Part 2
Paimen, talonpoika tai mikä hän lienee ollut, esitti nyt asuinpaikastaan lukuisilla eleillä säestetyn, intomielisen kuvauksen, josta Francesco ei kuitenkaan viisastunut. Hän arveli vain: »Jos te olette soanalainen ja lapsenne ovat saavuttaneet lainmukaisen iän, olisi heidät ilman tätäkin pitänyt jo aikoja sitten tuoda kouluuni. Ja olisihan minun pitänyt nähdä teidät tai vaimonne tai lapsenne jumalanpalveluksien aikana kirkossa, messussa tai ripillä.»
Tällöin mies revähdytti silmänsä levälleen ja puristi huulensa vastakkain. Vastauksen sijasta hän puhalsi henkeä ikäänkuin hätääntyneestä ja ahdistuneesta rinnasta.
»No niin, kirjoitan siis nimenne muistiin. Mielestäni teitte kauniisti, kun itse tulitte tänne ja ryhdyitte toimenpiteisiin, jotta lapsenne eivät jäisi tietämättömiksi ja mahdollisesti jumalattomiksi.» Nuoren kirkonmiehen lausuttua nämä sanat ryysyläinen alkoi röhistä kummalliseen, melkein eläimelliseen tapaan, niin että se vapisutti hänen ruskeata, jäntevää, melkeinpä atleettimaista ruumistaan. — »No niin», Francesco toisti hämmästyneenä, »merkitsen nimenne muistiin ja otan asiasta selkoa». Hän näki, kuinka tuntemattoman punertuneista silmännurkista vierähti kyynel toisensa jälkeen ruokkoamattomille kasvoille.
»Hyvä on, hyvä on», sanoi Francesco, joka ei osannut selittää vieraansa kiihtymystä ja oli sen johdosta pikemminkin levoton kuin liikuttunut — »hyvä on, hyvä, asiaanne tutkitaan. Mainitkaa vain nimenne, hyvä mies, ja lähettäkää lapsenne huomenna varhain luokseni!» Puhuteltu pysyi senjälkeen vaiti ja katsoi Francescoon pitkään kasvoillaan neuvottomuuden ja tuskastumisen ilme. Pastori kysyi vielä kerran: »Mika on nimenne? Sanokaa se!»
Hengenmiehen huomiota oli alusta alkaen kiinnittänyt se, että hänen vieraansa liikkeistä kuvastui jotakin arkailevaa ja samalla vainottua. Kun hänen nyt piti ilmaista nimensä ja ulkoa kiviseltä käytävältä samassa kuului Petronillan askelia, hän vavahti, ja yleensä hän näytti yhtä pelokkaalta kuin tavallisesti vain mielenvikaiset ja rikolliset. Hän näytti vainotulta. Hän näytti poliisien käsistä paenneelta mieheltä.
Kuitenkin hän otti paperipalasen ja pastorin kynän, käänsi omituisesti selkänsä valolle ja meni pimentoon, ikkunan ääreen, johon kantautui alhaalta puron ja kauempaa Soanan putouksen kohinaa, piirsi ikkunalaudalla paperille jotakin hiukan vaivalloisesti, mutta kuitenkin luettavasti ja ojensi sen sitten päättäväisesti papille. Tämä sanoi: »Hyvä!» ja tehden ristinmerkin, lisäsi: »Menkää rauhaan!» Villi poistui ja jätti jälkeensä tuoksupilven, jossa tuntui salamimakkaran, sipulin, puuhiilensavun, vuohien ja navetan haju. Heti hänen mentyään Francesco tempaisi ikkunan auki.
Seuraavana aamuna Francesco oli, kuten aina, lukenut messunsa, sen jälkeen vähän levähtänyt, sitten nauttinut niukan aamiaisensa, ja pian senjälkeen hän oli matkalla sindacon, pormestarin, asunnolle, jonne piti mennä hyvissä ajoin, jos mieli hänet tavata. Hän nimittäin matkusti joka päivä alhaalla järven rannalla sijaitsevalta rautatieasemalta Luganoon, jossa hänellä oli erään vilkkaimman kadun varrella tessiniläisen juuston tukku- ja vähittäiskauppa.
