Part 4
Nuori pappi ponnahti pystyyn. Hän nauroi ääneen nähdessään, että hänen kauhuisen säikähdyksensä aiheuttaja oli täpläinen pukki, joka oli antanut hänelle todistuksen rajattomasta luottamuksestaan hypähtämällä etujalkoineen hänen olkapäittensä varaan vähääkään häikäilemättä hänen papillista asuaan.
Mutta se oli vasta pukin perin tuttavallisen tungettelemisen alkuna. Tämä takkuinen otus, jolla oli vankat, kauniisti kaartuneet sarvet ja tulisesti säihkyvät silmät, oli nähtävästi tottunut kerjäämään ohi samoavilta vuoristokiipeilijöiltä ja teki sen niin hullunkurisesti, päättävästi ja vastustamattomasti, että siitä saattoi päästä eroon ainoastaan pakenemalla. Nousten takajaloilleen se yhä uudelleen laski etujalkansa Francescon rinnalle, ja kun ahdistetun oli ollut pakko sallia sen tarkoin nuuskia taskunsa ja ahmia löytämänsä leivänmurut uskomattoman ahnaasti, se ilmeisesti päätti vielä kaluta papin hiuksia, nenää ja sormia.
Tätä maantierosvoa oli seurannut iäkäs, partainen vuohi, jonka kello ja utareet riippuivat maahan saakka ja joka edellisen rohkaisemana alkoi samalla tavalla hätyyttää pappia. Siihen oli kultauksen ja ristin somistama rukouskirja tehnyt erityisen vaikutuksen, ja Francescon torjuessa kiperää pukinsarvea eläimen onnistui anastaa kirjanen. Ja pitäen sen mustiksi painettuja sivuja vihreinä, se profeetan määräyksen mukaisesti söi pyhät totuudet kirjaimellisesti ja ahnaasti.
Hänen ollessaan tällaisessa hädässä, joka kävi yhä pahemmaksi, kun hänen ympärilleen kerääntyi muita yksin laitumella olleita eläimiä, ilmestyi äkkiä paimentyttö pelastajaksi. Tulija oli juuri sama neito, jonka Francesco oli ensi kerran ohimennen nähnyt Luchinon majassa. Kun solakka ja jäntevä tyttö oli karkoittanut vuohet ja seisoi hänen edessään posket raikkaasti punehtuneina ja silmissä nauruinen ilme, hän sanoi: »Sinä pelastit minut, uljas tyttö!» Ja ottaessaan messukirjansa nuoren eevan käsistä hänkin nauroi ja lisäsi: »Oikeastaan on kummallista, että minä paimenenammatistani huolimatta olen niin avuton sinun laumasi kynsissä.»
Pappi ei saa keskustella nuoren neidon tai naisen kanssa kauemmin kuin hänen kirkollinen velvollisuutensa ehkä vaatii, ja seurakunta panee heti merkille, jos hänet nähdään sellaisessa kahdenkeskisessä kohtauksessa kirkon ulkopuolella. Niinpä Francescokin muisti tiukasti velvoittavaa ammattiaan ja lähti paljoa viivyttelemättä jatkamaan paluumatkaansa; mutta sittenkin hänellä oli sellainen tunne kuin hän olisi yllättänyt itsensä tekemässä syntiä ja kuin hänen pitäisi ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa puhdistautua katuvaisesti ripittäytymällä. Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt poistua karjankellojen piiristä, kantautui hänen korviinsa naisäänen laulu, joka jälleen sai hänet äkkiä unohtamaan kaikki mietteensä. Ääni oli senlaatuinen, ettei hänelle johtunut mieleenkään, että laulaja saattoi olla äskeinen paimentyttö. Francesco ei ollut kuullut ainoastaan Roomassa Vatikaanin kirkkolaulajia, vaan aikaisemmin äitinsä seurassa usein maallisia laulajattaria Milanossa, joten hän varsin hyvin tunsi primadonnien koloratuurin ja belcanton. Vasten tahtoaankin hän seisahtui odottamaan. Epäilemättä laulaja kuului milanolaiseen matkailijaseurueeseen, hän ajatteli ja toivoi, jos suinkin mahdollista, ohimennen näkevänsä tämän ihanan äänen omistajattaren. Ja kun viimeksi mainittua ei näkynyt, ei kuulunut, alkoi hän jälleen surumielisesti laskeutua askelen kerrallaan huimaavan syvään laaksoon.
