Part 3

Tämän nähdessään Francesco säpsähti, Se, että keltaiset niittykukat näin kilvan sulloutuivat pahamaineisen asunnon kynnykselle, että pitkävartisia lemmikkejä, joiden alla lirisi vuoristoveden suonia ja jotka taivaansinelle hohtavina samaten pyrkivät valtaamaan ovea, rehevinä päivinä kukoisti sen likellä, se kaikki tuntui hänestä melkein kuin avoimelta vastalauseelta ihmisten halveksumista, pannaa ja tuomiota vastaan. Hämmästys, jota seurasi eräänlainen hämminki, pakotti Francescon mustine kauhtanoineen istuutumaan auringon lämmittämälle kivijärkäleelle. Hän oli viettänyt nuoruutensa laaksossa ja lisäksi enimmäkseen suljetuissa huoneissa, kirkoissa, luentosaleissa tai lukukammioissa. Hänen luonnontajunsa ei ollut herännyt. Tällaista retkeä ylevän, kirpeän kiehtovaan korkeaan vuoristoon hän ei ollut tehnyt koskaan tätä ennen eikä ehkä olisi koskaan tehnytkään, jolleivät sattuma ja velvollisuus yhdessä olisi pakottaneet häntä lähtemään vuoristomatkalle. Nyt vaikutelmien uutuus ja suuruus valtasivat hänet kokonaan.

Ensimmäisen kerran nuori pastori Francesco Vela tunsi, kuinka olemassaolon kirkas ja kokonainen tajuaminen kohahti hänen lävitseen saaden hänet tuokioksi unohtamaan pappeutensa ja tulonsa tarkoituksen. Tämä tunne ei ollut ainoastaan työntänyt syrjään vaan jopa tukahduttanut hänen mielestään kaikki hänen hurskauden käsityksensä ja niihin punoutuneet monet kirkolliset säännöt ja dogmit. Häneltä unohtui jopa ristinmerkin tekeminen. Hänen allansa lepäsi kaunis Luganon alue Ylä-Italian alppiseutua, samoin Sant’ Agata pyhiinvaelluskirkkoineen, jonka kohdalla ruskeat kalarosvot yhäti kaartelivat, ja San Giorgio-vuori; sieltä pisti esiin Monte San Salvatoren huippu; ja vihdoin lepäsi huimaavan syvällä hänen alapuolellaan Lugano-järven Capolago-niminen lahti, joka muistutti vuoristolaaksoon huolellisesti sovitettua, pitkulaista lasilevyä ja jonka pinnalla purjehtiva kalastusvene näytti käsikuvastimessa olevalta mitättömän pieneltä pilkulta. Kaiken sen takana olivat etäisyydessä korkeiden alppien valkeat huiput Francescon tavoin kohonneet yhä korkeammalle. Niiden joukosta pisti esiin valkea Monte Rosa ja sen seitsemän valkeata huippua, kuvastuen samalla kertaa diademin tapaisesti ja aavemaisesti taivaan silkkistä sineä vasten.

Jos voidaan perusteellisesti puhua vuoristosairaudesta, niin aivan yhtä oikeutetusti sopii puhua ihmiset korkealla vuoristossa valtaavasta tilasta, jota voi parhaiten nimittää verrattomaksi terveydeksi. Tämä terveys tuntui nyt uudistuksen tavoin myös nuoren papin veressä. Hänen vieressään oli kivien välissä vielä kuivien kanervien piilottamana pieni kukka, jollaista Francesco ei ollut nähnyt koskaan eläissään. Se oli perin viehättävä sinikatkerolaji, jonka terälehtien väri oli yllättävän upea, heleän sininen. Nuori, mustakauhtanainen mies aikoi ensimmäisessä löytäjänriemussaan taittaa kukan, mutta jättikin sen sitten vahingoittumattomana seisomaan vaatimattomalle paikalleen ja taivutti vain kanervat syrjään katsellakseen ihanaa kukkaa kauan ja ihastuneesti. Kaikkialla tunkeutui kivien lomista näkyviin nuoria, heleän vihreitä kääpiöpyökinlehviä, ja jonkin matkan päästä kantautui Luchino Scarabota poloisen karjan kellojen kilkatus kovan, harmaan soran ja vienon vihreän peittämien rinteiden ylitse. Koko tätä vuoristomaisemaa vallitsi jokin aikojen alulle ominainen, ihmisyyden kadonneen aikakauden nuoruudenkiihko, josta syvissä laaksoissa ei enää ollut jälkeäkään.

