Chapter 23

Helena saapui yksinkertaiseen taloon pienen syrjäkadun varrelle. Siellä hän tiesi uuden lääkärin asuvan ja oli kuullut hänen jo alkaneen saavuttaa suurta luottamusta sekä parantaneen jo monta lasta tuosta tuhoavasta taudista. Olipa hän saanut muutamia Nordenberginkin sairaita hoidettavakseen. Vastoin Nordenbergin tapaa oli hän ystävällinen ja leppyinen sekä varovaisesti ja hellästi hoiteli sairaita. Eikä Helena ollut unhottanut hänen todellista osanottoansa, jota hän oli osoittanut onnettomalle vaimolle hänen nöyryytyksensä katkerimpana hetkenä.

Selmer itse tuli hänelle vastaan ja näytti hyvin iloisella tavalla hämmästyneeltä. Rouva oli lakkaamatta ollut hänen ajatuksissansa ja hän oli usein mietiskellyt, mitenkä saisi tilaisuutta puhutella häntä ja tarjota hänelle apuansa tuossa kärsimisessä, joka kulutti häntä. Hän oli pari kertaa käynyt Nordenbergin talossakin ja kysynyt rouvaa, vaan palvelijat olivat vain vastanneet, ett'ei rouva voinut ottaa ketään vastaan.

Sentähden Selmer nyt erittäin mielellään lupasi täyttää Helenan pyynnön ja tulla katsomaan hänen poikaansa. Hän vain pani ehdoksi, ett'ei hänen käyntiänsä pitänyt salattaman pojan isältä.

Nordenberg oli Selmerin tullessa sairaitansa katsomassa. Sentähden meni Selmer suorastaan ylös lapsenkammariin ja tutki sairasta. Hän ei määrännyt mitään, vaan sanoi ensin tahtovansa neuvotella Nordenbergin kanssa. Kauan hän kuitenkin istui hämärässä huoneessa ja puheli hiljaisella äänellä Helenan kanssa, joka keskustelu näytti hyvin liikuttavan rouvaa.

Kun Nordenbergin vaunut pysähtyivät talon eteen, heitti Selmer rouvalle jäähyväiset, luvaten kohta palata, ja meni alas vastaanotto-huoneesen, jossa molemmat lääkärit kauan neuvottelivat, vaihtaen monta hyvinkin kiivasta sanaa. Myöhemmin päivällä tuli Nordenberg ylös lapsenkammariin synkän näköisenä ja tutki uudestaan poikaa. Tapansa mukaan ei hän salaperäisyydessään ilmoittanut mitään päätöstä, mutta itsekseen hän taisteli kiivaan taistelun; ylpeys ei tahtonut antaa hänen tunnustaa olleensa väärässä, vaan isänrakkaus kuitenkin tahtoi pelastaa lapsen mihin hintaan hyvänsä. Vihdoin nuo molemmat voimat tekivät sovinnon, ja sen johdosta sanoi lääkäri hyvin loukkautuneen äänellä vaimolleen:

"Kun olet kerran osoittanut, ett'et luota minuun, vaan omin päin kutsuit toisen lääkärin, niin saat itse kantaa toimiesi seuraukset. Minä pesen käteni, enkä enää millään lailla sekaudu taudin hoitoon."

Monta kertaa päivässä hän kuitenkin tuli ylös lapsenkammariin, istui pitkät hetket vuoteen vieressä poikaansa katsellen ja kyseli aina hyvin tarkkaan, mitä ohjeita ja lääkkeitä toinen lääkäri oli määrännyt, mutta ei koskaan muistuttanut mitään. Tutuillensa, jotka kyselivät pojan vointia, vastasi hän vain, ett'ei lääkärin koskaan pidä hoidella omiansa, koska hän silloin ei voi pysyä niin levollisena, kuin tarpeen on.

Mutta kun lääkäri näin tuli viettämään niin monta hetkeä sekä päivin että öin vaimonsa seurassa, alkoi hänen mielensä leppyä häntä kohtaan.