Kaikki Francescon tällä virkakäynnillä saamat kokemukset eivät yhtenä kokonaisuutena eivätkä erillisinä ulkoisesti olleet mainitsemisen arvoiset, jollei oteta huomioon sitä kauhistusta, jonka tyyssijana kurjien Scarabota-sisarusten maja oli. Mutta nuori pappi tunsi heti, että tästä vuoristoretkestä oli tullut hänelle paljon merkitsevä tapahtuma, jos kohta hänellä ei vielä ollut hämärintä aavistustakaan tämän merkityksen koko laajuudesta. Hän tunsi, että hänessä oli tapahtunut sisäinen muutos. Hän oli uudessa mielentilassa, joka oli hänestä joka minuutti yhä kummallisempi ja jossakin määrin epäilyttävä, mutta ei läheskään niin epäilyttävä, että hän olisi mahdollisesti vainunnut saatanan läsnäolon ja ehkä singonnut sitä mustepullolla, jos sellainen olisi ollut hänen taskussaan. Vuoristomaisema lepäsi paratiisimaisena hänen alapuolellaan. Vasta ensimmäisen kerran hän nyt pani huomaamattaan kätensä ristiin ja onnitteli itseään sen johdosta, että hänen esimiehensä oli uskonut hänelle juuri tämän seurakunnan hoidon. Mitäpä oli tähän suurenmoiseen syvyyteen verrattuna Pietarin pöytäliina, joka laskeutui taivaasta enkelien kannattaessa sitä kolmesta nurkasta? Missä oli inhimillisen käsityksen mukaan suurenmoisempaa, majesteettisempaa maisemaa kuin olivat nämä Generoson luoksepääsemättömät jyrkänteet, joilta tuontuostakin kuului sulavan lumen muodostamien vyöryjen kumeata kevään ukkosjyminää!
Siitä päivästä alkaen, jona Francesco kävi tuomittujen luona, ei hän enää saanut takaisin aikaisemman elämänsä ajatuksetonta rauhaa. Ne uudet kasvot, jotka luonto oli itsestään hänelle näyttänyt, eivät enää kalvenneet, eikä se enää mitenkään alistunut painumaan entiseen sieluttomuuteensa. Sen vaikutuksia, jotka eivät vaivanneet pappia ainoastaan päivällä, vaan myös unissa, hän nimitti ja piti ennen kaikkea viettelyksinä. Ja koska kirkon oppi on sulautunut yhteen pakanallisen taikauskon kanssa jo sen vuoksi, että kirkko taistelee sitä vastaan, luuli Francescokin ihan vakavissaan muutoksensa johtuneen siitä, että hän oli koskettanut ruokkoamattoman paimenen tulesta pelastamaa puista esinettä, taikakalua. Epäilemättä oli vielä elossa jäännöksiä entisajan kauhistavasta Phallospalvonnasta, inhottavasta epäjumaluudesta, jonka Jeesuksen ristin pyhä sota oli maailmassa nujertanut. — Siihen saakka, kun hän oli nähnyt tuon iljettävän tekeleen, oli Francescon sieluun syöpyneenä ollut ainoastaan risti. Ihan samalla tavoin kuin karjan lampaat merkitään hehkuvalla merkkiraudalla, oli hänetkin varustettu ristin poltinmerkillä, ja tämä merkki oli sekä valveilla että unissa vaikuttavana tullut hänen olemuksensa tunnuskuvaksi. Nyt pälyili ilkeä ja todellinen saatana ristin ylitse, ja perin saastainen, kauhistava satyyrintunnus valloitti alituisessa kilvassa yhä enemmän ristin paikkaa.
Francesco oli selostanut paimenkäyntiään pormestarille ja ensi sijassa piispalleen, joka lähettämässään vastauksessa hyväksyi hänen menettelynsä. »Ennen muuta», piispa kirjoitti, »vältämme kaikkea julkista pahennusta». Hänestä oli erittäin viisas toimenpide se, että Francesco oli järjestänyt erityisen ja salaisen jumalanpalveluksen syntis-poloisia varten Sant’ Agatan huipulla olevaan pyhän äidin kappeliin. Mutta esimiehen tunnustus ei kyennyt palauttamaan Francescon sielunrauhaa, eikä hän päässyt eroon siitä ajatuksesta, että hän oli palannut vuoristosta jollakin tavoin taiottuna.
