Chapter 21

Sanottuaan jäähyväiset läksi hän astumaan pimeitä polkuja illan myöhällä. Ajatellen, minnekä nyt oikeastaan menisi, sanoi hän itsekseen vihdoin: "Ei, en kuitenkaan mene kartanoon, vaan pappilaan, vaikka sinne onkin pitempi matka." Grimstahamista Sätran kautta Edin pappilaan oli ainakin puoli peninkulmaa. Mutta pappilan rouva olikin jaloin, ymmärtäväisin ja avuliain ihminen koko seudulla. Katri muisteli ilolla häntä astuessaan, ja hän varmaan tiesi saavansa apua ja ystävällistä kohtelua, vaikka tulikin näin myöhään.

Ja niin hän saikin. Katri palasi yöllä kotiin lääkkeiden kanssa. Paitsi etikkaa ja viinaa, jolla voi pestä jalkaa ja estää paisumasta, sai hän myöskin Riian palsamia haavaan pantavaksi. Vuoteen omaksi Juhana kuitenkin joutui, ja seuraavana päivänä näytti haava hyvin pahalta, kun siitä alkoi tulla mustaa verensotkua. Sentähden päätti Katri heti ensi tilassa lähteä kaupunkiin kysymään neuvoa lääkäriltä. Tilaisuutta hän sai siten, että meni sisarensa Reetan sijasta viemään luutia ja Reetta meni siksi päiväksi Gristahamiin hoitamaan mummoa ja sairasta.

Kaupungissa neuvottiin Katria panemaan basilikavoidetta liinarievulle ja sitte haavan päälle, että se puhdistuisi. Sittemmin tuli hänen vetää haava umpeen sidelaastari-viilekkeillä, ja koko jalka oli pidettävä liikkumattomana sitomalla puulistojen väliin; niin oli haava pikemmin paraneva, vaikka jäntärekin olisi mennyt poikki. Hyvä on, ajatteli Katri, niiasi lääkärille ja näytti niin kelpo vaimolta, ett'ei lääkäri huolinut häneltä maksuakaan ottaa. Iltasilla palasi hän kaupungista, huolestaan osaksi päässeenä, ja tunnusteli tuontuostakin hameensa taskua, olivatkohan saadut lääkkeet tallella. Mutta vaikka Katri kyllä toivoi Juhanan piankin Jumalan avulla paranevan, niin johtui hänelle kuitenkin mieleen, että mitenkähän ne syystyöt sai tehdyksi hänen maatessansa. Sillä mitään ei kannattanut laiminlyödä. "Minun täytyy palkata renki muutamiksi päiviksi", sanoi hän itseksensä. "Mutta siitä ei Juhanan pidä saaman tietää sanaakaan, ett'ei hän innoissaan syökse ylös itse kyntämään ja hakkaamaan, ennenkuin jalka on ihan terve; niin tulisi hän vaan yhä pahemmaksi ja me joutuisimme ihan pulaan."

Sitte ajoi hän taas hiljaa luutakärrissänsä mietiskellen, mitenkä hän saisi rengin pidetyksi ja palkatuksi. "Kalliiksi se tulee!" sanoi hän, katsoen hyvin pahoillaan ja suruisena sivullensa metsäänpäin ja lyöden samalla ohjaksilla hevosta, että pikemmin kotiin ennättäisi.

"Niin se kyllä käy!" virkkoi hän vähän ajan perästä puoliääneen. "Tosinhan aioin uudesta kankaastani laittaa Juhanalle ja itselleni hyvät pyhävaatteet, sillä onhan siisteys kunniaksi kirkossa. Minä myön sen. Parempi on saada torppa hyvin hoidetuksi syksyllä, niin saatamme sitte toivoa hyvää satoa kevätkylvöstä. Minä palkkaan Suotalon pitkän Antin. Hän on vahva ja ripeä työmies eikä valitse ruokia. Hei, Polle!" kehoitti hän hevostansa, iloiten päätöksestään ja katsoen tyytyväisesti paria harmaata pilvenhattaraa, jotka olivat hajoamaisillaan taivaan laelta. "Hei, Polle! sukkelaan nyt, niin saat leipää kotiin tultua!"