Sillä aina siitä asti, kun rouva ensi kerran keskusteli vieraan lääkärin kanssa, oli ihmeellinen rauha levinnyt koko hänen olemukseensa. Ei enää näkynyt merkkiäkään tuosta liiallisesta kiivaudesta ja tunteellisuudesta, joka tavallisesti oli lääkäristä ollut niin vastenmielinen. Eikä myöskään ilmautunut noita toivottomuuden ja liiallisen itsensä soimaamisen kohtauksia, jotka lääkärissä vaikuttivat halveksimista yhtä suuressa määrässä, kuin sitte sijaan tullut äreä ylpeys häntä oli suututtanut. Nyt osoitti rouva tyyneyttä, tasaisuutta ja tajuttua arvokkaisuutta, niin että lääkäri häntä alussa kummasteli; mutta kun lisäksi vielä oli huomattavana sanomattoman surullisia, kärsiväisiä väreitä kalpeissa, väsyneissä kasvoissa, alkoi lääkäri vähitellen heltyä. Rouva oli niin miellyttävä hiljaa liikkuessaan sairasvuoteen vieressä, ja sairashuoneen puolihämärässä näytti hän välistä vielä yhtä kauniiltakin, kuin ennen muinoin. Hän puhui hyvin vähän, vastasi erittäin harvasanaisesti miehensä kysymyksiin, mutta katse ei enää ollut arka, niinkuin ennen; päinvastoin saattoi hän katsoa miestänsä suorastaan silmiin, ei kuitenkaan ystävällisesti eikä hellästi, niinkuin ennen. Lääkäri ei oikein tajunnut sitä katsetta; siinä oli jotakin tutkivaista ja samalla moittivaista.

Kummallisia tunteita liikkui lääkärissä, hänen siinä istuessaan ja tarkastellessaan vaimoansa; hän tunsi välistä sanomatonta halua syleillä häntä, vielä kerran tuntea hänen pehmeän poskensa, kuin sametin omaa poskeansa vasten, silitellä paksua, pehmeää tukkaa ja suudella kalvenneita huulia, jotka ennen olivat niin rakkaasti tarjoutuneet suudeltaviksi. Mutta rouvan käytöksessä oli jotakin, joka esti kaiken sellaisen koskettamisen. Muistaen kaikki, mitä katkeraa heidän välillään oli tapahtunut, kovat sanat, jotka hän itse oli lausunut vaimollensa, ja syvän halveksimisen, jolla hän oli kohdellut häntä, täytyi hänen tuntea jotakin neuvottomuutta ja hämmennystä Helenan luona ollessaan. Oman viallisuuden tunto alkoi yhä selvemmin herätä lääkärin mielessä.

VI.

Onnellinen käänne oli tapahtunut pojan taudissa; hän alkoi nopeasti parantua.

Lääkäri istui eräänä iltana alhaalla huoneessansa, mieli hyvin liikutettuna. Hänellä oli polvillaan kuvataulu, jonka katsomiseen hän ihan oli vaipunut. Se oli tytön pää, maalattu vesivärillä puolta pienemmäksi, kuin luonnollinen koko. Valkoinen harsopeite oli kuin keveimmät lumihiuteet tummalla tukalla ja hennoilla, melkein liiankin hennoilla olkapäillä. Melkoisen pitkän, sievästi kaartuvan kaulan päässä oli pienoinen pää, joka pystyn ryhtinsä ja syvien, säihkyvien silmäinsä tähden näytti niin lumoavalta; iho oli valkoinen ja tukka tumma, vähän punaiseen vivahtava. Se todellakin oli viehättävän pään kuva, ja lääkäri katsoi sitä niin kauan ja silmiään väräyttämättä, että niihin alkoi herua kyyneliä.