Aurinko paistoi pienelle, ihan kirkon vieressä olevalle aukeamalle, jossa kasvoi vanhoja, silloin vielä lehdettömiä kastanjapuita ja joka samalla oli paikkakunnan tori. Lapsia istui muutamilla kivipenkeillä ja leikki siellä täällä, samalla kun äidit ja vanhemmat tyttäret pesivät vaatteita antiikkisen, marmorisen sarkofagin ääressä, jonka reunoilta valui siihen runsaasti virtaavaa, kylmää vuoristovettä, ja kantoivat sieltä pestyjä vaatteita korissa kuivumaan. Maa oli märkää, sillä edellisenä päivänä oli satanut lumihiutaleiden sekaista vettä, ja taas Monte Generoson mahtava kalliojyrkänne kohosi uuden lumen peittämänä laaksorotkon toisella puolen, omissa luoksepääsemättömien rinteiden luomissa varjoissaan, ja huokui tänne raikasta lumi-ilmaa.
Nuori pappi meni katse maahan luotuna pesijättärien ohitse, joiden äänekkäisiin tervehdyksiin hän vastasi nyökäten. Ympärilleen tungeksivia lapsia hän katseli iäkkään henkilön tapaan silmälasiensa ylitse ja antoi heille silmänräpäykseksi kätensä, johon he kaikki innokkaasti ja hätäisesti pyyhkivät huuliaan. Aukiolta alkaen pääsi paikkakunnalla liikkumaan vain muutamia kapeita kujia myöten. Mutta pääkadullakin saattoi ajaa ainoastaan pienillä ajoneuvoilla, ja niilläkin vain sen etuosassa. Taempana katu kapeni ja kävi lisäksi niin jyrkäksi, että sitä pitkin mahtui enää kulkemaan korkeintaan kuormattu muuli. Tämän katupahasen varrella oli vähäinen rihkamakauppa ja sveitsiläinen postitoimisto.
Postinhoitaja, joka oli seurustellut Francescon edeltäjän kanssa mitä toverillisimmin, tervehti Francescoa ja sai häneltä vastatervehdyksen, mutta kuitenkin vain sillä tavoin, että hengenmiehen vakavuuden ja maallikon leveän ystävällisyyden välillä säilyi täysi välimatka. Vähän matkaa postin toisella puolella pappi poikkesi surkealle sivukujalle, joka vei pelottavan jyrkästi alaspäin isompina ja pienempinä portaina avonaisten vuohitallien ja kaikenlaisten likaisten, ikkunattomien, kellarimaisten onkaloiden ohitse. Kanat kaakottivat, kissat istuivat lahonneille parvekkeille ripustettujen maissintähkänippujen alla. Siellä täällä määkyi vuohi tai ammui lehmä, jota jostakin syystä ei ollut viety muun karjan mukana laitumelle.
Saattoi hämmästyä, kun tultuaan tästä ympäristöstä ja astuttuaan kapeasta portista pormestarin taloon näki edessään rivin pieniä, holvattuja saleja, joiden laipioihin käsityöläiset olivat Tiepoloksen tyyliin maalanneet runsaasti kuvioita. Korkeat ikkunat ja lasiovet, pitkillä, punaisilla verhoilla koristetut, veivät näistä aurinkoisista huoneista yhtä aurinkoiselle, avoimelle pengermälle, jota somistivat ikivanhat, kartiomaisiksi leikatut puksipuut ja ihanat laakeripensaat. Kuten kaikkialla, niin täälläkin kuuli vesiputouksen miellyttävän kohinan, ja täälläkin oli vastassa sama jylhä kallioseinämä.
Sindaco, sor Domenico oli hyvinpukeutunut, iältään viidennen vuosikymmenen puolivälissä oleva, rauhallinen mies, joka vajaa neljännesvuosi sitten oli mennyt toistamiseen avioliittoon. Kaunis, kukoistava, kaksikolmattavuotias rouva, jonka Francesco oli tavannut puhtaassa keittiössä aamiaisen valmistuspuuhissa, saattoi hänet puolisonsa luokse. Kun tämä oli kuullut kertomuksen papin luona edellisenä iltana käyneestä vieraasta ja lukenut paperiliuskalta kävijän, villin miehen nimen, joka oli siihen kömpelösti kirjoitettu, välähti hymy hänen piirteillään. Pakotettuaan sitten nuoren papin istuutumaan hän alkoi täysin asiallisesti, ilmeensä naamiomaisen välinpitämättömyyden kertaakaan häiriytymättä, esittää haluttua selostusta salaperäisestä kävijästä, joka oli tosiaankin siihen saakka papilta salassa pysynyt soanalainen.
