Part 1

SOANAN KERETTILÄINEN

Kirj.

Gerhart Hauptmann

Suomentanut

Alpo Kupiainen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1918.

Pyrkiessään Monte Generoson huipulle matkailijan sopii lähteä joko Mendrisiosta tai Capolagosta hammasrataa myöten tai Bissonesta Soanan kautta, missä tie on kaikkein vaivalloisin. Koko alue kuuluu Tessiniin, Sveitsin kantoniin, jonka väestö on italialaista.

Ylhäällä vuoristokiipeilijät varsin usein kohtasivat silmälaseja käyttävän vuohipaimenen, jonka ulkomuoto oli muutoinkin huomiota herättävä. Hänen ruskettuneesta ihostaan huolimatta saattoi hänen kasvoistaan huomata, että hän oli sivistynyt mies. Hän muistutti paljonkin Sienan tuomiokirkossa olevaa, Donatellon luomaa Johannes Kastajan pronssikuvaa. Hänen hiuksensa olivat tummat ja valuivat kiharaisina ruskeille hartioille. Hänen pukunaan olivat vuohentaljat.

Kun joukko vieraita lähestyi tätä ihmistä, vuoristo-oppaat nauroivat jo etukäteen. Ja kun matkailijat hänet sitten näkivät, puhkesivat he usein sopimattomasti meluamaan tai äänekkään vaativaisesti uhittelemaan; heistä miehen omituinen ulkonäkö antoi heille siihen oikeuden. Paimen ei heistä piitannut. Tavallisesti hän ei edes kääntänyt päätänsä.

Kaikki vuoristo-oppaat näyttivät oikeastaan olevan hänen kanssaan hyvissä väleissä. Monesti he kapusivat hänen luoksensa ja antautuivat keskustelemaan hänen kanssaan tuttavallisesti. Kun vieraat heidän palattuaan tiedustelivat, mikä omituinen pyhimys se mies oli, pitivät he asian enimmäkseen omina tietoinaan, kunnes hän oli häipynyt näkyvistä. Mutta ne matkailijat, joiden uteliaisuus oli vielä silloin vireillä, saivat nyt tietää, että tällä miehellä on hämärä menneisyys, että kansan keskuudessa hänet tunnettiin »Soanan kerettiläisen» nimellä ja että hän nautti taikauskoisen pelon sekaista, epäiltävää kunnioitusta.

Kun näiden sivujen julkaisija vielä oli nuori ikävuosiltaan ja hänellä oli onni tiheämmin viettää ihania viikkoja kauniissa Soanassa, hän luonnollisesti joutui tuontuosta kiipeämään Generoso-vuorelle ja eräänä päivänä kohtaamaan myös niin sanotun »Soanan kerettiläisen». Eikä hän unohtanut miehen näkyä. Ja hänen saatuaan miehestä kaikenlaisia ristiriitaisia tietoja kypsyi hänessä päätös tavata hänet uudelleen, jopa yksinkertaisesti käydä häntä katsomassa.

Kirjoittajan tätä aikomusta vahvisti muuan Sveitsin saksalainen, Soanan lääkäri, joka vakuutti, että omituinen erakko ei pannut pahakseen sivistyneiden ihmisten käyntejä luonansa. Lääkäri itsekin oli kerran pistäytynyt häntä tapaamassa. »Oikeastaan minun pitäisi olla hänelle äkeissäni», virkkoi hän, »koska se miekkonen tuhertelee minun ammattialallani. Mutta hän asuu kovin korkealla vuoristossa, niin kovin kaukana ja häneltä, Jumalan kiitos, käyvät vain ne harvat salaa kysymässä neuvoa, jotka eivät arkaile ottaessaan vaikkapa paholaisen parantajakseen.» Tohtori jatkoi: »Teidän täytyy tietää, että kansan keskuudessa uskotaan hänen lupautuneen paholaiselle. Eivätkä hengellisen säädyn miehet koeta tätä luuloa hälventää, koska se on heistä lähtöisin. Alkuaan, väitetään, tämä mies joutui pahojen taikojen valtaan, niin että hänestä itsestään on muka tullut paatunut heittiö ja paholaismainen taikojentekijä. Minä puolestani en ole havainnut hänellä pukinsorkkia enkä sarvia.»