Niin, semmoisen näköinen hän oli ollut, hänen vaimonsa, silloin kun hän talutti hänet alttarin luo. Tämä hoikka tyttönen, nuo hellät, uneksivat silmät, hienot, hyvin kiinni puserretut huulet, pehmeäin tunteiden ja lujan tahdon viehättävä seoitus, miten se kaikki oli vallinnut häntä! Miten hän, imarruksilla turmeltu, mielivaltainen mies, oli nöyrtynyt hänen puhtaan, syvän katseensa edessä, joka näytti tahtovan tunkeutua ihan läpi hänestä ja tutkia kaikki sielun kätköt; miten häntä oli hävettänyt milloinkaan näyttää noille silmille mitään epäjaloa taipumusta, joka oli hänessä väsynyt nukuksiin! Hän oli tuntenut, että vaikka vaimo olikin hellä ja rakastavainen, niin hän samalla kuitenkin oli oleva leppymätön tuomari, jos hän vain osoitti hänelle mitään huonoutta tai halpamaisuutta. Ja kovan sanan sanominen hänelle, sitä ei Nordenberg silloin voinut ajatella edes koskaan mahdolliseksikaan.

Kuva oli lähetetty hänelle juuri tänä päivänä; se oli ollut eräällä Helenan sukulaisella, joka äskettäin oli kuollut.

Lääkäri oli istunut jo toista tuntia sitä katsellen, kun hänen kammarinsa ovi hiljaa aukesi ja Helena ilmestyi kynnykselle.

Tänä silmänräpäyksenä unhotti lääkäri kaiken katkeruuden, mitä oli nykyisen hetken ja sen välillä, jolloin kuva oli elävä todellisuus; hän ei huomannut, miten kurjan kuihtuneeksi tuo hieno muoto oli tullut. Hän vain tunsi sanomatonta halua sulkea vaimonsa syliinsä, ja hän astui käsivarret auki Helenaa kohti.

Mutta Helena peräytyi melkein peljästyneen näköisenä, ojensi torjuen kätensä vastaan ja sanoi toisaanne päin katsoen:

"Sinä kerran kielsit minua koskaan tulemasta sinun huoneihisi. Enkä minä nytkään olisi muuten tullut, vaan minulla on puhuttavaa sinulle semmoista, jota ei käynyt sanominen ylhäällä lapsenkammarissa."

Hän astui pari askelta eteenpäin, mutta seisattui sitte ja nojasi kädellään nojatuolin selkään.

"Nyt on Rutger kohta ihan terve", sanoi hän. "Minun luullakseni saatat jo ensi viikolla viedä hänet takaisin pappilaan."

"Ei minun aikomukseni olekaan lähettää häntä takaisin pappilaan", keskeytti lääkäri. "Rutger jää sinun luoksesi -- meidän luoksemme!"

Hän aikoi ottaa vaimoansa kiinni kädestä, mutta Helena ei niitä liikauttanut tuolinseljältä.

"Ei", sanoi Helena, katsoen häntä vakavasti silmiin. "Sanoithan sinä, ett'en minä kelpaa lapseni kasvattajaksi -- enkä minä kelpaakaan -- en vielä!"

"Mutta näytäthän jo olevan hyvällä alulla voittamassa --" hän etsi lievää sanaa -- "taipumustasi. Ethän ole koko tällä viikolla..."

"Ja tiedätkö, miten vaikeaa se minusta on ollut!" huudahti rouva. "Tiedätkö, mitä hirmuisia tuskia olen kärsinyt. Ah, monesti luulin tulevani hulluksi! Mutta niin kauan, kun pelkäsin Rutgerin hengen olevan vaarassa, onnistui minun kestää. Levottomuuteni hänen tähtensä ja uhkauksesi -- ajatus, että sinä minut ehkä ajaisit pois hänen luotansa, vaikka hän oli kuolemaisillaan ja vaikeroiden huusi minua -- se ajatus minua vahvisti ja antoi minulle yliluonnolliset voimat. Mutta nyt ne jo ovat lopussa -- minä en jaksa enää taistella kauemmin! Tänään minä jo taas join."