Ligornettossa, jossa Francesco oli syntynyt ja jossa hänen setänsä, kuuluisa kuvanveistäjä, oli viettänyt elämänsä viimeiset kymmenen vuotta, oli vielä sama iäkäs pappi, joka hänen poikana ollessaan oli opettanut hänelle katolisen uskon pyhiä totuuksia ja opastanut hänet armon tielle. Eräänä päivänä hän meni tämän vanhan papin puheille taivallettuaan tien Soanasta Ligornettoon kolmessa tunnissa. Iäkäs pastori lausui hänet tervetulleeksi ja oli silminnähtävästi liikuttuneena valmis nuoren miehen toivomuksen mukaan kuulemaan hänen synnintunnustuksensa. Luonnollisesti hän antoi ripittäytyjälle synninpäästön.
Francescon omantunnonvaivat kuvastuvat suunnilleen seuraavasta tunnustuksesta, jonka hän esitti vanhukselle. Hän lausui: »Siitä alkaen, kun kävin noiden kurjien syntisten luona Soanan alpilla, olen ollut ikäänkuin riivattu. Minua puistattaa. Minusta tuntuu kuin en olisi pukenut ylleni ainoastaan uutta takkia, vaan suorastaan uuden ihonkin. Kun kuulen Soanan vesiputouksen kohinan, tekisi mieleni kavuta alas syvään rotkoon ja sijoittua tuntikausiksi sinne syöksyvien vesimassojen alle tullakseni samalla kertaa sekä ulkonaisesti että sisäisesti puhtaaksi ja terveeksi. Kun näen ristin kirkossa, ristin vuoteeni kohdalla, nauran. Minun ei enää kuten aikaisemmin onnistu itkeä ja huokailla ja kuvitella Vapahtajan kärsimyksiä. Sitävastoin katsettani vetävät puoleensa kaikenlaiset Luchino Scarabotan taikakalun kaltaiset esineet. Monesti ne ovat kokonaan toisenlaisia kuin se, mutta minusta ne kuitenkin näyttävät samanlaisilta. Opiskelujani varten, voidakseni oikein hyvin syventyä tutkimaan kirkko-isiä, olin laitattanut verhot työhuoneeni ikkunoihin. Nyt olen otattanut ne pois. Lintujen laulu, niittyjen halki asuntoni ohitse lumen sulaessa juoksevien, lukuisten purojen solina, jopa narsissien tuoksukin häiritsivät minua. Nyt avaan ikkunani selälleen nauttiakseni ahnaasti kaikesta siitä.«
»Kaikki tämä huolettaa minua», Francesco jatkoi, »mutta se _ei_ kenties ole pahinta. Pahempaa ehkä on se, että olen ikäänkuin noiduttuna joutunut saastaisten pahojen henkien valtapiiriin. Hirvittävästi ne kiusaavat minua, härnäävät ja houkuttelevat minua julkeasti syntiin sekä päivän että yön kaikkina tunteina. Aukaisen ikkunan, ja niiden taikavaikutuksesta minusta tuntuu siltä kuin ikkunani alla kukkivassa kirsikkapuussa visertävien lintujen laulu uhkuisi siveetöntä viettiä. Puunkuoren eräät muodot ärsyttävät minua ja ne, jopa vuoriston viivatkin johtavat mieleeni corporis femininin osia. Kaikista rukouksistani ja lihankidutuksistani huolimatta olen joutunut alttiiksi kavalien, ilkeiden ja inhottavien pahojen henkien hirvittäville hyökkäyksille. Koko luonto, kammoten tunnustan sen teille, usein kohisee, suhisee ja jymisee pelästyneissä korvissani kamalaa Phalloslaulua, jolla se palvoo paimenen surkeata, pientä, puista epäjumalaa, kuten minun kaikesta kilvoittelustani huolimatta on pakko uskoa.»