»Luchino Scarabota», sanoi sindaco — sen nimen oli kirkkoherran vieras töhertänyt paperiliuskaan — »ei ole suinkaan köyhä mies, mutta jo vuosikausia ovat hänen kotiolonsa tuottaneet minulle ja koko kunnallekin ankaraa päänvaivaa, ja mahdotonta on oikeastaan arvata, mihin tämä kaikki lopulta päättyy. Hän kuuluu vanhaan sukuun, ja hänen suonissaan on hyvin todennäköisesti jonkin verran sen kuuluisan Luchino Scarabota da Milanon verta, joka neljännentoista ja viidennentoista sataluvun vaiheilla rakensi Comon tuomiokirkon pääosan. Sellaisia vanhoja, maineikkaita niiniähän meillä on, kuten te, herra kirkkoherra, tiedätte, useita vähäisellä paikkakunnallamme.»
Sindaco oli avannut lasioven, puhuessaan saattanut pastorin pengermälle ja hiukan kohotetulla kädellään osoitti siellä hänelle putouksen suppilomaisella, jyrkällä lähdealueella sijaitsevaa, luonnonkivistä muurattua, kuutiomaista rakennusta, jollaisia sen seudun talonpoikien asunnot ovat. Mutta tämä hyvin korkealla, paljon kaikkien muiden yläpuolella väikkyvä asunto ei eronnut muista ainoastaan yksinäisen, näennäisesti luoksepääsemättömän asemansa, vaan myöskin pienuutensa ja kurjan ulkonäkönsä vuoksi.
»Kas tuolla, minne sormellani osoitan, tämä Scarabota asuu», ilmoitti sindaco.
»Minua ihmetyttää, herra kirkkoherra», jatkoi puhuja, »ettette vielä ole kuullut mitään tuosta rinteestä ja sen asukkaista. Jo toista vuosikymmentä ne ihmiset ovat herättäneet laajalti koko seudulla mitä ilkeintä pahennusta. Ikävä kyllä, heihin ei pääse käsiksi. Nainen on haastettu oikeuteen, ja hän on väittänyt, etteivät ne seitsemän lasta, jotka hän on synnyttänyt, ole — onko sen järjettömämpää? — sen miehen lapsia, jonka kanssa hän elää, vaan sveitsiläisten kesämatkailijain, joiden täytyy sivuuttaa heidän alueensa kavutessaan Generosolle. Lisäksi nainen on siivoton ja likainen sekä päälle päätteeksi kammottavan ruma kuin yö.
— Ei, ilmeisestikin se mies, joka eilen kävi teidän luonanne ja jonka kanssa hän asuu, on hänen lapsiensa isä. Mutta paha pykälä on se, että tämä mies on samalla hänen lihallinen veljensä.»
Nuoren papin kasvoissa muuttui väri.
»Luonnollisesti koko maailma hylkää ja tuomitsee tämän sukurutsausparin. Tässä suhteessa _vox populi_ osuu harvoin harhaan.» Tämän selityksen jälkeen sindaco jatkoi kertomustaan. »Joka kerta, kun joku lapsista on näyttäytynyt joko täällä meillä tai Arognossa tai Melanossa, on hänet miltei kivitetty kuoliaaksi. Mikäli nämä ihmiset tunnetaan, pidetään jokaista kirkkoa häväistynä, jos tämä pahamaineinen sisaruspari siellä käy, ja kun nämä molemmat kiroukseen tuomitut luulivat uskaltavansa sitä yrittää, saivat he tuntea sen niin hirvittävällä tavalla, ettei heillä ole vuosikausiin ollut vähintäkään halua käydä kirkossa.
— Ja pitäisikö ehkä sallia», jatkoi sindaco, »sellaisten lapsien, sellaisten kammottujen olentojen, joita kaikki inhoavat ja kauhistuvat, käydä täällä meidän kouluamme ja istua kunnon kristittyjen lapsien seassa koulunpenkillä? Voiko kuvitella meidän sietävän, että nämä siveellisesti ala-arvoiset, nämä ilkeät, saastaiset olennot turmelevat koko paikkakuntamme, sekä pienet että isot?»