Kirjoittaja muistaa vielä tarkoin käyntinsä tämän merkillisen ihmisen luona. Ensimmäinen tapaaminen oli erikoislaatuinen. Poikkeukselliset olosuhteet antoivat sille sattuman luonteen. Vieras nimittäin havaitsi eräässä polun jyrkässä kohdassa edessään avuttomana seisovan emävuohen, joka juuri oli synnyttänyt karitsan, samalla kun toinen karitsa oli tulossa. Yksin jäänyt emo, joka hädässään silmäili pelottomasti, ikäänkuin olisi odottanut häntä avukseen, ja valtavan jylhän kalliomaiseman keskellä sattuneen synnytyksen yleinen, syvän salaperäinen tuntu tekivät häneen hyvin voimakkaan vaikutuksen. Mutta hän joudutti askeliaan, sillä hän päätteli tämän eläimen varmaankin kuuluvan omituisen paimenen laumaan ja halusi huutaa viimeksi mainitun avuksi. Hän kohtasi erakon vuohiensa ja nautojensa keskellä, kertoi hänelle näkemästään ja opasti hänet synnyttävän vuohen luokse, jonka takana ruohikolla jo lepäsi toinenkin karitsa märkänä ja verisenä.

Varmoin ottein kuin lääkäri, sääliväisen lempeästi kuin laupias samarialainen isäntä nyt hoiteli eläintänsä. Odotettuaan määrätyn ajan hän otti äsken syntyneet karitsat kainaloihinsa ja lähti verkkaan kulkien asunnolleen ja raskaita utareitaan melkein maata pitkin laahaava emä seurasi mukana. Vierasta hän kiitti mitä ystävällisimmin ja myöskin vastustelua kuuntelematta pyysi hänet mukaansa.

Erakko oli pystyttänyt useita rakennuksia hänelle kuuluvalle alppirinteelle. Eräs niistä muistutti ulkonäöltään karkeasti kyhättyä kivikasaa. Sen sisällä oli kuivia ja lämpimiä navettoja. Sinne vietiin vuohiemo ja kilit, kun taas vieras saatettiin ylempänä sijaitsevalle, valkeaksi sivellylle, kuutiomaiselle röykkiölle, joka oli viiniköynnösten peittämällä pengermällä Generoson seinämän varassa. Oven läheisyydessä pursusi vuoresta käsivarren paksuinen vesisuihku, joka täytti vedellä valtavan, kalliosta hakatun kivialtaan. Tämän altaan vieressä sulki raudoitettu ovi tien vuorenonkaloon, joka, kuten pian kävi ilmi, oli kellariholvi.

Tältä paikalta, joka laaksosta katsottuna näytti väikkyvän luoksepääsemättömän korkealla, oli ihana näköala, josta tämän kirjoittaja ei kuitenkaan halua puhua. Mutta ensi kerran siitä nauttiessaan hän aluksi hämmästyi sanattomaksi ja puhkesi senjälkeen äänekkäästi huudahtelemaan ihastuksesta joutuen sitten jälleen sanattoman ihmettelyn valtaan. Hänen isäntänsä taas, joka juuri sillä hetkellä palasi ulko-ilmaan käytyään noutamassa jotakin asunnosta, näytti nyt äkkiä alkaneen liikkua hiljaisemmin. Tämä asianlaita, kuten isäntänsä koko hiljainen, rauhallinen käyttäytyminen yleensä, ei jäänyt vieraalta havaitsematta. Se merkitsi hänelle kehotusta säästellä sanojaan, kysellä niukasti. Hän piti jo nyt tästä eriskummaisesta vuoristopaimenesta liiaksi antautuakseen siihen vaaraan, että vieraannuttaisi hänet itsestään pelkästään näyttämällä olevansa utelias tai tungettelevainen.