»Tämä kaikki», Francesco jatkoi tunnustustaan, »luonnollisesti pahentaa rauhattomuuttani ja sielunhätääni sitäkin enemmän, koska pidän velvollisuutenani käydä taisteluun sotiakseni alpilla sijaitsevaa mätäpesää vastaan. Mutta vielä tämäkään ei ole tunnustukseni pahin osa. Pahinta on, että jopa ammattini keskeisimpiinkin velvollisuustehtäviin on sekoittunut jotakin yhtä helvetillisen suloiselta tuntuvaa, ikäänkuin kaiken hämäävää, lähtemätöntä myrkkyä. Aluksi Jeesuksen sanat kadonneesta lampaasta ja paimenesta, joka eroaa laumastaan noutaakseen sen vaikeakulkuisilta kallioilta, valtasivat minut puhtaalla ja pyhällä voimallaan. Mutta nyt epäilen, onko tämä tarkoitus vielä nytkin yhtä puhdas. Se on muuttunut intohimoiseksi kiihkoksi. Herään yöllä kasvot kyynelissä, ja kaikki ajatukseni sulautuvat voihkivaksi sääliksi vuorella asuvien kadotettujen sielujen vuoksi. Mutta kun puhun kadotetuista sieluista, täytyy kenties juuri siinä kohdassa erottaa valhe totuudesta kipeällä leikkauksella. Scarabotan ja hänen sisarensa syntisenä sieluna esiintyy nimittäin sisäisten silmieni edessä yksinomaan ja ainoastaan heidän syntinsä hedelmän, heidän tyttärensä, kuva.»
»Nyt kysyn itseltäni, eikö näennäisesti Jumalalle mieleisen intoni syynä ole luvaton viehtymys häneen ja teenkö oikein, enkö antaudu iankaikkisen kuoleman vaaraan, jos pitkitän näennäisesti Jumalalle mieluista työskentelyäni.»
Iäkäs, maailmaakokenut pappi oli kuunnellut nuorukaisen tunnontarkkaa tunnustusta enimmäkseen hyvin vakavana, joskus kuitenkin hymyillen. Tuossa oli Francesco sellaisena kuin hän nuorukaisen tunsi, sekä ulkoisesti että sisäisesti tunnollisena järjestyksen ihmisenä, selväpiirteistä täsmällisyyttä ja puhtautta kaipaavana. Hän virkkoi: »Francesco, älä pelkää! Astu vain eteenpäin tielläsi, kuten aina olet astunut! Sinun ei sovi kummastella, jos pahan vihollisemme juonet näyttävät mahtavimmilta ja vaarallisimmilta juuri silloin, kun aiot temmata hänen kynsistään jo miltei varman uhrin.»
Mieli vapautuneena Francesco poistui papin asunnosta Ligornetton kadulle. Tällä pienellä paikkakunnalla hän oli elänyt nuoruutensa alkuajan. Ligornetto on pieni kylä avaran laakson pohjalla, jokseenkin tasaisella maalla, ja vihanneksien ja viljakasvien yläpuolella suikertelee tiukalle punottuja, tummia köysiä muistuttavia viiniköynnöksiä ylös ja alas silkkiäispuiden välissä. Tätäkin paikkaa hallitsevat Monte Generoson valtavat rinteet; täältä, läntiseltä puoleltaan, vuori kohosi mahtavalta perustukseltaan majesteettisenä näkyviin.
Oli keskipäivän aika, ja Ligornetto näytti uneliaalta. Francescon kävellessä häntä tervehtivät vain muutamat kaakottavat kanat, jotkut leikkivät lapset ja kylän liepeellä haukkuva louskutteleva koira. Tänne, kylän laitaan, ikäänkuin sen salvaksi oli sijoitettu hänen setänsä, varakkaan miehen, talo, kuvanveistäjä Vincenzon Buen Retiro, joka nyt oli asumaton ja oli siirtynyt Tessinin kantonin haltuun jonkinlaisena muistorakennuksena. Francesco astui portaita myöten hoidotta jätettyyn ja metsittyneeseen puutarhaan ja antoi sitten myöten äkkiä heränneelle halulleen mennä taas kerran katsomaan taloa myös sisältä. Likellä asuvat talonpoikaiset ihmiset, vanhat tutut, luovuttivat hänelle avaimen.