Kaikki kävi ihan toivon mukaan. Juhana makasi vuoteessa kyllin kauan, niin että jalka parani ihan terveeksi. Suotalon Antti raatoi sill'aikaa ripeästi Grimstahamissa, niin että kaikki tuli tehdyksi oikeaan aikaansa. Hän oli vanha tuttu, sillä hän oli kasvanut yhdessä Juhanan ja Katrin kanssa, Suotalo kun näet oli lähellä sekä Nikkarilaa että Kivelää. Hän helposti sopi Katrin kanssa palkasta, joka hänen piti saada puinnin aikaan. Rahan sijasta oli heidän kummankin mielestä mukavinta, että Antti itse otti kankaan, niin ei Katrin tarvinnut mennä sitä ensin muille myöskentelemään.

Muutapa tästä välitapauksesta ei enää olekaan huomattava kuin että sinä päivänä, jolloin Antti oli tehnyt viimeisen työnsä ja Katri toi hänelle kankaan palkaksensa, niin Antti virkkoi: "Kiitos, kunnon emäntä! Tiedättehän te molemmat, että minä olen teidän vanha leikkitoverinne ja sentähden saatan kyllä jättää muutaman viikon työn ilmaiseksikin, sillä enhän vielä ole supiköyhä. Pitäkää vaan kangas itse! Minä tahdon teitä nähdä kirkossa siistinä uusissa vaatteissanne."

Katri katsoi häntä silmiin pitkään ja tarkempaan kuin tavallisesti. "Antti!" sanoi hän, "tätä hyvää sinä et ole ilmaiseksi tekevä. Minä kyllä tiedän sisar Reetan ja sinun välisi, ja puhun sinun puolestasi hänelle. Sillä nyt minä tunnen sinut, Antti; ja usko pois, kyllä te hyvin tulette toimeen Nikkarilassa. Kyllä Reettakin sinusta pitää, vaikka hän välistä on juro; minä kyllä laitan niin, että välinne tulee hyväksi."

Antti työnsi hyvin tyytyväisen näköisenä pitkän, tumman tukkansa korvan taakse. Mutta mitä siitä seurasi, ei kuulu tähän kertomukseemme.

X.

Kymmenen vuotta oli nyt Grimstaham ollut asuttuna ja kaksi lasta leikitteli tuvassa ilahuttaen Liisa-mummoa, joka ei päässyt sängystänsä. Mummolla säilyi puhelahja ihan viimeisiin hetkiin asti, ja näönkin salli Isä pysyä välttävänä. Sentähden oli mummon suurin ilo opettaa sieville lapsensalapsille tavauksen ja sisäluvun alkeita. Molemmat ne olivat pojat, toinen kuuden, toinen viiden vuoden vanha.

Kun Katrilla ja Juhanalla oli hyvin vähän aikaa oleskella sisällä, olivat lapsenlapset mummolla melkein ainoana seurana; heidän piti kertoa hänelle kaikki, mitä isä ja äiti ulkona tekivät. Sillä mummo tahtoi välttämättä tietää kaikki, mitä Grimstahamissa tapahtui. Ja jos pellolla tai niityllä tehtiin jotakin, jota mummo viisaudessaan sängyssänsä ei hyväksynyt, niin hän poikien kautta lähetti oman ajatuksensa Juhanalle ja Katrille tiedoksi.

"Mitä isä tänään tekee, Janne?" kysyi hän vanhemmalta pojalta eräänä iltapuolena kesäkuussa.

"Hän maalaa uutta läävää punaiseksi."

"Tokkohan hän sen oikein osaa!" supisi mummo itsekseen, laskien päänsä vasemmalle korvalle alas aluselle. "Varmaankaan ei hän ole muistanut panna vihtrilliä sekaan. Menes kysymään isältäsi, onko hän pannut vihtrilliä maaliin; mutta tule paikalla takaisin!" Sill'aikaa sai Kalle tavata sängyn vieressä.

