Chapter 22

Selmer ei heti löytänyt sopivaa vastausta, vaikka rouva näytti sitä odottavan. Rouva vähän kumarsi päätään ja läksi.

Kun Selmer palasi herrojen seuraan, oli siellä jo tuotuna esille konjakkia ja liköörejä. Isäntä otti juuri lasinsa ja kilisti toisten kanssa.

"Nyt juodaan pohjaan", sanoi hän, "niin että sitte saan kaataa uutta. Niin, minä sanon kuin ukko Petterson, joka kuoli viinahulluuteen: Mitä olisi elämä ilman konjakkia!"

Ja sille sukkeluudelleen nauroi lääkäri, niin että kohona hyppi, ja muut yhtyivät iloon.

Selmer otti hattunsa ja aikoi sanoa jäähyväiset; sikarin ja väkeväin höyryt, joita huone oli ihan täynnä, vaikuttivat hänessä nyt todellista pahoinvointia. Isäntä ei häntä kuitenkaan laskenut muulla ehdolla kuin että hänen piti vain vähän aikaa kävelemän ja palaamaan sitte illalliselle. Se Selmerin täytyi luvata.

Hän astui hautausmaalle ja viipyi siellä kauan kävellen ja lueskellen kirjoituksia kaikista patsaista. Varsinkin viivähti hän vähän aikaa jokaisen pienen lapsen haudalla, joita olikin paljo äsken luotuja, selvinä todistuksina kulkutaudin tuhotöistä.

Se, mitä hän äsken oli nähnyt, oli kovin liikuttanut häntä. Nyt hän kiitti Jumalaa, että hänen oma poikansa makasi maan rauhallisessa povessa eikä ollut joutumassa elämän rajattomiin vaaroihin.

Hän palasi Nordenbergin taloon vasta sitte, kun siellä jo oli illallinen syöty. Isäntä näytti olevan hiukan ärtynyt ja pyyteli anteeksi, ett'ei hänen vaimonsa enää voinut tulla näkyviin. Hän ei voinut oikein hyvin.

Mutta tuskin ehtivät herrat siirtyä saliin, kun makuuhuoneen ovi aukesi ja nuori rouva seisoi kynnyksellä. Heti ensi katsauksella huomasi Selmer, mitä rouva oli toiminut päivällisen jälkeen eli siitä asti, kun Selmer hänet viimeksi näki. Vehreään vivahtavat silmät, joiden hempeä loisto hänestä ennen oli näyttänyt niin viehättävältä, olivat nyt vaalakat ja himmeät, kasvot hyvin kalpeat, ja hienot, säännölliset kauneuden piirteet niin veltot, että Selmeriä oikein kauhistutti.

Nordenberg meni nopeasti hänelle vastaan, otti häntä kovasti kiinni kädestä ja sanoi terävästi ja käheästi kuiskaten: "Mene pois heti!" Muihin päin kääntyen lisäsi hän kovaan: "Toivoakseni annatte anteeksi, hyvät herrat, mutta vaimoni on todellakin niin heikko, ett'en minä voi sallia hänen liiaksi ponnistaa voimiansa. Mene nyt jo ja käy paikalla maata, Helena!" Hän yhä vielä piti kiinni rouvan kalvosimesta ja koetti nyt muille näkymättömällä, vaan kuitenkin kovalla sysäyksellä työntää rouvaa pois huoneesta.

Mutta silloin leimahtivat äkisti vehreät silmät ja kalpeat kasvot muuttuivat värikkäiksi.

"Ei!" sanoi hän. "Minä en mene. Sinä et saa uskotella vieraalle lääkärille, että minä juopunut olen. Minä en mene, vaan näytän hänelle, ett'ei ole totta -- ei totta se, mitä hän minusta luulee."

Hän oli temmaissut kätensä irti miehensä rautakourasta, hienonen käsi oli kalvosimesta ihan punainen kouristuksesta, rouva näytti sitä Selmerille ja sanoi: "Katsokaahan! Näin minua kohdellaan! Mutta juovuksissa minä en ole!"