Vielä nytkin näkee silloinen vieras penkereellä olevan, penkkien ympäröimän pyöreän kivipöydän. Hän näkee sen ja kaikki »Soanan kerettiläisen» sille levittämät herkut: mitä ihastuttavimman stracchino di leccon, oivallisen italialaisen vehnäleivän, salamimakkarat, oliivit, viikunat ja mispelit sekä lisäksi hänen äsken luolasta noutamansa ruukun täynnä punaviiniä. Pöytään istuuduttaessa katsoi vuohennahkaan pukeutunut, pitkähiuksinen, parrakas isäntä sydämellisesti vieraansa silmiin tartuttuaan sitä ennen hänen oikeaan käteensä ikäänkuin osoittaakseen mieltyneensä häneen.

Kukapa tietää, mitä kaikkea tämän ensimmäisen kestityksen aikana puheltiin. Vain muutamia seikkoja jäi muistiin. Vuoripaimen toivoi, että häntä nimitettäisiin Ludovicoksi. Hän kertoi kaikenlaista Argentiinasta. Kun kerran Angelus-kellojen soitto kaikui alhaalta laaksosta, hän lausui huomautuksen tästä »alituiseen ärsyttävästä hälystä». Kerran hänen huuliltaan luiskahti Senecan nimi. Hiukan kosketeltiin myös Sveitsin politiikkaa. Lopuksi erakko halusi tietää kaikenlaista Saksasta, koska se oli vieraan kotimaa. Kun vieraan aikaisemmin tekemänsä päätöksen mukaan oli aika sanoa jäähyväiset, virkkoi isäntä: »Olette aina tervetullut luokseni.»

Vaikkakin näiden sivujen kirjoittaja olisi, sitä hän ei halua salata, kovin mielellään toivonut kuulevansa tämän ihmisen elämäntarinan, mitä hän ei tahdokaan salata, hän myös varoi uusilla käynneillään millään tavoin paljastamasta tuntevansa mielenkiintoa sitä kohtaan. Hänen satunnaisesti keskustellessaan Soanassa sikäläisten asukkaiden kanssa hänelle oli kerrottu muutamia ulkonaisia tosiseikkoja, joiden piti olla syynä siihen, että Ludovicoa nimitettiin »Soanan kerettiläiseksi»; hänestä sitävastoin oli paljon tärkeämpää saada selville, missä mielessä tämä nimitys oli oikeutettu ja mistä omituisista sisäisistä kohtaloista, mistä erikoisesta filosofiasta Ludovicon elämänmuoto juonti juurensa. Hän pidättyi kuitenkin kyselemästä ja onkin saanut siitä runsaan palkkion.

Hän kohtasi Ludovicon useimmiten yksin, joko laumansa eläinten parissa tai majansa luona. Joitakin kertoja hän tapasi erakon lypsämässä Robinsonin tapaan omin käsin vuohiaan. Tai hän pani uuhen imemään vastaan hangoittelevaa emoa. Silloin hän näytti täysin antautuneen vuoristopaimenen ammattiin: hän riemuitsi vuohesta, joka laahasi pullottavia utareitaan maata pitkin, ja pukista, milloin se oli tulistunut ja innoissaan. Eräästä hän sanoi: »Eikö se näytä samanlaiselta kuin itse paholainen? Katsokaahan sen silmiä! Mikä voima, mikä kiukun, vimman ja ilkeyden säihky! Ja samalla mikä pyhä tuli!» Mutta tämän kirjoittajasta tuntui siltä kuin puhujan silmissä olisi tuikkinut samanlainen hornanliekki, jota hän oli nimittänyt »pyhäksi tuleksi». Hänen hymynsä sai jäykän ja tuiman piirteen, hän näytti valkeat, uhkeat hampaansa ja joutui samalla eräänlaiseen unohduksen tilaan, kun hän tarkasteli jotakin demonista matadoriaan ammattimiehen silmällä hyödyllisen työnsä lomassa.