Francesco oli lähettänyt seuralaisensa kotiin, koska hän tahtoi olla paluumatkalla rauhassa ainoankaan ihmisen läheisyyden häntä häiritsemättä eikä sitäpaitsi voinut toivoa kenenkään olevan näkemässä ja kuulemassa sitä, mitä hänellä oli tekemistä Luchino-paimenen luona. Tällä välin hänet oli jo huomattu, ja joukko pörröisiä ja likaisia lapsenpäitä kurottui yhä uudelleen tirkistelemään Scarabotan kivilinnan oviaukosta.

Hitaasti alkoi pappi sitä lähestyä ja astui asumuksen siihen piiriin, josta kävi ilmi omistajan karjan suuri lukumäärä ja joka oli lukuisan nauta- ja vuohilauman jätteiden likaama. Francescon nenään kohosi ohuen ja voimakkaan vuoristo-ilman seassa yhä väkevämpänä nautojen ja vuohien lemu, jonka yhä läpitunkevamman vaikutuksen teki siedettäväksi hänen ovesta sisälle astuessaan sieltä lehahtava puuhiilensavu. Kun Francesco ilmestyi oviaukkoon ja mustine kauhtanoineen esti valoa pääsemästä sisälle, joutuivat lapset pimentoon, josta he vastasivat äänettömyydellä papin tervehdykseen ja kaikkiin hänen puhutteluihinsa. Ainoastaan vanha emävuohi tuli hänen likelleen, määki hiljaa ja nuuhki häntä.

Vähitellen kävi huoneen sisusta Jumalan sanansaattajan silmissä valoisammaksi. Hän näki tallin, joka oli paksun lantakerroksen täyttämä ja jonka takaosa jatkui luonnon muodostamaan alunperin graniittikalliossa — tai mitä kivilajia vuori lieneekin ollut — olleeseen onkaloon. Oikeanpuoleiseen, karkeatekoiseen kiviseinään oli avattu aukko, josta pappi loi silmäyksen perheen nyt kylmillään olevaan tulisijaan, tuhkakekoon, jonka sisus vielä hehkui ja joka oli kasattu maaperän paljaalle, luonnolliselle kalliolle. Paksun nokikerroksen peittämässä ketjussa riippui kolhiintunut, samoin nokinen kuparikattila lieden yläpuolella. Tämän kivikautisen tulisijan vierellä oli selkänojaton penkki, jonka nyrkinvahvuinen, leveä istuinlauta lepäsi kahden yhtä leveän, kallioon kiinnitetyn pylvään varassa ja jota monen sukupolven väsyneet paimenet, heidän vaimonsa ja lapsensa olivat yli sadan vuoden aikana hanganneet ja kiillottaneet. Puu ei enää näyttänyt puulta, vaan keltaiselta kiillotetulta marmorilta tai liidulta, jossa tosin oli lukemattomia naarmuja ja lovia. Neliskulmainen huone, joka muuten luonnollisen siistimättömine, karkeista kivimöhkäleistä ja paasista ladottuine seinineen pikemminkin muistutti luolaa ja josta savu tunkeutui oven kautta navettaan ja sieltä edelleen oven kautta ulko-ilmaan, koska sillä seinissä mahdollisesti olevia reikiä ja rakoja lukuunottamatta ei ollut muunlaista savupiippua, tämä huone siis oli vuosikymmenien savun ja noen mustaama, joten vieraan mielessä saattoi herätä melkein sellainen vaikutelma, että hän oli paksulti nokeutuneen kaminan sisällä.