Hän vaikeni ja tuskallisia väreitä liikkui hänen kasvoillansa.

Lääkäri hypähti vihastuen.

"Mutta mitenkä sinä saitkaan...? Olenhan kieltänyt...!"

"Ah", sanoi Helena äkisti ja katkerasti, "hyvin mukavaa on noin vaan kieltää, kun ei samalla valvo; mutta sillä en minä vielä ole asetettu, minä tarvitsen voimakkaampaa tukea. Ja sentähden -- kun sinä tulevalla viikolla menet viemään Rutgeria pappilaan -- silloin minäkin lähden pois -- sinun ei enää tarvitse hävetä minun tähteni."

"Sinäkö lähdet pois? Minnekä sitte menisit?"

"Ulkomaille semmoisten sairasten parannuslaitokseen, kuin minä olen. Sillä minä tiedän nyt, että semmoisia on. Ja tiedän myöskin, että minä sairastan pahaa tautia enkä vain ole paheen orjana. Ah, miksi et ole ollut niin armelias, että sinäkin olisit minulle sen sanonut? Miksi olet ihan armotta jättänyt minut alttiiksi hirmuisimmalle oman itseni halveksimiselle? Miksi minun piti ensin vieraalta lääkäriltä kuulla pelastavat sanat: ei se ole yksistään pahe, vaan tauti, jota vastaan on apua."

Lääkäri oli hyvin liikutettu.

"Selmerkö sen sanoi sinulle?" kysyi hän. "No niin, mahdollisesti hän onkin oikeassa. Semmoisia taudinkohtauksia tosin on, mutta hyvin harvassa. Ja jos jokin pelastus on mahdollinen -- ah, lapsi parka, sinä et aavistakaan, mitkä kärsimykset sinun ensin täytyy kestää. Tiedätköhän, minkälaisia ne parannuslaitokset ovat, joista sinä puhut? Siellä joudut yhteen kaikkein syvimmälle langenneiden ihmisten kanssa -- sinua kohdellaan ankarasti ja sinä saat kärsiä hirmuisimpia nöyryytyksiä. Jos jokin pelastus on mahdollinen, niin on se vain siten, että sinulta ehdottomasti poistetaan kaikki väkevät. Sinä itket ja kiusaat vartioitasi ja hoitajiasi rukouksilla, koetat varastaa, mitä haluat. Sinua tulee kohdella taipumattomalla ankaruudella, ja sitä kaikkea saat kestää yksin vieraassa maassa kovasydämmisten, välinpitämättömäin ihmisten luona -- tuommoisessa laitoksessa -- se on ihan mahdotonta, sulaa hulluutta puhua mitään semmoista! Minä en käsitä, mitenkä Selmer..."

"Sinä puhut nöyryytyksistä", sanoi rouva kylmästi. "Ja luuletko minkään nöyryytyksen voivan tuntua suuremmalta, tuskallisemmalta kuin se, jonka sinulta kärsin. Ne vieraat ihmiset kohtelevat minua aina säälillä, sillä he tietävät minun sairastavan tautia, jolle en itse mitään voi. Mutta sinä! oletko sinä yhtään säälinyt minua, kun annoit minun tuntea halveksimisesi koko raskauden, kun kohtelit minua kuin suurta pahantekijää. Sinä puhut yksinäisyydestä! Voiko mikään yksinäisyys olla hirveämpi kuin se, joka on minua ympäröinyt täällä omassa kodissani, jätettynä kun olen ollut palvelijainikin ylenkatseen alaiseksi."