Janne meni ihan suoraan uuden, muhkean läävän luo ja vei mummon sanan isällensä. Juhana hymyili ja otti taskustansa kakkusen, jonka oli tuonut viimein Tukholmassa käydessänsä. "Mene mummon luo, Janne, kiitä häntä muistutuksesta ja anna hänelle tämä!"

Miten mummo ihastui Jannen tuomisista! Pehmeät sokurileivät ja kakut olivat parasta herkkua, kuin luutamummo ikänänsä oli tavannut. "Voi sitä Juhanaa, miten hän muistaa minua joka kerran, kun käy kaupungissa!" sanoi mummo itsekseen, imi kakkua ja unhotti koko vihtrillin. Kuitenkin johtui hänelle maalaus mieleen, kun Jannen tuomiset loppuivat, ja hän kysyi: "Tiedätkö, miksikä isäsi maalaa kaikki huoneet yli ympäri ja portit ja aidat? Mutta tämä hökkeli, jossa asumme, on huonoin kaikista, eikä hän tätä maalaa."

Janne seisoi, näpelöiden peitettä. "Kyllä, mummo," sanoi hän hetkisen perästä, "sen kyllä tiedän. Isä aikoo purkaa tämän tuvan ennen maalaamista."

"Vai niin, aikooko hän rakentaa uudet asuinhuoneet? Niihin minä en koskaan tule, Janne. Tämä vanha tupa ja minä, me häviämme yht'aikaa."

Poika ei käsittänyt mummon ajatusta. Mutta totta oli, että kun nyt kaikki muu oli uutta, kaunista ja puhdasta, niin itse asuinrakennus näytti kovin kurjalta niiden rinnalla. "Siihen minä vasta ihan viimeksi käyn käsiksi; saas nähdä ehdinkö vielä tänäkään vuonna", sanoi Juhana.

Joka sunnuntai istui Katri aamusta iltaan anopin luona. Juhana oli siellä vaan iltapäivällä, sillä aamupäivällä hän kävi kirkossa. Kun tuttavat kyselivät, missä hänen kelpo vaimonsa oli, vastasi hän: "Katri pitää jumalanpalvelusta kotona mummon kanssa."

Ei se kuitenkaan muuta ollut kuin mummon hellää hoitamista. Tosin Katri myöskin luki Liisalle niitä virsiä tai evankeliumeja, joista hän enimmin piti; mutta mummon kuulo oli tänä vuonna alkanut huonota, niin ett'ei hän enää sillä tavalla voinut nauttia Jumalan sanaa. Silmät vain yhä pysyivät yhtä kirkkaina ja selvinä, ja niillä hän katseli Katria, joka oli hänestä kaunein näkö kaikista, ja poikia, jotka Katrin jälkeen olivat kauneimmat katsottavat.

Iltapuolella sunnuntaina tuli seuraan aina lisäksi Juhana ja palvelustyttö, joka tänä vuonna oli hankittu avuksi. Kun mummo näki niin paljon ihmisiä koossa kuin kuusi henkeä, sattui välistä, ett'ei hän oikein muistanutkaan päivää sunnuntaiksi, vaan oli olevinaan Heinätorilla. Muisti ja järki heikkonivat vähitellen. Kerran meni se niin pitkälle, että hän ojensi kätensä peitteen päälle, luuli sitä kuivaneeksi luudaksi ja tarjosi Katrille, sanoen: "Kuusihan minun siitä pitäisi pyytää, mutta näkyy olevan kuivanut, niin menköön vaikka kolmesta." Katri peljästyi noista sanoista; ne kuuluivat niin kamaloilta, että hän aavisti jotakin. Mutta Juhana tarttui siihen kolmesta äyristä tarjottuun käteen ja suuteli sitä; se olikin ensimäinen ja viimeinen kerta hänellä suudella naisen kättä, jota kansan mies ei koskaan tee.