Francesco huomasi eräästä sopesta loistavat, omituisesti kiiluvat silmät, mutta samassa alkoi ulkoa kuulua soran kierimistä ja kahinaa, ja heti senjälkeen astui Luchino Scarabotan hahmo oviaukkoon, lipuen äänettömän varjon tavoin auringon eteen, minkä vuoksi huone kävi yhä hämärämmäksi. Hämmentynyt vuoristopaimen hengitti raskaasti, ei ainoastaan sen vuoksi, että hän oli lyhyessä ajassa tullut kaukaiselta, korkeammalla sijaitsevalta laitumelta havaittuaan sieltä papin saapumisen, vaan myös sen tähden, että tämä käynti oli hyljeksitystä miehestä suuri tapaus.

Tervehdys oli lyhyt. Isäntä käski Francescoa istumaan ensin karkeilla käsillään pyyhittyään merenvahapenkiltä kivet ja katkotut keltakukat, jotka olivat olleet hänen kaihdetun lapsilaumansa leluina.

Vuoripaimen kohenteli ja viritti tulta, puhaltaen siihen posket pullollaan, jolloin hänen kuumeiset silmänsä hiilistön hehkussa kiiluivat vieläkin hurjemmasti. Hän lisäsi nuotioon lastuja ja kuivia risuja, niin että kirvelevä savu oli vähällä ajaa papin ulkosalle. Paimenen käytöksestä uhkui siinä määrin matelevaa alamaisuutta ja huolekasta intoa kuin kaikki olisi riippunut siitä, ettei hän vain ajattelemattomuudessaan menettäisi tuon korkeamman olennon armoa, joka oli astunut hänen kehnoon asuntoonsa. Hän toi esille ison, likaisen pytyn maitoa, jonka pinnalle oli kohonnut paksu kermakerros, mutta joka oli niin uskomattoman siivoton, ettei Francesco jo senkään vuoksi voinut siihen koskea. Mutta hän kieltäytyi myös nauttimasta tuoretta juustoa ja puhdasta leipää, vaikka hänen olikin jo nälkä, koska hän taikauskoisesti kammoten pelkäsi siten tekevänsä syntiä. Kun paimen vihdoin oli vähän rauhoittunut ja seisoi hänen edessään katse pelokkaan odottavana ja käsivarret riipuksissa, alkoi pappi puhua seuraavasti:

»Luchino Scarabota, teiltä ei evätä pyhän kirkkomme lohdutusta eikä lapsianne enää hylätä katolilaisten kristittyjen yhteydestä, jos joko käy ilmi, että teitä koskevat rumat huhut ovat perättömiä, tai te rehellisesti ripittäydytte, osoitatte katumusta ja synnintuntoa sekä olette valmis Jumalan avulla poistamaan tieltä loukkauskiven. Avatkaa siis ensiksi minulle sydämenne, Scarabota, kertokaa avomielisestä mistä teitä on parjattu, ja tunnustakaa vilpittömän totuudenmukaisesti se synnintaakka, joka teitä ehkä painaa.»

Tämän puhuttelun jälkeen paimen pysyi vaiti. Hänen kurkustaan lähti vain äkkiä lyhyt, sekava ääni, joka ei kuitenkaan ilmaissut minkäänlaista tunnetta, vaan pikemminkin kuulosti lintumaiselta kaakotukselta. Tapansa mukaan Francesco ryhtyi heti esittämään syntiselle paatumuksen kammottavia seurauksia ja Isän Jumalan anteeksiantavaista hyvyyttä ja rakkautta, josta hän on antanut todistuksen uhraamalla ainoan poikansa, uhrikaritsan, joka otti maailman synnit omalle vastuulleen. Jeesuksen Kristuksen välityksellä, lopetti hän, voidaan saada kaikki synnit anteeksi, jos avoin rippi sekä katumus ja rukoilu ovat todistaneet taivaalliselle isälle, että syntisparka on tullut synnintuntoon.