Nuoren papin suhtautuminen taiteeseen oli samanlainen kuin se hänen asemassaan olevilla miehillä tavallisesti on. Hänen kuuluisa setänsä oli kuollut noin kymmenen vuotta sitten, eikä Francesco ollut vainajan hautaamispäivän jälkeen nähnyt tunnetun taiteilijakodin huoneita. Hän ei olisi osannut sanoa, mikä hänet oli yht’äkkiä saanut käymään tyhjässä talossa, jota ohimennen katsellessaan hän siihen saakka oli tuntenut vain häipyvää myötätuntoa. Setä ei ollut koskaan ollut hänestä muuta kuin kunnioitettu henkilö, jonka vaikutuspiiri oli hänestä vieras ja merkityksetön.
Kun Francesco oli kiertänyt avainta lukossa ja astui ruostuneilla saranoillaan narisevasta ovesta eteiseen, häntä vähän puistatti hänen vastaansa portailta ja kaikkialle avoimeksi jätetyistä ovista huokuva tomuinen hiljaisuus. Eteisestä oikealle oli taiteilija-vainajan kirjasto, josta saattoi heti huomata, että täällä oli asunut innokas kulttuuri-ihminen. Siellä oli alahyllyillä Vasarin teosten ohella Winckelmannin kootut teokset, kun taas italialaista parnassoa edustivat Michelangelon sonetit, Dante, Petrarca, Tasso, Ariosto ja muut. Varta vasten teetettyihin kaappeihin oli sijoitettu kokoelma piirroksia ja etsauksia, eräässä toisessa kaapissa oli renessanssiajan mitaleja ja kaikenlaisia arvokkaita, harvinaisia esineitä, niiden joukossa maalattuja, etruskilaisia savimaljoja, ja eräitä muita antiikkisia pronssi- ja marmoriesineitä oli asetettu huoneeseen. Siellä täällä riippui seinällä joitakin Leonardon ja Michelangelon erityisen kauniita, kehystettyjä tauluja, jotka esittivät alastomia mies- tai naisvartaloita. Seuraavan pienen kammion kolme seinää olivatkin melkein ylhäältä alas asti sellaisten esineiden peitossa.
Sieltä jouduttiin kupolisaliin, joka oli useiden kerrosten korkuinen ja sai valoa ylhäältä. Täällä Vincenzo oli työskennellyt, käyttäen muovauspuuta ja talttaa, ja hänen parhaiden luomiensa kipsijäljennökset täyttivät tämän miltei kirkkomaisen huoneen ahtaalle sullottuna, äänettömänä kokoelmana.
Ahdistuneena, jopa levottomana ja omien askeltensa ääntä säikkyvänä sekä pahan omantunnon vaivaamana Francesco oli saapunut tänne saakka ja alkoi nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa katsella sedän erinäisiä teoksia. Erään Michelangelon patsaan vieressä oli siellä nähtävänä Ghilberti. Samoin siellä oli Dante, teoksia, joissa oli kauttaaltaan pisteytysmerkkejä, koska niiden mukaan oli valmistettu suurennetut veistokset marmorista. Mutta nämä maailmankuulut taideteokset eivät jaksaneet kauan kiinnittää nuoren papin huomiota. Niiden viereen oli sijoitettu kolmen nuoren neidon patsaat; he olivat erään markiisin tyttäriä, ja heidän isänsä oli ollut kylliksi ennakkoluuloton antaakseen heidän olla mestarin malleina ihan alastomina. Ulkonäöstä päättäen ei nuorin näistä nuorista naisista ollut kahtatoista, toinen viittätoista ja kolmas seitsemäätoista vuotta vanhempi. Francesco heräsi vasta kauan viehättyneenä katseltuaan noita solakoita hahmoja. Näissä veistoksissa ei alastomuus, kuten kreikkalaisten patsaissa, tuntunut luonnolliselta aateluudelta ja jumaluuden kuvalta, vaan niissä oli sellainen tuntu kuin olisi epähienosti vilkaistu makuuhuoneeseen. Ensinnäkään ei näistä ollut häipynyt mallien näköisyys, vaan se oli selvästi havaittavissa; ja nämä mallit näyttivät sanovan: »Me olemme sopimattoman alastomia, vastoin tahtoamme ja häveliäisyyttämme loukaten on häikäilemättömän mahtikäskyn nojalla vaatteemme riisuttu.» Kun Francesco heräsi viehtymyksestään, jyskytti hänen sydämensä, ja hän vilkaisi pelokkaasti ympärilleen. Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa, mutta hänestä tuntui synnilliseltä jo pelkästään oleminen yksin sellaisten veistosten joukossa.