Juhana oli nyt jo ehtinyt niin pitkälle, että oli metsään kaatanut uuden asuinkartanon hirret. Hän suunnitsi mielessään, miten se oli tehtävä ja sisustettava. Suuren tuvan hän aikoi tehdä, eri kyökin ja kaksi kammaria, korkean vinnin ja vinnikammarin, jos kannatti. Seinäpapereja ei hän vielä ottanut lukuun, mutta ulkoa piti kaikki maalattaman keltaiseksi. Viime vuosina hän oli saanut erinomaisen halun maalata ja punata kaikki. Ulkohuoneiden tervaaminen ja punaaminen kyllä oli tarpeenkin, sillä se esti mätänemistä, mutta kaikista Juhanan töistä alkoi yhä selvemmin näkyä kauniisen ja siistiin taipumusta. Ja Katrinkin tähden hän niin teki, sillä Katri mielellään tahtoi kaikki sieväksi ja siistiksi, niin huoneet kuin työaseetkin. Sentähden oli Juhana vähällä ryhtyä seinäpaperienkin puuhaan.

Veistellessään hirsiä nelikulmaisiksi pihalla, mietiskeli Juhana huviksensa, miten hän vast'edes nikkaroi uudet pöydät, penkit, kaapit ja viimeiseksi sievän sängyn. Tuolit ja penkit olivat jo hänen mielikuvituksessaan vehreiksi maalattuina, kaappi ja pöydät sinisiksi. Maalia ja sutia osasi hän käyttää itsekin, "mutta", virkkoi hän, "vaikkapa toisinkin Tukholmasta oikean kisällin maalaamaan nuo kaikki minulle, niin eihän tuo koko maailmaa maksaisi tuokaan. Ehkäpä itse vain tuhraisin koko maalaamisen; enkä ryhdykään koko työhön itse, enkä saata viimeistä työtäni turmiolle."

Luutamummo, joka selvänä ollessaan yhä vieläkin tahtoi tietoa talon töistä ja puuhista, kuuli eräänä lauantai-iltana Jannelta, että Juhana jo oli vetänyt uuden asunnon hirret pihalle ja ryhtynyt niitä veistelemäänkin.

"Vai niin," sanoi mummo hetkisen kuluttua, huoahtaen, mutta keveästi, "vai ollaan jo niin pitkällä! nyt revitään vanha tupa, sitä ei mikään estä. Niin, niin. Tapahtukoon Herran tahto, niinkuin David sanoo. Uudet luudat nyt rupeavat lakasemaan ja kaikki kuivat luudat viskataan uuniin."

Katri seisoi sängyn vieressä, itkien, sillä ne sanat tuntuivat hänestä katkerilta. Muuan kyynel putosi mummon kasvoille. Hän ei enää nähnyt, mutta säpsähti vähän ja sanoi:

"Ah, varmaankin olet sinä, Katri, tässä luonani! Jospa vielä kerran ennen kuolemaani saisin tuntea tuoretta metsän hajua. Tuo minulle vähän nuoria kuusen oksia!"

Katri toi niitä hänelle. Juhana ja lapset tulivat sisään. Havujen tuoksusta vilkastui mummo, vielä viimeisen kerran. Hän nousi puoli-istualleen sängyssä, tarttui molemmin käsin havuihin ja hengitti hyvillänsä. Silmät aukesivat, kirkkaasti ja nopeasti leimahtaen.

"Hyvä isä," sanoi hän, "armahda minua, joka olen suuri havunoksa, ja anna minun tulla uudeksi taimeksi sinun valtakunnassasi!"

Sitte vaipui hän alas vuoteelle ja kuoli. Mutta lapsenlapset sanoivat: "Kas, miten kirkkaat mummon kasvot ovat!"

ROUVA A. CH. EDGREN.

LÄÄKÄRIN VAIMO.

I.