Vasta sitten, kun Francesco-pastori oli odottanut kotvan aikaa ja nousi pystyyn, kohauttaen olkapäitänsä, kuten näytti, poistuakseen majasta, alkoi paimen kakistella kurkustaan sanoja käsittämättömänä sekamelskana, äännellen petolinnun tapaan. Ja jännittyneen tarkkaavana koetti pappi takertua siihen, mikä tässä sekasotkussa oli ymmärrettävää. Mutta tämä ymmärrettävä tuntui hänestä yhtä oudolta ja ihmeelliseltä kuin huoneen hämäryys. Kuviteltujen huolestuttavien ja ahdistavien seikkojen paljoudesta kävi vain sen verran selväksi, että Luchino Scarabota tahtoi voida varmasti luottaa hänen apuunsa kaikenlaisia vuoressa majailevia ja häntä ahdistavia paholaisia vastaan.

Nuoren uskovan papin ei olisi sopinut epäillä pahojen henkien olemassaoloa ja vaikutusta. Olihan luomakunta täynnä kaikenkaltaisia ja kaikenasteisia langenneita enkeleitä, jotka kuuluivat Luciferin, Jumalan hylkäämän kapinoitsijan seurueeseen; mutta nyt hän ei tiennyt kumpi häntä kauhistutti, hänen kohtaamansa ennen kuulumattoman taikauskon aiheuttama pimeys vai tietämättömyydestä johtuva toivoton sokeus. Hän päätti koettaa kyselemällä hankkia jonkinlaisen selvyyden tämän seurakuntalaisensa mielikuvituspiiristä ja käsityskyvystä.

Silloin hänelle samassa selvisi: tämä raaka, laiminlyöty ihminen ei tiennyt mitään Jumalasta, saati sitten Jeesuksesta Kristuksesta, Vapahtajasta, tai Pyhän Hengen olemassaolosta. Sitävastoin näytti siltä kuin hän olisi tuntenut olevansa pahojen henkien ympäröimä ja ollut synkän vainohulluuden riivaama. Eikä pappi hänen silmissään ollut kutsuttu Jumalan palvelija, vaan paljon ennemmin mahtava taikoja tai jumala. Mitäpä olisi Francesco muuta tehnyt kuin ristinmerkin, kun paimen nöyrästi heittäytyi maahan ja alkoi kosteilla, pöhöttyneillä huulillaan hangata hänen kenkiään ja suudella niitä.

Nuori pappi ei ollut vielä milloinkaan ollut samanlaisessa asemassa. Ohut vuoristoilma, kevät ja eroaminen varsinaisesta sivistyksen piiristä aiheuttivat sen, että hänen ajatuskykynsä oli hiukan sumentunut. Hänen sielunsa valtasi eräänlainen unentapainen lumous, johon todellisuus sulautui häilyviksi unikuviksi. Tähän muutokseen liittyi hiljaista pelkoa, joka usein pyrki neuvomaan häntä pikaisesti pakenemaan vihittyjen kirkkojen ja kellojen alueelle. Perkele oli mahtava; kukapa saattoi tietää, kuinka monenlaisia välikappaleita ja keinoja se käytti houkutellakseen luottavaista, hyväuskoista kristittyä ja syöstäkseen hänet huimaavan jyrkänteen reunalta kuiluun.