Hän astui eteenpäin pari horjuvaa askelta, jotka surkeasti todistivat ihan päinvastaista, vaipui sitte polvilleen, ojensi rukoilevasti kätensä Selmeriä kohti ja vaikeroi: "Oi, pelastakaa minut! pelastakaa minut, te! Olettehan tekin lääkäri! -- Lääkärit voivat auttaa toista ... vaikk'eivät omia vaimojansa. Minä olen niin hirveän onneton. En minä muun tähden juo ... vaan minun täytyy ... täytyy! Jokin paha voima minua pakottaa! Minusta tuntuu, kuin voisin ennemmin surmata itseni kuin lakata juomasta. Oi, eikö ole mitään apua ja pelastusta?"

Selmeriin tämä koski kovasti. Hän meni rouvan luo, otti häntä kiinni kädestä, koetti häntä nostaa ylös ja sanoi: "Kyllä, minä uskon varmaan, että teidät saadaan pelastumaan. Siitä puhelemme jonakin muuna päivänä."

Hän talutti rouvan ovelle ja rouva seurasikin häntä mielellään. Ovea avatessaan rouvalle sanoi Selmer: "Minä tulen huomenna. Otatteko minut silloin vastaan?"

Rouva katsahti Selmeriin kiitollisesti, purskahti sitte itkemään, peitti kasvonsa käsillään ja melkein juosten poistui.

"Tämä näyttää olevan täydellisesti kehittynyttä dipsomaniaa", sanoi Selmer kahden kesken Nordenbergille. "Mitä lääkkeitä tai keinoja käytät häntä parantaaksesi?"

Nordenberg loukkaantui Selmerin kysymyksestä, sen muoto kun olikin hiukan mestarimainen. Hän vastasi tylysti: "Siitä asiasta minä mielelläni puhun niin vähän kuin mahdollista suinkin."

Selmer vähän epäili, ennenkuin uudestaan kysyi.

"Sinä et varmaankaan tahtoisi jättää vaimoasi minun hoidettavakseni? Lääkärien ei yleensä pidä hoidella lähimpiä omaisiansa -- ei ainakaan tämmöisissä tapauksissa -- minulla sitä paitsi oli äskettäin hoidettavana samanlainen sairas."

"Kiitoksia!" vastasi Nordenberg ylpeästi. "Jos minä joskus katson tarvitsevani apuasi, niin kyllä silloin tulen kysymään neuvoa sinulta. Siihen asti on parasta, että me niin vähän kuin mahdollista sekaudumme toistemme toimiin."

III.

Vierasten poistuttua meni Nordenberg makuuhuoneesen. Siellä oli jotenkin hämärä; yksi ainoa kynttilä, sekin melkein loppuun palanut, levitti niukkaa valoa. Vuoteen uutimet olivat syrjälle vedetyt ja Helena heittäytynyt tilalle poikittain ja siihen nukkunut. Hän oli avannut leninkinsä auki vyötäisiltä, tukka hajallansa peitteellä, ja tummanpunaiset viinipilkut: hehkuivat kuin veri leningin vaaleaa väriä vasten.

Todellisen vastenmielisyyden tunne pääsi lääkärissä valtaan. Hän astui kiireesti yöpöydän luo, otti siitä muutamia kirjoja sekä kellonsa alustan, tempasi auki oven ja aikoi ainiaaksi poistua tästä huoneesta eikä koskaan enää sinne astua jalkaansa.

Mutta Helena heräsi hänen kovista liikkeistänsä, ja lääkäri seisattui purkamaan kaikkea suuttumustansa hänelle.

"Minä kävin juuri ottamassa täältä kapineeni", sanoi hän. "Nyt muutan minä alakertaan enkä enää astu jalkaanikaan tänne ylös sinun luoksesi, ja samoin täytyy myöskin pyytää, ett'et sinä täst'edes häpäse minun taloani näyttäytymällä ihmisille alhaalla minun huoneissani."