Kaikista arvokkain mies pienessä Lounais-Ruotsin kaupungissa K--stadissa oli epäilemättä lääkäri Nordenberg. Tuskin oli siellä yhtäkään perhettä, jolle hän ei olisi ollut tukena ja lohdutuksena hädän ja surun hetkinä. Sitä paitsi sai kaupunki kiittää juuri häntä jonkinmoisesta maineesta. Matkustavaisia kävi vuodet päästänsä kaikista Ruotsin ääristä pyytämässä häneltä neuvoa ja lohdutusta; niin suuri oli hänen maineensa, että välistä tuli hänen luoksensa sairaita yksin pääkaupungistakin.

Ulkomuodoltaan oli Nordenberg jotenkin mitättömän näköinen mies, lyhyehkö, vanttera ja vahvaruumiinen; hän oli ihan kuin vahva talonpoika, niinkuin hän syntyperältään ja koko ruumiilliselta kehitykseltään todella olikin. Syvä ryppy kulmien välillä, joka todisti hänellä olevan tottumusta pitämään koossa ajatuksensa, ja terävä katse tekivät hänen muuten hyvin tavalliset kasvonsa älykkään näköisiksi. Huulet olivat paksut, samalla kertaa osoittaen hyvänluontoisuutta ja aistillisuutta. Koko luonteen merkkeinä lääkärillä olivat kasvojen ala- ja yläosan erilaiset värähdykset. Luja tahto, vallanhimo ja äly olivat niissä näkyvissä hyvänluontoisuuden ja nautinnonhimon kumppaneina.

Hänen käytöksensä ei lainkaan ollut miellyttävä; ollen alkuansa köyhä talollisenpoika, joka oli arvoon kohonnut vain oman kykynsä avulla, ei hän ollut jaksanut kantaa menestystänsä. Hän tuli kopeaksi ja vähän kerskailevaksi, Piti kunnianansa kaiken seuraelämällisen viehättävyyden hyljeksimistä ja puhui Smoolannin murretta kuin oikea talonpoika.

Hänen toimitapansa ei myöskään ollut ilman omituisuuksia. Hänen muotonsa sairasvuoteen luona oli tavallisesti onnettomuutta ennustava ja hänen vastauksensa epäselvät ja salaperäiset kuin sfinksin. Vähäinen päänpudistus ja tyytymätön kädenliike olivat ainoat merkit, joista levottomat omaiset saivat arvata sairaan tilan olevan melkein toivottoman. Sitä suurempi oli sitte heidän kiitollisuutensa ja kunnioituksensa lääkäriä kohtaan, kun hän väsymättömyydellään ja suurella taidollaan sai sairaan pelastetuksi; ja se ihme tapahtuikin jotenkin usein.

Lääkärin talo oli torin varrella, pieni tosin, vaan komein koko kaupungissa; rakennustavaltaan erosi se jyrkästi kaikista muista kaupungin taloista. Se oli uudenaikainen, palkongeilla ja monilla nurkilla koristettu huvila, takana ruusupuita kasvava pengermä.

Talon sisustuskin oli erittäin komea, ehkäpä vähän ylpeähkökin, mutta kaikkea kuitenkin jalostutti todellinen kauno-aisti, jota lääkärillä tuskin olisi luullut olevan. Ja muuten voikin huomata kaikkea järjestelemässä olleen kauneuteen tottuneen naiskäden.

Vieraat, joita muualta saapui kaupunkiin, saivat tuntikausia odotellessaan lääkärin saleissa hyvin miellyttävän tunteen tästä kodista. Kaunis valkotukkainen pikku poika juoksi välistä täyttä vauhtia huoneiden läpi. Sairaat koettivat välistä pidättää häntä ja tekeytyä ystäviksi, ja jos heidän joskus onnistui niin paljon hillitä hänen rajuuttansa, että hän pysyi viisi minuuttia paikoillaan, saivat he hänen suustansa kuulla koko joukon viattomimpia ja suoranaisimpia kysymyksiä ja vastauksia.

Tosin hän oli, kuin muutkin hemmoitellut lapset, liian itsepäinen, mutta samalla niin iloinen, terve ja vilkas, ett'ei häneen mitenkään voinut pahastua.