Francescolle ei ollut opetettu, että pakanoiden epäjumalat olivat ainoastaan mielikuvitusolentoja eivätkä mitään muuta. Kirkko nimenomaan tunnusti niiden mahdin, esittäen sen vain Jumalalle vihamieliseksi. Ne taistelivat yhä vieläkin, joskin toivottomasti, kaikkivaltiaan Jumalan kanssa maailmasta. Sen vuoksi kalpea, nuori pappi säikähti aika pahasti, kun hänen isäntänsä otti asuntonsa jostakin loukosta puisen esineen, inhottavan veistoksen, joka epäilemättä oli fetishi. Tätä säädytöntä esinettä kohtaan tuntemastaan papillisesta kammosta huolimatta Francesco ei voinut olla tarkemmin silmäilemättä kuvaa. Inhoten ja hämmästyen hän tunnusti, että tässä vielä eli pakanuuden iljettävin kauhistus, nimittäin maalaisväestön Priapoksen palvelus. Saattoi selvästi nähdä, ettei tuo alkeellinen epäjumalankuva voinut esittää mitään muuta kuin Priaposta.

Tuskin Francesco oli saanut käteensä pienen, vaarattoman siitoksenjumalan, hedelmällisyyden jumalan, jonka entisajan ihmiset niin julkisesti kohottivat suureen kunniaan, kun hänen olemuksensa kummallinen lamaannus jo muuttui pyhäksi vihaksi. Ensiksi hän ihan harkitsematta paiskasi tuon ruokottoman, pienen taikakalun tuleen, josta paimen, liikkuen vikkelästi kuin riistaa ajava koira, sen kuitenkin samassa silmänräpäyksessä sieppasi. Se kyti ja paloi paikoitellen, mutta karkeilla käsillään ihmispakana heti laittoi sen entiseen turvattuun oloonsa. Mutta nyt sen ja sen pelastajan täytyi alistua kestämään rankaisusanojen tulva.

Luchino Scarabota ei näyttänyt tietävän, kumpaa jumalaa hänen olisi tullut pitää voimakkaampana, puista vaiko verta ja lihaa olevaa. Toistaiseksi hänen katseensa, josta kuvastui kauhistukseen ja kammoon sekaantunutta salakavalaa vihaa, oli suunnattu uuteen jumaluusolentoon, jonka julkea rohkeus ei ainakaan antanut aihetta päätellä, että häntä painoi heikkouden tietoisuus. Kerran vauhtiin päästyään ei ainoan Jumalan sanansaattaja pyhässä innossaan sallinut hämärässä elävän epäjumalanpalvelijan silmäysten säikyttää itseään, vaikkapa ne olisivat olleet kuinka uhkaavat. Ja muitta mutkitta hän nyt alkoi myös puhua siitä katalasta synnistä, jota, kuten yleisesti väitettiin, vuoristopaimen sai kiittää lapsiensa runsaudesta.

Nuoren pastorin äänekkäästi puhuessa saapui sisälle myös Scarabotan sisar, joka kuitenkaan ei virkkanut mitään, vaan tarkasti vain salavihkaa kiivailijaa ja puuhaili kaikenlaista siellä täällä onkalossa. Hän oli kalpea ja vastenmielinen nainen, jolle pesuvesi näytti olevan tuntematon. Hänen alaston ruumiinsa näkyi epämiellyttävästi kuultavan hänen huolimattoman asunsa repeämistä.

Kun pappi oli vaiennut tyhjennettyään ensi aluksi rankaisevien ja syyttävien sanojen varastonsa, lähetti nainen veljensä ulkosalle, lausuen hänelle lyhyen, tuskin kuuluvasti kuiskatun käskyn. Vastaan hangoittelematta katosi kesytön mies perin tottelevaisen koiran tavoin. Senjälkeen siivoton syntinen nainen, jonka takkuinen, musta tukka roikkui leveille lanteille saakka, suuteli papin kättä, huudahtaen: »Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!»

Heti senjälkeen hän purskahti itkemään.