Rouva oli noussut pitkältänsä, mutta jäänyt istumaan vuoteen laidalle, pää käsiin vaipuneena. Nyt hän katsahti mieheensä, mutta niin väsyneesti ja himmeästi, kuin ei hän lainkaan olisi ymmärtänyt hänen sanojansa. Pää vaipui jälleen, niinkuin omasta painostansa käsien varaan, ja syvä, tuskallinen huokaus kohosi rinnasta.

Se väsynyt välinpitämättömyys lääkäriä vielä enemmin suututti.

"Tästä hetkestä alkaen on meidän ystävyytemme lopussa, ymmärrätkö sen!"' sanoi hän. "Ja mitä lapseesi koskee, en minä enää jätä häntä turmeltumaan sinun esimerkistäsi."

Rouva nosti äkisti päätänsä ja hänen silmänsä välähtivät.

"Minäköhän se olen koettanut totuttaa häntä väkeviin juomiin?" sanoi hän. "Minäkö olen tehnyt paheen nautinnoksi, minäkö juon päihdyksiin asti iloisessa seurassa ja kehoitan kaikkia muita seuraamaan esimerkkiäni? Ei, minä en juo nautinnon tähden, minä päinvastoin inhoan tätä pahetta niin hirveästi -- niin kauheasti. Ja vaikka kuitenkin olen sen paheen orjana, niin sinä juuri olet siihen syypää. Etkö sinä juuri määrännyt, että minun aina piti ottaman väkeviä, kunnes päässä tuntui, silloin kuin aloin tulla heikoksi ja kivuloiseksi? Etkö sinä juuri käskenyt minun alinomaa lisäämään annoksiasi, kunnes eräänä päivänä näit menneesi liian pitkälle ja sentähden äkisti kielsit minua maistamasta tippaakaan. Ja minunko vikani se oli, että silloin palaaminen jo oli liian myöhäistä? Ah, miten onnellisesti oletkin lääkärinä toiminut ja miten paljon mainetta hankkinut, se kaikki ei kuitenkaan korvaa ääretöntä kurjuutta, johon oman vaimosi olet saattanut."

Lääkäri ei löytänyt sanaakaan vastaukseksi; rouvan moitteet tunkeutuivat liian syvälle hänen tuntoonsa.

Ja rouva jatkoi -- hän ikäänkuin tunsi nyt olevan viimeisen kerran, niinkuin se ensimäinenkin oli, jolloin hänen oli suotu puhua suunsa puhtaaksi -- hän tunsi olevansa kuin kuolemaan tuomittu, joka kyllä tietää rangaistuksesta olevan ihan mahdoton päästä, mutta joka sitä ennen koettaa niin täydellisesti kuin suinkin sysätä niskoiltaan edesvastauksen omista töistänsä -- hän jatkoi:

"Ja kun saatoit vaimosi niin hirveään onnettomuuteen, rupesitko edes itse inhoamaan tuon hirveän juoman nauttimista? Ei, et suinkaan; päinvastoin yhä vain jatkoit suurimmalla raakuudella remuisia atrioita. Ja ett'et ole vaipunut yhtä syvälle kuin minä, niin siitä saat kiittää vain vahvempaa ruumistasi ja etuluuloja, jotka sen, mikä naisella on inhottavaa, anteeksi antamatonta, tunnustavat miehellä luvalliseksi huvitukseksi!"