Usein »kerettiläinen» soitti huilua, ja vieras kuuli sen yksinkertaiset sävelsarjat jo lähestyessään. Sellaisessa tilanteessa keskustelu luonnollisesti kääntyi musiikkiin, ja paimen kehitteli kummallisia mielipiteitä. Ollessaan laumansa keskellä Ludovico ei milloinkaan puhunut mistään muusta kuin eläimistään ja niiden tavoista, paimenammatista ja sen tehtävistä. Varsin usein hän innostui puhumaan eläinten psykologiasta ja paimenten elintavoista, kosketellen ammoin sitten menneitä aikoja ja paljastaen harvinaisen laajat opilliset tietonsa. Hän puhui, kuinka Apollo hoiti karjalaumoja Laomedonin ja Admetoksen palveluksessa, oli renki ja paimen. »Haluaisinpa tietää, millaisella soittimella hän silloin soitteli laumoilleen.» Ja hän lopetti ikäänkuin olisi haastellut jostakin todellisesta: »Jumaliste, olisinpa mielelläni häntä kuunnellut.» Juuri sellaisina tuokioina tämä pörröinen erakko ehkä saattoi herättää sellaisen vaikutelman, ettei hänen ymmärryksensä ollut ihan täydellinen. Toisaalta tämä ajatus tuntui eräällä tavoin oikeutetulta, kun hän todisti, kuinka monin tavoin soitolla voidaan karjalaumaan vaikuttaa ja sitä ohjata. Toisilla sävelillä hän ajoi eläimet liikkeelle, toisilla sai ne rauhoittumaan. Sävelillä hän kutsui ne kaukaa luoksensa, sävelillä hän pani ne hajaantumaan tai hänen kintereilleen sulloutuneina tulemaan hänen jäljessään.

Sattui sellaisiakin käyntejä, joiden aikana ei puhuttu juuri ollenkaan. Kerran, kun kesäkuisen iltapäivän painostava helle oli kohonnut aina Generoson laitumille saakka, oli Ludovico lepäävien, märehtivien laumojensa keskellä itsekin pitkällään autuaallisen raukeuden tilassa. Hän vain katsahti tulijaan ja viittauksella kehotti myös häntä ojentautumaan pitkäkseen ruohikkoon. Sitten kun se oli tapahtunut ja molemmat olivat levänneet tuokion äänettöminä, hän alkoi kohta verkkaisesti puhella seuraavaan tapaan:

»Tehän tiedätte, että Eros on Kronosta vanhempi ja myös mahtavampi. — Tunnetteko tämän ympärillämme vallitsevan äänettömän hehkun? Eros! — Kuuletteko heinäsirkan soiton? Eros!» — Samassa silmänräpäyksessä vilahti hiljaisen polun poikki kaksi sisiliskoa, toinen toistaan ajaen. Hän toisti: »Eros! Eros!» — Ja ikäänkuin hänen komennuksestaan nousi kaksi vankkaa pukkia, alkaen ahdistaa toisiaan kiemuraisilla sarvillaan. Hän salli niiden kamppailla, vaikka ottelu kävikin yhä tulisemmaksi. Puskemisen kolaukset kävivät yhä äänekkäämmiksi ja tiheämmiksi. Ja taaskin hän virkkoi: »Eros! Eros»!