"Minä olen menetellyt pahasti, hyvin pahasti sinua kohtaan", virkkoi lääkäri, vetäen väkisin Helenan luoksensa ja suudellen hänen käsiänsä. "Enkä puolustuksekseni voi sanoa mitään muuta, kuin että ehkä olisin kohdellut sinua sääliväisemmin, jos olisin niinkuin Selmer ollut vain sinun lääkärisi, jos sinä olisit ollut vain minun hoidettavani sairas etkä oma vaimoni, mutta nähdä oman vaimonsa ... no, älkäämme enää siitä puhuko! Anna minun koettaa korjata, mitä olen rikkonut sinua vastaan. Jos on mahdollista parantaa sinut, niin parannan minä yhtä hyvin kuin noissa laitoksissa; luota minuun, minä hoidan sinua ja vartioin..."

"Ei, ei, ei!" esteli Helena entisellä kiivaudella ja tempasi irti kätensä. "Älä estele minua lähtemästä, minä kestän kärsimiseni ja nöyryytykseni helpommin siellä kaukana, kaikista erotettuna. Ja kohta sinä kuitenkin menettäisit kärsimyksesi... Anna minun vain lähteä! Minä tunnen, että se on ainoa, ihan ainoa keino!"

"Ja sitte kun palaat...?" sanoi hän hellästi kysyen ja jälleen ottaen kiinni käsistä.

"Kun tulen takaisin ja jos paranen taudistani ja kyllä minä paranen, sillä minulla on rohkeutta kärsiä mitä hyvänsä, niin sitte vast'edes on ainoana pyrintönäni oleva lapseni pelastaminen."

"Ainoana pyrintönäsi!" huudahti lääkäri, vetäen Helenan syliinsä. "Etkö sitte myöskin ole minun vaimoni?"

"Sinä unhotat", sanoi Helena vakavasti, "että vaikka minun onnistuisikin parata, niin turmio minulla kuitenkin on aina veressä. Etkähän sinä enää toiste ottaisi vaimoksesi naista, joka sinulle ehkä lahjoittaisi juomaripoikia."

Lääkäri antoi vaipua kätensä, jonka oli kiertänyt hänen ympärilleen; Helenan sanat olivat koskeneet hänen sydämmeensä.

"Ah, minä ymmärrän nyt!" lausui hän kiivastuen, "miksi sinusta on niin helppo noin tyynesti ja jyrkästi lähteä miehesi luota, jota kuitenkin vannoit rakastavasi koko ikäsi. Sinä et minua enää rakasta."

"En". vastasi Helena tyynesti. "Sinä olet oikeassa, minä en sinua enää rakasta. Kun on kokenut niin paljon kuin minä, ei silloin enää voi rakastaa."

Lääkäri ei odottanut semmoista vastausta. Tarkoin punnitsematta oli hän kuitenkin aina pitänyt Helenan rakkautta luotettavana ankkurinpaikkana, jota eivät mitkään myrskyt voisi mylleröittää.

"Kun tulet takaisin, en minä siis ole sinulle mikään", virkkoi hän.

"Minä en koskaan unhota, että sinä olet lapseni isä", vastasi Helena lempeästi. "Ja että sinä olit ensimäinen ja ainoa rakkauteni!"

Lääkäri veti Helenan luoksensa, ja Helena kallisti hetkiseksi päänsä hänen rintaansa vasten, vaan katsahti sitte ylös häneen kyynelsilmin, irrottautui hiljaa hänen sylistänsä ja läksi pois huoneesta.

Lääkäri vaipui maahan pöydän eteen, jolle hän oli pannut kuvan Helenan tullessa. Hän nojasi päänsä pöydän laitaa vasten ja voimakas nyyhkytys vapisutti koko ruumiista. Hän itki niinkuin ennen nuorena ollessaan, milloin jokin sairas kuoli hänen leikkuupuukkonsa haavoista, hän itki semmoisia kyyneliä, joita ihminen ei koskaan vuodata turhaan.

MATILDA ROOS.

Katsaus pohjemmalle. -- Hulluin huone. -- Burströmiläisten juttu.

KATSAUS POHJEMMALLE.

I.

Kummastusta kuului kaikkialta, kun vihdoinkin levisi varma tieto, että dosentti todellakin oli kihloissa.