Jotta häntä ei lopuksi vielä yllätettäisi, päätti hän poistua sieltä niin nopeasti kuin suinkin. Mutta ulko-ovelle ehdittyään hän ei lähtenytkään pois, vaan sensijaan napsautti sisältäpäin ovenrivan lukkoon ja lisäksi kiersi avainta, joten hän nyt oli lukittuna kuolleiden aavetaloon eikä kukaan enää voinut häntä yllättää. Kun se oli tehty, hän palasi pahennusta herättävän, kipsisen sulotarkolmikon luokse.
Hänen sydämensä jyskyttäessä entistä kiivaammin valtasi hänet siellä pian kalpea, vauhko mielettömyys. Hänen oli pakko sivellä varttuneimman markiisittaren hiuksia, ikäänkuin tyttö olisi ollut elävä. Vaikkakin tämä teko ilmeisesti ja myös hänen oman arvostelunsa mukaan hipoi hulluutta, oli se kuitenkin jossakin määrin papillinen. Mutta toisen markiisittaren täytyi jo sopeutua siihen, että hänen olkapäätänsä ja käsivarttaan hiveltiin, täyteläistä olkapäätä ja täyteläistä käsivartta, joka päättyi hentoon ja suloiseen käteen. Pian oli Francesco kolmannen, nuorimman markiisittaren luona ja osoitti pitemmälle menevää hellyyttä painaen lopuksi arkailevan, rikollisen suudelman tytön vasemman rinnan alle, mikä teko hämmensi hänet lopullisesti niin että hän tunsi itsensä masentuneeksi syntiseksi, jonka mieliala ei ollut yhtään parempi kuin Aatamin silloin, kun hän kuuli Herran äänen maistettuaan hyvän ja pahan tiedon omenaa. Hän pakeni. Hän juoksi pois kuin vainottuna.
Seuraavat päivät Francesco vietti osittain kirkossa, osittain pappilassaan lihankidutuksissa. Hän oli syvästi masentunut ja katuva. Sellaisen hartauden puuskassa, jollaista hän ei ollut vielä koskaan ennen tuntenut, hän uskalsi toivoa lopuksi selviytyvänsä voittajana lihan kiusauksista. Taistelu hyvän ja pahan välillä oli kuitenkin puhjennut hänen rinnassaan aavistamattoman pelottavasti, niin että hänestä näytti kuin Jumala ja perkele olisivat ensi kerran sijoittaneet taistelutantereensa hänen rintaansa. Nuorelle kirkonmiehelle ei enää tarjonnut rauhaa hänen olemassaolonsa sekään vaihe, jonka aikana hän ei oikeastaan ollut vastuunalainen, nimittäin uni, sillä juuri vartioimaton yöunen aika näytti olevan saatanasta erityisen tervetullut, ja silloin se järjesti vietteleviä ja turmiollisia kujeita nuorukaisen muutoin viattomassa sielussa. Eräänä yönä, aamupuolella — hän ei tiennyt, tapahtuiko se unessa vai valveilla — hän näki kuun valkeassa valossa markiisin kolmen tyttären valkeiden hahmojen astuvan hänen huoneeseensa ja hänen vuoteensa viereen, ja tarkemmin silmätessään hän huomasi niiden jokaisen maagillisella tavalla sulautuneen yhteen Santa Croce-alpin nuoren paimentytön kuvan kanssa.