Ja jos vieraat sairaat joskus saivat vilaukselta nähdä lääkärin vaimoa, niin se vain suurensi heidän mieltymystänsä tähän kotiin. Hän oli sievä, hento, nuorekas nainen, liikkeissään kevyt, nopea ja vähän arka, silmät syvät ja loistavat. Vaikka häntä ei koskaan nähty yhdessä lääkärin kanssa, niin mielellään heidät kuitenkin ajatuksissaan kuvaili toistensa rinnalla oleviksi; he näyttivät niin hyvin täydentävän toisiansa, lääkäri ankaralla, miehekkäällä voimallaan ja vaimo hienolla naisellisuudellaan.

Mutta jos matkustavaiset viipyivät niin kauan kaupungissa, että ehtivät saada joitakuita tuttuja, ja heiltä sitte tietysti tiedustelivat lääkärin perheoloja, niin kohta heidän ihanat unelmansa haihtuivat. Jos he puhuivat lääkärin perhe-onnesta, joka näytti niin suloiselta, saivat he vastaukseksi hymyilyn tai huokauksen, ja kun he tuommoisesta alusta tietysti tulivat hyvin uteliaiksi, saivat he kohta kuulla enemmänkin.

Niin, lääkärin avioliitto oli todellakin ensi vuosina ollut hyvin onnellinen. Hän oli suunnattomasti rakastanut vaimoansa, ja vaimokin oli hyvin miellyttävä, kun hän äsken naituna nuorena rouvana tuli kaupunkiin. Tosin hän ei koskaan ollut niin lempeä eikä hellä, kuin hänen ulkomuodostaan päättäen olisi luullut; ei, päinvastoin oli hän hyvin oikullinen ja itsepäinen, piti omat ajatuksensa kaikista asioista ja vaikka oli niin nuori, saattoi ryhtyä väittelemään vanhain ihmisten kanssa ja puolustamaan omia, monesti hullunkurisia aatteitansa, kuin olisi henki ollut vaarassa. Mutta miellyttävä hän oli sittekin, sitä ei käynyt kieltäminen; hänessä oli jotakin niin vilkasta ja alkuperäistä, ett'ei kukaan voinut hyljeksiä hänen seuraansa.

Mutta hän ali aina hyvin heikko ja arka terveydeltään, ja pojan syntymisen jälkeen hän ei enää koskaan oikein voimistunut. Hän alkoi tulla juonikkaaksi ja heikkohermoiseksi, purskahti itkuun ihan ilman syyttä eikä osannut puhuakaan muusta kuin sairaudestansa. Lääkärin tarvitsee enemmin kuin muiden ihmisten olla rauhassa taudeilta omassa kodissansa; kun hän päivät päästänsä kuulee vain niistä puhuttavan, tahtoo hän mielellään kotonansa vähän viihdyttää ajatuksiansa iloisilla ja viehättävillä asioilla. Sentähden ei kukaan saatakaan ihmetellä, että hän vihdoin kyllästyi ainaisiin valituksiin kotonakin. Hän alkoi illoin käydä klubeissa, jopa kaikissa pidoissakin, joista hän ennen onnellisena aikanaan ei lainkaan huolinut; häntä ei enää koskaan nähty yhdessä vaimonsa kanssa ja hyvin harvoin tavattiin hänet kotoaan.

Jos vieras tuommoisten tietojen perästä muistutti, että olipa toki ankarata ja katkerata vaimolle jäädä noin yksiksensä vain sairauden tähden, vaikka juuri oma mies oli lääkäri, jonka toki olisi enemmin kuin muiden kärsiminen sairaan oikkuja, niin sattui välistä se huomautus viemään uuden, hyvin arkatuntoisen asian perille, joka saatettiin ilmoittaa vain kahden kesken ja ankaran vait'olon lupauksen turvin. Semmoisen salamyhkäisen keskustelun jälkeen läksi vieras matkaansa syvästi surkutellen kovasti koeteltua lääkäri-raukkaa ja yhtä syvästi halveksien pientä, miellyttävää syväsilmäistä rouvaa.

