Part 9

Miettivänä ja omituisesti liikuttuneena lähti tämän matkaseikkailun kertoja kotimatkalle. Hänen päiväkirjassaan on tästä taivalluksesta kuvauksia, joita hän ei kuitenkaan halua ottaa tähän. Niin sanottu sininen hetki, joka alkaa, kun aurinko painuu taivaanrannan taakse, oli joka tapauksessa silloin erikoisen kaunis. Kuului Soanan putouksen kohina. Ihan samalla tavoin olivat Francesco ja Agata kuulleet sen kohisevan. Vai kuulivatko he sittenkin sen kohinan vielä nytkin ja juuri tällä samalla hetkellä? Eikö Scarabotan kiviröykkiö ollut tuolla? Eikö sieltä kuulunut hilpeiden lapsien ääniä, joihin sekaantui vuohien ja lampaiden määkimistä? Matkamies pyyhkäisi kädellään kasvojaan ikään kuin repäistäkseen häiritsevän hunnun syrjään; oliko hänen kuulemansa pikku kertomus todenperäinen, tämän vuoristomaiseman pohjalla kasvanut, kuten pienen pieni katkero tai jokin sen tapainen, vai oliko tämä ihana, mahtava vuoristo, tämä jähmettynyt jättiläismaailma kohonnut tuon pienen tarinan puitteista? Hänen aprikoidessaan sitä ja muuta samanlaista kantautui hänen korviinsa laulavan naisen sointuva ääni. Olihan erakko muka naimisissa. Ääni soi kuten avarassa, akustisesti hyvässä salissa, kun ihmiset pidättävät hengitystään voidakseen vain kuunnella. Myös luonto pidätti henkeään. Ääni tuntui laulavan kallioseinämässä. Ainakin se usein tuntui tulvivan siitä laajoina, suloisen pehmeinä ja tulisen ylevinä nousuina ja laskuina. Laulajatar vain tuli, kuten kävi ilmi, ihan päinvastaiselta suunnalta, nousten Ludovicon kivimajalle vievää polkua pitkin. Hän kantoi päälaellaan saviastiaa, jota hän hiukan tuki kohotetulla vasemmalla kädellään, samalla kun hän oikealla talutti tyttöstä. Siten sai hänen täyteläinen, mutta kuitenkin solakka vartalonsa suoran, kauniin ryhdin, joka tekee niin juhlallisen, suorastaan ylevän vaikutuksen. Jokin aavistus niin kuin kirkastuksena välähti katsojan sielun lävitse tämän näyn edessä.

Todennäköisesti hänet oli nyt huomattu, sillä äkkiä laulu taukosi. Polkua pitkin nouseva nainen lähestyi läntisen taivaanpuoliskon hohteen täysin valaisemana. Lapsi kuului vastaavan äidille rauhallisella, syvällä äänellä. Sitten kuului, kuinka nainen paljaat jalkapohjat läpsähdellen nousi karkeasti hakattuja portaita. Taakan tähden piti astua tanakasti ja varmasti. Odottajasta tuntuivat tämän kohtauksen edellä kuluvat silmänräpäykset arvaamattoman jännittäviltä ja arvoituksellisilta. Nainen näytti kasvavan. Katsoja näki korkealle kiinnitetyn hameen, näki joka askeleella polven tuokioksi paljastuvan, näki paljaiden olkapäiden ja käsivarsien pistävän esiin, näki pyöreät, naiselliset, ylpeän itsetietoiset, mutta siitä huolimatta lempeät kasvot, joita kuin alkuolennolla ympäröi tuuhea, punaruskean maan värinen tukka. Eikö siinä ollut miesnainen, sankarinainen, syyrialaisten jumalatar, synnintekijätär, joka rikkoi välinsä Jumalan kanssa lahjoittaakseen itsensä täydelleen ihmiselle, miehelle?

Kotiin palaava vieras oli astunut sivulle, ja valoa hohtava ruukunkantajatar, kanefora, meni hänen ohitseen, taakan tähden melkein huomaamattomasti vastattuaan hänen tervehdykseensä. Hän käänsi molemmat silmänsä mieheen päin, samalla kun pää pysyi suunnattuna suoraan eteenpäin. Samassa lehahti kasvoille ylväs, itsetietoinen, tietävä hymy. Sitten hän uudelleen laski katseensa tiehen, samalla kun hänen silmäripsiensä lomitse näytti säihkyvän yliluonnollisia kipunoita. Katsoja oli ehkä liian kiihtyneessä mielentilassa päivän helteestä, viinistä ja kaikesta muusta kokemastaan, mutta varmaa on: hän tunsi muuttuvansa hyvin, hyvin pieneksi tämän naisen edessä. Nuo täyteläiset, kaikessa huumaavassa suloudessaan miltei pilkallisesti kaartuneet huulet tiesivät, ettei niitä käynyt vastustaminen. Ei mistään voinut saada suojaa eikä aseita tuon kaulan, noiden olkapäiden ja tuon elämänhengen autuuttaman ja liikuttaman rinnan vaatimusta vastaan. Hän nousi maailman syvyydestä ja nousi ihmettelevän miehen ohitse — ja hän nousee nousemistaan iäisyyteen saakka sellaisena olentona, jonka armottomiin käsiin taivas ja helvetti ovat luovutetut.