Francesco-papin kalpeat kasvot eivät vähäisimmälläkään ilmeellä ilmaisseet, missä määrin sor Domenicon kertomus oli häntä liikuttanut. Hän kiitti ja poistui koko olemuksen uhkuessa samaa arvokasta vakavuutta kuin hänen saapuessaankin. Kohta senjälkeen, kun Francesco oli keskustellut sindacon kanssa, hän oli selostanut Luchino Scarabotan tapauksen piispalleen. Kahdeksan päivää myöhemmin oli piispan vastaus hänen kädessään; esimies käski nuoren papin ottaa mieskohtaisesti selkoa niin sanotulla Santa Croce-alpilla vallitsevista yleisistä olosuhteista. Samalla piispa kiitti nuoren miehen hengellistä intoa ja vakuutti, että hänellä oli kyllä syytä tuntea mielessään ahdistusta näiden erehtyneiden ja kaihdettujen sielujen vuoksi ja ajatella heidän pelastustaan. Siunaavan ja lohduttavan kirkkoäidin helmasta ei saanut sulkea pois ainoatakaan syntistä, olipa hän vaikka kuinka pahasti horjahtanut.
Virkatehtävät ja myös Generoso-vuoren lumisuhteet sallivat Soanan nuoren papin vasta maaliskuun lopulla lähteä nousemaan Santa Croce-alpille oppaanaan muuan maamies. Pääsiäinen oli tulossa, ja vaikka vuoren rinteellä lumivyöryjä vielä kumeasti jymisten syöksyikin vesiputouksen alla olevaan rotkoon, oli kevät alkanut täydessä voimassaan kaikkialla, mihin aurinko pääsi esteettömästi vaikuttamaan.
Niin penseä luonnonihailija kuin Francesco, päinvastoin kuin hänen assisilainen pyhimyskaimansa, olikin, eivät hänen ympärillään hentoina ja mehevinä versovat, vihertävät ja kukoistavat kasvit voineet kuitenkaan olla häneen vaikuttamatta. Nuoren miehen itsensä tarvitsematta olla siitä selvästi tietoinen tuntui hänen veressään kevään hieno käyminen, ja hänkin nautti kohdaltaan koko luonnon sisäisestä, paisuttavasta ja pakottavasta voimasta, jonka alkuperä oli taivaallinen ja jonka kaikki kukkeat riemut ovat myös taivaallisia hekumallis-aistillis-maallisesta vaikutuksestaan huolimatta.
Kastanjat, sillä aukiolla, jonka yli nytkin ensiksi täytyi astella, olivat ruskeista, nahkeista silmuistaan ojentaneet hentoja, vihreitä kätösiä. Lapset melusivat, ja kilvan heidän kanssaan hälisivät varpuset, joita pesi kirkon räystään suojassa ja monisokkeloisen seudun lukemattomissa loukoissa. Ensimmäiset pääskyset piirsivät huikeita ratojaan Soanasta rotkon syvyyden ylitse, näyttäen kääntyvän vasta ehdittyään ihan tarumaisia torneja kohottavan, luoksepääsemättömän kallioseinämän rintaan. Tuolla ylhäällä, kielekkeillä ja onkaloissa, joiden luokse ihmisjalka ei ollut milloinkaan noussut, pesi kalasääskiä. Isot, ruskeat linnut lähtivät ylväille retkille ja leijailivat ainoastaan leijaillakseen tuntikausien pituisilla kestävyyslennoillaan vuorenhuippujen yläpuolella, kaarrellen yhä korkeammalla ikäänkuin mielien itsensä unohtaneina majesteettisesti kohota avaruuden vapaaseen äärettömyyteen.
Kaikkialla, ei ainoastaan ilmassa, ei ainoastaan ruskeassa, muokatussa tai ruohojen ja narsissien peittämässä maassa ja kaikessa siinä, mitä se korsien ja vanojen kautta nostatti lehtiin ja kukkiin, vaan myös ihmisissä oli juhlan tuntu, ja pengermillä, viiniköynnösrivien välissä työskentelevien, kuokkaa tai kaarevaa veistä käyttelevien talonpoikien kasvoissa säteili pyhäinen hohde. Useimmat heistä olivat jo teurastaneet niin sanotun pääsiäiskaritsan, nuoren vuohen, ja sidottuaan sen takajalat yhteen ripustaneet sen talonsa ovenpieleen.