Ja nyt tunkeutui vieraan korviin ensi kerran sanoja, joita hän kuunteli ihan erityisesti, koska ne loivat tai ainakin tuntuivat luovan jonkin verran valoa siihen kysymykseen, minkä tähden Ludovicoa rahvaan keskuudessa nimitettiin »kerettiläiseksi». »Mieluummin», hän sanoi, »palvon elävää pukkia tai elävää härkää kuin hirsipuussa riippuvaa vainajaa. Minun aikakauteni ei tee niin. Minä vihaan, minä halveksin tätä aikaa. Jupiter Ammon kuvattiin oinaansarvisena. Fanilla on pukinjalat, Bacchuksella häränsarvet. Tarkoitan roomalaisten Bacchus Tauriformista eli Tauricornista. Mithra, auringon jumala, on kuvattu häräksi. Kaikki kansat ovat kunnioittaneet härkää, pukkia, oinasta ja vuodattaneet uhreissaan niiden pyhää verta. Siihen minä sanon: oikein! — Sillä synnyttävä voima on korkein voima, synnyttävä voima on luova voima, synnyttäminen ja luominen ovat sama asia. Totta kyllä, tämän voiman palvonta ei ole ollenkaan samaa kuin munkkien ja nunnien kylmä lörpötys. Uneksin kerran Lakshmista, Vishnun vaimosta, joka tuli ihmiseksi Sita-nimisenä. Papit kuolivat hänen syleilyihinsä. Olen ohimennen oppinut tuntemaan jonkin verran kaikenlaisia mysteerejä, mustan, vihreässä ruohossa tapahtuvan siitoksen, helmiemonvärisen hekuman, ihastuksien ja huumausten mysteerejä, keltaisten maissinjyvien, kaikkien hedelmien, kaikkien tulvien, yleensä kaikkien värien salaisuuksia. Olisin saattanut mylviä tuskan hulluudessa nähdessäni säälimättömän, kaikkivaltiaan Sitan. Luulin kuolevani himosta.»

Tämän avomielisen purkauksen aikana tuntui näiden rivien kirjoittajasta siltä kuin hän olisi ollut kuuntelemassa vasten tahtoaan. Hän nousi pystyyn ja lausui muutamia sanoja, joiden piti tehdä uskottavaksi, ettei hän ollut kuullut toisen yksinpuhelua, vaan että hänen ajatuksiaan olivat askarruttaneet muut asiat. Senjälkeen hän tahtoi sanoa jäähyväiset. Ludovico ei sitä sallinut. Ja niinpä sitten vuoripengermällä alkoi jälleen kestitys, joka tällä kertaa kuitenkin sukeutui merkitykselliseksi ja unohtumattomaksi.

Vieras opastettiin jo heti alussa asuntoon, jo aikaisemmin kuvatun kuutiomaisen rykelmän sisälle. Se oli nelikulmainen ja siisti; siellä oli kamiina, ja se muistutti oppineen yksinkertaista työhuonetta. Esillä oli mustetta, kynä, paperia ja vähäinen kokoelma kirjoja, etupäässä kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain teoksia. »Minkä tähden minun pitäisi salata teiltä sitä», alkoi paimen, »että olen hyvästä suvusta, että nuoruuteni oli harhaan johdettu ja että olen saanut opillista sivistystä? Luonnollisesti haluaisitte tietää, miten olen muuttunut luonnottomasta ihmisestä luonnolliseksi, vangista vapaaksi, tuhoon sortuneesta ja nyreästä onnelliseksi ja tyytyväiseksi? Ja sen, miksi olen sulkeutunut pois yhteiskunnasta ja kristikunnasta?» Hän nauroi ääneen. »Kenties vielä kerran kirjoitan kääntymyksen! historian.» Vieras, jonka jännitys oli kohonnut korkeimmilleen, huomasi äkkiä jälleen joutuneensa kauas päämäärästään. Hänelle saattoi siihen nähden olla vain vähän apua siitä isännän lopuksi lausumasta selityksestä, että hänen uudistumisensa syy oli luonnollisten symbolien palvominen.