Hän puheli, että pappi oli aivan oikeassa tuomitessaan häntä ankarilla sanoilla. Hän oli kyllä rikkonut Jumalan käskyjä vastaan, jos kohta ei suinkaan sillä tavoin kuin hänestä valheellisesti soimaten sanottiin. Hän yksin muka oli tehnyt syntiä, hänen veljensä sitävastoin oli viaton. Hän vannoi ja vakuutti kaikkien pyhimysten nimessä, ettei hän ollut kertaakaan langennut siihen hirvittävään syntiin, josta häntä syytettiin, nimittäin sukurutsaukseen. Tosin hän oli elänyt siveettömästi, ja koska hän nyt kerran oli ripittäytymässä, oli hän valmis kuvailemaan lapsiensa isiä, vaikkakaan ei mainitsemaan kaikkien heidän nimiään. Hän nimittäin tunsi heistä aniharvat nimeltään, koska hän, kuten hän väitti, hädän pakottamana oli usein myynyt suosionsa sattumoisin kohdatuille vieraille.

Muuten hän oli tuskaisesti synnyttänyt lapsensa maailmaan ilman minkäänlaista apua, ja muutamia niistä hänen oli täytynyt kohta synnytyksen jälkeen kuopata Generoson soraan. Huolimatta siitä, saattoiko pappi nyt antaa hänelle synninpäästön tai ei, hän tiesi Jumalan antaneen hänelle anteeksi, sillä hän oli puutteilla, kärsimyksillä ja suruilla riittävästi sovittanut syntinsä.

Francesco ei voinut muuta kuin pitää naisen itkuista tunnustusta valheiden verkkona ainakin sikäli kuin rikos oli kysymyksessä. Tosin hänestä tuntui, että eräät teot ehdottomasti kaihtoivat kaikenlaisia ihmisille lausuttuja tunnustuksia, ja niistä sai vain Jumala tiedon yksinäisinä, hiljaisina rukoushetkinä. Hän kunnioitti tuossa langenneessa vaimossa tätä häveliäisyyttä eikä yleensäkään voinut olla myöntämättä, että nainen oli monessa suhteessa laadultaan veljeänsä ylempänä. Hänen puolustautumisessaan oli selvän päättäväisyyden tuntu. Silmät tunnustivat, mutta sanallista tunnustusta ei häneltä olisi voinut kiristää hyvällä puheella eikä pyövelin hehkuvilla pihdeillä. Kävi ilmi, että juuri hän oli lähettänyt miehen Francescon puheille. Mennessään eräänä päivänä markkinoille Luganoon, jossa hän myi karjansa tuotteet, hän oli nähnyt nuoren, kalpean papin, jonka ulkonäkö oli herättänyt hänessä luottamusta, ja hänen mielessään oli herännyt ajatus uskoa hyljeksittyjen lapsiensa kouluttaminen papin sydämenasiaksi. Hän yksin oli perheen pää ja huolehti veljestään ja lapsistaan.

»En tahdo kajota siihen», vastasi Francesco, »oletteko syyllinen vaiko syytön. Yksi seikka on varma: jollette halua antaa lastenne kasvaa eläinten tavoin, täytyy teidän erota veljestänne. Niin kauan kuin elätte hänen kanssansa, eivät ne hirveät juorupuheet, joita teistä liikkuu, mitenkään lakkaa. Aina otaksutaan teidän harjoittavan samaa kammottavaa syntiä.»

Näiden sanojen jälkeen paatumus ja uhma näyttivät pääsevän valtaan naisen mielessä; joka tapauksessa hän ei vastannut mitään, vaan antautui sitten pitkähköksi ajaksi talouspuuhiin, ikäänkuin saapuvilla ei olisikaan ollut vierasta. Sillä välin astui sisälle noin viisitoistavuotias neitonen, joka ajoi muutamia vuohia navetan aukkoon, ja sitten hänkin, ikäänkuin Francescoa ei olisi siellä ollutkaan, ryhtyi auttamaan naista. Nähtyään tytön varjon lipuvan onkalon pimennossa tiesi nuori pappi heti, että hänen täytyi olla tavattoman kaunis. Hän teki ristinmerkin, sillä hän tunsi ruumiissaan hiljaista selittämätöntä kauhun väristystä. Hän ei tiennyt, olisiko hänen uudelleen pitänyt alkaa ladella kehotuksiaan tämän nuoren paimentytön kuullen. Tosin oli epäilemätöntä, että tyttö oli perinjuurin turmeltunut, koska saatana oli herättänyt hänet elämään mitä mustimman synnin avulla, mutta saattoihan hänessä sittenkin olla puhtauden rippeitä jäljellä, ja kukapa saattoi tietää, oliko hänellä aavistustakaan rikollisesta alkuperästään.