Naiset, jotka olivat täysine pyykkikoreineen ihan erikoisen lukuisina ja hälisevinä kokoontuneet ylitse pursuavan, marmorisen sarkofagin ympärille, keskeyttivät meluisen hilpeytensä papin seuralaisineen mennessä heidän ohitseen. Pesijättäriä oli myös kylän laidassa, jossa pienen madonnankuvan juurella kalliosta kumpuava vesisuihku samoin valui antiikkiseen, marmoriseen sarkofagiin. Molemmat sarkofagit sekä tämä että torilla oleva, oli pitkähkö aika sitten kaivettu puutarhasta, joka oli täynnä tuhatvuotisia rautatammia ja kastanjapuita ja jossa ne olivat ikimuistoisista ajoista saakka olleet piilossa muratin ja villien laakeripensaiden alla, pistäen vain vähän maasta näkyviin.
Ohitse mennessään Francesco teki ristinmerkin, jopa keskeytti kävelynsä hetkiseksi tervehtiäkseen polvensa taivuttaen sarkofagin yläpuolella olevaa madonnankuvaa, jota somasti ympäröivät maalaisten uhreiksi tuomat niittykukat. Hän näki ensimmäisen kerran tämän pienen suloisen pyhäinkuvan ja surisevat mehiläiset sen ympärillä, sillä hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt täällä paikkakunnan yläosassa. Joskin Soanan alaosa, jossa oli kirkko ja muutamia alapuolelta pengermäiseksi muuratun kastanja-aukion ympärille sijoitettuja, vihreiden ikkunaluukkujen koristamia, sieviä taloja, oli miltei hyvinvoipa ja sen puutarhoissa siellä kasvoi mantelipuita, oransseja, korkeita sypressejä, lyhyesti sanoen, eteläisempää kasvistoa, mutta täällä ylhäällä, muutamia satoja askelia korkeammalla, se oli enää vain paimenten asuma, köyhäntuntuinen alppikylä, joka lemusi vuohille ja navetoille. Täällä alkoi myös mukulakivinen, äärimmäisen jyrkkä vuoristotie, jonka seurakunnan lukuisat vuohilaumat olivat polkeneet sileäksi mennessään aamuisin laitumelle ja palatessaan iltaisin kotiin; se nimittäin vei yläville yhteislaitumille, Savaglia-joen kattilanmuotoiselle lähdealueelle; alempana tämä joki muodostaa Soanan ihanan vesiputouksen, juoksee kohisten lyhyen matkan syvässä rotkossa ja laskee Lugano-järveen.
Edelleenkin seuralaisensa opastamana kavuttuaan vähän aikaa tätä vuoristopolkua myöten ylöspäin pastori seisahtui hengähtämään. Otettuaan vasemmalla kädellään leveän, mustan, lautasmaisen hatun päästänsä hän oli oikealla kädellään vetänyt kauhtanansa taskusta ison, kirjavan nenäliinan, jolla hän pyyhki hikikarpaloita otsaltaan. Yleensä ei italialaisen papin kyky nauttia luonnosta, maisemien kauneudesta, ole erityisen kehittynyt. Mutta on toki kiihottavaa katsella laajoja alueita hyvin ylhäältä, kuten sanotaan, lintuperspektiivistä, ja tämä kiihotus valtaa silloin tällöin naiiveimmankin ihmisen ja pakottaa hänet, omalla tavallaan hämmästelemään. Francescolle näkyivät hänen kirkkonsa ja siihen liittyvä paikkakunta jo nyt vain pienoiskuvina syvällä hänen allaan, samalla kun hänen ympärillään valtava vuoristo, kuten näytti, kohosi yhä korkeammalle taivasta kohti. Kevään tuntuun sekaantui nyt ylevyyden tuntu, joka ehkä syntyy, kun verrataan omaa pienuutta luonnon rusentavan valtaviin luomuksiin ja niiden uhkaavaan, äänettömään läheisyyteen, ja johon liittyy se aavistettu tieto, että me sittenkin olemme jollakin tavoin osallisia tästäkin valtavasta voimannäytteestä. Lyhyesti sanoen, Francesco tunsi itsensä ylevän suureksi ja mitättömän vähäiseksi samalla kertaa, ja se antoi hänelle aiheen heilauttamalla totuttuun tapaan kättänsä otsalle ja rinnalle tehdä hairahduksia ja pahoja henkiä vastaan suojaavan ristinmerkin.