II.

Lääkäri Nordenbergin yliopiston-aikainen kumppani, joka oli lasten lääkärinä eräässä suuressa kaupungissa, tuli muutamana päivänä K--stadiin. Häneltä oli kuolema äskettäin riistänyt vaimon ja ainoan lapsen, niin että hän nyt aikoi muuttaa pois entisestä toimipaikastaan, jossa hänen lyhyt avioliittonsa oli niin äkisti päättynyt, ja asettua K--stadiin, joka oli viime aikoina niin melkoisesti kasvanut, että kaksikin lääkäriä siellä kyllä oli tarpeen. Varsinkin valitsi hän K--stadin sentähden, että tavattoman tuhoinen lasten tauti oli siellä jo monta kuukautta raivonnut melkein ruton tavalla. Taitava lääkäri ei tosin ollut saanut pelastetuksi omaa lastansa, mutta toisten lasten pelastuksen otti hän nyt päätehtäväkseen.

Nordenberg ei ollut kovinkaan iloissaan toisen lääkärin aikomuksesta asettua hänen kaupunkiinsa. Hän tosin ei tahtonut myöntää pelkäävänsä mitään kilpailua, mutta se vain oli hänellä selvillä, että tuo toinen oli ennen ja nytkin hänelle hyvin vastenmielinen kumppani.

Hänen kuitenkin täytyi näön vuoksi pitää yllä ystävyyttä ja hän siis kutsui entisen kumppaninsa päivälliselle muutamien muiden herrojen kanssa.

Lääkäri Selmer oli niin äskettäin tullut kaupunkiini ett'ei hän vielä ollut kuullut puhuttavan Nordenbergin surullisista perheoloista. Kun lakkaamatta vielä pyöri hänen ajatuksissansa oman, äsken sortuneen kotionnen muisto, lähestyi hän sydämmellisellä ystävyydellä kumppaninsa nuorta vaimoa ja kuusivuotista poikaa, jonka ikäinen hänen oma poikansakin oli ollut.

Hän joutui pöydässä istumaan emännän viereen ja rupesi heti vilkkaasen keskusteluun hänen kanssansa. Hän puhui rouvalle omasta pojastaan, joka äsken vielä oli ollut yhtä punaposkinen ja vallaton kuin rouvan Rutger, ja kertoi, miten kuume oli tullut ja katkaissut muutaman viikon kuluessa elämänlangat niiltä kahdelta, jotka olivat hänelle olleet niin rakkaat. Rouva kuunteli lämpimällä osanotolla ja alkoi kertoa kohtia Rutgerin elämästä, mitä tauteja hänessä oli ollut ja muuta semmoista. Vähitellen muuttui keskustelu iloisemmaksi; he molemmat kertoivat hupaisia muistoja lapsistansa, niiden viattomia sanoja sekä merkkejä aikaisesta kehittymisestä ja lupaavista luonnonlahjoista, joita kaikki vanhemmat ovat huomaavinaan lastensa ensimäisinä kehitysvuosina.

Tämän hupaisen keskustelun aikana Selmer kuitenkin huomasi miellyttävässä vieruskumppanissaan yhtä ja toista, joka hänestä ei näyttänyt hyvältä. Hän huomasi rouvan koko olemuksessa joitakin heikkohermoisuuden ja ärtyisyyden merkkejä. Eikä häneltä näkemättä jäänyt myöskään kärsimys, joka kajasti silmistä, ja velttous hienoissa piirteissä suun ympärillä.

Monenlaista ja hyvää viiniä juotiin pöydässä, mutta rouva kiivaasti kielsi, kun Selmer tarjoutui kaatamaan hänellekin. Hän joi vain vettä ja söi erittäin vähän.

