveliltään niin viehättäviin lauluihin sekaantui ulkoa varpusten hilpeätä sirkutusta ja läheisistä, kosteista rotkoista kantautuvaa mitä suloisinta satakielenlaulua. Sellaisina hetkinä oli Francesco, joka näennäisesti palveli Mariaa, täydelleen antautunut palvomaan epäjumalaansa.

Jos Soanan äidit ja tyttäret olisivat aavistaneet, että he papin silmissä olivat seurakunta, jonka hän joka päivä kutsui koolle kirkkoon palvoakseen tätä vihattua synninhedelmää tai kohotakseen Maria-laulun hartaiden sävelien kantamana kaukaiselle, korkealle kalliorinteillä sijaitsevalle laidunalueelle, olisi hänet varmasti kivitetty, mutta nyt näytti siltä kuin nuoren kirkonmiehen hurskaus olisi joka päivä kasvanut seurakunnan ihmettelevissä silmissä. Vähitellen vanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät, lyhyesti sanoen kaikki, pormestarista kerjäläiseen, kirkollismielisimmästä penseimpään saakka joutuivat mukaan Francescon keväthuumaukseen.

Jopa pitkät yksinäiset kävelyretketkin, joita hän nyt teki entistä useammin, luettiin nuoren pyhimyksen ansioksi. Ja kuitenkin ne tehtiin vain siinä toivossa, että niiden aikana sattuma joskus osuttaisi hänet Agatan tielle. Sillä arasti varoen paljastamasta itseään hän oli määrännyt seuraavan, erityisesti Scarabotan perhettä varten järjestettävän jumalanpalveluksen pidettäväksi vasta yli viikon kuluttua, ja väliaika kävi hänestä nyt sietämättömän pitkäksi.