Kiipeämisen jatkuessa valtasivat uskonnolliset kysymykset ja seurakunnan käytännöllis-kirkolliset asiat pian jälleen nuorekkaan innostuneen papin mielen. Ja kun hän taas seisahtui, tällä kertaa korkealla sijaitsevan kalliolaakson suulla, ja kääntyi ympäri, herätti pahasti rappeutuneen, tänne paimenia varten rakennetun, muuratun pyhätön näkeminen hänessä ajatuksen käydä katsomassa seurakuntansa kaikkia pyhättöjä, syrjäisimpiäkin, ja saattaa ne Jumalan arvon mukaiseen kuntoon. Hän salli katseensa samassa lipua pitkin maisemaa saadakseen mahdollisimman tarkan yleissilmäyksen siinä näkyvistä jumalanpalveluspaikoista.
Hän valitsi lähtökohdaksi oman kirkkonsa ja siihen liitetyn pappilan. Kirkko oli, kuten on mainittu, kylän toriaukealla, ja sen muuratut ulkoseinät olivat peruskallion jyrkkien seinämien jatkona, joiden juurella solisi hilpeä vuoristopuro. Tämä puro juoksi Soanan torin alitse, tuli jälleen näkyviin muuratusta holvista ja kostutti sitten puutarhoja ja kukkaisia niittyjä tosin pahasti likaantuneena pesuvedestä. Kirkon tuolla puolen oli hieman korkeammalla, mitä täältä katsoen ei voinut havaita, pyöreällä, tasaisella pengerkummulla seudun vanhin pyhättö, pieni Neitsyt Marialle pyhitetty kappeli, jonka alttarilla olevan pyhän neitsyen kuvan yläpuolella kaartui bysanttilainen mosaiikkiholvaus. Vaikka tämän mosaiikin kultainen pohja ja kirjailut olivat yli tuhannen vuoden ikäiset, oli se hyvin säilynyt ja esitti Kristus Pantokratoria. Pääkirkon etäisyys tästä pyhäköstä ei ollut kahta kivenheitonmatkaa pitempi. Toinen sievä kappeli, pyhälle Annalle omistettu, oli yhtä pitkän matkan päässä siitä. Soanan takana kohosi sen yläpuolelle äärimmäisen suippo vuorikartio, jota luonnollisesti ympäröivät laajat laaksot ja korkealle kohoavan Generoso-vuorijonon rinteet. Tämän melkein sokerikeonmuotoisen, mutta ylös saakka vihreän, luoksepääsemättömältä näyttävän vuoren nimi oli Pyhä Agatha, koska sen laella oli sinne hädin tuskin mahtuva, tälle pyhimykselle omistettu kappeli. Paikkakunnalla ja sen lähimmässä ympäristössä oli siis kirkko ja kolme kappelia, joiden lisäksi oli loitommalla seurakunnan alueella vielä kolme tai neljä kappelia. Jokaiselle kummulle, jokaiseen kauniiseen tientaipeeseen, jokaiselle huipulle, josta oli laaja näköala, sinne tänne maalauksellisten kalliojyrkänteiden partaalle, lähelle ja kauas, laaksojen ja järven kaltaille olivat hurskaat vuosisadat pystyttäneet jumalanhuoneita, joten tässä suhteessa oli vielä havaittavissa jälkiä pakanuusajan syvästä ja yleisestä uskonnollisesta hartaudesta, sillä sen johdosta oli menneiden vuosituhansien aikana kaikki nämä paikat alkujaan pyhitetty ja siten hankittu jumalallisia liittolaisia tämän jylhän luonnon uhkaavia, pelottavia voimia vastaan.
Nuori intoilija katseli tyytyväisenä kaikkia näitä roomalaiskatolisen kristillisyyden rakennelmia, jollaiset ovat koko Tessinin kantonille tunnusmerkillisiä. Tosin hänen täytyi samalla ikäväkseen, tuntien oikean uskonsotilaan tuskaa, myöntää, ettei niissä kaikkialla vallinnut elävä, vireä ja puhdas usko ja etteivät hänen virkaveljensä olleet riittävässä määrin rakastavan huolehtivaisia säilyttääkseen näitä hajallaan olevia, taivaallisia asuinsijoja rappeutumiselta ja unohdukselta.