Ei sentähden, että hänen kihlautumisensa olisi mitään kummallista ollut, sillä sitähän oli jo kauan odotettu; vaan hänen vaalinsa se tuli kaikenlaisten kyselemisten ja selitysten aiheeksi. Hänelle oli valmiiksi suunnittu ihan toisenlainen avioliitto.

Sillä dosentti oli nuori mies, jolla sanottiin olevan hyviä kuuluisan tulevaisuuden toiveita. Hän oli suorittanut tutkintonsa noin viittä vuotta aikaisemmin kuin muut hänen ikäisensä, ja hän tiesi, että sillä alalla, jolla hän aikoi käyttää voimiansa, oli hänellä loistava tie avoinna.

Ja hänen morsiamensa oli todellakin aivan tavallisin tyttönen, kuin ajatella voi, ja sitä paitsi hän, sen pahempi, oli myöskin köyhä, tuntematon orpo, jolla ei ollut mitään "nimeä" eikä yhteiskunnallista asemaa. Hänellä ei ollut mitään "toiveita" eikä muita pyrintöjä kuin rakastaa miestänsä ja tehdä hänet onnelliseksi. Hänen sielunsa oli uneksivainen ja tajuton kuin vasta puoleksi auennut kukannuppu; elämän arvoitukset eivät olleet vielä häirinneet eivätkä kiusanneet häntä. Mutta hän hyvin suuresti miellytti juuri semmoisenaan kuin oli, lapsellisuudellaan ja luonnollisuudellaan; silmät hänellä olivat tummansiniset, säteilevät, ja kun hän katsahti ylös, huomasi toinen itsessään samaa kevään ja pirteyden tunnetta, kuin ensimäisiä päivän valoon kohoavia vuokkoja katsellessaan. Huulet olivat niin kauniit ja suloiset, että olisi oikein pahastuttanut, jos hän ne olisi avannut, toimeentulon taistelusta puhuakseen.

Mutta dosentin vaimoksi pidettiin häntä ihan sopimattomana, varsinkin muutamassa hänen sekä mies- että naisihailijainsa piirissä. Sillä suuresti häntä todella naisväkikin ihmetteli; hän oli tavattoman kaunis ja etevä mies eikä myöskään ollut millään tavalla jättänyt nauttimatta naisten suosittuna olemisen suloutta. Noin paria vuotta aikaisemmin "tiedettiinkin" ihan varmasti hänen olevan kihloissa erään nuoren neiden kanssa, jonka vanhempien talossa hän oli melkeinpä aivan jokapäiväisenä vieraana. Neiti luki filosofiaa hänen johdollansa ja yleensä puheltiin, miten rakastunut dosentti oli ja miten vain neiden oikut olivat kihlauksen julkasemisen esteenä. Siitä liitosta ei kuitenkaan tullut mitään, vaikka koko maailma arvasi sen vallan sopivaksi. Ja nyt oli hän kihlannut pienen neitisen, jota ei kukaan tuntenut ja joka arvattavasti yhtä vähän tajusi filosofiaa kuin kaunis, suuri villakoira, joka aina kulki dosentin seurassa ja oli yhtä lellitelty ja suosittu kuin hänen herransakin.

No niin, se oli nyt tosiasia, jota ei enää käynyt korjaaminen, ja kun vihdoin oli kyllikseen ihmetelty ja suunnittu dosentin ja hänen puolisonsa tulevaisuus, tyynnyttiin vähän, ja kun kerran päästiin niin pitkälle, aljettiin vähitellen tunnustaa, että pikku morsian todellakin oli hyvin sievä.

Dosentti oli itsekin, ehkäpä kaikista enimmin, ihmeissään kihlautumisestansa. Hän tunsi olevansa onnellinen, oikein lumottu, sillä niin rakastunut hän oli; mutta kun hän muisteli unelmia ja aikeita, joita hänellä oli neljä vuotta sitte, ei hän voinut olla hymyilemättä, puolittain surumielistä, puolittain onnellista hymyä.