Epäilemättä ulottui Scarabotan leikkikalumaisen pienestä asumuksesta tänne papin huoneeseen saakka, jonka ikkunasta alppi näkyi, side, jonka lankoja eivät enkelit kehränneet. Francesco tiesi taivaallisesta ja myös helvetin valtakunnasta kylliksi heti oivaltaakseen, minkä hengen siittämää tämä työ oli. Francesco uskoi noituuteen. Perehtyneenä skolastisen tieteen useihin aloihin hän otaksui pahojen henkien käyttävän hyväkseen tähtien tehoa saadakseen aikaan määrättyjä turmiollisia vaikutuksia. Hän oli oppinut, että ruumiiseen nähden ihminen kuului taivaankappaleihin, ymmärrys teki hänet enkelien kaltaiseksi, hänen tahtonsa oli alistettu Jumalan valtaan, mutta Jumala salli langenneiden enkelien johtaa hänen tahtonsa pois Jumalasta, ja pahojen henkien valtakunta suureni liittoutuessaan sellaisten jo vieteltyjen ihmisten kanssa. Sitä paitsi hetkellinen, ruumiillinen tunne helvetin henkien käyttämänä saattoi usein olla ihmisen ikuisen turmion syynä. Lyhyesti sanoen, nuori pappi vapisi luitaan ja ytimiään myöten ja pelkäsi perkeleiden myrkyllistä puremaa, vereltä haisevia pahoja henkiä, Behemoth-hirviötä ja ihan erityisesti Asmodeusta, huoruuden tunnustettua pahaa henkeä.
Ensiksi hän ei voinut ratkaisevasti otaksua hyljeksittyjen sisarusten langenneen noituuden ja taikuuden syntiin. Tosin hänelle sattui kokemus, joka hänestä oli pahasti epäilyttävä. Joka päivä hän puhdisti sisäistä olemustaan, osoittaen pyhää intoa ja käyttäen uskonnon kaikkia keinoja, poistaakseen sieltä paimentytön kuvan, mutta yhä uudelleen kuva ilmestyi sinne entistä kirkkaampana, varmempana ja selvempänä. Millainen oli se maalaus ja millaiselle tuhoutumattomalle puupinnalle tai liinakankaalle se oli maalattu, kun siihen ei vähääkään pystynyt vesi eikä tuli!
Monesti hän hiljaa ja hämmästyneenä tarkkaili, kuinka tämä kuva tunkeutui kaikkialle. Kun hän kirjaa lukiessaan näki nuo hennot, omituisen punertavan, maanruskean tukan kehystämät kasvot ja isot, tummat silmät jollakin sivulla, käänsi hän viereisen lehden sitä peittämään ja piilottamaan. Mutta se näkyi kaikkien lehtien lävitse, ikäänkuin niitä ei olisi ollutkaan, kuten se muuten näkyi myös verhojen, ovien ja seinien lävitse talossa ja vieläpä kirkossakin.
Tällaisten ahdistusten ja sisäisten ristiriitojen vaivaamaa nuorta pappia kalvoi lisäksi malttamattomuus, koska Sant’ Agatan laella pidettävän erityisen jumalanpalveluksen määräpäivä ei tuntunut joutuvan kylliksi nopeasti. Hän halusi niin pian kuin suinkin suorittaa velvollisuudekseen ottamansa tehtävän koska hän sillä ehkä saisi riistetyksi neidon helvetin ruhtinaan kynsistä. Vielä hartaammin hän toivoi näkevänsä tytön jälleen, mutta eniten hän kaipasi pelastumista tuskaisesta lumouksestaan, sillä hän toivoi sen varmasti toteutuvan. Francesco söi vähän, vietti suurimman osan öistään valveilla, ja kun hän päivä päivältä kävi yhä enemmän huolten painamaksi ja kalpeaksi, saavutti hän seurakunnassaan entistäkin suuremman esimerkillisen hurskauden maineen.
Vihdoin oli tullut se aamu, joksi pappi oli kutsunut syntispoloiset ylhäällä sokeritoppamaisen Sant’ Agatan laella olevaan kappeliin. Sinne vievää äärimmäisen vaivalloista tietä ei ehtinyt taivaltaa kahta tuntia lyhyemmässä ajassa. Yhdeksännellä tunnilla Francesco astui matkavalmiina Soanan aukiolle sydän hilpeänä ja virkistyneenä, katsellen maailmaa uudestisyntyneen silmillä. Toukokuun alku lähestyi, ja niinpä oli koittanut niin ihana päivä kuin suinkin saattoi ajatella, mutta nuori mies oli elänyt jo useita yhtä kauniita päiviä luonnon silti näyttämättä hänestä Edenin puutarhan kaltaiselta, kuten se tänään näytti. Nyt häntä ympäröi paratiisi.