Nyt sai lääkäri kielensä valloilleen. "Sinä seoitat asiat, jotka eivät ollenkaan kuulu yhteen", sanoi hän. "Juoda lasi iloisessa seurassa on luvallista kelle hyvänsä, ja se on tietysti ihan toista kuin --"

"Missä sitte on raja?" keskeytti rouva. "Miten monesti olenkaan nähnyt sinun tulevan juuri tähän huoneesen myöhään yöllä, kun klubissa olit siihen asti istunut! Miten inhottivat minua ne konjakin höyryt, joita sinusta levisi! Niin juuri siinä, jossa nyt seisot, sinä tavallisesti haparoit tulitikkuja, kaadoit vesikarahvin ja heittäydyit sitte vaatteissasi tilalle -- aamusilla herättyäsi olit äreä ja voit pahoin -- mutta sitte saatoit iloisessa seurassa kertoa kaikki tyyni ja laskea siitä leikkiä. Eikä yksikään niistä herroista, joiden kanssa sinä seurustelet, katsonut tuota vähääkään häpeälliseksi; päinvastoin te huvittelitte toisianne samanlaisilla historioilla."

"Eihän nyt ole puhe minusta", keskeytti lääkäri, alkaen jo vihastua. "Minä voin onneksi itse vastata teoistani. Mutta sen minä nyt sanon sinulle, ett'en enää huoli pitää poikaa kotona. Minusta on suuri, hyvinkin suuri uhraus erota ainoasta lapsestani --"

"Entä minusta sitte!" virkkoi rouva kädet ristissä.

"-- mutta sehän on vain ihan kohtuullinen rangaistus minulle siitä kevytmielisyydestä, että otin vaimokseni juomarin tyttären, jolla on tuo myrkky veressänsä ja jolta se nyt ehkä on jäänyt perinnöksi pojallensa."

Helena keskeytti kiljahduksella. "Älä sano niin! Älä sano sitä perinnölliseksi! Herran tähden, älä sano!"

Hänen äänestänsä kaikui niin suuri epätoivo, että lääkäriä alkoi vähän arveluttaa. Hän ei voinut katsoa vaimoansa silmiin eikä äänikään ollut selvä, kun hän vastasi:

"Toivokaamme, että -- ett'ei se ole niin vaarallista. Minä olen päättänyt viedä hänet Y:n pappilaan. Siellä hän saa totisen kristillisen kasvatuksen --"

"Totisen kristillisen kasvatuksenko!" keskeytti rouva katkeralla pilkalla. "Mitä sinä tarkoitat kristillisellä kasvatuksella? Semmoistako kuin hänelle tähän asti olet opettanut, koettaessasi häntä totuttaa raakaan leikkiisi ja konjakkiisi? Ah, minua kasvatettiin kristillisesti, kun olin vielä lapsi, mutta sinähän olet kaikin tavoin koettanut riistää minulta lapsen-uskoani ja antaa minulle sen sijaan raainta materialismia. Jos sinä edes olisit antanut minun pitää uskontoni, niin en nyt ehkä olisikaan niin ihan avuton ja toivoton suuressa hädässäni!"

Hänen äänensä painui, kunnes se vihdoin kaikui vain käheältä valitukselta. Hän vaipui polvilleen vuoteen viereen ja itkeä nyyhki niin hillittömästi ja onnettomasti, kuin ainoastaan se voi itkeä, joka hermoston turmelemisella on menettänyt kaiken vallan oman itsensä yli.

Lääkäri oli ollut lauhtumaisillaan vaimonsa syvän surun edessä, mutta hänen tunteidensa ilmi puhkeamisen liiallinen kiivaus vaikutti häneen aina vastenmielisesti. Hän kääntyi pois ja läksi huoneesta.

IV.

Seuraavana aamuna ajoi lääkärin kuomivaunut rappusien eteen. Lapsenpiika toi alas pikku Rutgerin, joka riemuiten hyppeli ilosta, että pääsi lähtemään pois papan kanssa. Heti tuli lääkärikin ulos. Mutta hänellä ei nyt ollut halua yhtyä pojan laverruksiin. Lyhyesti ja äreästi laittoi hän pois erään sairaan luoksi kutsujan, joka tuli vastaan rappusilla, hypähti vaunuihin, vetäsi oven kiinni ja sanoi ajurille:

"Y:n pappilaan! Aja kovasti!"

Yläkerrassa istui ikkunan luona lääkärin nuori vaimo katsellen pois vieriväin vaunujen jälkeen pienestä raosta alas lasketun kartiinin ja ikkunan pielen välistä.