Hänen liikkeensä olivat joka tapauksessa hyvin rauhalliset, eikä niistä missään nimessä kuvastunut mielen levottomuutta eikä omantunnon taakkaa. Päinvastoin koko hänen olemuksestaan huokui vaatimatonta itsevarmuutta, jota kirkkoherran läsnäolo ei häirinnyt. Hän ei tähän saakka ollut vilkaissutkaan Francescoon ei ainakaan niin, että heidän katseensa olisivat osuneet vastakkain tai toinen olisi jollakin muulla tavoin hänet yllättänyt. Niin, tarkkaillessaan häntä salavihkaa silmälasiensa lävitse täytyi Francescon yhä voimakkaammin epäillä, saattoiko synnin lapsi, sellaisten vanhempien lapsi tosiaankin olla tämänkaltainen. Vihdoin tyttö katosi portaita myöten eräänlaiselle ullakolle, joten Francesco saattoi jatkaa vaivalloista sielunhoitotyötään.

»Minä en voi hyljätä veljeäni», virkkoi nainen, »ja yksinkertaisesti sen tähden, että hän ilman minua on avuton. Hän osaa hädintuskin kirjoittaa nimensä, ja senkin sain hänet oppimaan vasta nähtyäni paljon vaivaa. Hän ei tunne rahaa, ja rautatietä, kaupunkia ja ihmisiä hän pelkää. Jos minä poistun, hän etsii minua, niin kuin koiraparka etsii kadonnutta isäntäänsä. Hän joko löytää minut tai sortuu kurjana; ja miten sitten käy lasten ja peltotilkkumme? Jos minä jään lasten kanssa tänne, niin haluaisinpa nähdä sen ihmisen, jonka onnistuisi toimittaa veljeni jonnekin muualle; silloin hänet täytyisi panna kahleisiin ja teljetä Milanoon rautatankojen taakse.»

Pappi huomautti: »Niin saattaa lopuksi vielä käydäkin, jollette tahdo noudattaa hyvää neuvoani.»

Silloin naisen sieluntuska muuttui vimmaksi. Hän oli lähettänyt veljensä Francescon luokse, jotta tämä armahtaisi heitä, eikä sitä varten, että hän tekisi heidät onnettomiksi. Silloin hänestä olisi parempi, että nuo alhaalla asuvat edelleenkin vihaisivat ja hyljeksisivät heitä kuten tähän asti. Hän oli kunnon katolilainen, mutta sillä, jonka kirkko sysäsi pois helmastaan, oli oikeus antautua perkeleelle. Ja silloin hän ehkä vasta tekisi sen, mitä hän ei vielä ollut tehnyt, sen suuren synnin, josta häntä syytettiin.

Näiden väkisin esille puserrettujen sanojen ohella, joihin sekaantui naisen kirkaisuja, kuuli Francesco koko ajan sieltä, mihin tyttö oli kadonnut, ylhäältä ullakolta, suloista laulua, joka milloin aivan hiljaisena henkäyksenä milloin voimakkaammin kaikuvana, kantautui sisään. Siksi hänen sielunsa oli kiintynyt pikemminkin näiden sävelien lumoukseen kuin hairahtuneen naisen raivonpurkauksiin. Ja hanan mieleensä tulvahti kuuma aalto, ja siihen liittyi ahdistus, jonkalaista hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut. Tämä ummehtunut onkalo, eläinten ja ihmisten asumus, näytti kuin taian vaikutuksesta muuttuneen Danten paratiisin viehättävimmäksi kristalliluolaksi: täynnä enkelten ääniä ja siipiä, jotka soivat kuin naurukyyhkysen kujerrus.