Talon ainoa poika istui isän vieressä, joka vain laski leikkiä, kun hän niin ahneesti nielasi viinin, jota isä hänelle antoi. Äiti tarkasti pojan liikkeitä hyvin levottomasti, ja kun isä sittemmin täytti hänen lasinsa ja nauraen sanoi ei olevan haitaksi, jos poika sai oppia sietämään edes jotakin, niin äiti äkisti nousi ja nopeasti kumartuen pöydän yli sieppasi lasin pojan kädestä ja kaatoi sen tyhjään olutlasiin, joka samassa vietiin pois. Poika alkoi itkeä ja hoitaja sai viedä hänet pois pöydästä. Vieraat olivat hämillänsä ja Nordenberg itse purskahti raa'asti nauraa hohottamaan.

"Te näytätte olevan ehdottoman raittiuden harrastaja", sanoi Selmer emännälle, mutta kummastui samassa niiden näennäisesti niin viattomain sanain vaikutuksesta.

Tuskallinen puna nousi nuoren rouvan kasvoille ja otsalle asti, silmiin herui kyyneliä ja huulet vapisivat, kuin olisi hän ponnistellut kuuluviin jotakin vastausta, mutta ei saanut lausutuksi sanaakaan. Vieraat herrat niistivät nenäänsä tai rykivät tai murensivat kiivaasti leipää sormissaan. Kohta sitte noustiin pöydästä, ja kun kahvia tarjottiin salissa, oli rouva jo poissa näkyvistä.

Hirmuinen epäluulo vaivasi vierasta lääkäriä; hän kuunteli hajamielisesti toisten puhetta ja läksi vihdoin takaisin ruokahuoneesen etsimään muka pikku Rutgeria.

Mutta todella hän tahtoi tavata rouvan ja se onnistuikin.

Vielä ei ollut ruvettu siistimään pöytää. Talrikit semmoisinaan, puolilleen juodut lasit, tyhjät pullot ja ryvettynyt pöytäliina eivät juuri olleet mikään viehättävä näky. Pöydän alimmassa päässä seisoi rouva hehkuvin kasvoin ja juuri tyhjensi äkisti suuhunsa lasillisen väkevää viiniä, karahvi toisessa kädessä, kuin olisi hänellä ollut aikomus heti täyttää lasinsa uudestaan.

Nähtyään vieraan kiljahti hän ja pudotti karahvin maahan, niin että tummanpunainen viini juoksi hänen vaaleansiniselle villaleningilleen.

Selmer seisattui pöydän yläpäähän, tuntien katkeraa tuskaa havainnostaan, josta hän luuli saavansa selityksen rouvan äskeiseen käytökseen.

Rouva sai vaivoin mielensä asettumaan. "Te peljästytitte minua niin", sanoi hän teeskennellysti. "Minua niin rupesi vilustamaan päivällisen jälkeen ... varmaankin join liiaksi vettä ... ja sentähden arvelin olevan parasta ... mutta kas, vahinko kaunista leninkiäni!"

Hän kokosi hameensa poimuja, estääkseen viiniä ihan ympäri levenemästä, ja aikoi mennä pois.

Selmer pysäytti hänet. Hän oli hetkisen ollut kahden vaiheella ja muuttanut levottomasti milloin toista, milloin toista jalkaa eteenpäin; nyt hän nopeasti astui rouvan luo ja pani ystävällisesti kätensä hänen kouristetulle kädelleen, joka piti koossa leninkiä.

"Antakaa anteeksi", sanoi hän, "mutta ... tiedättehän, että on ainoastaan yksi keino sille, ken ... ken kerran ... ken sairastaa semmoista tautia kuin te. Että ehdottomasti jätätte kaiken väkevien juomien nauttimisen."

Hänen katseestaan loisti niin paljo hyvyyttä, että rouva oli vähällä menettää koko mielenmalttinsa ja purskahtaa itkuun. Mutta oman ylläpidon aisti häntä vielä vahvisti ja hän vastasi tyytymättömän tavalla:

"Siinä en luule teidän olevan oikeassa. Minua on päinvastoin käsketty elämään hyvästi juuri tautini tähden."