Kallion varjostamalla pengermällä, altaan vierellä, jonka reunoilta solisi vettä, suloisessa viileydessä oli nautittu runsaampi ateria kuin ensi kerralla: savustettua kinkkua, juustoa ja vehnäleipää, viikunoita, tuoreita mispeleitä ja viiniä. Oli tarinoitu monenlaisista asioista, ei remuisesti, vaan hiljaisen hilpeästi. Vihdoin korjattiin ruuat kiviseltä pöydältä. Mutta sitten tuli hetki, jonka tämän kirjoittaja muistaa kuin äsken tapahtuneen.

Hoitamattomine, pitkine hiuksineen ja partoineen sekä vuota pukunaan tämä pronssinväriseksi paahtunut paimen teki, kuten tiedetään, villiintyneen vaikutuksen. Häntä on verrattu Donatellon Johannekseen. Itse asiassa hänen ja tuon Johanneksen kasvoissa olikin piirteiden hienouteen nähden paljon samanlaista. Ludovico oli oikeastaan lähempää katsottuna kaunis, jos vain saattoi sivuuttaa silmälasien rumentavan vaikutuksen. Mutta niistä taas sai hänen koko olemuksensa hieman koomillisen piirteen lisäksi arvoituksellisesti poikkeavan ja kiehtovan tunnun. Sillä hetkellä, josta nyt on puhe, tapahtui koko ihmisessä muutos. Jos hänen ruumiinsa pronssimaisuus oli ilmennyt myöskin eräänlaisena piirteiden jäykkyytenä, niin se väistyi sikäli, että hänen kasvonsa muuttuivat eloisiksi ja nuorentuivat. Hän hymyili, ja hänen hymyssään oli, voisi sanoa, poikamaisen häveliäisyyden vivahdus. »Sitä, mitä nyt teille esitän», sanoi hän, »en ole ehdottanut vielä ainoallekaan muulle ihmiselle. Mistä äkkiä sain tällaisen rohkeuden, sitä en oikeastaan tiedä itsekään. Vanhasta, menneiltä ajoilta periytyvästä tottumuksesta lueskelen vielä silloin tällöin ja käyttelenpä myös mustetta ja kynää. Niinpä olen talvisaikaan joutohetkinäni kirjoittanut muistiin koruttoman tarinan tapahtumasta, joka kuuluu sattuneen täällä Soanassa ja sen ympärillä kauan ennen minun aikaani. Teistä se tuntuu äärimmäisen yksinkertaiselta, mutta minua se kiehtoi monista syistä, joihin en nyt tahdo kajota. Vastatkaahan lyhyesti ja avoimesti: suostutteko vielä kerran lähtemään seurassani majaani ja oletteko taipuvainen tuhlaamaan hiukan aikaanne tähän tarinaan, joka minullekin on jo hyödyttömästi maksanut useita tunteja? En haluaisi neuvoa teitä sitä tekemään, vaan päinvastoin. Muuten, jos käskette, otan jo nyt käsikirjoitusliuskani ja heitän ne tuonne kuiluun.»

Niin ei tietenkään käynyt. Hän otti viiniastian, meni vieraineen sisälle, ja he istuutuivat vastakkain. Vuoristopaimen oli levittänyt munkkimaisella käsialalla paksulle, hienoimmasta vuohennahasta valmistetuille liuskoille kirjoitetun käsikirjoituksen. Ikäänkuin itseään rohkaistakseen hän joi vielä kerran vieraan terveydeksi, ennenkuin hän työntyi irti rannasta solahtaakseen kertomuksen virtaan, ja aloitti sitten leppoisalla äänellä.

* * * * *

_Vuoristopaimenen kertomus_.

Lugano-järven yläpuolella erään jyrkänteen partaalla on monien muiden joukossa pieni vuoristokylä, johon järven rannalta päästään jyrkkää, mutkittelevaa vuoristopolkua myöten noin tunnissa. Tällä paikkakunnalla samoin kuin ympäristön useimmilla italialaisseuduilla talot ovat sekavia, harmaita kivi- ja soraraunioita, ja niiden julkisivut ovat rotkomaiseen laaksoon päin, jonka muodostavat niiden alueen niityt ja pengermät ja toisella puolen korkealle kohoavan vuorijättiläisen Monte Generoson valtava jyrkänne.