Rakkain, kuin hänelle maailmassa oli, oma lapsensa oli häneltä otettu pois, eikä hänen pitänyt häntä enää näkemän. Ja hän oli antanut sen tapahtua vähääkään vastustamatta, sillä hän tunsi, ett'ei hänellä ollut oikeutta pitää luonaan omaa lastaan.

Tunti kului toisensa perästä, ja rouva yhä istui liikkumatonna paikallaan ikkunan vieressä. Koko hänen olentonsa oli kuin rampautunut, niin että hänestä tuntui, kuin ei hän koskaan enää voisi nousta tuoliltansa, jolle hän oli vaipunut silloin, kun Rutger vietiin pois hänen luotansa -- ei koskaan enää palata liikkuvaan, toimeliaasen elämään -- ei koskaan enää päästä päivän valoon. Yksinäisyys ja pimeys täst'edes paraiten soveltuisivat hänelle -- tuon äärettömän nöyryytyksen jälkeen, jonka hän oli kärsinyt edellisenä iltana, niin ett'ei hän enää koskaan uskaltanut katsoa ketään ihmistä silmiin. Sillä tähän asti ei hän vielä koskaan ollut itseään niin alentanut kuin eilen. Hän oli elänyt kiihtyneessä, luonnottomassa tilassa jo kauan yöt päivät, mutta ei se koskaan vielä ollut niin pitkälle mennyt, että hän niin kokonaan olisi menettänyt kaiken malttinsa. Vasta nyt käsitti hän sen totuuden hirveässä selvyydessään; hän oli joutunut yhden semmoisen paheen orjaksi, jotka enimmin halventavat ihmisen ja koko ihmiskunnan.

Ja mimmoisia kuvia tuo ajatus johdatti hänen mieleensä! Seitsentoista-vuotiaana jo oli hän seisonut hirmuisimman sairasvuoteen vieressä. Hänen isänsä, nuori, rakastettava, hyvälahjainen mies, oli kukistunut tuon hirmuisen paheen voimasta, jonka hän nyt tiesi saaneensa perinnöksi häneltä. Sen sairasvuoteen kauheat muistot muuttuivat hänen mielikuvituksissaan eläviksi. Ja kun miehensä nyt oli hyljännyt hänet, oli hän auttamattomasti niiden pimeyden voimien kahleissa, jotka olivat turmelleet isän elämän. Ja -- pahinta kaikesta -- hänen lapsensa oli ehkä joutuva samaan onnettomuuteen!

Hän väänteli käsiään kauheassa toivottomuudessaan. Hän rukoili apua Jumalaltakin, johon hän ei enää luottanut; mutta mitään vastausta ei kuulunut hänen rukouksiinsa.

Hämärä oli jo tullut, kun Helena heräsi unelmistaan vaunujen vierimisestä kivitystä myöten. Hänen miehensä se siinä palasi kotiin, kun oli vienyt pois lapsen. Kuinka monesti hän ennen oli valvonutkaan myöhään yöhön ikkunan luona odotellen miehensä tuloa sairasten luota. Ensi aikoina häiden jälkeen oli hän, kuultuansa vaunujen äänen, aina rientänyt portaita myöten miehellensä vastaan, kiertänyt käsivartensa hänelle kaulaan ja toivottanut hänelle tervetuloa kotiin. Sittemmin, kun hän tuli kivuloiseksi ja lääkäri, hänen miehensä, alkoi kylmetä, oli hän istunut ylhäällä; pelolla ja toivolla odotellen hänen tulevan ylös tervehtimään vaimoansa. Ja peloissaan, ett'ei hän ehkä tulekaan, oli hän itseksensä päättänyt olla vaivaamatta häntä sairautensa kertomisella ja näyttää iloiselta, että hän viihtyisi hänen luonansa.

Vaan kun lääkäri sitte vihdoin tuli ja hän istui miestänsä vasten nojautuneena ja tuntien hänen käsivartensa vyötärönsä ympärillä, silloin heräsi hänessä niin vastustamaton halu ja tarve uskoa hänelle huolensa, kertoa tautinsa tuntomerkit, joita hän, niinkuin kaikki muutkin hermotautiset niin innolla tarkasteli. Vaan siitä tuli hän, oma mies ja lääkäri, kylmäksi ja kärsimättömäksi, läksi pois eikä tullut vaimonsa luo moneen päivään. Ja monina yksinäisinä hetkinä, jotka hän vietti istuen yksiksensä ja haaveksien omaa tilaansa, oli vähitellen alkanut selvitä hänelle, ett'ei hänen miehensä ollutkaan semmoinen, kuin hän oli toivonut. Hän alkoi ymmärtää, että lääkärin rakkaus häneen oli ollut vain itsekäs ja aistillinen; niin kauan kun hän oli ollut kaunis ja iloinen, oli lääkäri kannellut häntä käsissään kuin kukkaa; mutta heti, kun hänen seuransa ei enää tuottanut hänelle huvia, hylkäsi hän arvelematta vaimonsa, vieläpä semmoiseen aikaan, jolloin vaimo olisi enimmin tarvinnut apua.

Ja kun hän kerran alkoi katsella miehensä luonnetta tässä valossa, rupesi hän myöskin harmittavan ja tuskallisen tarkkaan huomaamaan kaikkia hänen vikojansa. Hän havaitsi, mitenkä menestys ja imartelut häntä vähitellen paaduttivat, miten turhamaisuus ja voitonhimo alkoivat soida kovemmin, kuin hyvän sydämmen äänet, niin että hän ennemmin läksi rikkaan, kuin köyhän sairaan luo. Ja hän näki miehensä, joka ennen oli syvästi surrut hoidettavan sairaansa kuolemaa, nyt hyvillä päivällisillä nauravan ja laskevan leikkiä ihan äsken oltuansa kuolinvuoteella, vaikka kuolema oli seurannut leikkauksestakin, johon hänen ehkä ei olisi pitänyt ryhtyä.

Muuten elettiin lääkärin talossa aina hyvin iloisesti. Hän rakasti hyviä atrioita ja voimakkaita viinejä, ja panettelijat -- sillä ei hänkään, vaikka olikin niin rakastettu mies, päässyt kaikkien kuolevaisten kohtalosta, että jokaisella on omat vihamiehensä -- ne sanoivat hänen tehneen monta sairasta juomariksi siten, että liian kevytmielisesti määräsi heille omia mielijuomiansa, punssia rintatautisille, konjakkia ja voimakkaita viinejä heikoille.

Olkoonpa tuo asia miten tahansa, se vain on totta, että hänen oma vaimonsa joutui kohta onnettomaksi sen parannustavan kautta.

Harmissaan ja suutuksissaan siitä, että huomasi oman vaimonsa niin inhottavan paheen orjana, unhotti lääkäri kokonaan, minkä verran hän itse siihen oli vikapää. Muutamien kiivasten kohtausten jälkeen, joissa lääkäri oli röyhkeästi nuhdellut rouvansa käytöstapaa ja rouva hänelle vastannut kyynelsilmin sekä liiankin kiivailla itsensä soimauksilla, mutta heti kuitenkin jälleen langennut, päätti lääkäri oman rauhansa tähden olla ihan välinpitämätön tuosta hirveästä pahasta, joka kehittyi hänen omassa talossansa, karttoi niin paljon kuin mahdollista rouvaansa ja oli harvoin kotona.

Semmoinen oli ollut väli tähän päivään asti. Ja nyt oli tapahtunut ratkaseva käänne. Nyt oli rouva ihan hyljätty ja yksiksensä jätetty, säälimättä jätetty alttiiksi hirveimmän taudin raatelulle, hän, kuuluisan lääkärin oma vaimo.

V.

Kului muutamia onnettomia viikkoja, jona aikana sairas rouva parka sai kestää tuskallisimpia taisteluja.

Eräänä yönä sitte seisattuivat jotkin vaunut lääkärin talon eteen. Ajuri hypähti maahan ja soitti kovasti yökelloa. Unisena ja tyytymättömänä kysyi lääkäri palvelustytöltä, joka tuli sisään, kuka häntä nyt häiritsi, mutta kun tyttö vastasi, että hakija oli Y:n pappilasta, riensi hän heti vastaanotto-huoneesen.

"Kuka on sairaana?" kysyi hän kiivaasti.

"Pikku Rutger se on; hän sairastui niin äkisti. Provasti luulee hänen kääntyvän liikkeellä olevaan kulkutautiin."

Parissa minutissa pukeutui lääkäri ja vaunut vierivät kiireesti pois peninkulman päässä olevaan pappilaan.

Helenakin oli herätetty ja hän tiedusti, mistä lääkärin noutaja oli. Hän tiesi nyt oman poikasensa olevan sairaana, ehkäpä kuoleman kourissa, vaan ei pääsevänsä näkemään häntä.

Hän astuskeli toivottomuudessaan edestakaisin huoneessa. Jos hän vain olisi uskaltanut, olisi hän lähtenyt miehensä vaunuilla sinne. Mutta häntä pidätti lähtemästä nöyryyttävä ajatus, että hänet ehkä ajettaisiin kuitenkin pois sieltä, ja vielä enemmin ajatus, joka hänessä vähitellen oli muuttunut hullunomaiseksi totuudeksi, että hänen läsnäolonsa olisi lapselle turmiota tartuttavainen.

Hän vietti kamalan yön; kun aamu alkoi hiukan valjeta, loppuivat hänen voimansa. Hän katseli tuskallisesti ympärilleen, eikö löytäisi mitään keinoa, jolla voisi lievittää sisällistä taisteluansa. Mitään väkeviä ei enää ollut käsillä; palvelijat eivät lääkärin kiellon tähden taipuneet ostamaan hänelle mitään semmoista; ruokakonttorin ja kellarin avaimet hän tiesi olevan miehensä tallessa. Mutta tuskat olivat sietämättömät. Hän otti pöydältään hajuvesipullon ja joi sen pahamakuisen sisällyksen. Tunnin kuluttua makasi hän sikeässä unessa ja heräsi vasta myöhään päivällä.

Hän kuuli tavatonta liikettä talosta; ovia avattiin ja suljettiin, nopeita askelia liikkui rappusilla ylös ja alas. Ulkona oven edessä seisoivat taaskin pappilan vaunut.

Helena riensi ulos käytävään, tapasi erään palvelustytön ja kysyi, oliko lääkäri palannut.

"Jo hän on kotona."

"Ja miten pojan on laita?"

Tyttö näytti neuvottomalta ja vastasi vähän ajan perästä: "Varmaankin hän voi paremmin."

Helena seisoi hetkisen portailla. Miehensä oli kyllä kieltänyt häntä tulemasta koskaan alas hänen luoksensa, mutta pitihän hänen toki saaman jotakin tietoa lapsestansa.

Silloin kuului hänen korviinsa heikko, hyvin heikko ääni: "Mamma! mamma! Minä tahdon luokseni mamman!"

Ääni tuli lapsen-kammarista, tuosta huoneesta, joka nyt oli monta viikkoa ollut tyhjänä ja jossa hän koko aikana ei ollut kertaakaan käynyt. Hän tempasi auki oven ja oli kohta jo polvillaan lapsensa vuoteen vieressä, suuteli hänen käsiään ja itki ääneensä.

Silloin astui lääkäri huoneesen.

"Mitä tämä on?" tiuskasi hän. "Täällä pitää olla hiljaa!"

Helena pysäytti paikalla kyyneleensä, nousi ylös ja katsoi rukoilevasti mieheensä. Hänen silmänsä syvimmällä tuskalla pyysivät, ett'ei häntä taaskin karkoitettaisi lapsen luota.