Hän poistui. Hänen oli mahdotonta enää silminnähtävästi vapisematta kestää niin hämmentäviä vaikutuksia. Päästyään ulkosalle, onton kivikasan edustalle, hän hengitti keuhkoihinsa raikasta vuoristoilmaa, ja heti täytti vuoristomaiseman äärettömyyden tuntu hänet kuin tyhjän astian. Hänen sielunsa seurasi katseen mukana ja koki valtaavina maankuoren suunnattomat massat, etäisistä lumisista huipuista läheisiin pelottaviin rotkoihin saakka kevätpäivän loistavan kirkkaassa valossa. Yhä vieläkin hän näki ruskeiden kalasääskien itsensä unohtaneina kaarrelevan Sant’ Agatan sokeritopan kohdalla. Silloin hänen mieleensä tuli pitää siellä tälle hyljeksitylle perheelle salainen jumalanpalvelus, ja hän ilmaisi tämän ajatuksen vaimolle, joka huolestuneena oli tullut onkalosta rehevien keltakukkaryhmien ympäröimälle kynnykselle. »Soanaan te ette uskalla tulla, kuten itsekin tiedätte», virkkoi hän. »Jos kehottaisin teitä siihen, olisi se huono neuvo sekä minulle että teille.»

Taaskin nainen heltyi kyyneliin saakka ja lupasi tulla määrättynä päivänä Sant’ Agatan kappelin edustalle mukanaan veljensä ja vanhemmat lapset.

Ehdittyään niin kauaksi Luchino Scarabotan ja hänen kirouksenalaisen perheensä asuinpaikan lähettyviltä, ettei häntä enää voinut sieltä nähdä, nuori pappi valitsi auringonpaisteen lämmittämän lohkareen lepopaikaksi miettiäkseen äskeisiä kokemuksiaan. Hän vakuutti itselleen, että hän tosin oli tuntenut pöyristyttävää mielenkiintoa, mutta oli kuitenkin suoriutunut mieli velvollisuudenmukaisesti raittiina ja ilman minkäänlaista esimakua siitä, mikä hänet nyt niin aavistuksenomaisella tavalla teki rauhattomaksi. Mitä se oikein oli? Hän nyki, pyyhki ja puhdisti kauhtanaansa pitkään, ikäänkuin olisi siten voinut päästä siitä eroon.

Kun hän ei jonkin ajan kuluttuakaan saanut toivomaansa selvyyttä, hän otti totuttuun tapaansa rukouskirjan taskustaan, mutta ei myöskään pian aloitettu, äänekäs lukeminen vapauttanut häntä eräänlaisesta kummallisesta neuvottomuudesta. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi muistanut suorittaa jotakin seikkaa, tehtävänsä tärkeätä kohtaa. Sen vuoksi hän silmälasien takaa käänsi katseensa yhä uudelleen polulle päin tietty odotus mielessään eikä jaksanut rohkaistua lähteäkseen edelleen taivaltamaan rinnettä alaspäin.

Niin hän vaipui omituiseen haaveiluun. Siitä hänet herätti kaksi pientä tapausta, joita hänen tavalliselta liikkuma-alueeltaan riistäytynyt mielikuvituksensa suuresti liioitteli. Ensinnäkin hänen silmälasiensa oikeanpuolinen lasi haljeta naksahti kylmän vuoristo-ilman vaikutuksesta, ja melkein heti sen jälkeen hän kuuli päänsä yläpuolelta pelottavan pärskähdyksen ja tunsi olkapäitänsä rajusti painettavan.