Tähän laaksoon, juuri siellä, missä se tosiaankin päättyy ahtaaksi rotkoksi, purkautuu hyvinkin sadan metrin korkeudesta vesiputous, jonka voimakkuus vaihtelee päivän- ja vuodenaikojen sekä kulloinkin vallitsevien ilmavirtojen mukaan ja jonka kohina on paikan alituisena soittona.

Tähän seurakuntaan oli kauan aikaa sitten määrätty noin viisikolmattavuotias pappi, jonka nimi oli Francesco Vela. Hän oli syntynyt Ligornettossa, siis Tessinissä, ja saattoi kerskua olevansa sen siellä asuvan suvun jäsen, johon yhtyneen Italian maineikkain, myös siellä syntynyt ja lopulta siellä kuollutkin kuvanveistäjä kuului.

Tämä nuori pappi oli viettänyt nuoruutensa sukulaistensa luona Milanossa ja opiskeluaikansa Sveitsin ja Italian pappisseminaareissa. Äidiltään, joka oli jaloa sukua, hän oli perinyt vakavamielisen luonteenlaatunsa, joka jo aikaisin saattoi hänet ilman epäilyjä uskonnolliseen kutsumukseen.

Francesco, joka käytti silmälaseja, kunnostautui oppilaskumppaniensa enemmistöön verrattuna, osoittautuen esimerkillisen ahkeraksi, elämäntavoiltaan ankaraksi ja hurskaaksi. Jopa hänen äitinsäkin täytyi hänelle säälien huomauttaa, että koska hänestä tulisi pappi eikä munkki, hänen toki sopi suoda itselleen hieman elämäniloa ja ettei hän oikeastaan ollut velvollinen noudattamaan tiukimpia luostarisääntöjä. Mutta niin pian kuin hänet oli vihitty papiksi, oli hänen ainoa toivomuksensa löytää mahdollisimman syrjäinen seurakunta siellä eräänlaisena erakkona sydämensä pohjasta pyhittäytyäkseen vielä entistä suuremmassa määrin palvelemaan Jumalaa, hänen Poikaansa ja tämän pyhää Äitiä.

Kun hän sitten oli saapunut vähäiseen Soanaan ja sijoittunut kirkkoon liittyvään pappilaan, huomasivat vuoristolaiset pian, että hän oli kokonaan toista maata kuin edeltäjänsä. Jo ulkonaisesti, sillä tuo toinen oli ollut vankkatekoinen, härkämäinen talonpoika, joka oli pitänyt paikkakunnan somat vaimot ja neidot itselleen kuuliaisina tyyten toisenlaisilla keinoilla kuin kirkollisilla sovituksilla ja rangaistuksilla. Francesco sitävastoin oli kalpea ja hento. Hänen silmänsä olivat syvällä. Hänen huono-ihoisilla poskipäillään helottivat kuumeiset täplät. Lisäksi olivat silmälasit, jotka yksinkertaisten ihmisten silmissä vieläkin ovat opettajanankaruuden ja oppineisuuden tunnusmerkki. Neljässä tai kuudessa viikossa hän oli omalla tavallaan saanut paikkakunnan aluksi hiukan vastaan hangoitelleet vaimot ja tyttäret valtaansa, jopa vielä suuremmassa määrin kuin edeltäjänsä.

Heti kun Francesco astui kirkon vieressä olevan pappilan pienestä portista kadulle, kertyi useimmiten jo silloin hänen ympärilleen lapsia ja vaimoja, jotka todella kunnioittavasti suutelivat hänen kättänsä.