Jonkin ajan kuluttua poikettiin sille kaidalle jalkapolulle, joka kolmituntisen, vaivalloisen kapuamisen jälkeen vie Generoson laelle. Tällöin täytyi varsin pian mennä Savaglian uoman ylitse ravistunutta siltaa myöten; sen välittömässä läheisyydessä oli tämän puron vesien kerääntymisallas, ja sieltä se syöksyi uurtamaansa, sadan metrin syvyiseen ja syvempäänkin uomaan. Täällä Francesco kuuli kerääntymisaltaaseensa rientävän sulamisveden solinan ohella eri korkeuksilta, syvyyksiltä ja suunnilta kantautuvaa karjanhälinää ja huomasi korkeannäköisen miehen — hän oli Soanan yhteinen paimen! — joka oli laskeutunut pitkäkseen maahan, tukenut kätensä puron partaaseen, taivuttanut päänsä veden kalvoon saakka ja sammutti janoaan ihan eläimen tapaan. Hänen takanaan oli laitumella muutamia emävuohia kileineen, susikoiran odottaessa korvat hörössä käskyjä ja sitä silmänräpäystä, jona sen mestari ja herra lakkaisi juomasta. »Minäkin olen paimen», mietti Francesco, ja kun toinen nousi maasta, päästi sormiensa välitse kimakan vihellyksen, joka kajahteli kallioseinämistä, ja viskeli kiviä kauas ympärilleen milloin pelotellakseen kaikkialle hajaantuneita eläimiään, milloin ajaakseen niitä eteenpäin ja yleensä varjellakseen niitä suistumasta rotkoihin, ajatteli Francesco, kuinka vaivalloinen ja vastuunalainen tehtävä tämä oli jo eläimiin, saati sitten ihmisiin nähden, jotka aina olivat alttiita saatanan viettelyksille.
Kahta innokkaammin pappi alkoi nyt kiivetä edelleen, ihan kuin olisi ollut pelättävissä, että perkele mahdollisesti saattaisi olla nopeampi tällä eksyneiden lampaiden luokse vievällä tiellä. Sitten kun hän oppaanaan yhäti seuralaisensa, jota hän ei pitänyt keskustelun arvoisena, oli samonnut toista tuntia jyrkkää ja vaivalloista polkua myöten yhä ylemmäksi Generoson jylhille kallioille, ilmestyi äkkiä Santa Crocen alue hänen näkyviinsä viidenkymmenen askelen päässä.
Hän ei tahtonut uskoa, että tuo kiviröykkiö ja sen keskelle litteistä liuskeista ilman laastia ladottu seinämä olivat etsitty asumus, kuten opas oli hänelle vakuuttanut. Hän oli sindacon puheiden nojalla odottanut näkevänsä merkkejä jonkinlaisesta hyvinvoinnista, kun taas tämä asumus saattoi korkeintaan käydä eräänlaisesta suojapaikasta, johon lampaat ja vuohet vietäisiin äkillisen rajusään sattuessa. Koska se sijaitsi jyrkällä, vierinkivien ja särmäisten järkäleiden peittämällä rinteellä ja sinne kiemurtelevan polun mutkat olivat piilossa, näytti tuo kironalainen paikka luoksepääsemättömältä. Vasta sitten, kun nuori pappi oli voittanut oudostelunsa ja hänet jossakin määrin vallanneen kammon sekä tunkeutunut likemmäksi, muuttui tämän hyljeksityn asuinpaikan kuva hiukan miellyttävämmäksi.
Niin, muuttuipa murskainen paikka papin lähestyessä hänen silmissään suorastaan viehättäväksi, sillä näytti siltä kuin karkeatekoinen, kuutiomainen asumus olisi padonnut ja pidättänyt ylhäältä irtaantuneen lohkare- ja soravyöryn, joten sen alapuolelle jäi kivetön, mehevästi viheriöivä rinne, josta keltaiset voikukat ihastuttavan runsaina ja suloisina ulottuivat oven edessä olevalle kynnykselle saakka — ja ikäänkuin uteliaina työntyivät sananmukaisesti oven lävitse sisälle kironalaiseen asunto-onkaloon.