Ja samalla tunsi hän jonkinlaista kiihkeää, miellyttävää uteliaisuutta, mitäkähän hän tästä kihlauksesta ajatteli.

Ihmiset olivat todellakin olleet oikeassa, kun olivat sanoneet hänen ja hänen entisen filosofian-oppilaansa olleen toisiinsa mieltyneet; mutta se mieltymys on noita harvinaisia laadultaan, jotka haihduttuansa muuttuvat edelleen jatkuvaksi, ystävälliseksi seurusteluksi. Dosentti kävi vielä ainakin kerran kuukaudessa tervehtimässä häntä, puhelemassa hänen kanssansa ja kiihdyttämässä hänen tiedonhaluansa.

Nyt viime aikoina, kun hänen ajatuksillansa ja tunteillansa oli ollut niin paljo muuta tekemistä, oli hän laiminlyönyt nuo vierailut; mutta kerran, kun hän jo oli ollut kihloissa noin kuukauden, syttyi hänessä vastustamaton halu käydä tervehtimässä entistä oppilastansa ja kuulemassa, mitä hän arveli.

Oli puolipäivän rinnassa. Neiti istui kirjoitushuuneessaan mukavassa nojatuolissa lukemassa, kun palvelustyttö tuli ilmoittamaan dosentin olevan vieraaksi tulossa. Huone oli kaunis, loistavasti ja huolettomasti sisustettu, liiankin täynnä kuvatauluja, kirjoja ja koristuksia. Siellä näytti kaikessa vallitsevan miellyttävä ja surumielinen, vaan kuitenkin ihan jääkylmä henki. Toisen ikkunan edessä seisoi marmorikuva, viisaus, käsivarret ristissä, katse tyyni ja vakava. Sen vieressä, ikäänkuin siihen kuuluvana, oli erään martyrin kuva, rinta läpi puhkaistuna.

Kuultuansa dosentin nimen nousi nuori neiti hitaasti ylös, pani pois kirjan ja katsahti peiliin.

Hänen musta pukunsa oli kuin valettu vartalon ympärille ja jotenkin keikailijan-omainen, vaikka kyllä yksinkertainen. Vaalea tukka oli sidottu yksinkertaiseen solmuun ylös niskaan, niin että hänen päänsä kaunis, kreikkalainen muoto näkyi selvästi. Kasvojenpiirteetkin olivat kauniit, kreikkalaiset, vaan muoto kalpea, väritön. Neiti oli pitkä ja hoikka, vaan astui hiukan kumarassa; silmissä oli himmeä katse ja ympärykset mustat, niinkuin paljosta valvomisesta ja itkusta tulee. Hän liikkui yleensä hyvin hitaasti eikä koskaan eksynyt missään asiassa liiaksi hätäilemään tai rientämään. Aina lapsuudestansa saakka ei hän ollut koskaan tehnyt mitään, joka ei häntä miellyttänyt; hän oli vanhempiensa ainoa lapsi, ja heidän yhtä yksinkertainen kuin hyvää-tarkoittavakin kasvatustapansa oli ylistellä kaikkea, mitä hän sanoi tai teki. Kaksitoistavuotiaana hän opettajattarensa hämmästykseksi selitti ei ennen uskovansa Jumalaa eikä kuolemattomuutta, kuin hänelle hankittiin selvät todistukset; siitä asti häntä ruvettiin pitämään nerona ja hänen oikkujansa kunnioittamaan kuin jotakin pyhää.

Dosentin astuessa sisään seisoi hän keskilattialla, toisella kädellään nojaten pöytään. Hän ei lähtenyt vastaan vieraalle, niin että dosentti sai tulla ihan hänen luoksensa asti; silloin vasta ojensi hän hänelle kätensä ja toivotti häntä tervetulleeksi.

"Käykää istumaan", sanoi hän sitte, istuutuen itse kiikkutuoliin ja viitaten kädellään sohvaa.