Ja päivän mittaan kirkon pieni soittokello kutsui hänet rippituoliin niin useita kertoja, että hänen äskettäin palvelukseen otettu, lähes seitsenkymmenvuotias taloudenhoitajattarensa viehättyi sitä kummastelemaan; hän ei ollut aavistanutkaan, kuinka paljon enkeleitä muutoin jokseenkin turmeltuneessa Soanassa oli piillyt. Lyhyesti sanoen, nuoren pastori Francesco Velan maine levisi myös sangen laajalle ympäristöön, ja häntä alettiin varsin pian pitää pyhimyksenä.

Kaiken tämän ei Francesco sallinut vaikuttaa itseensä eikä missään nimessä antautunut hellimään mitään muita ajatuksia kuin velvollisuuksiensa tyydyttävää noudattamista. Hän toimitti messunsa, suoritti aina laimentumattoman innokkaasti kaikki jumalanpalveluksen kirkolliset tehtävät ja — pieni kouluhuone oli pappilassa — huolehti lisäksi maallisen kouluopetuksen tehtävistä.

Eräänä iltana maaliskuun alussa soitettiin pappilaan ovikelloa hyvin rajusti, ja kun taloudenhoitajatar meni avaamaan ja valaisi lyhdyllään huonoa säätä, seisoi ovella hieman villiintynyt mies, joka halusi puhutella kirkkoherraa. Suljettuaan ensin portin jälleen palvalijatarvanhus lähti nuoren isäntänsä luokse ilmoittamaan myöhäistä vierasta ihan silminnähtävästi levottomana. Mutta Francesco oli ottanut velvollisuudekseen muun muassa sen, ettei hän torjunut luotansa ketään, joka tarvitsi hänen apuaan, olipa avuntarvitsija kuka tahansa, ja virkkoi vain lyhyesti, kohottaen katsettaan jonkun kirkko-isän kirjoituksista: »Mene, Petronilla, tuo hänet sisälle!»

Pian senjälkeen seisoi kirkkoherran pöydän edessä noin nelikymmenvuotias mies, jonka ulkoasu oli samanlainen kuin seudun rahvaan, mutta paljon huolimattomampi, niin, kokonaan laiminlyöty. Mies oli avojaloin. Repaleisia, sateesta likomärkiä housuja piti hihna kiinni vyötäisillä. Paidan napit olivat auki. Ruskea, karvainen rinta jatkui pörröiseksi kurkuksi ja mustan, tuuhean parran ja tukan ympäröimiksi kasvoiksi, joista kiilui kaksi tummahehkuista silmää.

Kangaspaloista kyhätyn, sateen liottaman nuttunsa mies oli paimenten tapaan kiinnittänyt vasemmalle olalleen, samalla kun hän ruskeissa, kovissa kourissaan kiihtyneesti pyöritteli useiden vuosien tuulten ja tuiskujen haalistamaa, kokoon rypistettyä, pientä huopahattua. Pitkän ryhmysauvansa hän oli jättänyt oven ulkopuolelle.

Kun häneltä kysyttiin, mitä hän halusi, purki mies hurjistunein ilmein suustansa käsittämättömän ryöpyn karkeita ääniä ja sanoja, jotka tosin kuuluivat sen seudun murteeseen, mutta kuitenkin sen sellaiseen muunnokseen, joka Soanassa syntyneestä taloudenhoitajattarestakin kuulosti vieraalta kieleltä.

Nuori pappi, joka pöydällä palavan, pienen lamppunsa viereltä oli silmäillyt vierastaan tarkkaavaisesti, koetti turhaan päästä selville miehen asiasta. Hyvin kärsivällisesti hän vihdoin sai lukuisilla kysymyksillä selville sen verran, että vieras oli seitsemän lapsen isä ja olisi mielellään tahtonut tuoda niistä muutamia nuoren papin kouluun. Francesco kysyi: »Mistä olette?» Ja kuultuaan hätäisen vastauksen: »Olen Soanasta», hän hämmästyi ja lausahti: »Se ei ole mahdollista! Tunnen jokaisen paikkakuntalaisen, mutta teitä ja perhettänne en tunne.»