Lääkäri käsitti hänen katseensa, lähetti pois hoitajatytön ja sanoi vaimolleen ankaralla ja äreällä äänellä, häneen päin katsomatta: "En minä huoli kieltää sinua hoitamasta poikaa, jos vain voit olla ihan nauttimatta mitään väkeviä. Mutta paikalla, kun huomaan sinun koskevan mihinkään semmoiseen..."

"Herran tähden minä en huoli --!" vakuutti rouva, kädet ristissä ja ylös ojennettuina.

"Hiljaa! Ei mitään vakuutuksia!" keskeytti lääkäri jyrkästi. "Sinä olet kaikin puolin hyvin sopimaton sairaan hoitajaksi. Siihen tarvitaan ennen kaikkea tyyneyttä ja malttia ... ja tämä kiihkeä, liioitteleva luonne...! No, sitäpä nyt ei voi korjata ... saatammehan koettaa. Kuule nyt tarkkaan ohjeeni ja määräykseni!"

Hän käytti mielellään ankaroita ja voimakkaita parannustapoja. Juuri tuolla rohkeudellaan, joka ei kammonnut lujimpiakaan keinoja, oli hän pelastanut monta ihmishenkeä, ja vaikka hän välistä erehtyikin ja keinoillansa joudutti taudin onnetonta päätöstä, niin se kuitenkin tapahtui verrattain hyvin harvoin. Mutta hänen vaimonsa ihan peljästyi, kun kuuli hänen ohjeensa, miten poikaa tuli hoitaa. Ryhtyäkseen semmoisiin keinoihin olisi hänellä pitänyt olla täydellinen luottamus lääkäriin, mutta rouvallapa tuota luottamusta ei ollut, vaikka sitä lääkärille kaikkien muiden sairasvuoteiden luona osoitettiin. Helena vaati jyrkästi, että oli kysyttävä toisenkin lääkärin neuvoa. "Niin minäkin olen arvellut", vastasi hänen miehensä. "Sentähden lähetinkin sähkösanoman N:lle ja pyysin hänen heti tulemaan tänne."

"Mutta minä en luota häneen", sanoi Helena hyvin hiljaa.

Lääkäri kääntyi äkisti vaimoonsa päin.

"Vai et luota häneen!" sanoi hän. "Ja miksi et, jos saan kysyä?"

"Koska hän on kuuluisa", vastasi rouva hiljaisesti.

Lääkäri katsoi häneen, kuin olisi luullut vaimonsa ei olevan täydessä järjessään. Mutta Helena jatkoi samalla levollisella, hiljaisella äänellä:

"Minä en enää luota kuuluisuuteen. Minä en enää usko, että kuuluisa mies on mikään suuri mies. Olen nähnyt niin paljon huonoutta, niin suuren ulkonaisen maineen rinnalla."

Lääkäri seisoi hetkisen hiljaa ikäänkuin miettien ja mieltänsä tyynnytellen, sillä viha kiehui hänessä. Hänen, jota ei kukaan uskaltanut vastustaa, täytyi kuulla tuommoisia sanoja vaimoltansa, joka oli niin halventanut itseänsä hänen edessään ja jonka hän oli mielessänsä ihan tomuun asti kukistanut. Hän malttoi kuitenkin mielensä ja läksi huoneesta virkkamatta sanaakaan.

Vähän ajan perästä pukeutui Helena ja läksi ulos; hän katseli portista ulos astuessaan levottomasti ympäri toria ja huomattuansa, ett'ei ketään tuttuja näkynyt, kääri hän harson tarkasti ympärillensä ja astui arasti ja nopeasti pitkin erästä katua. Hän ei ollut koskaan ollut liikkeellä muulloin kuin hämärissä tuon suuren kohtauksen jälkeen kotona; sillä hän tiesi olevansa halveksittava kaikkien silmissä ja pelkäsi näkevänsä sen kaikkien vastaantulijain kasvoista.