"Tiedättekö, minä olen sangen kauan odottanut teidän tuloanne", alkoi hän hymyillen ja hiljaa kiikuttaen tuoliansa.

"Vai olette? Todellako?" vastasi dosentti ja istuutui sohvaan. "Iloista kuulla..."

"Iloistako? Minä en luullut teillä tähän aikaan voivan olla muuta kuin yksi ilonaihe..."

Neiti otti vakkasesta pöydältä käyntikortin ja kuljetti sormeansa pari kertaa sitä pitkin.

"Todella en voi olla tunnustamatta, että tämä kortti minua kummastutti. Minä ... no kaikkiaan, toden totta, enhän ole muistanut teille onneakaan toivottaa!"

Neiti kääntyi dosenttiin päin ja ojensi hänelle kätensä.

"Kiitos", vastasi dosentti vakavasti, vähän jäykästi.

"Niin, minä todellakin kummastuin, nimittäin niin paljon, kuin minä mistään voin kummastua, ja minä olen koko tämän ajan ajatellut teitä ja teidän tulevaisuuttanne. Tosin minä en itse tunne teidän morsiantanne, mutta mikäli olen kuullut häntä kuvailtavan ... sallittehan minun puhua ihan suoraan?"

Hän nousi pystyyn tuolissansa ja kumarsi hymyillen päätään dosenttia kohti.

"Tietysti. Milloinka me kaksi emme ole puhuneet toisillemme suoraan?"

"Se on totta. Te olette ainoa, joka olette minun antaneet tuntea, että ehkä en olekaan niin etevä, kuin itse luulottelen olevani."

"Mutta, hyvä neiti, milloinka minä en olisi tunnustanut teidän etevyyttänne?" virkahti dosentti puoleksi ivallisella, toiseksi kummastuneella äänellä.

"Ette koskaan sanoin, se on tosi; ehkäpä ette myöskään ajatuksillanne, mutta koko olemuksellanne teitte te minut pieneksi oman itseni edessä."

Syntyi hetkiseksi äänettömyys. Molemmat tunsivat entisten aikojen heikkoa lempeä välähtävän sielunsa silmien ohitse.

Neiti nykähytti vähän kärsimättömästi olkapäitänsä, ikäänkuin vapautuakseen jostakin, joka ei miellyttänyt häntä, ja jatkoi sitte.

"Siis, ollakseni oikein suora, olen paljon ajatellut teitä, mutta en ole päässyt mihinkään päätökseen, joka olisi edullinen teidän onnellenne. Minä olen myöskin hyvin harkinnut, millä tavalla te oikeastaan rakastatte morsiantanne?"

"Milläkö tavalla rakastan morsiantani?"

"Niin juuri, millä tavalla. Voihan monella tavalla rakastaa, eikö totta?"

"Ehkä. Minä kuitenkin luulen kaiken riippuvan siitä, että rakkaus-nimi annetaan liian monelle tunteelle."

"Ei, vaan siitä, että rakkaus on oikullinen ja vaihtelevainen. Luuletteko esimerkiksi rakastaneenne minua samalla tavalla, kuin morsiantanne rakastatte?"

"En, sitä en luule, mutta..."

"No niin, älkää siis vastustelko. Voi rakastaa monta kertaa ja joka kerran rakastetaan eri tavalla. Kaikkia yhdessä katsoen on kolme luokkaa, joihin melkein aina voi lukea miesten rakkauden, mutta vaikka kuinka paljon miettisin, en kuitenkaan voi keksiä, mihinkä luokkaan teidän rakkautenne lukisin."

"Minua pahoittaa, että olen tuottanut teille niin paljon päänvaivaa. Kertokaahan kuitenkin ensin ne kolme luokkaanne."

Neiti nojautui taapäin tuolissansa, löi kortilla hiljaa edestakaisin sen selkälautaa vasten ja alkoi vallattomalla, opettavaisella äänellä: